Yhdistyneet kansakunnat
Wikipedia
 YK:n lippu |
|
| Viralliset kielet | arabia, kiina, englanti, ranska, venäjä, espanja |
| Pääsihteeri | Ban Ki-moon |
| Perustettu | 24. lokakuuta 1945 |
| Jäsenvaltioiden lukumäärä | 192 jäsenvaltiota |
| Päämaja | New York, Yhdysvallat |
| Kotisivu | http://www.un.org |
Yhdistyneet kansakunnat[1] (lyhenne YK, engl. United Nations eli UN) on maailmanlaajuinen hallitusten välinen yhteistyöjärjestö, joka perustettiin 24. lokakuuta 1945 San Franciscossa Kansainliiton korvaajaksi. Maailmanjärjestö perustettiin toisen maailmansodan jälkeen edistämään kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta, oikeudenmukaisuutta sekä ihmisoikeuksia.
Perustamispäivä 24.10. on kansainvälinen YK:n päivä, ja se aloittaa YK:n aseidenriisuntaviikon. Yhdistyneiden kansakuntien viralliset kielet ovat englanti, ranska, espanja, venäjä, kiina ja arabia: näistä päivittäisessä käytössä ovat englanti ja ranska.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Organisaatio
YK:n organisaatio muodostuu kuudesta pääelimestä sekä New Yorkissa sijaitsevasta päämajasta. YK:n pääelimiä ovat yleiskokous, turvallisuusneuvosto, talous- ja sosiaalineuvosto, huoltohallintoneuvosto, kansainvälinen tuomioistuin ja sihteeristö.
[muokkaa] Yleiskokous
Yhdistyneiden kansakuntien päättävä elin on yleiskokous. Jokainen jäsenvaltio voi osallistua New Yorkissa pidettävään kokoukseen.
[muokkaa] Turvallisuusneuvosto
Yhdistyneiden kansakuntien päätösten toimeenpanon kannalta on keskeinen päätöslauselmia antava turvallisuusneuvosto. Turvallisuusneuvostossa on 15 jäsentä kerrallaan, joista pysyviä jäsenvaltioita ovat Venäjä (Neuvostoliiton kansainvälisoikeudellisena seuraajavaltiona), Yhdistynyt kuningaskunta, Ranska, Yhdysvallat ja Kiinan tasavallan sijaan 1971 paikan saanut Kiinan kansantasavalta. Näin ollen niillä on mahdollisuus veto-oikeudella kieltää mikä tahansa päätöslauselmaehdotus.
Muut turvallisuusneuvoston jäsenvaltiot vuorottelevat kiertojärjestelmän perusteella. Niillä ei ole veto-oikeutta turvallisuusneuvoston päätösehdotuksiin. Turvallisuusneuvosto kokoontuu New Yorkissa.
[muokkaa] Talous- ja sosiaalineuvosto
Myös talous- ja sosiaalineuvosto toimii New Yorkissa. Sen päätöksenteossa on mukana nykyisin 54 jäsenmaata. Talous- ja sosiaalineuvoston alaisena toimivat muun muassa UNESCO, WHO ja FAO sekä muut vastaavat erityisjärjestöt.
[muokkaa] Huoltohallintoneuvosto
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen siihenastiset Saksan siirtomaat sekä eräät Turkille Lähi-idässä kuuluneet alueet joutuivat voittajavaltioiden hallintaan Kansainliiton mandaattialueina. Muutamat niistä, kuten Irak ja Libanon, itsenäistyivät jo ennen toista maailmansotaa tai sen aikana. Kun YK perustettiin, muutettiin jäljellä olleet mandaattialueet YK:n huoltohallintoalueiksi. Niiden hallintoa hoiti YK:n antamalla valtuutuksella jokin jäsenvaltio, yleensä sama, jonka hallussa ne olivat ennestään olleet mandaattialueina. Tällaisia alueita koskevia asioita käsittelemään perustettiin YK:n huoltohallintoneuvosto.
Myöhemmin kaikki huoltohallintoalueet itsenäistyivät ja myös huoltohallintoneuvostokaan lakkautettiin. Sitä koskevia YK:n peruskirjan artikloja ei kuitenkaan ole virallisesti kumottu.
