Kansainliitto
Wikipedia
Kansainliitto (engl. League of Nations, ransk. Société des Nations) oli kansainvälinen järjestö, joka perustettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen tehtävänään aseistariisunta, valtioiden välisten asioiden ratkaisu ja elinolosuhteiden ylläpito. Yhdistyneet kansakunnat korvasi Kansainliiton toisen maailmansodan jälkeen.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Historia
Alun perin Kansainliiton idean isä oli Ison-Britannian ulkoministeri Edward Grey, mutta ajatusta vahvimmin vei eteenpäin Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson. Kansainliitto perustettiin 25. tammikuuta 1919 osana Versaillesin rauhansopimuksen ensimmäistä osaa ja se piti ensimmäisen istuntonsa 10. tammikuuta 1920 - samana päivänä kuin rauhansopimus vahvistettiin ja ensimmäinen maailmansota päättyi virallisesti. Ensimmäinen yleisistunto pidettiin Genevessä 15. marraskuuta 1920. Yhdysvallat ei liittynyt Kansainliittoon, koska senaatti ei suostunut vahvistamaan rauhansopimusta, eikä maa enää halunnut osallistua Euroopan tapahtumiin.
Vuonna 1922 Kansainliitto otti käyttöön Nansenin passin, kansainvälisesti tunnustetun henkilökortin kansalaisuudettomille pakolaisille.
Kansainliitto solmi huippukautenaan, vuosina 1925 - 1934, nelisenkymmentä sopimusta, jotka käsittelivät laajenevan maailman ongelmia ja toivat niihin seikkaperäisiä vastauksia. [1]
Saksa pääsi Kansainliittoon mukaan vasta vuonna 1926. Neuvostoliitto puolestaan ei halunnut liittyä "kapitalistien klubina" pitämäänsä Kansainliittoon ennen vuotta 1934, jolloin anglofiili Maksim Litvinov oli ulkoasiainkansankomissaarina eli ulkoministerinä. Samoin nousevien oikeistoradikalismin ja antikommunismin vuoksi Neuvostoliitto oli aloittanut uuden hyökkäämättömyyssopimuksiin perustuvan ulkopolitiikan pyrkien rakentamaan ns. "kansanrintamia".
Kansainliitto ratkoi menestyksellisesti pieniä konflikteja 1920-luvulla, kuten Huippuvuorten ja Ahvenanmaan omistuskiistat. Pakolaisten avustamisessa, siirtomaajärjestelmän purkamisessa (mandaattialueet) ja nälänhätien torjunnassa Kansainliitto osoittautui tienraivaajaksi. Se epäonnistui suurten konfliktien ratkaisemisessa 1930-luvulla, eikä pystynyt estämään Italian hyökkäystä Abessiniaan tai Japanin hyökkäystä Kiinaan. 14. joulukuuta 1939 järjestö erotti Neuvostoliiton sen hyökättyä Suomeen sekä kehotti jäsenvaltioita antamaan Suomelle apua.
Toisen maailmansodan aikana järjestön toiminta hiipui. Kansainliitto lopetti toimintansa 18. huhtikuuta 1946 ja siirsi varansa ja tehtävänsä Yhdistyneille kansakunnille. Kansainliitto oli olemassa jonkin aikaa yhtä aikaa Yhdistyneiden kansakuntien kanssa, millä haluttiin osoittaa kyseessä olevan itsenäinen järjestö eikä vain pelkkä Yhdistyneiden kansakuntien edeltäjä.
[muokkaa] Rakenne
Kansainliitolla oli kolme toimielintä: sihteeristö, joka toimi Genevessä ja jonka johdossa toimi pääsihteeri, neuvosto ja yleiskokous. Tämän lisäksi Kansainliiton yhteydessä toimi lukuisia järjestöjä ja komissioita. Päätökset neuvostossa vaativat yksimielisyyttä, yleiskokouksessa riitti määräenemmistö.Kansainliiton viralliset kielet olivat: englanti, ranska ja espanja.
[muokkaa] Sihteeristö
Kansainliiton sihteeristö valmisteli asiat neuvostolle ja yleiskokoukselle, hoiti järjestön juoksevia asioita sekä julkaisia raportteja järjestön toiminnasta.
