Kristinuskon historia

Wikipedia

Osa artikkelisarjasta Kristinusko

Historia Jeesus Nasaretilainen Apostolit Apostoliset isät Kirkkoisät Ekumeeniset kirkolliskokoukset Suuri skisma Ristiretket Uskonpuhdistus Pietismi Evankelikaalisuus Karismaattisuus

Pyhä Kolminaisuus Isä Jumala Poika Kristus Pyhä Henki

Kristillinen teologia Kirkko Jumalanpalvelus Armo Armolahja Pelastus Vuorisaarna Kymmenen käskyä Viisausteologia

Raamattu Vanha testamentti Uusi testamentti Apokryfiset kirjat

Kristillisiä suuntauksia Katolinen kirkko Ortodoksinen kirkko Protestantismi

n • k • m

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä tai viitteitä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia lähteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

Kristinuskon historia alkukristillisyydestä nykyaikaan.

[muokkaa] Kristinuskon juuret

Kristinusko on syntynyt ensimmäisellä vuosisadalla silloisessa Rooman valtakunnassa. Jeesus ei perustanut uskontoa, sillä kristinuskoa ei ollut vielä Jeesuksen eläessä, vaan se syntyi vasta Jeesuksen kuoltua. Ensimmäiset kristityt olivat juutalaisia, joita sanottiin nasaretilaisen lahkoksi, koska he tunnustivat Jeesus Nasaretilaisen messiaaksi — varsinaiset juutalaiset eivät uskoneet Jeesuksen olevan messias ja he odottavat messiaan tulemista edelleen. Myöhemmin tästä lahkosta tuli kristinusko ja se eriytyi juutalaisuudesta omaksi uskonnokseen. Raamatussa Apostolien tekojen 11. luvun 26. jakeen mukaan opetuslapsia ruvettiin nimittämään kristityiksi ensimmäisenä Antiokiassa.

Varhaisimpia kuvia parrakkaasta Jeesuksesta. Commodillan katakombit.

[muokkaa] Jeesuksen elämä

Pääartikkeli: Jeesus

Kristinuskon keskeinen hahmo on Jeesus Nasaretilainen, joka evankeliumien ja eräiden historiallisten dokumenttien mukaan eli Israelin alueella ensimmäisen vuosisadan alussa. Jeesus saarnasi ihmisille taivasten valtakunnan tuloa ja tarvetta tehdä parannus. Kristinuskon leviäminen käynnistyi pian Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen noin vuonna 30.

[muokkaa] Juutalainen tausta

Kristillisen uskon mukaan lihaksi tullut Kristus oli ollut mukana jo maailman luomisessa (Joh. 1:3, Kol. 1:16, Hebr. 1:2). Kansat, joiden usko oli suuntautunut tämän Messiaan odotuksen, saivat alkunsa Aadamista ja Eevasta (1 Moos. 3:15), ja jatkoivat olemassaoloaan juutalaisena kansakuntana.

Jeesus ja hänen ensimmäiset seuraajansa olivat juutalaisia tai juutalaisia proselyyttejä. Hänen opetuksensa perustuivat heprealaiseen raamattuun Tanakhiin, ja joskus hän viittasi myös muihin juutalaisuuden vanhoihin kirjoituksiin. Kristinusko jatkoi juutalaisten pyhien kirjoitusten käyttöä — Tanakhista tuli Raamatun Vanha testamentti — ja hyväksyi sellaisia perustavanlaatuisia juutalaisia opetuksia kuin monoteismi, oppi yhdestä jumalasta (YHWH, Jahve) ja tulevan messiaan (moshiach, kreikan khristos, Kristus) odotus. Uuden testamentin mukaan juutalaisuuden johtohahmot näkivät kuitenkin Jeesuksen opetukset epäyhteensopivina juutalaisuuden kanssa, vaikka Rooman valtakunnan aikainen juutalaisuus itsekin oli hyvin hajanaista.

Jeesus opettajana. Jeesus on kuvattu oppilaidensa ympäröimänä filosofina pukeutuneena toogaan, auktoriteetin tunnukseen. Varhaiskristillinen katakombimaalaus.

Uuden testamentin selonteon mukaan Jerusalemin temppelin papisto ja Sanhedrin, tuon ajan Jerusalemin ylin uskonnollisen ja siviilioikeuden tuomioistuin, tekivät salaliiton Jeesusta vastaan saadakseen Rooman valtakunnan edustajat tuomitsemaan hänet kuolemaan. Jeesus oli opettanut henkilöllisyydestään ja vallastaan asioita, joiden he katsoivat olevan ristiriidassa Mooseksen lain ja juutalaisten Jumalan persoonaa ja palvelemista koskevien perinteiden kanssa. Jeesushan opetti olevansa paitsi "Jumalan poika" myös käytännössä Jumala itsekin: "Hänhän ei ainoastaan rikkonut sapattikäskyä, vaan vieläpä sanoi Jumalaa omaksi isäkseen ja teki siten itsestään Jumalan vertaisen" (Joh. 5:18 [1]) Jotkut katsoivat, että hän halusi tuhota Herodeksen temppelin. "Ylipapit ja koko neuvosto etsivät Jeesusta vastaan väärää todistusta, jonka perusteella saisivat hänet surmatuksi" (Matt. 26:59 [2]).

Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen juutalaisten johtohahmojen on sanottu pyrkineen vaientamaan ne, jotka seurasivat hänen opetuksiaan. Apostolien tekojen mukaan Jeesuksen opetuslapset eli apostolit muodostivat kuitenkin yhteisön, juutalaisuudesta erillisen seurakunnan, johon liityttiin kasteen kautta ja Jeesuksen messiaaksi tunnustamisen kautta, ja johon saivat liittyä yhtä hyvin myös ympärileikkaamattomat pakanat. Tätä ryhmää alettiin kutsua nasaretilaisiksi tai kristityiksi. Mitä enemmän ihmisiä, joilla ei ollut mitään siteitä juutalaisuuteen, kääntyi kristityksi, sitä selvemmin kristinusko eriytyi juutalaisuudesta.

Kristinusko jatkoi monia juutalaisuuden tapoja, kuten omaksumalla juutalaisen mallin liturgisesta jumalanpalveluksesta, joka siirtyi synagoogasta kirkoissa kokoontuneisiin seurakuntiin, sekä rukouksen, pyhien kirjoitusten käytön, pappeuden, uskonnollisen kalenterin, jossa tiettyjä tapahtumia muistetaan tiettyinä päivinä joka vuosi, musiikin käytön hymneissä ja rukouksissa, kymmenysten maksamisen kirkolle, paastoamisen sekä almujen antamisen. Kristityt ottivat juutalaiset kirjoitukset käyttöön aluksi kreikankielisenä käännöksenä, Septuagintana, omaksi Raamatukseen, ja lisäsivät kirjojen kaanoniin myöhemmin myös Uuden testamentin kirjat.

[muokkaa] Kristinuskon synty

Jeesus hyvänä paimenena. Calliston katakombit.

Kristinuskon leviäminen käynnistyi pian Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen noin vuonna 30. Kristinusko alkoi muotoutua heti Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen, kun hänen seuralaisensa noudattivat hänen opetustaan ja julistivat hänen ylösnousemustaan. Julistaminen alkoi Apostolien tekojen mukaan ensimmäisenä helluntaina, jolloin he saivat Pyhän Hengen kasteen, joka antoi heille kyvyn ja rohkeuden julistaa evankeliumia, puhua kielillä ja parantaa sairaita.

Ajanlaskun alun ensimmäisellä vuosisadalla kristinuskoa levittivät erityisesti korkeasti koulutettu juutalainen Paavali — aiemmin Saul Tarsolainen — ja muut apostolit. Raamatun mukaan Jeesuksen seuraajia kutsuttiin ensimmäisen kerran kristityiksi Antiokian kaupungissa, johon he olivat paenneet ja asettuneet asumaan varhaisten Palestiinassa tapahtuneiden vainojen jälkeen.

