Filosofia

Wikipedia

Filosofia
Filosofi · Filosofeja
Koulukuntia ja oppeja
Filosofian teemasivu
Osa-alueita
Estetiikka · Etiikka · Logiikka · Metafysiikka · Ontologia · Tieteenfilosofia · Tietoteoria · Yhteiskuntafilosofia
Erityistieteiden ja tutkimusalojen filosofioita
Biologian · Filosofian · Fysiikan · Historian · Ihmisyyden · Kasvatuksen · Kemian · Kielen · Matematiikan · Mielen · Musiikin · Oikeuden · Politiikan · Psykologian · Taiteen · Talouden · Tietojenkäsittelytieteen · Uskonnon · Yhteiskuntatieteiden
Historia
Länsimainen filosofia Itämainen filosofia

Filosofia (muinaiskreikaksi φιλοσοφία) on noin 600-400 eaa. välisenä aikana antiikin Kreikassa syntynyt ajatteluperinne ja oppiala, joka pyrkii tutkimaan muun muassa todellisuuden perimmäistä olemusta, tiedon yleisiä ehtoja, kauneuden ja arvojen olemassaoloa, hyvän yhteiskunnan ehtoja, ihmisenä olemisen luonnetta sekä näihin kytkeytyviä yleisiä teemoja. Sana 'filosofia' on lähtöisin kreikan kielen sanoista filia ja sofia, joista ensimmäinen merkitsee rakastamista tai ystävyyttä ja jälkimmäinen viisautta.^[1]

Vaikka mikään filosofian määritelmä ei ole kiistaton ja filosofian ala on muuttunut historian saatossa sen mukaan, minkälaisten kysymysten käsittely on ollut mielenkiintoista ja merkityksellistä kunakin aikana, yleensä katsotaan, että filosofia on enemmän tutkimusmenetelmä kuin joukko väittämiä tai teorioita. Filosofinen tutkimus perustuu järkeen ja rationaalisiin perusteluihin, ja pyrkii välttämään perusteettomia oletuksia. Tutkimuksen tavoitteena on systematisointi, yleisyys ja asioiden syvempi ymmärtäminen.^[2][3]

Vaikka sana ”filosofia” on peräisin länsimaisen filosofian perinteestä, myös monet ajattelijat muissa kulttuureissa, esimerkiksi itämaisen filosofian piirissä, ovat käsitelleet samanlaisia aiheita omilla tavoillaan.

Filosofian tutkijaa tai ajattelijaa kutsutaan filosofiksi.

Sisällysluettelo 1 Yleisesti filosofiasta 1.1 Käsitteellinen ajattelu filosofiassa 2 Filosofia ja tieteet 2.1 Filosofia akateemisena oppiaineena ja tieteenä 3 Filosofian jaottelua 3.1 Filosofian osa-alueet 3.2 Teoreettinen ja käytännöllinen filosofia 4 Filosofian historiaa 4.1 Länsimainen filosofia 4.1.1 Antiikin filosofia 4.1.2 Keskiajan filosofia 4.1.3 Varhainen uuden ajan filosofia (n. 1600 – n. 1800) 4.1.4 Myöhempi uuden ajan filosofia (n. 1800 – n. 1900) 4.1.5 Nykyfilosofia 4.2 Itämainen filosofia 4.2.1 Intialainen filosofia 4.2.2 Persialainen filosofia 4.2.3 Kiinalainen filosofia 4.3 Muita filosofisia perinteitä 5 Katso myös 6 Viitteet 7 Kirjallisuutta 7.1 Korkeakoulutason johdantoteoksia 7.2 Filosofian sanakirjoja 8 Aiheesta muualla

[muokkaa] Yleisesti filosofiasta

Pääartikkeli: Filosofiakäsitykset

Filosofia-sanan alkuperä on kreikan kielessä ja kirjaimellisesti se tarkoittaa viisauden rakastamista tai ystävyyttä. Sofia-sanaan liittyy kuitenkin myös puoli, joka viittaa taitoon tai tavoitteluun. Näin filosofia voidaan nähdä toimintana: oman tiedonhalun ja älyllisen uteliaisuuden harjoittamisena.^[1]

Filosofisen toiminnan tavoitteena on saavuttaa totuus eli toisin sanoen saada selville ja selittää miten asiat ovat.^{kenen mukaan?} Tästä eroavia näkemyksiä ovat esittäneet muun muassa Karl Marx ja Ludwig Wittgenstein, joiden mukaan filosofisella toiminnalla oli muita päämääriä: Marxille filosofia oli yhteiskunnallisten olosuhteiden muuttamista,^[4] Wittgensteinille puolestaan käsitteellisten ongelmien purkamista ja merkitysten selventämistä.^[5]

[muokkaa] Käsitteellinen ajattelu filosofiassa

Filosofisella käsitteellä tarkoitetaan sanallista avainta ajatuskokonaisuuteen tai todellisuuteen. Tyypillisesti filosofinen käsite on rajoiltaan epämääräinen ja venyttää ajattelua äärirajoille — se on tuskin koskaan yksikäsitteinen nimike jollekin täsmällisesti rajattavalle ilmiölle.^{kenen mukaan?} Lähtökohtaisesti filosofiassa asiaa ei ole ymmärretty silloin kun se on vain jollakin yhdellä tapaa ymmärretty.^lähde? Käsitteellisellä ajattelulla pyritään asian valottamiseen prosessimaisena tapahtumana, jossa asiaan palataan uudelleen ja uudelleen eri sanoin.

