Frederik Willem de Klerk

Wikipedia

Frederik Willem de Klerk (s. 18. maaliskuuta 1936, Johannesburg) on eteläafrikkalainen poliitikko, maansa presidentti 1989–1994 ja Kansallispuolueen johtaja 1989–1997, joka sai Nobelin rauhanpalkinnon yhdessä seuraajansa Nelson Mandelan kanssa apartheid-politiikan lopettamisesta. Hän on Etelä-Afrikan viimeinen vähemmistövallalla valittu presidentti.

Frederik de Klerkin suku oli merkittävässä asemassa Etelä-Afrikan politiikassa. Hänen isänsä Jan de Klerk toimi ministerinä Hendrik Verwoerdin hallituksessa ja hänen setänsä Johannes Strijdom toimi maan pääministerinä vuosina 1954-58. De Klerk opiskeli lakimieheksi Potchefstroomin yliopistossa ja valittiin maan parlamenttiin Kansallispuolueen ehdokkaana Vereenigingin vaalipiiristä vuonna 1972. Hänestä tuli ministeri vuonna 1978 ja toimi tulevina vuosina useissa eri ministerintehtävissä. Konservatiivisen puolueen erottua Kansallispuolueesta, de Klerkisä tuli puolueen Transvaalin osaston johtaja.^[1]

[muokkaa] Nousu presidentiksi

Kansallispuolueen kenttäväen tyytymättömyys Pieter Willem Bothan toimintaan kasvoi varsinkin tämän aivoverenvuodon jälkeen. 15. elokuuta Botha joutui eroamaan presidentin tehtävästä painostuksen edessä. Frederik de Klerk,joka oli valittu helmikuussa puolueen puheenjohtajaksi, nousi Etelä-Afrikan uudeksi presidentiksi.^[2] Frederik de Klerk oli presidentiksi tullessaan melko tuntematon. Hän ei ollut kuulunut keskeisiin ministereihin, ja hänen parlamenttipuheensa olivat antaneet kuvan apartheid-järjestelmän tukijasta.^[3]

De Klerk kuitenkin oli päätynyt siihen lopputulokseen, että ulko- ja sisäpoliittinen tilanne vaati neuvottelujen aloittamista apartheidia vastustaneiden järjestöjen kanssa. Kun kommunismi oli romahtanut Itä-Euroopassa, oli mahdotonta enää puolustaa Kansallispuolueen muodostaman hallituksen aikaisempaa näkemystä, jonka mukaan ANC:n vastainen taistelu oli osa laajempaa kommunismin vastaista taistelua. Pitkällä aikavälillä myös kansainvälinen taloudellinen painostus tulisi johtamaan maan elintason laskemiseen. De Klerk katsoi, että neuvottelujen avulla olisi mahdollista saavuttaa maan valkoisen väestön kannalta parempi lopputulos silloin, kun ne käytäisiin hallituksen vielä ollessa suhteellisen vahvoilla sotilaallisesti.^[4]

2. helmikuuta 1990 de Klerk ilmoitti laillistavansa apartheidia vastustaneet järjestöt, vapauttavansa Nelson Mandelan ja satoja muita poliittisia vankeja ja olevansa valmis aloittamaan neuvottelut kaikkien osapuolien kanssa uudesta perustuslaista.^[5]

Neuvottelujen aikana poliittinen väkivalta maassa lisääntyi valkoisten, etupäässä afrikaanerinationalististen äärioikeistolaisten liikkeiden ja Inkatha-vapauspuolueen toiminnan vuoksi. Myös maan turvallisuuspoliisi käytti rikollisia keinoja apartheid-hallinnon vastaisen kapinan kukistamiseen. Myöhemmin on saatu todisteita siitä, ettei presidentti de Klerk ollut todennäköisesti täysin tietoinen turvallisuuspoliisin toimista, vaan niiden takana oli "kolmas voima", joka koostui pääasiassa armeijan upseereista ja turvallisuusjoukkojen johtajista. Etelä-Afrikan presidentti Thabo Mbeki on arvellut, että tarkoituksena oli luoda maahan sekasorto, jonka jälkeen de Klerk olisi voitu syrjäyttää ”järjestyksen palauttamiseksi”.^[6]

Etelä-Afrikan ensimmäisissä vapaissa vaaleissa vuonna 1994 Kansallispuolue nousi toiseksi suurimmaksi puolueeksi ja de Klerkistä tuli kansallisen yhtenäisyyden hallituksessa varapresidentti. De Klerk erosi tästä tehtävästä vuonna 1996 samalla kun Kansallispuolue jätti hallituksen ja siirtyi oppositioon.^[1]

[muokkaa] Lähteet

1. ↑ ^{1,0 1,1} "de Klerk, F(rederik) W(illem)." Biographies. Answers Corporation, 2006. Answers.com 13 Feb. 2008. http://www.answers.com/topic/frederik-willem-de-klerk
2. ↑ Clark, Nancy L. & Worger, William H.: Seminar Studies in History: South Africa - The Rise and Fall of Apartheid, s. 102. Pearson Education Limited, 2004. ISBN 0-582-41437-7.
3. ↑ Clark, Nancy L. & Worger, William H.: Seminar Studies in History: South Africa - The Rise and Fall of Apartheid, s. 103. Pearson Education Limited, 2004. ISBN 0-582-41437-7.
4. ↑ Martin Meredith: The Faith of Africa: A History of Fifty Years of Independendence, s. 436–437. Public Affairs, . ISBN 978-1-58648-398-2.
5. ↑ Allister Sparks: Tomorrow Is Another Country, s. 5–14,106–108. The University of Chicago Press, 1995. ISBN 0-226-76855-4. ,
   AAddress by the State President, Mr FW de Klerk, DMS, at the opening of the second session of the ninth parliament of the republic of South Africa, Cape Town, 2 February 1990 2 Februay 1990. South African Government Information website. Viitattu 1.6. 2007. (englanniksi)
6. ↑ Allister Sparks: Tomorrow Is Another Country, s. 156-157. The University of Chicago Press, 1995. ISBN 0-226-76855-4.

Edeltäjä: Pieter Willem Botha

Etelä-Afrikan presidentti 1989–1994

Seuraaja: Nelson Mandela

Tämä poliitikkoa käsittelevä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.