Ensimmäisiä kristinuskon sisäisiä konflikteja oli pakanakysymys; tulisiko pakanoiden noudattaa juutalaisten lakia? Paavali ei Jerusalemin seurakunnan tapaan vaatinut kristinuskoon kääntyneiden pakanoiden ympärileikkausta ja juutalaisten puhtaussääntöjen noudattamista. Tästä asiasta hän väitteli kiivaasti Pietarin ja Jaakobin kanssa. Sopuun päästiin 40-luvun loppupuolella pidetyssä Jerusalemin apostolikokouksessa, jonka tulos oli, ettei pakanoiden tarvitsisi noudattaa kuin muutamaa juutalaisten säädöstä. (Apt. 15:7-21) Kokouksessa sovittiin myös apostolien työnjaosta. Pietari toimi diasporassa asuvien juutalaisten, Jaakob Jerusalemin juutalaiskristittyjen ja Paavali pakanoiden keskuudessa.

Rooman valtakunnassa vallinnut suhteellinen rauha, hyvät meri- ja maatiet mahdollistivat kristinuskon nopean leviämisen valtakunnan alueella seuraavan kolmen vuosisadan aikana. Mutta miksi kristinusko sivuutti kaikki muut itämaiset uskonnot, joita myöhäinen Rooma oli täynnä? Historian valossa kolme ilmeisintä kristinuskon menestystekijää olivat seuraavat:

1. Kristittyjen korkea moraali; he toimivat ajan parhaiden ihanteiden mukaisesti ja heidän perhe- ja sukupuolielämänsä oli siveellistä. Rooman valtakunnan moraalinen kriisi, jonka luomaa tyhjyyttä täyttämään kristinuskolla oli sosiaalinen tilaus ja korkean moraalin sekä askeettisuuden takia etulyöntiasema pakanakultteihin nähden.
2. Kristinuskon radikaali peräänantamattomuus keisarikultin edessä, mikä sai sille kannattajia niin orjien, sotilaitten kuin ylimystönkin parissa.
3. Radikaali yhteisöllisyys ja keskinäinen rakkaus, kun kristityt kokoontuivat salaa vainoilta katakombeissa ja odottivat Kristuksen toista tulemista. Erityisesti kristittyjen lähimmäisenrakkaus sai monen kääntymään kristinuskoon. Esimerkiksi tautiepidemoiden riehuessa roomalaiset pakenivat jättäen sairastuneet oman onnensa varaan kristittyjen jäädessä hoitamaan sairaita.

[muokkaa] Alkuseurakunta

Pääartikkeli: Alkuseurakunta

Varhaisesta kristillisyydestä käytetään usein nimitystä "varhaiset juutalaiskristityt". Jeesus, hänen kaksitoista opetuslastaan, myöhemmin valitut seurakunnanvanhimmat sekä periaatteessa kaikki Jeesuksen varhaiset seuraajat olivat juutalaisia tai juutalaisia proselyyttejä. Kaikki 3 000 Apostolien tekojen mainitsemaa helluntaita seurannutta käännynnäistä olivat myös juutalaisia kuten kaikki kristinuskoon kääntyneet aina siihen saakka, kun Pietari kastoi roomalaisen upseerin, Corneliuksen (Ap.t. 10), jota pidetään perinteisesti ensimmäisenä pakanakäännynnäisenä.

Tuohon aikaan kristinusko oli jakaantunut hellenistisiin ja ei-hellenistisiin juutalaiskristittyihin, eli koinee-kreikkaa (Ap.t. 6) ja arameaa (Ap.t. 1:19) puhuviin kristittyihin. Corneliuksen kääntymisestä ja mukaan hyväksymisestä lähtien mukaan tuli kolmas ryhmä, pakanakristityt. Pakanat hyväksyttiin mukaan, koska Jesajan ennustuksen mukaan kaikki kansat tulisivat kääntymään Herran puoleen (Jes. 56:6-8 [3]).

Uusi testamentti ei itse puhu "pakanakristityistä" tai "juutalaiskristityistä". Sen sijaan esimerkiksi apostoli Paavali kirjoitti niistä, jotka olivat ympärileikattuja ja halusivat erottua ympärileikkaamattomista: "Silloin ei ole enää kreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikattua eikä ympärileikkaamatonta, ei barbaaria, skyyttalaista, orjaa eikä vapaata, vaan Kristus on kaikki, hän on kaikissa" (Kol 3:11 [4]).

Yleensä ajatellaan, että "ympärileikattu" ja "ympärileikkaamaton" viittaavat juutalaisiin ja kreikkalaisiin, jotka olivat yleisimmät ryhmät, mutta tämä on liian yksinkertaistettua, sillä ensimmäisen vuosisadan Juudean provinssissa oli myös juutalaisia, jotka eivät enää ympärileikkauttaneet itseään, sekä kreikkalaisia (proselyytit) ja muita kuten egyptiläisiä, etiopialaisia ja arabeja, jotka ympärileikkauttivat itsensä.

Koskien kristinuskon historian ensimmäistä kolmea vuosisataa, historiankirjoitus on riippuvainen uskonnollisista ja apologeettisista kirjoituksista. Ajalta ei ole olemassa varsinaisia aikakirjoja. 300-luvulla alkuseurakunta voidaan katsoa jollakin tavalla järjestäytyneeksi kirkoksi. Tutkijoiden arvioiden mukaan kristittyjä oli 300-luvun alussa runsaat kuusi miljoonaa Rooman 60 miljoonasta asukkaasta. Sen aikaisen kirkon kuva on melko selkeä: kirkolliset virat, kirkon hallinto, jumalanpalvelus ja kristillinen juhlakalenteri vakiintuivat. Historioitsijat ovat eri mieltä siitä, missä määrin tämä kuva voidaan sijoittaa varhaisempiin vuosisatoihin, erityisesti koskien kirkon organisaatiota kuten piispojen virkoja, hierarkiassa jossa kukin piispa oli kaupunkinsa seurakunnan yksinvaltias, Rooman piispan vaatiessa erityisasemaa paavina, kaikkien kirkkojen johtajana, sekä liturgiaan liittyviä sakramentteja. Todisteiden mukaan viitteitä tällaiseen on ollut toisella vuosisadalla.

[muokkaa] Varhaisen kristinuskon pääsuuntaukset

Ensimmäisinä vuosisatoina kristinuskossa oli valtavasti julistajia, joilla oli erilaisia näkemyksiä Jeesuksen opetuksista ja uskon sisällöstä. Tästä seurasi kilpailutilanne, jonka tärkeimmät osanottajat olivat juutalais- gnostilais- ja hellenistikristityt.

Juutalaiskristittyjä oli sekä Palestiinan alueella että diasporassa. He jatkoivat Jerusalemin seurakunnan perinnettä ja noudattivat juutalaisten säädöksiä. Tämä suuntaus oli aluksi vahva, mutta kaatui lopulta siihen, että sen oli yhtä vaikeaa saada kannattajia pakanoista kuin saada juutalaisten hyväksyntä.

Omaperäistä ja nykyisin täysin epäkristillisenä pidettyä uskontulkintaa edusti gnostilaiskristillisyys. Gnostilaisessa teologiassa ihmisen päämäärä on vapautua ruumiin ja aineellisen maailman kahleista pyhän tiedon, eli gnosiksen avulla. Jeesus ei ollut heille syntien sovittaja, vaan jumalallisen tiedon tuoja. Gnostilaiskristityillä oli tapana eristäytyä ja tulkita Jeesuksen opetuksia niin eri tavoin muihin kristittyihin suuntauksiin nähden, että se koitui heidän tuhokseen ja siten gnostilaiskristillisyys kuoli ajan myötä.

Menestyksekkäin kristinuskon pääsuuntaus oli hellenistikristillisyys, josta voidaan katsoa nykyisen kristikunnan periytyneen. Menestyksen avain oli matala kynnys kääntymiseen, sillä se ei juurikaan edellyttänyt juutalaisten säädösten noudattamista.

[muokkaa] Erkaantuminen juutalaisuudesta

Paavali maalauksessa 300-luvulta. Paavali on kuvattu filosofina kirjakääröjen kanssa.

Paavalin Kirje galatalaisille on tarmokas kirjoitus niitä vastaan, jotka halusivat pakottaa pakanoita elämään juutalaisten tapojen mukaan (Gal. 2:14 [5]). Paavali kirjoitti, että jos pakanat vaaditaan omaksumaan nämä tavat ja heidät ympärileikataan, silloin Kristuksesta ei ole kenellekään enää mitään hyötyä (Gal. 5:2 [6]), sillä hän oli kuollut turhan takia, jos vanhurskaus voidaan saavuttaa yhtä hyvin tekojen kautta (Gal. 2:21 [7]).