Länsimainen filosofinen ajattelu suosii käsitteellisyyttä ja kehittelevyyttä, eikä lyhytsanaista aforistiikkaa.

[muokkaa] Filosofia ja tieteet

Filosofinen tutkimus suuntautuu todellisuuden yleiseen perustaan, kysymyksiin kuten "onko todellisuus perimmältään henkeä, ainetta vai kieltä?", "Mitä tarkoitetaan arvoilla?", "Mihin yhteiskunnallinen vallanjako perustuu?", "Miten voi saavuttaa varmaa tietoa?". Tämä erottaa sen erityistieteistä, jotka tutkivat rajattuja tutkimuskohteita, esimerkiksi fysikaalisia ilmiöitä (fysiikka), historiallisia tapahtumia ja niiden vaikutuksia (historia), ihmiskehon toimintaa (lääketiede), ihmisyhteisöjen toimintaa (sosiologia) tai kirjoitetun tekstin kerrontatapoja (kirjallisuustiede).

Filosofian menetelmät voivat olla luonteeltaan hyvin vaihtelevia. Filosofit pyrkivät usein analyysissään tarkkaan argumentointiin, mutta toisaalta on olemassa myös "julistavaa filosofiaa", jonka luonne on varsin erilainen. Yleisesti voidaan kuitenkin hahmotella, että filosofian keskeisiin metodeihin kuuluu tavallisesti täsmällinen käsitteiden käyttö, käsitteiden analyysi, kriittisyys aiemmin opittua kohtaan, itsestäänselvyyksien kyseenalaistaminen ja systemaattinen tutkiskelu.^{kenen mukaan?} 1600-luvulle saakka kaikkea luontoon, ihmiseen tai yhteiskuntaan kohdistuvaa tutkimusta kutsuttiin filosofiaksi, ja vasta myöhemmin tietyt tutkimusalueet ovat erkaantuneet omiksi erityistieteikseen, esimerkiksi luonnontieteiksi, psykologiaksi ja sosiologiaksi. Erityistieteille on kehittynyt kullekin oma tutkimuskohteensa ja tutkimusmenetelmänsä.

Filosofian perusolettamuksien joukko on pienempi kuin erillistieteissä, joten se on alttiimpi muutokselle ja eri aikakausina ja eri filosofioissa esiintyy toisistaan poikkeavia käsityksiä siitä, mitä filosofia on ja mikä on sen suhde yhteiskuntaan, erityistieteisiin, uskontoon tai arvoihin. Filosofian identiteetin määrittelemisen tekee vaikeaksi juuri perusolettamuksien vähyys, sillä filosofit kiistelevät myös näistä perusolettamuksista, kuten siitä, mikä on filosofian tutkimusala ja tutkimusmenetelmät.

Filosofiaa on historiallisesti pidetty muiden tieteiden perustana siksi, että se tutkii yleisiä tiedon hankkimisen ja tieteen ehtoja. Tästä syystä filosofisin argumentein on arvosteltu eri tieteenalojen, myös luonnontieteiden, lähtökohtia ja väittämiä. Toisaalta esimerkiksi loogiset empiristit näkivät filosofian vain luonnontieteellisen tutkimuksen apulaisena ja halusivat rajata metafysiikkaan tai arvoihin liittyvät kysymykset tiedon ulkopuolelle ja palauttaa ne esim. psykologian tutkimuskohteiksi. Filosofian tehtäväksi on myös nähty synteesin, tieteellisen kokonaiskuvan, luominen erillistieteiden tutkimustuloksista.

Filosofian tekemisen ja filosofisen kirjoittamisen tapoja on useita. Esimerkiksi Platonin tapana oli kirjoittaa vuoropuheluja (dialogeja), jotka kuvasivat filosofi Sokrateen oppilaidensa kanssa käymiä filosofisia keskusteluja. Usein käytetty tapa on Aristoteleen kehittämä systemaattisen tutkielman tyyli, johon kuuluu ilmiöiden ja niihin liittyvien käsitteiden systemaattinen kuvaaminen ja jaottelu alakäsitteisiin. Jotkut filosofit, esimerkiksi Ludwig Wittgenstein varhaisfilosofiassaan, ovat käyttäneet matematiikasta lainattua menetelmää, jossa systemaattisesti esitetään väitelauseita ja niistä johdettuja lauseita. Fenomenologisessa filosofiassa pyritään kuvaamaan ilmiöitä niin kuin ne meille ilmenevät, jolloin kaunokirjallisempi tai runollisempi ilmaus voi olla tarpeen. Useille kirjoittamisen tavoille on kuitenkin yhteistä, ettei niissä esitetä yhtä lopputulosta luonnontieteellisen tutkimuksen tapaan, vaan tarkoituksena on lisätä ymmärrystä ilmiöistä, käsitteistä ja niiden suhteista.