Pääsihteerit vuoina 1920-1946
- Sir Eric Drummond, Perthin 7. jaarli (Yhdistynyt kuningaskunta) (1920-1933)
- Joseph Avenol (Ranska) (1933-1940)
- Seán Lester (Irlanti) (1940-1946)
Presidentit
- Paul Hymans (Belgia) (1 kerta) 1920 - 1921
- Herman Adriaan van Karnebeek (Alankomaat) 1921 - 1922
- Augustin Edwards (Chile) 1922 - 1923
- Cosme de la Torriente y Peraza (Kuuba) 1923 - 1924
- Giuseppe Motta (Sveitsi) 1924 - 1925
- Raoul Dandurand (Kanada) 1925 - 1926
- Afonso Augusto da Costa (Portugali) 1926 - 1926
- Momcilo Nincic (Jugoslavia) 1926 - 1927
- Alberto Guani (Uruguay) 1927 - 1928
- Herluf Zahle (Tanska) 1928 - 1929
- Jose Gustavo Guerrero (El Salvador) 1929 - 1930
- Nicolae Titulescu (Romania) 1930 - 1932
- Paul Hymans (Belgia) (2 kerta) 1932 - 1933
- Charles Theodore Te Water (Etelä-Afrikan unioni) 1933 - 1934
- Rickard Johannes Sandler (Ruotsi) 1934
- Francisco Castillo Najera (Meksiko) 1934 - 1935
- Edvard Beneš (Tšekkoslovakia) 1935 - 1936
- Carlos Saavedra Lamas (Argentiina) 1936 - 1937
- Tevfik Rustu Aras (Turkki) 1937 - 1937
- Sir Aga Khan III (Intia) 1937 - 1938
- Eamon de Valera (Irlanti) 1938 - 1939
- Carl Joachim Hambro (Norja) 1939 - 1946
[muokkaa] Neuvosto
Kansainliiton neuvostolla oli valtuudet käsitellä mitä tahansa asiaa, joka koski maailmanrauhaa. Neuvostossa oli aluksi neljä pysyvää jäsentä: Britannia, Ranska, Italia ja Japani, sekä neljä vaihtuvaa jäsentä, jotka yleiskokous valitsi kolmivuotiskaudeksi. Ensimmäiset vaihtuvat jäsenet olivat Belgia, Brasilia, Kreikka ja Espanja. Yhdysvalloista oli tarkoitus tulla neuvoston viides pysyvä jäsen, mutta maa ei liittynyt maailmanjärjestöön maan senaatin kieltäydyttyä ratifioimasta Versaillesin rauhansopimusta 19. maaliskuuta 1920.
22. syyskuuta 1922 neuvoston vaihtuvien jäsenten määrä lisättiin kuuteen ja 8. syyskuuta 1926 yhdeksään. Saksan liityttyä järjestön jäseneksi myös siitä tuli neuvoston pysyvä jäsen, joten neuvoston jäsenmäärä kasvoi viiteentoista. Japanin ja Saksan erottua Kansainliitosta niiden paikalle valittiin uudet, vaihtuvat jäsenet, joten neuvoston jäsenmäärä ei pienentynyt.
Neuvosto kokoontui keskimäärin viisi kertaa vuodessa. Lisäksi pidettiin tarvittaessa lisäkokouksia. Kaiken kaikkiaan Kansainliiton neuvosto kokoontui vuosina 1920-1946 107 kertaa.
[muokkaa] Yleiskokous
Kansainliiton yleiskokous kokoontui kerran vuodessa Genevessä. Siinä jokaisella jäsenvaltiolla oli yksi ääni. Kaikki jäsenvaltiot eivät tosin aina lähettäneet edustajiaan yleiskokoukseen.