[muokkaa] Kansainvälinen tuomioistuin
Kansainvälinen tuomioistuin sijaitsee Haagissa, Alankomaissa. Sen tehtävänä on hoitaa valtioiden välisiä kiistoja.
[muokkaa] Sihteeristö
Sihteeristö palvelee muita YK:n elimiä ja panee toimeen tehdyt päätökset. Sen tehtävänä on kokousten ja konferenssien järjestäminen sekä taustamateriaalien tuottaminen ja loppuraporttien laatiminen. Sihteeristö esimerkiksi johtaa katastrofi- ja kehitysapuhankkeita sekä valvoo vaalijärjestelyjä eri puolilla maailmaa.
Sihteeristön työntekijöiltä vaaditaan sitoutumista ainoastaan YK:n palvelukseen, mikä tarkoittaa, että sihteeristö ei saa ottaa vastaan minkään maan hallituksen tai viranomaisen ohjeita.
YK-sihteeristössä työskentelee noin 14 000 ihmistä, joista noin kolmannes New Yorkin päämajassa. Sihteeristöä johtaa pääsihteeri; yleiskokous nimittää tämän turvallisuusneuvoston suositusten pohjalta viideksi vuodeksi kerrallaan.
[muokkaa] Pääsihteeri
Yhdistyneiden kansakuntien operatiivista toimintaa johtaa Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteeri (engl. Secretary General).
Ensimmäinen varsinainen pääsihteeri oli norjalainen Trygve Lie (1946–1952), joka erosi kesken toisen vuonna 1950 alkaneen kautensa pääasiassa Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton toivomuksesta.
Toinen pääsihteeri, ruotsalainen Dag Hammarskjöld (1953–1961), oli myös aktiivinen pyrkien rakentamaan Yhdistyneille kansakunnille itsenäistä roolia. Hän sai surmansa Pohjois-Rhodesiassa lento-onnettomuudessa yrittäessään ratkoa Kongon kriisiä esikuntansa kanssa.
Kolmas pääsihteeri oli burmalainen (myanmarilainen) U Thant (1961–1971). Neljännen pääsihteerin, itävaltalaisen Kurt Waldheimin (1972–1981) jatko kolmannelle pääsihteerikaudelle jäi Kiinan kansantasavallan esittämään vetoon. Viides pääsihteeri oli perulainen Javier Pérez de Cuéllar (1982–1991) ja kuudes egyptiläinen Boutros Boutros-Ghali (1992–1996), jonka jatko toiselle kaudelle jäi Yhdysvaltain vetoon.
Setsemännen pääsihterin Kofi Annanin toinen kausi päättyi vuoden 2006 lopussa. Hänen seuraajakseen ilmoittautui seitsemän varsinaista ehdokasta, joista eteläkorealainen Ban Ki-moon voitti kaikki turvallisuusneuvoston koeäänestykset ja valittiin kahdeksanneksi pääsihteeriksi yleiskokouksessa 13. lokakuuta 2006.
[muokkaa] Historia
[muokkaa] Atlantin julistuksesta Yhdistyneiksi kansakunniksi
Alun perin Yhdistyneet kansakunnat perustettiin liittoutuneiden maiden perustalle. Yhdistyneitä kansakuntia olivat ne maat, jotka liittyivät Winston Churchillin ja Franklin Rooseveltin 14. elokuuta 1941 HMS Prince of Wales -aluksella allekirjoittamaan kahdeksan kohdan Atlantin julistukseen. Julistuksessa määriteltiin Yhdysvaltain ja Yhdistyneen kuningaskunnan toista maailmansotaa koskevia tavoitteita ja sitä on verrattu Yhdysvaltain presidentti Wilsonin neljäntoista kohdan ohjelmaan. Atlantin julistus oli osa Rooseveltin politiikkaa liittää Yhdysvallat toiseen maailmansotaan Britannian puolelle kuitenkaan sotaa itse julistamatta.
Yhtyminen Atlantin julistukseen tapahtui hyväksymällä 1. tammikuuta 1942 annettu Yhdistyneiden kansakuntien julistus, missä viitattiin Atlantin julistuksen periaatteisiin. Tämän vuoksi YK:n perustajajäseniin kuuluivat aluksi toisen maailmansodan voittajavaltiot Kiinan tasavalta, Neuvostoliitto, Ranska, Britannia ja Yhdysvallat liittolaisineen.