[muokkaa] Filosofia akateemisena oppiaineena ja tieteenä

Filosofia voidaan myös nähdä itse tieteenalana siinä mielessä, että se on järjestäytynyt yliopistoihin samoin kuin muutkin oppialat, filosofista tutkimusta tehdään samanlaisella rahoituksella kuin muutakin tutkimusta ja sitä opetetaan yliopistoissa pääaineena.

Akateemisista oppiaineista filosofia on ensimmäinen sekä Suomessa että muissa maissa. Turun Akatemiaa perustettaessa vuonna 1640 sen opettajakuntaan nimitettiin oikeustieteen, lääketieteen ja kolmen teologian professorin lisäksi kuusi filosofisen tiedekunnan professoria. Näiden edustamat alat olivat moraali ja historia (käytännöllinen filosofia), logiikka ja runous (teoreettinen filosofia), kreikka ja heprea, kaunopuheisuus, matematiikka ja fysiikka.^[6]

2000-luvun filosofialla on Suomessa ja muuallakin kaikki tieteen ulkoiset tunnusmerkit: vakiintunut asema akateemisena oppiaineena, omat julkaisusarjat, tieteelliset seurat, kongressit ja kansainvälisen yhteistyön organisaatiot. Tässä suhteessa filosofit ovat tiedeyhteisö siinä kuin muutkin tutkijat. Filosofian omalaatuisuus paljastuu katsottaessa sen tutkimuskohteita ja -menetelmiä.^[7] Filosofia on myös suomalaisen lukion pakollinen oppiaine. Lukiotutkintoon on sisällyttävä yksi pakollinen filosofian kurssi; opiskelijalla on oltava myös mahdollisuus kolmeen valtakunnalliseen syventävään kurssiin.

[muokkaa] Filosofian jaottelua

[muokkaa] Filosofian osa-alueet

Teoreettinen filosofia:

• Tietoteoria tutkii, mitä tieto on, mitä voimme tietää ja miten saamme uutta tietoa.

• Tieteenfilosofia on tietoteorian osa-alue, joka tutkii tieteellisen tiedon luonnetta sekä tieteen metodologiaa, kehittymistä ja historiaa.

• Metafysiikka tutkii olevan perimmäistä luonnetta. Se ulottuu näin fysiikan ja empiiristen havaintojen ulkopuolelle.^[8] Metafysiikka tutkii todellisuutta yleisellä tasolla kokonaisuutena ja ihmistä sen osana.

• Ontologia eli oppi olevasta tutkii todellisuutta (sitä mikä "on") käsitteellisesti. Ontologia on metafysiikan osa ja voidaan jakaa substanssiontologiaan, formaaliontologiaan ja fundamentaalionotologiaan.

• Logiikka tutkii loogisesti pätevän ajattelun lakeja. Se on itsenäinen tieteenala ja filosofian osa-alue, joka pyrkii muodostamaan yhtenäisen ja ristiriidattoman aksiomaattisen järjestelmän matematiikan ja muun ajattelun pohjaksi.

• Kielifilosofia pyrkii filosofisella (käsitteellisellä) ajattelulla selvittämään kielen olemusta ja ilmiöitä.

Käytännöllinen filosofia:

• Etiikka eli moraalifilosofia tutkii, mitä voidaan sanoa moraalisesti hyväksi tai pahaksi ja miten tulisi elää.

• Yhteiskuntafilosofia tutkii ihmisten järjestäytymisen myötä syntyneitä rakenteita ja suhteita moraalisesta näkökulmasta.

• Poliittinen filosofia tutkii valtion, julkisen moraalin ja pakkovallan käytön oikeutuksia sekä myötäelävien ihmisten oikeuksien ja vapauksien törmäyksiä.

• Estetiikka tutkii kauneutta ja sitä, mitä voidaan sanoa kauniiksi, ja taiteenfilosofia sitä, mitä taide on.

• Aksiologia eli arvoteoria tutkii arvoja.

Mitä tahansa inhimillisen toiminnan aluetta voidaan tutkia filosofisesti.^{kenen mukaan?} On olemassa esimerkiksi erityistieteiden filosofioita (fysiikan filosofia, biologian filosofia, matematiikan filosofia), kielifilosofia, mielenfilosofia, teonfilosofia, uskonnonfilosofia, historianfilosofia, oikeusfilosofia, tietoyhteiskuntafilosofia ja sukupuolen filosofia.

