Kirkkohistoria

Wikipedia

Teologia
Osa-alueita
Eksegetiikka Kirkkohistoria Käytännöllinen teologia Systemaattinen teologia Uskontotiede
Uskonnoittain
Juutalainen teologia Kristillinen teologia Islamilainen teologia

Kirkkohistoria on teologian osa-alue, joka käsittelee kristinuskon, kirkon ja kristillisten liikkeiden menneisyyttä. Tutkimuksessa kirkkohistoria käyttää historiatieteen menetelmiä. Näin se ei ole oma itsenäinen tieteenala, vaan teologiaan ja historiaan liittyvä oppiaine. Kirkon historiaan liittyvistä asioista saadaan tietoa vanhojen kirjoitusten, arkeologisten löytöjen ja perimätietojen kautta. Kirkkohistorian avulla saadaan selville, miten kirkko on kehittynyt ja millaista kristillinen ajattelu on ollut eri aikoina.

Kirkkohistoria on myös kristillisen perinteen tutkimista ja Raamatun tulkinnan historiaa. Kirkkohistorian tavoitteena on ymmärtää, miksi kirkko tai kristityt ovat toimineet tavallaan.

Kirkkohistoria jaetaan yleensä alaoppiaineisiin historian eri aikakausien mukaisesti.

Sisällysluettelo 1 Historia 2 Kirkkohistorian teemoja aikakausittain 2.1 Patristinen aika 2.2 Keskiaika 2.3 Uskonpuhdistus ja vastauskonpuhdistus 2.4 Uskonpuhdistuksen jälkeinen aika ja nykyaika 3 Tunnettuja kirkkohistorioitsijoita 4 Katso myös 5 Kirjallisuutta 6 Aiheesta muualla

[muokkaa] Historia

Ensimmäisenä kristillisenä historiankirjoituksena voidaan pitää jo evankeliumeja, vaikka niitä ei olekaan kirjoitettu nykyaikaisen historiankirjoituksen kriteereihin perustuen. Ne kertovat enemmän niistä kokemuksista ja tapahtumista, joita Jeesuksen seuraajat kokivat. Ensimmäisenä kristillisen seurakunnan historiana voidaan pitää Apostolien tekoja, jonka kirjoitti sama henkilö, joka kirjoitti myös Luukkaan evankeliumin, perimätiedon mukaan evankelista Luukas. Apostolien teot on historiallisesti hyvin arvokas, koska sen puolin Uudessa testamentissa kuin sen ulkopuolellakaan ei ole toista vastaavaa teosta. Ilman sitä, alkukristillisestä ns. apostolisesta ajasta ei voisi saada jälkeenpäin kokonaiskuvaa. Apostolien tekojen ansiosta myös Paavalin kirjeet ovat historiallisesti arvokkaita ja ymmärrettäviä; ilman sitä, ne olisivat ainoastaan sirpaleisia ja epätäydellisiä, jopa harhaan johtavia. Apostolien teot ja Paavalin kirjeet ovat yleisesti harmoniassa, eikä Apostolien teot näytä perustuvan kirjeiden antamaan selontekoon, vaan on tekstiltään itsenäinen.

Varsinaisia kirkkohistorioita alettiin kirjoittaa vasta joitakin satoja vuosia ajanlaskun alun jälkeen. Alkukristillisinä aikoina kristityt eivät olleet kiinnostuneita historiasta, vaan odottivat Jeesuksen pikaista paluuta. Historiankirjoitus alkoi laajemmin ja sille tuli enemmän tarvetta, kun kristinuskon asema alkoi vakiintua ja siitä tuli osa Rooman valtakunnan yhteiskuntaa. Merkittävin ensimmäisten vuosisatojen kirkkohistoria on Eusebios Kesarealaisen Kirkkohistoria (Historia Ecclesiastica), joka valmistui vuonna 330. Eusebioksen teos on kirjoitettu voittaneen uskonnon näkökulmasta ja kertoo, mitä tuohon aikaan tiedettiin historiasta ja miten se haluttiin esittää. Muita varhaiskristillisiä kirkkohistorioitsijoita olivat mm. Socrates Scholasticus (n. 380-440), Theodoretos Kyrrhoslainen (n. 393–457) ja Salminius Hermias Sozomen (n. 400-450).

Keskiajalla maallinenkin historiankirjoitus seurasi kirkollisen historiankirjoituksen esikuvaa. Historia perustui Raamattuun, joka kertoi sekä maailman alkuajoista että maailmanlopusta. Maallisen ja kirkollisen historiankirjoituksen yhteensulatuminen näkyi muun muassa Bedan Englannin kirkkohistoriassa (700-luvun alku). Toinen keskiajan historiankirjoitukselle tyypillinen piirre olivat lukuisat pyhimyslegendat.

