José Ramos Horta

Wikipedia

José Ramos Horta

José Ramos Horta (s. 26. joulukuuta 1949) on Itä-Timorin presidentti 20. toukokuuta 2007 lähtien. Hän oli aiemmin Itä-Timorin ulkoministerinä maan itsenäistymisestä (2002), sittemmin pääministerinä. Tätä ennen hän oli Itä-Timorin vastarintaliikkeen vaikuttajia ja puolestapuhuja maanpaossaan Indonesian miehityksen aikana (1975–1999).

Horta syntyi Dilin kaupungissa, joka on nykyään Itä-Timorin pääkaupunki. Hänen äitinsä oli timorilainen ja isä silloiseen Portugalin hallitsemaan Timoriin karkotettu portugalilainen. Hortan perheeseen kuului Josén lisäksi 11 lasta, joista neljä joutui Indonesian armeijan surmaamaksi. José Ramos Horta sai peruskoulutuksensa katolisessa lähetystyökoulussa. Nuorena hän oli poliittisesti aktiivinen ja portugalilaista hallintoa vastaan, minkä vuoksi hän joutui ensimmäisen kerran maanpakoon vuosina 1970–1971 määräpaikkana Portugalin Itä-Afrikka (nykyinen Mosambik).

25-vuotiaana Horta valittiin ulkoministeriksi ”Itä-Timorin demokraattisen tasavallan” hallitukseen. Vuonna 1975 Horta joutui uudestaan maanpakoon Indonesian armeijan miehityksen tieltä. Tällä kertaa hän päätyi New Yorkiin, oli FRETILINin puhemiehenä, ja vaati YK:ta toimiin Itä-Timorissa miehityksen takia. Noin 200 000 timorilaista sai surmansa Indonesian armeijan toimien takia 1976–1981.

Pääministeriksi Horta valittiin 8. heinäkuuta 2006, edellisen pääministerin Mari Alkatirin erottua 25. kesäkuuta. Hän sai 9. toukokuuta 2007 presidentinvaalissa lähes 70 % äänistä.

Kapinallinen sotilas ampui 11. helmikuuta 2008 Hortaa vatsaan.^[1] Horta palasi tajuihinsa kymmenen päivää kestäneen keinotekoisen kooman jälkeen.^[2] Hyökkäyksen takana kerrottiin olleen entisen upseerin Alfredo Reinadon, joka oli yksi 2006 armeijasta erotetuista ja kapinaa yrittäneistä. Reinado johti hallituksen vastaisia kapinallisia.^[3]

[muokkaa] Nobel-palkinto

Joulukuussa 1996 José Ramos Horta jakoi Nobelin rauhanpalkinnon yhdessä maanmiehensä piispa Carlos Felipe Ximenes Belon kanssa. Palkinnon perusteluina olivat näiden miesten ”pitkään jatkuneet pyrkimykset pienen kansan riippumattomuuden takaamiseksi” ja ”että tämä palkinto nopeuttaisi diplomaattisen ratkaisun löytymistä Itä-Timorin konfliktissa kansojen itsemääräämisoikeuden periaatteita noudattaen”.