[muokkaa] Teoreettinen ja käytännöllinen filosofia

Pääartikkeli: Teoreettinen ja käytännöllinen filosofia

Aristoteles jakoi filosofian käytännölliseen ja teoreettiseen filosofiaan. Käytännöllinen filosofia käsittelee sitä miten tulisi toimia tiettyjen päämäärien saavuttamiseksi ja teoreettisen filosofian tehtävänä on kuvailla maailmaa. Joissain yliopistoissa (kuten Helsingissä) filosofian opiskelu jaetaan edelleen teoreettiseen ja käytännölliseen filosofiaan. Teoreettisen filosofian alaan luetaan logiikka, metafysiikka, tietoteoria, kielen filosofia sekä tieteenfilosofia, käytännölliseen filosofiaan etiikka, yhteiskuntafilosofia ja yhteiskuntatieteiden tieteenfilosofia. Jako on sinänsä mielivaltainen, sillä käytännöllinen filosofia ei ole yhtään sen käytännöllisempää kuin teoreettinenkaan. Metodologia on pitkälti sama, joten ainoaksi rajaavaksi tekijäksi jää aihepiirit. Tämäkään raja ei ole tiukka, ja monia asioita voidaan tutkia yhtä lailla teoreettisen kuin käytännöllisen filosofian piirissä. Useimmissa yliopistoissa tällaista filosofian kahtiajakoa ei tehdä.

[muokkaa] Filosofian historiaa

Pääartikkeli: Filosofian historia

[muokkaa] Länsimainen filosofia

Pääartikkeli: Länsimaisen filosofian historia

[muokkaa] Antiikin filosofia

Pääartikkeli: Antiikin filosofia

Länsimainen filosofia syntyi antiikin Kreikassa. Tiettävästi ensimmäisenä sanoja ”filosofia” ja ”filosofi” käytti Pythagoras.^[9] Sokrates ja hänen oppilaansa vakiinnuttivat termien käytön niiden nykyisessä merkityksessä.^[10] Sokrateen lisäksi tärkeimpinä antiikin filosofeina pidetään hänen oppilastaan Platonia ja Platonin oppilasta Aristotelesta. Kuitenkin jo moni ennen Sokratesta elänyt henkilö vastasi tavalla tai toisella filosofin kuvausta. Näitä henkilöitä kutsutaan esisokraatikoiksi.

Filosofian historian sadan ensimmäisen vuoden aikana Ateena muodostui filosofian keskukseksi, ja sen moniin filosofikouluihin tuli oppilaita aina Roomasta saakka. Filosofian syntyyn vaikutti kreikkalaisten vaurastuminen kaupankäynnin ja valloitusten myötä, jolloin jäi aikaa miettiä asioita, joista ei välttämättä ollut välitöntä käytännön hyötyä. Tietoa hankittiin sen itseisarvon vuoksi. Etua oli myös demokraattisesta valtiomuodosta ja uskonnollisesta vapaamielisyydestä. Tällöin oli mahdollista miettiä vapaasti elämän peruskysymyksiä, ja tahtonsa läpi saamiseen tarvittiin perusteluja — enää ei riittänyt syntyperään, yhteiskunnalliseen asemaan tai fyysiseen voimaan vetoaminen.^[11]

Antiikin kreikan kultakauden ja helleenisen ajan filosofisia suuntauksia olivat muun muassa Platonin akatemialaisuus, peripateettisuus, kyynisyys, stoalaisuus, epikurolaisuus ja skeptisyys. Siirryttäessä roomalaiselle kaudelle tärkeimmiksi muodostuivat stoalaisuus ja epikurolaisuus, ja myöhäisantiikin aikana uusplatonismi. Esimerkiksi keisari Marcus Aurelius oli myös stoalainen filosofi. Ateenan filosofikoulut lakkautettiin antiikin ajan lopulla uskonnollisista ja poliittisista syistä.

[muokkaa] Keskiajan filosofia

Pääartikkeli: Keskiajan filosofia

Keskiajan filosofian aika läntisessä Euroopassa ja Lähi-Idässä ulottuu suunnilleen Rooman valtakunnan kukistumisesta renessanssiaikaan. Keskiajan filosofiaa kuvaa antiikin filosofian uudelleenlöytäminen sekä tarve käsitellä teologisia ongelmia ja yhdistellä uskonnollisia opetuksia ja maallista viisautta.

Keskiajan filosofia olikin pääasiassa uskonnollispainotteista. Keskiaikaisissa yliopistoissa harjoitettiin ennen kaikkea teologiaa, ja filosofia oli alistettu teologian aputieteeksi. Yksi vallitsevista keskiaikaisista filosofisista suuntauksista oli skolastiikka, jossa kristillinen teologia ja antiikista peritty filosofia pyrittiin sovittamaan yhteen. Myös kristillinen mystiikka yhdisteli teologista ja antiikin aikaista ajattelua.