Paavali esittää tässä ja muissakin kirjeissään, että tämä opetus ei ole ristiriidassa kahdentoista apostolin opetusten kanssa. Sen sijaan opetus oli uskottu hänelle tarkoitettuna niille, joita ei oltu ympärileikattu, aivan niin kuin Pietari oli lähetetty niiden pariin, jotka oli ympärileikattu (Gal. 2:7-9 [8]).

Tukena sille, että Paavali ei toiminut yksin, Jerusalemin kokous päätti, ettei uusilta käännynnäisiltä vaadita ympärileikkausta, mutta heitä neuvottiin "karttamaan sellaista, minkä epäjumalanpalvelus on saastuttanut, sekä haureutta, verta ja lihaa, josta verta ei ole laskettu" (Ap.t. 15:20 [9]). Nämäkin käskyt perustuivat kuitenkin yhtä lailla Mooseksen lakiin. Jotkut ovat tulkinneet, että pakanoita ei käsketty noudattamaan näidä säädöksiä siksi, että laki olisi sitonut heitä, vaan siksi, etteivät he herättäisi pahennusta niiden lakia noudattavien juutalaisten keskuudessa, joiden kanssa he elivät.

Paavali oli kuitenkin vähän väliä ristiriidoissa juutalaiskristittyjen kanssa. Toisessa korinttilaiskirjeessä (2 Kor. 11:5, 12:11) hän kutsui vastustajiaan "mainioiksi apostoleiksi" (υπερ λιαν αποστολων, hyper lian apostolôn). Hän kertoo Galatalaiskirjeessä, kuinka hän nuhteli Pietaria siitä, että tämä vaati Kristuksen seuraajien noudattavan juutalaisuuden ruokasäädöksiä. Paavali katsoi kuitenkin eettisten säädösten olevan velvoittavia, vaikka kulttuuriset säädökset eivät olleetkaan sitä. Hän katsoi lain suodattuvan Kristuksen läpi sen sijaan että se toteutuisi tiukoissa säädöksissä, jotka Jumala antoi silloin kun juutalaiset erotettiin muista kansoista.

[muokkaa] Suuri luopumus

Monet tutkijat ovat ihmetelleet, mitä tapahtui niille kristityille, jotka vaativat pakanakäännynnäisten ympärileikkauttamista. Itsestään selvänä vastauksena voidaan pitää Etiopian ortodoksikirkkoa ja koptilaista ortodoksikirkkoa, jotka harjoittavat edelleen ympärileikkausta. Ei-paavalilaisia kahdestatoista apostolista olivat Jaakob vanhurskas, Pietari ja Johannes. Näiden "nasaretilaisten" apostolien perintö eli jonkin aikaa Juudeassa ja ympäröivillä alueilla. Tutkijat ovat pyrkineet jäljittämään heidän perintöään myöhempien ryhmien, kuten ebioniittien ja elkasiittien parista. Nämä ryhmät hylkäsivät kristillisyyden sen paavalilaisessa muodossa. Ryhmät ovat olleet sitä mieltä, että päinvastoin kuin mitä Paavali antaa ymmärtää Galatalaiskirjeessä, juopa Paavalin ja muiden apostolien välillä olisi ollut syvä ja pysyvä.

Nykyään tutkijat ovat valmiita korjaamaan katolisen kirkon näkemystä omasta historiastaan näistä tutkimuksista käsin. Myös jotkut kristilliset suuntaukset ovat sitä mieltä, että lännen ja idän kirkot (katolinen ja ortodoksinen kirkko) luopuivat oikeasta Jeesuksen saarnaamasta opista. Apostolista aikaa seuranneiden apostolisten isien ja muiden kirkkoisien kirjoitusten joukossa onkin lähinnä kirjoituksia, jotka tukevat pakanallisuudesta kääntyneiden kristittyjen paavalilaista eli apostoli Paavalin mukaista näkemystä kristinuskosta. Sen sijaan Jerusalemin juutalaiskristittyjen, esimerkiksi Jeesuksen veljen Jaakobin, edustamat näkemykset ovat käytännössä katsoen hävinneet ensimmäisten kahden vuosisadan aikana. Paavalin kirjeiden kirjoittamisen aikaan heitä oltiin kuitenkin vielä pidetty "seurakunnan tukipylväinä".

Juutalaiskristittyjen Paavalille vastakkainen näkemys juutalaisen lain noudattamisesta ja esimerkiksi ympärileikkauttamisesta hävisi näin oikeaoppisesta kirkosta. Samoin hävisivät monet muut alkukristityille ominaiset asiat, kuten erilaiset "salaiset kirjoitukset", initiaatioriitit ja naisten julkinen asema. Varhaisen kirkon osittain kadonneista käytännöistä voidaan saada kuva joistakin apostolisten isien kirjoituksista, kuten Didakheesta, sekä eräistä muista apokryfikirjoista.

[muokkaa] Vainottu kristinusko

Kerrotaan, että kristittyjen vainojen aikoina kristitty tavattuaan toisen henkilön piirsi maahan kaaren ja jos toinen henkilö oli myös kristinuskoinen, hän piirsi omansa ja näin muodostui Iktyksen eli kalan kuva. Kreikan kielen sana iktys on myös lyhenne varhaisesta uskontunnustuksesta "Jeesus Kristus, Jumalan Poika, Pelastaja".

Kahdensadanviidenkymmenen vuoden ajan kirkko oli marttyyrien kirkko. Kristittyjä vainottiin, koska he kieltäytyivät palvomasta Rooman keisaria ja valtakunnan jumalia jumalina. Epäluuloa lisäsi se, ettei ehtoollinen ollut ulkopuolisille avoin, joka herätti huhuja ihmisuhreista ja irstaista menoista herättäen pelkoa ja halveksuntaa kristinuskoa kohtaan. ^[1]

Vainoja oli erityisesti Neron, Domitianuksen, Trajanuksen, Antoninus Piuksen, Marcus Aureliuksen, Maximinus Thraxin, Deciuksen, Valerianuksen, Diocletianuksen ja Galeriuksen aikana. Keisari Nero julisti valheellisesti kristityt vuonna 64 syyllisiksi Rooman paloon, jonka takia hän poltatti valtavat määrät kristittyjä. Decius määräsi ensimmäiset viralliset vainot vuonna 250.

Vuonna 313 Konstantinus I ja Licinius julistivat Milanon ediktissä kristinuskon hyväksytyksi uskonnoksi ja kristinuskon asema muuttui merkittävästi ja Theodosius Suuren aikana (378 – 395) kristinuskosta tuli Rooman valtakunnan ainoa sallittu uskonto. Idässä kirkko siirtyi vainoista suoraan keisarillisen vallan alle (ns. caesaropapismi), jo Konstantinuksen mutta erityisesti Justinianuksen säädösten seurauksena. Tämä muodostui ortodoksiselle kirkolle ongelmaksi. Lännessä kirkko pysyi itsenäisenä, koska keisari oli heikko ja paavin valta puolestaan hyvin vakiintunut.

Katso myös: Kristittyjen vainot

[muokkaa] Ensimmäiset marttyyrit

Useat varhaiskristillisyyden johtohahmot kuolivat marttyyreinä uskonsa puolesta. Tältä ajalta on sanonta "marttyyrien veri on kirkon siemen". Tunnetuimpia marttyyreitä olivat muun muassa:

• Pyhä Stefanos, protomarttyyri (ensimmäinen marttyyri)
• Jaakob vanhempi
• Pyhä Paavali
• Pyhä Pietari
• Ignatios Antiokialainen, apostoli Pietarin oppilas ja Antiokian ensimmäinen piispa hänen jälkeensä
• Polykarpos, Smyrnan piispa ja evankelista Johanneksen opetuslapsi

[muokkaa] Ensimmäiset apologeetat

Ensimmäiset kristityt eivät yleisesti ottaen olleet erityisen korkeasti koulutettuja oppineita, vaan tavallisia ihmisiä — Jeesuskin oli koulutukseltaan puuseppä. Vähitellen kristinuskoon kääntyi myös oppineita keski- ja yläluokan edustajia ja filosofeja, joista tuli kristinuskon apologeettoja.