[muokkaa] Avoin liittoutuneiden järjestö
Toisen maailmansodan häviäjiä saattoi liittyä jäseneksi vasta myöhemmin, kun niiden suhteet voittajiin oli saatu sopimuksin selvitetyksi. Suomen osalta mahdollisuus anoa YK:n jäsenyyttä muodostui vasta Pariisin rauhansopimuksen tultua voimaan syksyllä 1947, kylmän sodan alettua keväällä 1947.
Neuvostoliitosta YK:iin liittyivät Neuvostoliitto itse, sekä siihen jäseninä kuuluvat neuvostotasavallat Ukraina ja Valko-Venäjä, jotka olivat kärsineet erityisen paljon oltuaan taistelualueina toisessa maailmansodassa. Neuvostoliitto epäili brittiläisten kansainyhteisömaiden tuovan Britannialle moninkertaisen äänimäärän, kun taas Yhdysvaltain osavaltioiden ryhtyminen suoraan YK:n jäseniksi Valko-Venäjän tai Ukrainan tapaan olisi voinut olla Yhdysvaltain perustuslain vastaista.
YK:n jäsenyys määriteltiin avoimeksi kaikille "rauhaa rakastaville valtioille", jotka hyväksyvät YK:n peruskirjan vaatimukset ja ovat järjestön mielestä halukkaita ja kykeneviä täyttämään nämä vaatimukset käytännössä.
YK:n maailmanpoliittinen merkitys alkoi korostua Korean sodan aikana. Neuvostoliitto boikotoi turvallisuusneuvoston istuntoja, joissa Kiinan tasavalta edusti Kiinaa. Neuvostoliiton vaatimus Kiinan kansantasavallan jäsenyydestä sai aikaan sen, että Yhdysvallat liittolaisineen kykeni käymään Korean sodan (1950–1953) YK:n nimissä. Näin Neuvostoliiton liittolaiset, Pohjois-Korea ja sitä tukevat kommunistisen Kiinan vapaaehtoiset, voitiin tuomita hyökkääjinä YK-järjestelmänkin puitteissa. Myös Neuvostoliitto ryhtyi sen jälkeen käyttämään veto-oikeutta turvallisuusneuvoston päätöslauselmia laadittaessa sekä valvomaan uusien jäsenvaltioiden hyväksymistä.
YK:n täydentäminen uusilla jäsenvaltioilla muotoutui jäseneriksi, ja Neuvostoliitto pyrki valvomaan sitä, että jokaisessa jäsenerässä olisi ollut myös sille ulkopoliittisesti myönteisiä valtioita, jottei länsivaltojen määräävyys YK:n yleiskokouksessa olisi lisääntynyt. 1970-luvulle tultaessa oli länsivaltojen määräävyys tasoittunut itsenäistyneiden siirtomaiden tullessa YK:n jäseniksi ja toisaalta pääasiassa kehitysmaista muodostuvien sitoutumattomien maiden liikkeen vuoksi. Yhdysvallat kykeni kuitenkin puolustamaan turvallisuusneuvostossa ulkopolitiikkaansa turvallisuusneuvoston viidelle pysyvälle jäsenelle varatulla veto-oikeudella mm. Israelia koskevien päätöslauselmien osalta. YK:n yleiskokouksessa kuitenkin Israelin valtioajatus, siionismi, määriteltiin lähinnä kehitysmaiden ja arabimaiden voimin rasismiksi, mikä myöhemmin kumottiin.
[muokkaa] Suomi ja YK
Suomi jätti jäsenhakemuksen heti Pariisin rauhansopimuksen tultua voimaan 1947, mutta suurvaltojen, lähinnä Neuvostoliiton sekä Yhdysvaltain ja sen liittolaisten välisestä tasapainopolitiikasta johtui se, ettei 1950–1954 Yhdistyneisiin kansakuntiin otettu jäseniä ennen kuin niitä oli riittävän suuri ja tasapuolinen joukko. Suomi pääsi liittymään vasta 14. joulukuuta 1955 usean muun maan kanssa. Jo edellisenä vuonna oli kuitenkin perustettu Suomen YK-liitto tiedotusta antamaan ja koulutusta järjestämään.