Keskiajan tärkeimpiä filosofeja olivat muun muassa Augustinus, Anselm Canterburylainen, Tuomas Akvinolainen, Duns Scotus ja Wilhelm Ockhamilainen. Aluksi keskiaikaiset filosofit yrittivät liittää kristillisen teologian platonismiin (kuten Augustinus ja mystikot), mutta myöhemmin monet (kuten Tuomas Akvinolainen) päätyivät aristotelismiin.

Vastaavasti islamilaisessa maailmassa oppineet pyrkivät yhdistämään Koraanin opetuksia aristotelismiin. Tällaista islamilaista skolastiikkaa edustivat muun muassa Averroës ja Avicenna. Juutalaisessa filosofiassa samanlaista ajattelua edusti muun muassa Maimonides. Näillä töillä oli merkittävä vaikutus myös länsieurooppalaiseen ajatteluun.

[muokkaa] Varhainen uuden ajan filosofia (n. 1600 – n. 1800)

Pääartikkelit: Renessanssifilosofia, 1600- ja 1700-luvun filosofia

Uuden ajan filosofian katsotaan saaneen alkunsa skeptisismin uuden nousun ja nykyaikaisen luonnontieteen kehityksen myötä.^[12] Kronologisesti aika kattaa 1600- ja 1700-luvun, ja sen katsotaan usein päättyneen Immanuel Kantin pyrkimyksiin yhdistää newtonilainen mekaniikka perinteiseen metafysiikkaan.^[13]

Uudella ajalla filosofit käänsivät filosofian huomion ennen kaikkea tietoteoreettisiin kysymyksiin. Erityisesti haluttiin tutkia, mihin luonnontieteellinen tutkimus ja tieto perustuivat. Francis Bacon ja René Descartes aloittivat huomattavimmat oppisuunnat, empirismin ja rationalismin. Empirismiä kehittivät etenkin Englannissa John Locke, George Berkeley ja David Hume. 1700-luvulla se siirtyi myös Ranskaan ja kehittyi siellä sensualismiksi ja materialismiksi. Euroopan mannermaalla rationalistiset ajattelijat rakensivat 1600-luvun vaikutusvaltaisimmat metafyysilliset maailmankatsomukset. Descartesin mukaan nimetyn kartesiolaisuuden lisäksi tällaista ajattelua edustivat muun muassa Baruch Spinoza ja Gottfried Leibniz. Thomas Hobbes oli merkittävä poliittisen filosofian kehittäjä.

1700-luvulla syntyi Euroopassa valistuksen nimellä tunnettu älyllinen liike, joka korosti sivistystä, järjenmukaisuutta ja yksilönvapautta. Tunnetuimpiin valistusajattelijoihin kuuluvat muun muassa Jean Jacques Rousseau ja Voltaire.

[muokkaa] Myöhempi uuden ajan filosofia (n. 1800 – n. 1900)

Pääartikkeli: 1800-luvun filosofia

Uuden käänteen filosofiassa sai aikaan Immanuel Kant, jonka mielestä oleva itsessään (Ding an sich) jää tietokyvyn ulkopuolelle, ja kaikki inhimillinen tieto voi koskea vain ilmiöitä eli olioita sellaisina, kuin ne meille näyttäytyvät. Kantin jälkeen saksalainen spekulatiivinen filosofia, ns. saksalainen idealismi, pyrki palaamaan rohkeisiin filosofisiin mietiskelyihin, joissa filosofi yrittää osoittaa ”hengen olemukseen” syventymällä, miten maailma on johtunut alkuhengestä. Tällaista filosofiaa edustivat erityisesti J. G. Fichte, F. W. J. Schelling ja G. W. F. Hegel.

1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla monet filosofit keskittyivät ennen kaikkea tietoteoreettisiin ja tieteenfilosofisiin kysymyksiin. Yleiseksi mielipiteeksi muodostui se, että meidän on luovuttava metafyysisistä yrityksistä tutkia olevaisen ”olemusta” tai sen ”alkuperusteita”, ja sen sijaan rajoituttava vain tutkimaan ilmiöitä. Tällaista näkemystä edustivat muun muassa Auguste Comten kehittämä positivismi ja uuskantilaisuus.

Idealismin hylänneinä monet filosofit panivat alulle ajattelusuuntauksia, jotka ovat vaikuttaneet pitkälle nykyfilosofiaan saakka. Charles Peirce ja William James aloittivat pragmatismin, Edmund Husserl puolestaan fenomenologian. Gottlob Fregen ja Bertrand Russellin työt tarjosivat työkaluja varhaiselle analyyttiselle filosofialle. Søren Kierkegaard loi pohjaa eksistentialismille, Friedrich Nietzsche puolestaan edusti nihilismiä ja on myös ollut merkittävä taustavaikuttaja eksistentialismin kehitykselle.