Apologeetat aloittivat kristinuskon teologisen puolustamisen pakanoiden ja ei-kristittyjen filosofien syytöksiä vastaan. Usein väittelyt käytiin kirjoitusten muodossa ja kiistakirjoittelu oppineiden kesken pakotti apologeetat muotoilemaan kristilliset opit eksaktiin muotoon. Silloin huomattiin, että apologeetoillakin oli ristiriitaisia käsityksiä kristillisestä opista. Myöhemmin oppia määriteltiin konsiileissa, joissa kristillisen opin sisältö määriteltiin. Oppia muotoiltaessa eivät aina sanat riittäneet, vaan joskus erilaisia oppikäsityksiä vaihdettiin nyrkeinkin ja keisarin sotilaat joutuivat keihäineen puuttumaan pelin kulkuun. Hävinneet osapuolet yleensä tuomittiin harhaoppisiksi.

Varhaisia apologeettoja olivat muun muassa:

• Justinus Marttyyri, käännynnäinen kreikkalaisesta filosofiasta
• Irenaeus, Lyonsin piispa, luokitteli harhaoppeja niitä vastustaakseen
• Klemens I, Rooman neljäs piispa (paavi)

[muokkaa] Varhaiset harhaopit

Ensimmäisiä ongelmia alkukirkolle oli se, kuinka voidaan välttää kiusaus tulkita uskoa pakanallisilla termeillä. Riidat oikeasta kristillisestä opista alkoivat varhain. Kristittyjen keskinäinen yhteys oli ensimmäisinä vuosisatoina löyhää, ja erilaisten opillisten riitojen seurauksena kirkon reunat hajoilivat ensimmäisellä vuosituhannella. Osa skismoista saatiin parannettua, osa on olemassa tänäkin päivänä. Kristinuskon laillistamisen jälkeen kirkko organisoitui ja järjesti kirkolliskokouksia asioiden selvittämiseksi. Koko kirkkoa edustaneita kokouksia kutsuttiin ekumeenisiksi kirkolliskokouksiksi. Kirkolliskokoukset tuomitsivat joitakin varhaiskristillisiä ryhmiä harhaoppisina.

Yksi haarauma kristinuskosta oli gnostilaisuus. Muita olivat juutalaiskristilliset ebioniitit ja natsareenit. Lisäksi oli erilaisia kirkon sisäisiä lahkoja, kuten markionilaisuus, monarkismi, montanolaisuus ja alogit. Myöhemmin kirkosta erosi tai erotettiin erilaisia ryhmiä ja paikalliskirkkoja, esimerkiksi areiolaiset, apollinarialaiset, nestoriolaiset, monofysiitit ja monoteliitit.

[muokkaa] Gnostilaisuus

Pääartikkeli: Gnostilaisuus

Gnostilaisuutena tunnettu uskonnollis-filosofinen liike kehittyi suunnilleen samaan aikaan kuin kristinusko. Monet gnostilaiset olivat samalla myös kristittyjä ja opettivat kristinuskon ja gnostilaisten ajatusten synteesiä. Tämän vuoksi on hankala sanoa, syntyikö gnostilaisuus alun perin erillisenä uskontona, joka omaksui myöhemmin kristinuskon aineksia, vai syntyikö se haarautumana kristinuskosta. Gnostilaisuuden merkittävimpiä suuntauksia olivat setiläinen gnostilaisuus ja valentinolainen kristillisyys.

Gnostilaisuus erosi kristinuskosta muun muassa siinä, että kun valtavirran kristillisyydessä evankeliumi tulkittiin kirjaimellisesti, gnostilaiset tulkitsivat sen vertauskuvallisesti. Gnostilaisuuden kristinuskosta poikkeavia oppeja olivat ajatus salatusta, pelastavasta tiedosta eli gnosiksesta, tietämättömästä luojajumalasta eli demiurgista, sekä ihmisen jumalallisesta alkuperästä, joka on kahlittu ihmisruumiiseen.

[muokkaa] Areiolaisuus

Pääartikkeli: Areiolaisuus

Areiolaisuus oli kristinuskon munkki Areioksen 300-luvulla perustama oppisuuntaus antiikin aikana. Areiolaiset eivät uskoneet Jumalan kolminaisuuteen siten, kuin katolinen kirkko. Areiolaisten mukaan Kristus on Jumalan ensimmäinen luomus, eikä "Isästä iankaikkisuudessa syntynyt". Nikean ensimmäisessä kirkolliskokouksessa vuonna 325 Areioksen oppi hylättiin hieman kyseenalaisesti ja selitettiin Kristuksen olevan syntyneen, ei luodun, ja Isän kanssa samaa olemusta.

[muokkaa] Nestoriolaisuus

Pääartikkeli: Nestoriolaisuus

Nestoriolaisuus oli 400-luvulla Konstantinopolin arkkipiispa Nestorioksen mukaan nimetty oppi, jonka mukaan Kristus oli oikea ihminen, muttei tosi Jumala — hän oli syntyään ihminen, mutta Jumala oli asettunut asumaan häneen. Opin mukaan myöskään Neitsyt Maria ei ollut jumalansynnyttäjä vaan vain Jeesuksen äiti. Oppi tuomittiin harhaopiksi Efeson konsiilissa vuonna 431, ja oikeaksi vahvistettiin käsitys, jonka mukaan Jeesus oli samanaikaisesti kokonaan Jumala ja kokonaan ihminen.

[muokkaa] Kilpailevat uskonnot

Kristinusko ei ollut ensimmäisten vuosisatojen ainoa uskonto — vaikka olikin 200-luvulta eteenpäin selkeästi Rooman suosituin — joka etsi ja löysi käännynnäisiä. Nykyään tutkijat ovat kiinnittäneet entistä enemmän huomiota erilaisiin mysteeriuskontoihin tai mysteerikultteihin, joita syntyi erityisesti Rooman tasavallan viimeisenä vuosisatana ja jotka kasvoivat voimakkaasti Rooman keisarivallan aikana. Rooman elämänmenon ollessa levotonta ja sisällissotien riehuessa rauhattomat ihmiset etsivät turvaa erilaisista mysteeriuskonnoista. Roomalaiset kirjoittajat, kuten Livius, kirjoittavat, että Roomaan tuotiin "ulkomaisia jumalia" Rooman valtakunnan vaikeina aikoina. Roomalaisia kääntyi myös juutalaisuuteen, joka harrasti joissain tapauksissa myös lähetystyötä. Uusi testamentti puhuu uskovista, jotka olivat todennäköisesti kääntyneet pakanuudesta ensin juutalaisuuteen, eivätkä todennäköisesti olleet ympärileikkauttaneet itseään. Filon Aleksandrialainen kirjoitti, että juutalaisten tehtävä on ottaa käännynnäiset hyvin vastaan.

[muokkaa] Mithralaisuus

Pääartikkeli: Mithralaisuus

Mithralaisuudeksi kutsuttu Mithran palvonta kehittyi Rooman armeijassa ensimmäisellä vuosisadalla eaa. Uskonnon tarkat syntyvaiheet ovat nykyään tuntemattomia, koska sillä on vain vähän tekemistä zarathustralaisen Mithran kanssa. Varhainen zarathustralaisuus oli kuitenkin dualistinen, ja nykyinen zarathustralaisuus monoteistinen, eikä kumpikaan muoto sisällä Mithraa.

Koska uskonto kehittyi hyvin liikkuvien ihmisten, ammattisotilaiden, parissa, se levisi nopeasti valtakunnan joka puolille. Uskonnosta tuli pian kaikkein suosituin mysteeriuskonto. 200-luvun Roomassa keisarit suosivat uskontoa, koska se suosi heidän valtaansa. 200-luvun lopulla Mithran ja Apollonin suositut kultit alkoivat sulautua yhteen synkretismiksi, joka tunnettiin nimellä Sol Invictus ("voittamaton aurinko", termi jota myös muut kultit ovat käyttäneet). Vuonna 274 keisari Aurelianus teki uskonnon tästä muodosta virallisen uskonnon.

Theodosiuksen vuonna 391 antaman määräyksen ja sitä seuranneiden toimien seurauksena useita mithralaisia kääntyi kristinuskoon ja mithralaiset temppelit muutettiin kirkoiksi. Nämä kirkot omistettiin usein arkkienkeli Mikaelille.

[muokkaa] Mandealaisuus

Pääartikkeli: Mandealaisuus

Mandealaisuus oli gnostilainen uskonto, jossa kunnioitettiin Johannes Kastajaa Jeesuksen sijasta. Legendan mukaan profeetta Mani oli mandealainen. Uskonto on edelleen olemassa.