Suomi korosti asemaansa YK:n jäsenenä ja puolueettomana rauhanturvaamisen kannattajana lähettämällä heti 1956 vuoden kuluttua jäseneksi pääsemisestä Dag Hammarskjöldin tiedustelusta YK-rauhanturvajoukkoja Suezille.
Erityisen aktiivinen Suomi onkin ollut juuri rauhanturvatoiminnassa, kansainvälisen oikeuden kehittämisessä, aseidenriisunnassa sekä monenkeskisissä kehitysyhteistyöhankkeissa. Suomesta tuli kehitysavun antajamaa 1960-luvulla.
Korkeita asemia maailmanjärjestössä on ollut ensimmäisellä naispuolisella apulaispääsihteeri Helvi Sipilällä, joka piti naisten asemaa näkyvästi esillä. Martti Ahtisaari on toiminut muun muassa YK:n hallinto- ja talousasioiden apulaispääsihteerinä sekä pääsihteerin erityisedustajana Namibiassa ja sittemmin erityislähettiläänä Kosovo-neuvotteluissa. Harri Holkeri toimi YK:n 55. yleiskokouksen, Millennium Assemblyn, puheenjohtajana 2000–2001.
28. toukokuuta 2008 Suomen ulkoasiainministeriö julkaisi Suomen YK-strategian, jossa hahmotellaan mm. Suomen tavoitteet YK:ssa ja sen operaatioissa ja yhteistyöhankkeissa.[2] Sen mukaan "Suomi pitää YK:ta keskeisimpänä monenkeskisen yhteistyön välineenä".
[muokkaa] Jäsenvaltiot
Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan allekirjoitti vuonna 1945 San Franciscossa 51 valtiota.
Merkittävä muutos Yhdistyneiden kansakuntien jäsenvaltioiden piirissä tapahtui 1971, kun Yhdistyneiden kansakuntien perustajajäsen, Kiinan tasavalta, syrjäytettiin Yhdistyneistä kansakunnista ja Kiinaa edustamaan valittiin Kiinan kansantasavalta Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston pysyvän jäsenen oikeuksin. Tämä Yhdysvaltain aikaansaama hanke perustui Richard Nixonin hallinnon ulkoasianministeri Henry Kissingerin sukkuladiplomatian, minkä tarkoituksena oli päästä vetämään yhdysvaltalaisjoukot Vietnamista ilman, että Yhdysvaltain liittolaisena toimiva Etelä-Vietnam häviää Vietnamin sodan Kiinan kansantasavallan Pohjois-Vietnamille myöntämän tuen vuoksi. Toinen syy Yhdysvaltain 1. lokakuuta 1949 Taivaallisen rauhan aukiolla Mao Zedongin julistaman Kiinan kansantasavallan kansainväliseksi tunnustamiseksi 1971 olivat mahdollisen ydinsodan partaalle kiristyneet Kiinan ja Neuvostoliiton väliset suhteet, missä Kiinan kansantasavalta oli pyrkinyt kohottamaan ulkopoliittista profiiliaan käymällä rajasotaa Neuvostoliiton kanssa 1960-luvun lopulla Ussur-joella, mikä oli saanut Neuvostoliiton harkitsemaan Yhdysvaltain suostumuksella ennalta ehkäisevää ydiniskua Kiinan kansantasavaltaa vastaan. Yhdysvallat ei suostunut Neuvostoliiton suunnitelmaan. Syrjäytettyään Kiinan tasavallan Yhdistyneistä kansakunnista Yhdysvallat kuitenkin takasi lainsäädännöllään Taiwanin tosiasiallisen itsenäisyyden sotilasavun ja turvallisuustakuiden muodossa. Taiwan 1971 oli Guomingdangin hallitsema diktatuuri, jota johti Jiang Jieshi, joka piti kiinni tiukasti yhden Kiinan politiikasta, siitä, että Kiinan tasavalta Taiwanilla on Kiinan valtion ainoa laillinen edustaja, ja Kiinan kansantasavalta on kapinallinen osa Kiinaa. Myös Kiinan kansantasavalta pitää vielä nykyään kiinni yhden Kiinan politiikasta pitäen Taiwania vain Kiinan kansantasavallan kapinallisena maakuntana, jonka yhdistyminen muuhun Kiinaan on välttämätöntä. Taiwanin demokratisoiduttua Guomingdang joutui oppositioon, minkä vuoksi Taiwanilla kannatetaan myös yhden Kiinan politiikasta luopumista ja Taiwanin itsenäisyyttä riippumattomana Kiinan kansantasavallan itsenäisyydestä.