Englantilaista jyrkkää empirismiä edusti J. S. Mill. Myös naturalistiset suunnat, kuten materialismi (Ludwig Büchner ym.) ja naturalistinen kehitysfilosofia (Herbert Spencer ja Ernst Haeckel), saivat kannatusta, mikä johti myös pessimismiin (Arthur Schopenhauer ja Eduard von Hartmann). Yhteiskuntafilosofisesti Mill edusti utilitarismia, Karl Marx ja Friedrich Engels kehittivät puolestaan marxilaisen yhteiskuntafilosofian.

[muokkaa] Nykyfilosofia

Pääartikkelit: 1900-luvun filosofia ja nykyfilosofia

1900-luku merkitsi suurta mullistusta koko länsimaisessa filosofiassa, mikä on toisaalta johtanut konflikteihin ja koko filosofisen kentän voimakkaaseen jakautumiseen. Monet perinteiset itsestäänselvyydet on hylätty, ja tilalle on tullut uusia tieteellisiä, loogisia, yhteiskunnallisia ja taloudellisia ongelmia. Viimeisen sadan vuoden aikana filosofiasta on myös tullut yhä enenevässä määrin yliopistoissa harjoitettua tutkimusta, ja samalla se on kehittynyt yhä erikoistuneemmaksi ja erillisemmäksi luonnontieteistä.

1900-luvun ja sen jälkeisen filosofian koulukunnat voidaan jaotella seuraavasti:

• Analyyttinen filosofia - Looginen empirismi - Positivismi - Pragmatismi
• Mannermainen filosofia - Hermeneutiikka - Fenomenologia - Eksistentialismi - Jälkistrukturalismi - Postmodernismi
• Marxilainen filosofia - Frankfurtin koulukunta - Radikaalifeminismi
• Tomismi - Uustomismi

Metafilosofiset näkemykset ovat kautta aikain jakaantuneet positivistisiin ja tulkitseviin koulukuntiin. Tämä jako toteutuu jossain määrin nykyfilosofiassakin, jossa ensin mainittua on edustanut loogisuutta korostava analyyttinen filosofia ja jälkimmäistä elämänfilosofisempi mannermainen filosofia, joka perustuu nykyään lähinnä hermeneutiikkaan ja fenomenologiaan. Aiemmasta tiukemmasta jakolinjasta analyyttisen ja mannermaisen filosofian välillä, joka vaikuttaa ennen kaikkea akateemisessa filosofiassa, on kuitenkin nykyisin pyritty usein eroon. Muun muassa mielenfilosofia tutkii tietoisuutta ja sen sisältöjä piittaamatta juurikaan koulukuntarajoista.

1900-luvun merkittävimpiä filosofeja ovat olleet analyyttisen perinteen Ludwig Wittgenstein ja mannermaisen perinteen Martin Heidegger. Suomalaisista filosofeista merkittävimpiin kuuluvat mm. Eino Kaila, Georg Henrik von Wright ja Jaakko Hintikka. Suurelle yleisölle tunnetumpia ovat ehkä kirjailija, eksistentialistifilosofi Jean-Paul Sartre, ja suomalaisista Esa Saarinen ja Pekka Himanen.

[muokkaa] Itämainen filosofia

Pääartikkeli: Itämainen filosofia

Itämaisella filosofialla viitataan erityisesti erilaisiin Intiassa, Persiassa, Kiinassa, Japanissa ja jossain määrin myös Lähi-idässä syntyneisiin filosofisiin perinteisiin. Abrahamilaisten uskontojen leviämisen vuoksi ”itämainen filosofia” on osittain päällekkäistä länsimaisen filosofian kanssa.

Länsimaista filosofiaa muistuttavaa filosofista ajattelua on esiintynyt Intiassa ja Kiinassa jo vuosituhansia sitten lähes ilman mitään yhteyksiä eurooppalaisen filosofian historian kanssa. Varsinaisesti itämaiseksi filosofiaksi on tapana kutsua itsenäistä järjenkäyttöä korostavia ja mystisen ilmoituksen hylkääviä ajattelusuuntauksia. Länsimaiset itämaisen ajattelun kommentoijat eivät kuitenkaan ole aina tehneet selvää eroa itämaisten uskontojen ja varsinaisen itämaisen filosofian välille. Osasyynä tähän on se, että länsimaiden tapaan myös Aasiassa useat tärkeimmistä filosofisista ajattelijoista ovat yhdistäneet opetuksiinsa uskonnollista ainetta eivätkä ole nähneet filosofian ja uskonnon erottelemista olennaisena. Länsimaissa itämainen filosofia on vaikuttanut lähinnä elämänfilosofiaan.

Tunnetuimpiin itämaisiin filosofeihin kuuluvat Kapila, Yajnavalkya, Siddhartha Gautama, Akshapada Gotama, Nagarjuna, Kungfutse, Laotse, Chuang Tzu, Meng Zi, Xun Zi, Zhu Xi, Wang Yangming, Dharmakirti, Sankara, Ramanuja, Narayana Guru, Vivekananda, Aurobindo ja Sarvepalli Radhakrishnan.