[muokkaa] Manikealaisuus

Pääartikkeli: Manikealaisuus

Manikealaisuus oli yksi suuria muinaisia uskontoja. Sen perusti profeetta Mani, jonka sanotaan syntyneen Persiassa ja eläneen noin vuosina 210-275. Nimi Mani on enemmänkin kunnioitusta osoittava titteli kuin oikea nimi, ja se syrjäytti hänen varsinaisen nimensä niin ettei sitä enää edes tunneta. Suurin osa Manin kirjoituksista on kadonnut. Hän sai todennäköisesti vaikutteita mandealaisuudesta ja aloitti saarnaamisen varhaisella iällä. Hän väitti olevansa Uudessa testamentissa luvattu Parakletos, Puolustaja: viimeinen profeetta, profeettojen sinetti, joka päättäisi sen Jumalan ohjaamien miesten sarjan, joihin kuuluivat sellaiset henkilöt kuin Zarathustra, Hermes, Platon, Buddha ja Jeesus.

Vaikka uskonto onkin lähes kuollut nykyään, sitä on pyritty herättämään henkiin uusmanikealaisuutena. Monet oppineet ja katolisuutta vastustavat poleemikot väittävät, että uskonnon vaikutus jatkuu kristinuskossa manikealaisuudesta kääntyneen kirkkoisä Augustinuksen ansiosta.

Manikealaiset näkivät suuren vaivan yhdistääkseen uskontoonsa kaikki tunnetut uskonnolliset perinteet. Tämän seurauksena he ottivat käyttöön useita kristillisiä apokryfikirjoja, kuten Tuomaan teot, jotka olisivat muuten saattaneet kadota. Mani halusi esittää olevansa "Jeesuksen Kristuksen oppilas", mutta oikeaoppinen kirkko hylkäsi hänet harhaoppisena.

[muokkaa] 300- ja 400-luvut

[muokkaa] Kristinuskon laillistaminen Rooman valtakunnassa

Myöhemmin kristinuskon asemaa edesauttoi keisari Konstantinuksen kristittyjä suosiva politiikka. Konstantinuksen antaman Milanon ediktin seurauksena kristittyihin kohdistuneet ajoittaiset vainot loppuivat. Konstantinus myös kutsui koolle ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen, jonka tarkoitus oli ratkoa opillisia riitoja. Konstantinuksen elinaikana kristityt olivat vielä vähemmistönä eikä keisari itse uskaltanut ottaa kastetta ennen kuin kuolinvuoteellaan. Kristittyjen lukumäärä kuitenkin kasvoi nyt nopeasti.

[muokkaa] Pakanuuden henkiinherättäminen

Pakanallinen keisari Julianus Apostata yritti 300-luvun puolivälissä palauttaa pakanallisen kulttuurin. Kristityt historioitsijat kutsuivat häntä "luopioksi", sillä hän hylkäsi kristinuskon ja omaksui mithralaisuuden ja uusplatonismin. Hän tuki pakanakultteja ja juutalaisuutta, mukaan lukien pieleen mennyt yritys uudelleenrakentaa Jerusalemin temppeli, sekä lakkautti edeltävien keisareiden papeille antamat etuoikeudet, kuten vapautuksen veroista. Hän myös kielsi kristittyjä vainoamasta harhaoppisia joukostaan ja palautti piispanvirkoja areiolaisuuden vuoksi viroistaan pidätetyille. Hän ei kuitenkaan saanut pakanallista sivilisaatiota nousemaan enää jaloilleen.

Vainojen seurauksena muun muassa Aleksandrian piispa Athanasios Aleksandrialainen ajettiin maanpakoon kaupungistaan ainakin viisi kertaa, koska hän vastusti areiolaisuutta. Konstantinopolin patriarkka Johannes Khrysostomos kuoli maanpaossa, koska oli arvostellut keisarillista hovia saarnoissaan.

[muokkaa] Kristinuskosta tulee valtionuskonto

Julianuksen vastaisku oli lyhytikäinen, sillä häntä seuranneet keisarit, kuten Konstantinus II, peruivat hänen toimensa ja rohkaisivat kristinuskon kasvua. Kristinuskon asema vahvistettiin lopulta nikealaisen uskontunnustuksen omaksuneen keisari Theodosius I:n 300-luvun lopulla antamilla säädöksillä. Kristinuskosta tuli valtionuskonto vuonna 390 ja kaikki pakanalliset kultit kiellettiin vuonna 392. Pakanauskontojen temppelit hävitettiin, ja vuonna 416 keisari Theodosius kielsi pakanoilta julkiset virat. Pakanakulttien ja -sivilisaation hävittämisessä käytettiin myös väkivaltaa, tunnetuimpana tapauksena munkkien vuonna 415 surmaama matemaatikko Theonin tytär Hypatia Aleksandrialainen.

Rooman valtakunta ei ollut varhaisin kristillinen valtio, sillä Armenian apostolinen kirkko oli saanut valtionkirkon aseman jo vuonna 301.

[muokkaa] Kirkon järjestäytyminen

Kirkko kasvoi Konstantinus Suuren valtakauden jälkeen voimakkaasti ja lähetystyötä tehtiin myös Rooman ulkopuolella. Kristinuskon keskittyi itäiseen Roomaan, Vähään-Aasiaan, Syyriaan, Palestiinaan ja Egyptiin, jotka olivat voimakkaita alueita niin poliittisesti kuin taloudellisestikin. Kristinusko ei pystynyt syrjäyttämään muita uskontoja, vaan ne elivät usein rinnakkain, mutta muut uskonnot joutuivat usein taipumaan organisoituneen kristinuskon rinnalla.

[muokkaa] Hallinto

Nykyisistä kirkoista tutut papin, diakonin ja piispan virat olivat käytössä jo 100-luvun lopulle tultaessa.

Avainhenkilöitä olivat piispat, joiden tehtäviin kuului opin säilyttäminen ja kristittyjen sisäisten riitojen sovittelu. Heidän uskottiin olevan apostolien seuraajia. Piispoja avusti diakonit, jotka toimivat vähempiosaisten parissa ja auttoivat ehtoollisen jaossa. Piispat olivat kaupunkiseurakuntien johtajia ja heidän valtapiirejänsä alettiin kutsua hiippakunniksi, joista arvostetuimmat sijaitsivat Roomassa, Konstantinopolissa, Antiokiassa, Jerusalemissa ja Aleksandriassa. Näiden hiippakuntien piispoja alettiin kutsua patriarkoiksi.

Hiippakunnat jaettiin pienempiin alueisiin, seurakuntiin, joita johti piispan vihkimät presbyteerit eli vanhimmat. Presbyteerin virasta kehittyi papin virka. Orjakin saattoi päästä papiksi, jos isäntä ensin vapautti hänet.

Papeilta alettiin vaatia naimattomuutta eli selibaattia askeettisen ihanteen saadessa suosiota kirkossa. Lännessä selibaattivaatimus koski pappeja ja piispoja, kun idässä se koski vain piispoja — papit saivat olla naimisissa, jos avioliitto oli solmittu ennen pappisvihkimystä.

[muokkaa] Kirkolliset juhlat

Kristityille erityisen tärkeä tapahtuma, jumalanpalvelus, sai vaikutteita juutalaisten synagogajumalanpalveluksesta. Aluksi ihmiset kokoontuivat kodeissa, mutta kirkkoja alettiin rakentaa jo 200-luvulla. 300-luvulla alkoi käyttöön vakiintua erilaisia jumalanpalvelusjärjestyksiä, joissa määriteltiin, mitä jumalanpalveluksen kussakin vaiheessa tulee tehdä tai sanoa. Jumalanpalveluksen keskeisiä osia olivat ehtoollinen, raamatunluku ja rukous. Kristityt halusivat luoda kristilliset vastineet pakanallisille riiteille erottuakseen pakanoista. Kristillisiä vastineita pakanallisille riiteille ovat muun muassa vihkiveden pirskotus ja kynttilöiden polttaminen.

Kirkollinen juhlakalenteri syntyi 300-luvulla. Ennen Konstantinusta pääsiäinen oli ainoa kirkollinen juhla, mutta 300-luvulla siihen liitettiin 40 päivää kestävä paasto. Myös joulua alettiin viettää 300-luvulla. Joulu kehitettiin kristikunnan läntisissä osissa korvaamaan tavan juhlia hallitsijoiden ja sankareiden syntymäpäiviä. Koska Jeesuksen tarkkaa syntymäpäivää ei tiedetty, valittiin päiväksi pakanallisen aurinkojumaluuden syntymäpäivä, 25.12.