Suomen kanssa samaan aikaan 1955 jäseniksi liittyivät Albania, Bulgaria, Espanja, Irlanti, Italia, Itävalta, Jordania, Kambodža, Laos, Libya, Nepal, Portugali, Romania, Sri Lanka ja Unkari.
Suomen ensimmäinen merkittävä ulkopoliittinen toimi Yhdistyneiden kansakuntien piirissä oli kiireellä järjestetty osallistuminen Yhdistyneiden kansakuntien rauhanturvatoimintaan Siinailla Suezin kriisin jälkeen UNEF I -rauhanturvaoperaatiossa.
Norjasta ja Tanskasta oli tullut jäseniä jo 1945 ja Islannista sekä Ruotsista 1946.
Sveitsi ja Itä-Timor liittyivät järjestöön syyskuussa 2002. Järjestöön liittyi 28. kesäkuuta 2006 192. jäsenvaltio, Montenegro.
[muokkaa] Rahoitus
Yhdistyneiden kansakuntien sihteeristö laatii maailmanjärjestön sääntömääräisen talousarvion joka toinen vuosi. YK-virkamiesten palkat ja matkustuskustannukset käsittävät noin 60 prosenttia budjetista.
Sen sijaan esimerkiksi rauhanturvatoiminnan, katastrofiavun tai alajärjestöjen kehitysaputoiminnan rahoitusta ei lasketa kuuluvaksi sääntömääräisen talousarvion piiriin.
Jäsenvaltiot maksavat osuutensa niiden maksukykyyn perustuvan prosenttiasteikon mukaisesti, jonka yleiskokous on hyväksynyt. Vuonna 2000 yhden valtion maksimiosuudeksi YK-budjetista määriteltiin 22 prosenttia; tämä on Yhdysvaltain maksuosuus. Vuonna 2001 muut suurimmat maksajat ja niiden osuudet budjetista olivat:
- Japani 19,63 %
- Saksa 9,82 %
- Ranska 6,50 %
- Yhdistynyt kuningaskunta 5,57 %
- Italia 5,09 %
- Kanada 2,57 %
- Espanja 2,53 %
- Brasilia 2,39 %
[muokkaa] Saavutuksia
YK:n toiminnan ansiosta yli 80 entistä siirtomaavaltiota on saavuttanut itsenäisyytensä ja noin 170 alueellista konfliktia on ratkaistu rauhanomaisesti. Maailmanjärjestö on ollut mahdollistamassa vapaita vaaleja ainakin 45 valtiossa. Lisäksi YK on auttanut yli 80 poliittisen, taloudellisen, sosiaalisen ja kulttuurisen sekä ihmisoikeuksiin liittyvän sopimuksen täytäntöönpanossa.
[muokkaa] Kritiikkiä
Valtioiden vahva asema kansainvälisessä järjestelmässä on herättänyt arvostelua. Ne käyttävät YK-järjestelmässäkin pääasiallista valtaa. Käytännössä kansainvälisistä asioista päättävät jäsenvaltioiden hallitusten edustajat, usein valtionpäämiehet sekä ulko- tai pääministerit. Päätösten valmistelu on puolestaan uskottu YK-virkamiehille ja -edustajille, jotka ovat tavallisesti jäsenvaltioista rekrytoituja korkea-arvoisia virkamiehiä. Kansainvälinen järjestelmä eroaa täten merkittävästi länsimaisista poliittisista yhteiskuntajärjestelmistä, joissa valta on viime kädessä sen kansalaisilla. Kansainvälisten ja globaalien kysymysten ja ongelmien ratkaisuissa yksittäisten kansalaisten on luotettava valtioiden hallitusten pätevyyteen ja tahtoon hoitaa yhteisiä asioita.