[muokkaa] Intialainen filosofia

Pääartikkeli: Intialainen filosofia

Arjalais-vedalaisen kulttuurin pohjalta syntynyt hindulainen filosofia muodostaa keskeisen osan eteläisen Aasian kulttuuria. Se on dharmalaisista filosofioista varhaisin, ja se on vaikuttanut filosofiseen ajatteluun ja uskontoihin kautta koko Itä-Aasian. Kuuteen astika- eli oikeaoppiseen intialaisen tai hindulaisen filosofian koulukuntaan kuuluvat Jooga, Nyaya, Purva Mimamsa, Samkhya, Vaisheshika ja Vedanta. Hindulaisen ajattelun moninaisuus on seurausta siihen oleellisena osana kuuluvasta liberaalista universalismista. Hindulaisen filosofian lisäksi myös buddhalainen ja jainalainen filosofia sekä Carvaka ovat peräisin Intiasta.

Vaikka intialainen katsanto- ja ajatustapa eroaa eurooppalaisten ajatustottumuksista, niin intialaisessa filosofiassa on muodostunut pääasiassa samat suuret maailmanselityksen perushypoteesit kuin länsimaissakin. Intialaista filosofiaa voidaan myös itämaisista filosofioista parhaiten verrata länsimaiseen filosofiaan. Esimerkiksi muinainen hindulainen Nyaya-koulukunta tutki logiikkaa nykyaikaista analyyttistä filosofiaa muistuttavalla tavalla. Vastaavasti Carvaka-koulukunta oli avoimesti ateistinen ja empiristinen. Intialainen filosofia painotti kuitenkin kokonaisten koulukuntien ja muinaisten kirjoitusten opetuksia yksittäisten filosofien sijaan.

[muokkaa] Persialainen filosofia

Pääartikkeli: Persialainen filosofia

Persialaisen filosofian juuret ulottuvat muinaisiin indoiranilaisiin filosofisiin perinteisiin saakka. Niihin vaikuttivat erityisesti Zarathustran opetukset. Makedonialaisten, arabien ja mongolien valloitusten seurauksena Persia sai laajoja kulttuurisia ja poliittisia vaikutteita, joiden ansiosta alueella kehittyi suuri joukko erilaisia suuntauksia zarathustralaisuudesta, manikealaisuudesta ja mazdalaisuudesta erilaisiin islamilaisen filosofian koulukuntiin saakka.

[muokkaa] Kiinalainen filosofia

Pääartikkeli: Kiinalainen filosofia

Filosofialla on ollut suuri merkitys kiinalaiselle yhteiskunnalle ja koko Itä-Aasialle. Länsimaisen filosofian tavoin kiinalainen filosofia käsitti monenlaisia osa-alueita ja siihen kuuluu useita eri suuntauksia. Monia merkittäviä filosofisia koulukuntia syntyi erityisesti Kevättä ja syksyä ja Taistelevat läänitysvaltiot -kausilla. Tämän vuoksi aikakaudesta käytetään nimitystä Sata koulukuntaa. Tuona aikana alkunsa saaneista koulukunnista merkittävimmät ovat kungfutselaisuus, taolaisuus, mohismi ja legalismi. Myöhemmin Tang-dynastian aikana Intiasta levinneestä buddhalaisuudesta tuli myös merkittävä filosofinen ja uskonnollinen oppi Kiinassa.

[muokkaa] Muita filosofisia perinteitä

Muihin filosofisiin perinteisiin kuuluvat esimerkiksi afrikkalainen ja asteekkien filosofia.

[muokkaa] Katso myös

• Luettelo filosofeista
• Luettelo filosofisista koulukunnista ja opeista
• Suomalainen filosofia