[muokkaa] Kristologiset kiistat

Ikoni Nikean ensimmäisestä kirkolliskokouksesta

300-luvun kristillistä kirkkoa jakoivat syvästi kiistat Pyhän Kolminaisuuden luonteesta ja erityisesti Jeesuksen luonteesta kolminaisuuden osana. Nämä khristologiset kiistat käsittelivät muun muassa seuraavanlaisia kysymyksiä: Oliko Kristus jumala, ihminen vai luotu enkelimäinen olento, vai kaiken tällaisen luokittelun ulkopuolella? Muuttivatko Kristuksen tekemät ihmeet fyysistä todellisuutta, vai olivatko ne vain symbolisia? Nousiko Kristuksen ruumis todella fyysisesti kuolleista, vai oliko ylösnoussut Kristus yliluonnollinen olento, jota fyysiset rajoitukset eivät koskeneet?

Vuonna 325 Nikean kirkolliskokous oli tuominnut Areioksen opetukset, joiden mukaan Poika, tai Sana, joka kristillisen uskon mukaan oli lihaksi tullut Jeesus Kristus, oli luotu olento ja Isä Jumalaa alempi, ja että Isä ja Poika olivat samanlaista substanssia (kreikaksi homoiousion) mutta eivät identtisiä. Kirkolliskokous muotoili Nikean uskontunnustuksen, joka julisti, että Poika ja Isä olivat samaa substanssia (kreikaksi homoousion).

Kirkolliskokous ei kuitenkaan saanut kiistoja päättymään, ja vielä keisari Theodosioksen astuessa valtaan valtakunnassa oli useita lahkoja, jotka pyrkivät saattamaan oppinsa kristikunnan yleiseksi näkemykseksi. Vaikka kukaan merkittävä valtavirran kirkonmies valtakunnassa ei varsinaisesti seurannut Areioksen oppia, osa papeista kuitenkin käytti homoiousion-muotoa, ja osa taas pyrki välttämään koko kiistan sanomalla vain, että Jeesus oli samanlainen (kreikaksi homoi) kuin Isä. Heidän vastustajansa leimasivat yleensä kaikki tällaiset henkilöt areiolaisiksi, vaikka he eivät ehkä itse katsoneet olevansa sellaisia.

Efesoksen kirkolliskokous vuonna 413 erotti puolestaan nestoriolaiset, joiden mielestä Kristus oli täysi ihminen mutta ei täysi Jumala, ja Khalkedonin kirkolliskokous vuonna 451 monofysiitit, joiden mielestä Kristus oli täysi Jumala mutta ei täysi ihminen. Kokousten päätös oli, että Kristuksessa ihmisyys ja jumaluus olivat molemmat täysin läsnä yhtä aikaa.

[muokkaa] Raamatun kaanonin kehittyminen

Codex Alexandrinus, kreikankielinen Raamatun käsikirjoitus 400-luvulta

Pääartikkeli: Raamattu, Uusi testamentti

Raamatun pohjana kristityt käyttivät Jeesuksen aikana käytössä olleen juutalaisen raamatun, Tanakhin, kirjojen kokoelmaa. Sen lisäksi mukaan otettiin niitä kristillisiä kirjoituksia, joiden katsottiin olevan apostolista alkuperää. Kaanonin eli kirjojen kokoelman muodostuminen tapahtui niin, että eri tahot kokosivat yhteen kirjoja, joita varhaiset kristityt pitivät uskon ja opin lähteinä, jotka olivat merkittäviä siinä historiallisessa tilanteessa, jossa he elivät, ja jotka sopivat yhteen Vanhan testamentin opetusten kanssa. Näin niitä kirjoja, joiden katsottiin omaavan auktoriteettia, ei nuijittu läpi missään byrokraattisissa kirkolliskokouksissa, vaan kaanon syntyi kirjoitusten seurakuntalaisten parissa nauttiman arvostuksen perusteella. Myöhemmin kirkolliskokoukset vahvistivat jo syntyneen kirjojen kaanonin. Lopullisesti kaanon hyväksyttiin Karthagon kolmannessa kirkolliskokouksessa vuonna 397.

[muokkaa] Keskiaika

Kristinuskon leviäminen Euroopassa vuoteen 1300 mennessä

Eurooppa oli 200-luvulta lähtien jakautunut kielellisesti ja kulttuurillisesti latinankieliseen länteen ja kreikankieliseen itään. Myös tavoissa oli eroja. Lännessä papit ja piispat elivät selibaatissa, kun taas idässä vain piispat elivät selibaatissa. Pääsiäistä vietettiin eri aikaan. Lännessä käytettiin happamatonta ehtoollisleipää, kun ehtoollisleipä oli idässä hapanta. Tärkeä opillinen ero oli, että lännessä oli päätetty Pyhän Hengen lähtevän Isästä ja Pojasta, kun taas idässä Pyhä Henki lähtee vain Isästä.

Vuonna 395 Rooma jakautui kahtia ja syntyi Länsi-Rooma sekä Itä-Rooma, eli Bysantti. Bysantista kehittyi mahtava valtakunta, jossa oli keisarin johtama valtionkirkko. Kuitenkin Bysantti kukistui turkkilaisten valloitettua Konstantinopolin vuonna 1453.

Länsi-Rooma puolestaan kukistui germaanien hyökkäyksiin jo vuonna 476, mutta germaanit omaksuivat kristinuskon Roomaan työntyessään ja näin kristinusko levisi muuallekin Länsi-Eurooppaan. Paavin katolisesta kirkosta kasvoi voimakas mahti. Läntinen kristikunta pirstoutui kuitenkin lopulta eri kirkkoihin reformaation seurauksena.

Idän ja lännen kirkot olivat 1000-luvun alussa selvästi erillään toisistaan ja vuonna 1054 Konstantinopolissa pidetyssä neuvottelussa sovittelu epäonnistui ja ortodoksinen sekä katolinen kirkko julistivat toisensa kirkonkiroukseen eli pannaan, joka purettiin vasta vuonna 1965.

[muokkaa] Ikonoklasmi

Pääartikkeli: Ikonoklasmi

700-luvulla Bysantin kirkkoa repivät kuvariidat. Ensimmäinen ikonoklastinen kausi eli kuvariita alkoi keisari Leo III:n aikana kun hän kielsi Jeesusta ja pyhimyksiä esittävien ikonien käytön. Kuvariita päättyi Nikean toisen kirkolliskokouksen jälkeen vuonna 787. Kirkolliskokous päätti, että kuvia sai kumartaa ja suudella, mutta ei osoittaa niille jumalallista kunnioitusta. Keisari Leo V aloitti toisen kuvaridan vuonna 813. Se loppui Theofiloksen kuoleman jälkeen vuonna 843, jolloin aiempi päätös kuvien kunnioittamisesta tuli lopullisesti hyväksytyksi.

[muokkaa] Suuri skisma idän ja lännen välillä

Pääartikkeli: Suuri skisma

Suuri skisma vuonna 1054 erotti toisistaan Länsi- ja Itä-Rooman alueiden paikalliskirkot kahdeksi erilliseksi yhteisöksi. Tämän riitaisan eron perillisiä olivat katolinen kirkko, jonka päämaja oli Rooma, ja ortodoksinen kirkko, jonka arvostetuimpana piispana toimi Konstantinopolin Ekumeeninen patriarkka. Ortodoksinen kirkko poikkeaa eron jälkeen paavin johtamasta kirkosta myös siten, että se koostuu itsenäisistä eli autokefaalisista tai itsehallinnollisista autonomisista paikalliskirkoista.

Katolinen ja ortodoksinen kirkko sopivat Firenzen kirkolliskokouksessa (1438—1445) niin sanotun Firenzen unionin, mikä Itä-Roomassa kuitenkin melko pian peruttiin teologisten syiden ja kansan vastustuksen takia. Myös ortodoksinen Venäjä kieltäytyi paavin alaisuudesta. Kun ottomaanit valloittivat Konstantinopolin vuonna 1453, he määräsivät kaikki suhteet Vatikaaniin katkaistaviksi. Idän katolisista kirkoista 1500-1900-luvuilla katolisen kirkon yhteyteen liittyneitä tai liitettyjä ortodoksisia kirkkoja kutsutaan uniaattikirkoiksi.