Valtioiden yksinoikeus kansainvälisessä päätöksenteossa saattaa polkea alleen yksittäisten ihmisten ja ryhmien tarpeita. YK-järjestelmässä tätä epäkohtaa ovat pyrkineet korjaamaan erilaiset kansalliset tai kansainväliset kansalaisjärjestöt. [3]
[muokkaa] Kansalaisjärjestöt
Yhdistyneiden kansakuntien ihanteita vaalimaan ja järjestöä koskevaa tiedotusta hoitamaan on moniin maihin perustettu kansalaisjärjestöjä. Yksi näistä on Suomen YK-liitto.
[muokkaa] Toimielimet
- Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisten avustus- ja työelin (UNRWA)
- Yhdistyneiden kansakuntien kauppa- ja kehitysjärjestö (UNCTAD)
[muokkaa] Erityis- ja yhteistyöjärjestöjä
Yhdistyneillä kansakunnilla on useita erityisjärjestöjä, kuten:
- Kansainvälinen siviili-ilmailujärjestö (ICAO)
- Lastenavun rahasto (UNICEF)
- Maailman terveysjärjestö (WHO)
- Kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö (UNESCO)
- Kansainvälinen työjärjestö (ILO)
- Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisasiain päävaltuutettu (UNHCR)
- Yhdistyneiden kansakuntien naistenrahasto (UNIFEM)
- Yhdistyneiden kansakuntien ympäristöohjelma (UNEP)
- Yhdistyneiden kansakuntien kehitysohjelma (UNDP)
- Yhdistyneiden kansakuntien teollistamisjärjestö (UNIDO)
- Kansainvälinen atomienergiajärjestö (IAEA)
- Tullitariffeja ja kauppaa koskeva yleissopimus (GATT)
- Yhdistyneiden kansakuntien elintarvike- ja maatalousjärjestö (FAO)
- Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF)
- Maailmanpankki
- Kansainvälinen rahoitusyhtiö (IFC)
- Yhdistyneiden kansakuntien pääomarahasto (UNCDF)
- Maailman postiliitto (UPU)
- Kansainvälinen televiestintäliitto (ITU)
- Maailman ilmatieteen järjestö (WMO)
- Hallitusten välinen neuvoa antava merenkulkujärjestö (IMCO)
- Ionisoivan säteilyn vaikutusten tieteellinen komitea (UNSCEAR)
[muokkaa] Lähteet
- ↑ [1]
- ↑ Yhteistyön maailma - Suomen ulkoasiainhallinnon YK-strategia – Ulkoasiainministeriö 28.5.2008
- ↑ YK-liitto
[muokkaa] Katso myös
- Kansainliitto
- Luettelo Yhdistyneiden kansakuntien suurlähettiläistä
- Luettelo Yhdistyneisiin kansakuntiin liittyvistä lyhenteistä
- Rauhanturvaaminen
- Yhdistyneiden kansakuntien jäsenvaltiot
- Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvosto
- Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous
- YK:n yleismaailmallinen ihmisoikeusjulistus
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Yhdistyneiden kansakuntien viralliset sivut
- Suomen pysyvä YK-edustusto
- Atlantin julistus 1941
- Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan virallinen suomennos
- Yhdistyneiden kansakuntien 1942 julistuksen alkuperäisteksti
- Helsingin kaupunginkirjaston laatima esittely YK:n aseidenriisuntaviikolla 2006
- Suomen YK-liiton verkkoversio kirjasta "Pieni maailmankirja, YK:n toimintaa ja tavoitteita"
- Rauhan palkinnon lehdistötiedote
- Diploma The Nobel Foundation
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Phyllis Bennis: Tulilinjalla YK (Like, 2005) ISBN 952-471-637-2 (nid.)
- Pieni maailmankirja: YK:n toimintaa ja tavoitteita [toim. Annika Lindblom] (Suomen YK-liitto, 1995) ISBN 952-9694-14-8 (nid.)
- Yhdistyneet kansakunnat (UniPress, 2007) ISBN 978-951-579-052-1