[muokkaa] Viitteet

1. ↑ ^{1,0 1,1} What philosophy is? Philosophical Society. Viitattu 25. kesäkuuta 2007.
2. ↑ Blackburn, Simon: "Philosophy", The Oxford Dictionary of Philosophy. Oxford: Oxford University Press, 1994.
3. ↑ Haaparanta, Leila & Niiniluoto, Ilkka: Johdatus tieteelliseen ajatteluun. Helsinki: Helsingin yliopiston filosofian laitos, 1988. ISBN 951-45-4077-8. Mitä filosofia on? - Eräitä näkemyksiä. Helsingin yliopiston filosofian laitos..
4. ↑ Marx, Karl: Teesejä Feuerbachista, teesi 11 Viitattu 25. kesäkuuta 2007.
5. ↑ Biletzki & Matar: Ludwig Wittgenstein Stanford Encyclopedia of Philosophy. Viitattu 25. kesäkuuta 2007.
6. ↑ Humanistinen tiedekunta - Historia Helsingin yliopisto. Viitattu 25. kesäkuuta 2007.
7. ↑ Niiniluoto, Ilkka: Tiede, filosofia ja maailmankatsomus: filosofisia esseitä tiedosta ja sen arvosta''. Otava, Helsinki, 1984. ISBN 951-1-08016-4.
8. ↑ Juti, Riku: Johdatus metafysiikkaan, s. 13. Helsinki: Gaudeamus, 2001. ISBN 951-662-821-4.
9. ↑ Diogenes Laertios: Merkittävien filosofien elämät ja opit. I.8. Suomennos ja selitykset Marke Ahonen. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Summa, 2003. ISBN 952-5418-07-3.
10. ↑ Ebert, Theodor: "Why Is Evenus Called a Philosopher at Phaedo 61c?", The Classical Quarterly, New Series, s. 423-434. Vol. 51, No. 2. Oxford University Press, 2001.
11. ↑ Ross, Kelley L.: The Origin of Philosophy: Why the Greeks? Viitattu 25. kesäkuuta 2007.
12. ↑ Rutherford, D. (toim.): The Cambridge Companion to Early Modern Philosophy. Cambridge: Cambridge University Press, 2006.
13. ↑ Nadler, S. (toim.): A Companion to Early Modern Philosophy. Blackwell, 2002.

[muokkaa] Kirjallisuutta

[muokkaa] Korkeakoulutason johdantoteoksia

• Haaparanta, Leila & Ilkka Niiniluoto: Johdatus tieteelliseen ajatteluun. Helsingin yliopiston filosofian laitoksen julkaisuja 3/1986. 6., korjattu painos. Helsinki: Helsingin yliopisto, 1991. ISBN 951-45-4077-8.
• Korkman, Petter & Mikko Yrjönsuuri (toim.): Filosofian historian kehityslinjoja. Helsinki: Gaudeamus, 1999. ISBN 951-662-708-0.
• Määttänen, Pentti: Filosofia: Johdatus peruskysymyksiin. 3. painos 2003. Helsinki: Gaudeamus, 1995. ISBN 951-662-708-0.
• Niiniluoto, Ilkka: Johdatus tieteenfilosofiaan: Käsitteen- ja teorianmuodostus. Helsinki: Otava, 1980. ISBN 951-1-05435-X.
• Niiniluoto, Ilkka & Esa Saarinen: Nykyajan filosofia. Helsinki: WSOY, 2002. ISBN 951-0-26207-2.
• Nordin, Svante: Filosofian historia. Jyväskylä: Pohjoinen, 1999. ISBN 951-749-292-8.
• Saarinen, Esa: Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1985. ISBN 951-0-22838-9.

[muokkaa] Filosofian sanakirjoja

• Filosofian sanakirja. Taskufacta-sarja. (Asiantuntija: Eero Ojanen. Laadittu WSOY:n tietosanakirjojen pohjalta). Porvoo – Helsinki – Juva: WSOY, 1999. ISBN 951-0-23766-3.
• Määttänen, Pentti: Filosofia: Johdatus peruskysymyksiin. S. 263–274: Sanasto. Helsinki: Gaudeamus, 1995. ISBN 951-662-708-0.
• Saarinen, Esa: Filosofia!. S. 155–204: Sanakirja. Porvoo Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29308-3.
• Salonen, Toivo: Filosofian sanat ja konseptit. 3. uudistettu painos. Toimittanut Eleni Mizaras. Lapin yliopiston menetelmätieteellisiä julkaisuja: Esseitä, puheenvuoroja ja raportteja 2. Rovaniemi: Lapin yliopisto, 2003. ISBN 951-634-902-1.

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Filosofia.fi Suomalainen filosofinen verkkoportaali.
  • Logos – filosofinen ensyklopedia.
  • klassikkokirjasto – laaja kokotekstilinkkiluettelo.
  • linkkikokoelma – laaja luettelo filosofiaan littyviä linkkejä.

Ensyklopedioita:

• Catholic Encyclopedia (englanniksi)
• Dictionary of Philosophy (Dagobert D. Runes, 1942) (englanniksi)
• Dictionary of Philosophical Terms and Names (englanniksi)
• The Internet Encyclopedia of Philosophy (englanniksi)
• Stanford Encyclopedia of Philosophy (englanniksi)

Aikakausjulkaisuja:

• Ajatus Suomen Filosofisen Yhdistyksen vuosikirja.
• niin & näin Filosofinen aikakauslehti.
• Tieteessä tapahtuu Monitieteellinen kausijulkaisu.
• Tiede & edistys Monitieteellinen kausijulkaisu.
• Paatos Filosofinen kulttuurilehti.

Muuta:

• Feto ry. — Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajat Feto ry
• YLE Elävä arkisto: Filosofian klassikoita
• Suomalaisen filosofian kronikka — Filosofinen aikakauslehti niin & näin
• DOAJ: Philosophy — Filosofian Open Access -aikakausjulkaisut (englanniksi)