[muokkaa] Bysantti keskiajalla

Rooman valtakunnan länsiosan kukistuttua itäinen osa, Bysantti, jatkoi Rooman perinteitä. Bysantista kehittyi mahtava valtio, jonka keisarit yrittivät kukin vuorollaan valloittaa muinaisen Rooman alueet takaisin. Parhaiten siinä onnistui keisari Justinianus Suuri (483 – 565), joka piti itseään Jumalan käskynhaltijana ja ylipappina, jolla oli vastuu alamaisten käännyttämisestä kristinuskoon. Hän tahtoi rakentaa valtakuntansa kristilliselle pohjalle Konstantinus Suuren tapaan.

Justinianus aloitti yhteistyön vaikutusvaltaisen Konstantinopolin patriarkan kanssa. He laittoivat oppikysymyksistä riitelevät kristilliset kuppikunnat kuriin ankarin rangaistuksin. Kirkko sai vastuulleen sairaiden, köyhien sekä vankien hoidon ja näin kirkon ja valtion välille syntyi läheinen suhde — syntyi valtionkirkko. Lopulta keisarin ja kirkon välillä ei enää ollut selkeää eroa, vaan keisari käytti kirkonkin ylintä valtaa. Keisaria alettiin Jumalan maanpäällisenä edustajana.

Kristinusko levisi Rooman valtakunnan ulkopuolelle germaaniheimojen pariin munkkien välityksellä. Ensin kääntyivät heimopäälliköt ja päälliköiden määräyksestä koko heimo vaihtoi uskontoa. Germaanit omaksuivat kristinuskon areiolaisessa muodossa, josta he luopuivat vasta kun Klodovig kukisti germaaniheimot ja yhdisti ne Frankkien kuningaskunnaksi. Kuningas Klodovig kutsui piispat vuonna 511 kokoukseen, jossa päätettiin, että frankkilaisvaltakunnan tulee noudattaa katolista oppia.

Bysantti kukistui Justinianus Suuren jälkeen kun arabit ja gootit valtasivat suuren osan Bysantin alueista.

[muokkaa] Katolinen kirkko keskiajalla

Paavi (Rooman piispa) oli pyrkinyt keskittämään koko kristillisen kirkon vallan itselleen jo 100-luvulta alkaen. Paaville alkoi kasautua valtaa Bysantin ollessa sekasortoisessa tilanteessa. Aluksi paavin valtikka ylsi vain Rooman kaupungin lähistölle, mutta paavin valta alkoi kasvaa paavien ryhtyessä yhteistyöhön frankkihallitsijoiden kanssa. Paavi ja Pipin Pieni solmivat 700-luvulla sopimuksen, jossa kuningas lupasi olla uskollinen paaville sekä suojella tätä ja paavi asetti Rooman kirkon kuninkaan suojelukseen. Paavi sai samalla myös maa-alueita Italiasta.

Seuraavaksi frankkien valtaistuimelle nousi Kaarle Suuri, joka käännytti valloittamansa alueet kristinuskoon. Kääntymispäätöstä helpotettiin asein. Lopulta Kaarle omistikin lähes kaikki Rooman imperiumiin kuuluneet läntiset alueet.

[muokkaa] Ristiretket

Ristiretkeläiset saapuvat Konstantinopoliin (Eugène Ferdinand Victor Delacroix)

Pääartikkeli: Ristiretket

Ristiretket olivat 1000 – 1200-luvuilla suoritettuja uskonnollisesti motivoituja ja teologisesti perusteltuja sotaretkiä, jotka paavi hyväksyi. Aluksi tarkoitus oli vallata Jerusalem, minkä vuoksi ensimmäiset ristiretket kohdistuivat muslimeja vastaan. Myöhemmin ristiretkiä tehtiin myös muita Euroopassa olevia pakanallisia maita ja kansoja kohtaan, muun muassa Suomeen ja Baltiaan. Ristiretkinä voidaan myös pitää Etelä-Euroopan harhaoppisia kuten kataareja vastaan suunnattuja sotaretkiä.

Ristiretket eivät kuitenkaan tuottaneet kristikunnan kannalta tulosta. Ristiretkeläiset hävisivät Pyhän Maan muslimeille ja lopulta turkkilaiset valtasivat Konstantinopolin vuonna 1453, mikä merkitsi samalla Bysantin valtakunnan loppua.

[muokkaa] Uskonpuhdistus ja vastauskonpuhdistus

Lutherin 95 teesiä

Pääartikkeli: Uskonpuhdistus

Uskonpuhdistuksessa eli reformaatiossa 1520-luvulla protestanteiksi kutsutut uudistajat nousivat useissa maissa katolisen kirkon korruptoituneita rakenteita vastaan. Reformaattorit, joista keskeisimpiä olivat Jan Hus ja Martin Luther, olivat myös sitä mieltä, että kirkossa vallitsi useissa kohdin harhaoppisuus. Luonnollisesti katolisen kirkon puolella protestantteja pidettiin yhtä lailla kerettiläisinä. Seurauksena oli, että useat hallitsijat perustivat maihinsa katolisuuden tilalle omat valtionkirkkonsa, ja katolinen kirkko toteutti suuria sisäisiä uudistuksia.

Kuningas Kustaa Vaasan toteuttamana Suomi koki reformaation osana Ruotsin valtakuntaa; vasta myöhemmin, 1500-luvun lopulla, Ruotsin protestanttisen kirkon oppi määriteltiin täsmällisemmin evankelis-luterilaiseksi. Reformaation synnyttämä uskonnollinen rajalinja on edelleen olemassa Euroopassa ja se noudattaa suurin piirtein jakoa, jossa pohjoinen on protestanttista aluetta ja etelä katolista. Poikkeuksia toki esiintyy, esimerkiksi katoliset Irlanti ja Puola.

Katso myös:

• Martti Luther
• Jean Calvin ja kalvinismi
• Johannes Gutenbergin kehittämän kirjapainotaidon merkitys uusien uskonnollisten ajatusten leviämiselle
• King James Bible
• Trenton kirkolliskokous
• Kolmekymmenvuotinen sota
• Inkvisitio
• Radikaali uskonpuhdistus ja anabaptistit
  • Amish-lahko
  • Hutteriitit
  • Mennoniitat

[muokkaa] Protestanttisuus ja denominationalismin nousu

Protestanttisuus levisi myös Pohjois-Amerikkaan ja myöhemmin Australasiaan eurooppalaisten kolonisoijien myötä, mutta koska uskontoa ei kontrolloinut paavi eivätkä kansalliset hallitukset, uuden mantereen protestanttisuus pirstoutui satoihin ja myöhemmin tuhansiin eri suuntauksiin. Etelä-Amerikassa, jonne uskonto oli tullut espanjalaisten ja portugalilaisten mukana, säilyi katolisen kirkon voimakas vaikutus.

Katso myös:

• Anglikaanit
• Baptistit
• Ensimmäinen suuri herätys
• Kveekarit
• Luterilaiset
• John Wesley ja metodistit
• Nonkonformistit
• Pietistit
• Presbyteerit
• Puritaanit

[muokkaa] 1800-luku

[muokkaa] Liberaaliprotestanttisuus

Liberaaliprotestantismin mukaan kristillinen teologia on rakennettava uudelleen moderniin tieteeseen sopivaksi. Tämän vuoksi siinä vanhat kristilliset näkemykset jouduttiin joko hylkäämään tai tulkitsemaan uudella tavalla. Kristinusko pyrittiin perustelemaan liittämällä se osaksi yleistä inhimillistä uskonnollista kokemusta. Vetoaminen suoraan raamattuun nähtiin ongelmallisena. Tämän suuntauksen merkittävä edustaja on A. Benjamin Ritschl.^[2]

[muokkaa] Muut teologiset suuntaukset

Liberaaliprotestanttisuuden rinnalla Luterilaisessa kirkossa säilyi yhä vanha ns. välitysteologia, joka pyrki kompromissiin Valistuksen rationalismin ja perinteisen kristinuskon välillä. Toinen suuntaus oli pietismi, joka sai voimansa Napoleonin sotien jälkeisistä kansanherätyksistä. 1800-luvulla syntyi vielä uusluterilaisuus, jota anglikaanisessa kirkossa vastasi Oxfordin liike. Suomessa vaikutti lisäksi voimakkaasti beckiläisyys eli biblisismi vielä 1900-luvun puolelle.