Uskonpuhdistuksen jälkeen kirkon historiaa alettiin tulkita uudella tavalla erityisesti protestanttisessa leirissä. Katolisesta kirkosta eronneet liikkeet halusivat osoittaa emäkirkon luopuneen alkuperäisestä kristillisyydestä ja joutuneen turmiolle. Katolinen kirkko puolestaan halusi puolustaa asemaansa vetoamalla vuosituhantiseen perimätietoonsa, jonka valossa kirkon oppia tulkittiin. Tämän johdosta alkukirkon historian ja patristiikan tutkimus lisääntyi kummallakin puolella.

Ensimmäinen suomalainen kirkkohistoria ja samalla Suomen ensimmäinen historiateos oli Paavali Juustenin 1570-luvulla kirjoittama Suomen piispainkronikka (Chronicon episcoporum Finlandensium [1]), joka julkaistiin vasta vuosina 1784-1800 [2]. Se käsitteli kaikkia Turun piispoja piispa Henrikistä Juusteniin itseensä.

Vielä 1600-luvulla James Ussher laski ns. Ussherin–Lightfootin kalenterissa maailman ajoituksen Raamatun avulla. Raamattuun pohjautuvan historiankirjoituksen valta-asema murtui kuitenkin valistusajan jälkeen. Tieto muinaisista kulttuureista muun muassa Egyptissä ja Kiinassa lisääntyi. Vielä enemmän ongelmia tuottivat geologian kehityksen myötä syntyneet geologiset ajoitukset maan iästä. Moderni historiankirjoitus syntyi 1800-luvulla. Nykyään kirkkohistoriaa tutkitaan samoilla menetelmillä kuin muutakin historiaa, erona on vain tutkimuskohde.

[muokkaa] Kirkkohistorian teemoja aikakausittain

[muokkaa] Patristinen aika

• Patristiikka eli kirkkoisiä tutkiva teologia
• Paaviuden syntyhistoria
• Kirkollisten virkahierarkioiden syntyhistoria
• Ekumeeniset kirkolliskokoukset
• Luostarilaitoksen ja askeesin historia
• Marttyyrien ja pyhimysten palvonnan syntyhistoria
• Suuri luopumus?

[muokkaa] Keskiaika

• Kirkko valtion kaltaisena yhteisönä ja euroopanlaajuisena vaikuttajana
• Uskonelämän eri muodot ja niiden kehittyminen

[muokkaa] Uskonpuhdistus ja vastauskonpuhdistus

• Uskonpuhdistukseen johtaneet syyt kirkon tilassa
• Kirkon hajoamisen syyt

[muokkaa] Uskonpuhdistuksen jälkeinen aika ja nykyaika

• Herätysliikkeet
• Kirkkojen uudistukset
• Ekumenian historia

[muokkaa] Tunnettuja kirkkohistorioitsijoita

• Eusebios Kesarealainen (n. 275—339), "kirkkohistorian isä"
• Beda (n. 672/3-735), Englannin kirkkohistorioitsija
• Paavali Juusten (1516-1576), ensimmäinen suomalainen (kirkko)historioitsija
• James Ussher (1581–1656)
• Johann Lorenz von Mosheim (1693–1755), valistusajan merkittävin kirkkohistorioitsija
• Bengt Olof Lille (1807-1875), suomalaisen kirkkohistorian uranuurtaja
• Adolf von Harnack (1851–1930)
• Jaakko Gummerus (1870-1933), kirkkohistorian professori, ensimmäinen nykyaikainen suomalainen kirkkohistorioitsija, Harnackin oppilas
• Martti Ruuth (1870-1962), kirkkohistorian professori
• Ilmari Salomies (1893-1973), kirkkohistorian professori
• Jaroslav Pelikan (1923-2006)

[muokkaa] Katso myös

• Kristinuskon aikajana
• Kristinuskon historia
• Uskontohistoria

[muokkaa] Kirjallisuutta

• Arffman, Kaarlo: Kristinuskon historia. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-4183-4.

• Heininen, Simo & Heikkilä, Markku: Suomen kirkkohistoria. Helsinki: Edita, 1996. ISBN 951-37-1839-5.

• Luomanen, Petri (toim.): Osa "Kirkkohistoria" teoksessa Teologia - johdatus tutkimukseen. Edita, Helsinki, 2001. ISBN 951-37-3456-0.

• Nagel, Christine & Reuter, Ingrid osat I-II (toim.), Murtorinne, Eino osa III (toim.): Kristinuskon historia 2000, I-III. Weilin + Göös. Mohndruck, Gütersloh 1999. ISSN 1457-1412.

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Materiaalia yleisen teologian kirkkohistorian kurssille (Helsingin yliopisto)
• Suomennos Sulpicius Severuksen Kronikasta (vuodet 76 eKr. - 312 jKr.) (Theologica collectanea)
• Kirkkohistoria (RaamattuNET)
• Suomen kirkkohistoriallinen seura
• Chronicon episcoporum Finlandensium - Suomen piispainkronikka (Columbia University)