[muokkaa] Muut toimielimet
Kansainliiton yhteydessä toimi Kansainvälinen tuomioistuin sekä useita muita järjestöjä ja komissioita. Näitä olivat Aseriisuntakomissio, Kansainvälinen työjärjestö ILO, Maailman terveysjärjestö, Mandaatti-komissio, Pakolaiskomissio, Orjuuden vastaisen työn komissio sekä Pysyvä oopiumin vastaisen työn lautakunta. Vaikka Kansainliiton toimintaa pidetään yleensä tehottomana, tekivät useat sen yhteydessä toimineista toimielimistä tärkeää ja uraauurtavaa työtä, joka jatkuu yhä.
[muokkaa] Kansainliitto ja Suomi
Suomesta tuli Kansainliiton jäsen joulukuussa vuonna 1920. Liiton ponnistelut taloudellisten, sosiaalisten ja oikeudellisten toimintaehtojen puolesta tulivat vähitellen vaikuttamaan myös Suomen politiikkaan ja Suomessa syntyi luottamusta, joka vaikutti siihen, että ulkopolitiikassa voitiin suhtautua myönteisesti Kansainliittoon rauhan takaajana. Suomi koki liittymisen kansainliittoon tärkeäksi sen geopoliittisen aseman vuoksi. Liittyminen ei kuitenkaan ollut yksioikoista, sillä se tuli ajankohtaiseksi kesken Ahvenanmaan kysymyksen käsittelyn. Vuoden 1920 syksyllä kansainliitto oli asettanut puolueettoman tutkimuskomission selvittämään Ahvenanmaan tilannetta ja sen mahdollista liittämistä Ruotsiin. Suomen pelättiin Kansainliiton jäseneksi tultuaan vetoavan jäsenmaalle kuuluvaan alueelliseen koskemattomuuteen. Kun Suomen hallitus lupasi, ettei näin tule tapahtumaan, voitiin jäsenyys hyväksyä Kansainliiton neuvostossa.
Kansainliitolla on merkittävä asema Suomen puolueettomuuden kannalta. 1920-luvun Suomi noudatti ulkopolitiikassa puolueettomuuden periaatetta, ja näin ollen niveltyminen Kansainliiton järjestelmään oli Suomelle luonnollinen ratkaisu. 1927 Suomi haki ja pääsi Kansainliiton neuvoston vaihtuvaksi jäsenesi seuraaviksi kolmeksi vuodeksi.
Jo varhain Suomi suhtautui myönteisesti liiton periaatteisiin, jotka lupasivat pienille valtioille paljon aiempaa suuremman roolin kansainvälisissä suhteissa. [2]
Talouden saralla Kansainliitossa käyty keskustelu tullien vähentämisestä johti siihen, että Suomi omaksui vapaakaupan mukaisen ajattelun Oslon-sopimuksen myötä vuonna 1933. [3]
Kansainliitto tuomitsi joulukuussa 1939 Neuvostoliiton hyökkäyksen Suomeen. 14. joulukuuta 1939 se päätti jopa erottaa Neuvostoliiton jäsenyydestään, mutta tämä ei saanut Neuvostoliittoa pysäyttämään hyökkäystään. Talvisota paljasti yleisen näkemyksen mukaan sen, miten vähän Kansainliitto pystyi tekemään sellaisissa tilanteissa, joissa joku valtio lähti röyhkeän hyökkäyspolitiikan tielle.
Lauri Jonkarin väitöskirja "Kansainliitto Suomen turvallisuuspolitiikassa ja kansainvälisissä suhteissa; vastaanotto ja vaikutus julkisessa sanassa ja yhteiskunnassa vuosina 1919 - 1936." puolestaan pyrkii osoittamaan, että tämä näkemys on puutteellinen ja unohtaa Kansainliiton mukanaan tuoman suuren muutoksen kansainvälisiin suhteisiin ja niiden ilmentämiseen. Moderni kansainvälinen järjestelmä syntyi ensimmäinen maailmansodan seurauksena ja Kansainliittoa voidaan pitää tämän muutoksen toteuttajana ja airueena. Suomi pyrki turvallisuuspoliittisissa suhteissa hakemaan konkreettista tukea Neuvostoliiton aiheuttaman uhan varalta, eikä kokenut saavansa sitä Kansainliitolta. [4]
[muokkaa] Katso myös
[muokkaa] Viitteet