[muokkaa] Suuret herätykset, restorationismi

Katso myös:

• Charles Grandison Finney ja revivalismi
• Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko (mormonismi)
• Milleriläiset
  • Seitsemännen päivän adventistit
• Jehovan todistajat

[muokkaa] 1900- ja 2000-luvut

1900- ja 2000-lukujen kristinuskoa kuvaa yhä lisääntynyt jakautuminen. Vuosisatojen aikana on nähty irtautumista valtavirrasta sekä liberaalimpaan että konservatiivisempaan suuntaan. Toinen ajalle tyypillinen ilmiö on ollut länsimaisen yhteiskunnan maallistuminen. Monet kirkot, kuten katolinen kirkko, ovat tehneet monia uudistuksia muuttuakseen ajan mukana. Kristittyjen vainot kommunistisessa Itä-Euroopassa johtivat idän ja lännen kirkkojen lisääntyneisiin yhteyksiin, koska ortodokseja muutti länteen. Ekumeeninen toiminta on laajentunut, alkaen erityisesti Edinburghin lähetyskokouksesta vuonna 1910. Lähetystyö on levinnyt uusille alueille Lähi-idässä ja Aasiassa, jolloin kristinusko on saanut itselleen uuden kasvusuunnan, ja suurin osa uusista kristityistä tulee nykyään niin sanotusta kolmannesta maailmasta.

[muokkaa] Katolisen kirkon uudistukset

Katso myös:

• Vatikaanin toinen kirkolliskokous
• Ekumenia
  • Suuren skisman aikaiset kirkonkiroukset paavin ja Konstantinopolin patriarkan välillä peruttiin vuonna 1965
  • Paavi Johannes Paavali II

[muokkaa] Modernismi ja kristillisen fundamentalismi vastareaktio

Valistusajan seurauksena syntyi tieteellisiä ja kulttuurisia virtauksia, jota voidaan kutsua modernismiksi. Kun se alkoi vaikuttaa protestanttisissa kirkoissa 1800-luvulla, syntyi niin sanottu liberaalikristillisyys ja siihen liittyvä liberaaliteologia, jotka pyrkivät saattamaan kirkon opetukset yhteneväisiksi uusien ajatusten kanssa. Samalla uskonnon rooliin yhteiskunnassa alettiin suhtautua kriittisesti. Samalla syntyivät myös kriittinen raamatuntutkimus, ja uusi avoimuus kristinuskon perinteisten oppien kyseenalaistamisessa ja tulkinnassa.

Vastareaktiona tälle kehitykselle syntyi kristillinen fundamentalismi, joka on hylännyt filosofisen humanismin radikaalin vaikutuksen kristinuskolle. Se on hyökännyt erityisesti raamatuntulkinnan liberaaleja lähestymistapoja ja ateistisia teorioita vastaan, jotka ovat tunkeutuneet kirkkoihin. Fundamentalistista liikettä on syntynyt eri suuntauksien sisälle vastustamaan historiallisesta kristinuskosta luopumista. Ajan kuluessa fundamentalistinen evankelioiva herätyskristillinen liike on jakaantunut kahteen päähaaraan, josta toista kutsutaan nykyään fundamentalistiseksi ja toista, maltillisempaa haaraa evankelikaaliseksi. Kummatkin suuntaukset ovat saaneet alkunsa angloamerikkalaisessa maailmassa, mutta suurin osa evankelikaalisista on nykyään sen ulkopuolella.

[muokkaa] Maallistumisen leviäminen

1800- ja 1900-luvuilla monet kristinuskon poliittisesti dominoivat valtiot etenkin Euroopassa kehittyivät yhä maallisempaan, sekulaariin suuntaan. Lisäksi kommunistisiksi julistettuja valtioita hallittiin ateismin hengessä, vaikka virallisesti ateistinen oli ainoastaan Albania.

Yhteiskunnan maallistuminen alkoi vähitellen jo renessanssin ajasta alkaen, ja voimistui valistusajan jälkeen. Esimerkiksi Norrisin ja Inglehartin (2004) tutkimuksen mukaan 28 % suomalaisista ei usko persoonallisen jumalan olemassaoloon, kun taas Ruotsissa saman tutkimuksen mukaan 64 % ei usko persoonallisen jumalan olemassaoloon.^[3] Kuitenkin suurin osa koki, että he "kuuluvat" johonkin uskonnolliseen suuntaukseen. Suomi on seurannut tässä suhteessa muita eurooppalaisia valtioita. Vaikka maassa vallitsee edelleen kansalliskirkko, on uskonto käytännössä erotettu poliittisesta hallinnosta. Lukujen valossa Euroopan maallistuminen on saattanut kuitenkin kääntyä viime aikoina jossain määrin toiseen suuntaan kirkkojen muuttaessa toimintaansa hitaasti.

Maallistumisen taustalla voidaan nähdä myös muita ilmiöitä. Yhteiskunnan perinteisten rakenteiden kadottaessa merkitystään myös uskonnosta on tullut henkilökohtaisempaa ja se liittyy erityisesti elämän käännekohtiin.

Pohjois- ja Etelä-Amerikassa ja Australiassa osallistuminen uskonnollisiin menoihin on yleisempää kuin Euroopassa. Samaan aikaan muut kansakunnat näkevät nämä alueet sosiaalisilta arvoiltaan konservatiivisimpina. Erityisesti Yhdysvallat on uskonnollisuudessa muita kansoja konservatiivisempi johtuen kristinuskon lujasta jalansijasta sen eteläisissä ja keskilännen osavaltioissa. Etenkin Yhdysvalloissa kristinusko on alkanut vaikuttaa uudelleen yhteiskunnan päätöksenteossa (lähinnä herätyskristillisessä muodossaan).

Etelä-Amerikka, joka on ollut historiallisesti katolista aluetta, on kokenut viimeisen 80 vuoden aikana laajan evankelikaalisen ja helluntailaisen herätyksen ulkomaisten lähetystyöntekijöiden ansiosta. Esimerkiksi Etelä-Amerikan suurin maa Brasilia on väkiluvulla mitattuna maailman suurin katolinen maa, mutta samalla myös maailman suurin evankelioivan herätyskristillisyyden maa. Brasiliasta voidaan löytää eräät maailman suurimmat seurakunnat.

[muokkaa] Muita kehityssuuntia

Yksi merkittävimpiä 1900-luvun kristillisyyden kehityssuuntia on ollut helluntaiherätyksen nousu. Vaikka sen juuret ovatkin syntyneet jo ennen vuotta 1900, sen katsotaan varsinaisesti syntyneen 1900-luvun alussa. Liikkeen leviämiseen liittyi niin sanottuja ensimmäisen kristillisen helluntain tyyppisiä ihmeitä. Myöhemmin helluntailaisuus synnytti karismaattisen liikkeen olemassa olevien kirkollisten instituutioiden sisälle, ja se jatkaa merkittävänä voimana länsimaisessa kristillisyydessä. Karismaattisuutta on esiintynyt niin katolisessa kuin esimerkiksi luterilaisessa kirkossakin.

Yksi 1900-luvulla noussut liike on ollut kristillinen anarkismi, joka hylkää kirkot ja kaikki muut uskonnolliset auktoriteetit paitsi Jumalan. Kristillinen anarkismi uskoo myös täydelliseen väkivallattomuuteen. Liikkeen syntyyn vaikutti Leo Tolstoin vuonna 1894 julkaistu kirja Jumalan valtakunta on keskellänne.

[muokkaa] Katso myös

• Kirkkohistoria
• Kristinuskon aikajana
• Kristittyjen vainot

[muokkaa] Viitteet

1. ↑ Airi Airola: "4. Vainotusta valtakunnanuskonnoksi", Kirkon tie, s. 16. Airofilmi Ay, 2002. ISBN 951-98792-2-6.
2. ↑ McGrath, Kristillisen uskon perusteet, Gummerus 1999, 115-117.
3. ↑ Atheism: Contemporary Rates and Patterns (luettu 8.5.2007)

[muokkaa] Kirjallisuutta

• Arffman, Kaarlo: Kristinuskon historia. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-4183-4.

• Deschner, Karlheinz: Kriminalgeschichte des Christentums 1–8. Reinbek: Rowohlt, 1994–2004.

• Koivunen, Hannele: Madonna ja huora. Pohjautuu tekijän väitöskirjaan The woman who understood completely. 2. painos 2005. Helsinki: Otava, 1995. ISBN 951-1-13525-2.

• Wace, Henry: Dictionary of Christian Biography and Literature to the End of the Sixth Century A.D., with an Account of the Principal Sects and Heresies