Etelä-Amerikka
Wikipedia
Etelä-Amerikka on manner läntisellä pallonpuoliskolla Tyynenmeren ja Atlantin välissä. Pinta-alaa mantereella on noin 17 815 420 neliökilometriä eli 3,5 prosenttia Maan koko alasta. Etelä-Amerikka on näin ollen neljänneksi suurin maanosa.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Maantiede
-
Pääartikkeli: Etelä-Amerikan maantiede
Etelä-Amerikasta syntyi maayhteys Pohjois-Amerikan mantereelle geologisesti äskettäin eli kolme miljoonaa vuotta sitten, kun Panaman kannas muodostui.[1]
Andien vuorijono kulkee pitkin mantereen länsireunaa. Vuoristo on syntynyt Tyynenmeren ja Etelä-Amerikan mannerlaattojen törmäyskohtaan. Vuoriston alueella on edelleen tulivuorenpurkauksia ja maanjäristyksiä. Vuoristoketju on kapea pohjoisosassa ja keskeltä se laajentuu kohti keskellä Etelä-Amerikkaa sijaitsevaa ylänköä, jonka korkeus on noin 4 000 metriä. Ylängöllä sijaitsee muun muassa mantereen suurin järvi Titicaca. Andit kapenee jälleen eteläosassa.[1]
Andien itäpuolella, Amazonin valuma-alueella on enimmäkseen trooppista sademetsää. Pohjoisessa Amazonin jokialue rajoittuu Guyanan ylänköön ja etelässä Brasilian ylänköihin ja Mato Grosson ylätasankoon. Mantereella on myös kuivempia alueita, kuten Patagonian tasanko ja Atacaman autiomaa. Venezuelassa sijaitseva 979 metriä korkea Angelin putous on maailman korkein vesiputous. Rantaviivaa Etelä-Amerikalla on noin 32 000 kilometriä.[1]
[muokkaa] Maat ja alueet
| Maa tai alue | Pinta-ala (km²) |
Asukasluku (arvio 7/2005) |
Väestötiheys (as./km²) |
Pääkaupunki |
|---|---|---|---|---|
 Argentiinan tasavalta |
2 766 890 | 39 000 000 | 14,0 | Buenos Aires |
 Bolivian tasavalta |
1 098 580 | 8 300 463 | 8,0 | La Paz, Sucre |
 Brasilian liittotasavalta |
8 511 965 | 188 078 000 | 22,2 | Brasília |
 Chilen tasavalta |
756 950 | 15 116 435 | 20,0 | Santiago |
 Ecuadorin tasavalta |
283 560 | 13 547 510 | 47,8 | Quito |
 Guyanan kooperatiivinen tasavalta |
214 970 | 765 283 | 3,6 | Georgetown |
 Kolumbian tasavalta |
1 141 748 | 44 531 434 | 37,0 | Bogotá |
 Paraguayn tasavalta |
406 750 | 6 347 884 | 15,0 | Asunción |
.svg/20px-Flag_of_Peru_(state).svg.png){kind=small} Perun tasavalta |
1 285 220 | 26 152 265 | 21,7 | Lima |
 Surinamin tasavalta |
163 270 | 439 117 | 3,0 | Paramaribo |
 Uruguayn itäinen tasavalta |
175 016 | 3 415 920 | 19,4 | Montevideo |
 Venezuelan bolivariaaninen tasavalta |
916 445 | 25 730 435 | 27,0 | Caracas |
 Etelä-Georgia ja Eteläiset Sandwichsaaret (Yhdistynyt kuningaskunta) |
3 903 | 2–200 | – | Grytviken |
 Falklandinsaaret (Yhdistynyt kuningaskunta) |
12 173 | 2 967 | 0,24 | Port Stanley |
 Ranskan Guayana (Ranska) |
83 534 | 202 000 | 2,4 | Cayenne |
[muokkaa] Historia
- Pääartikkeli: Etelä-Amerikan historia
[muokkaa] Varhainen historia
Ei osata sanoa milloin nykyihminen saapui Etelä-Amerikkaan. Se tiedetään, että monet eläimet kuolivat Etelä-Amerikassakin sukupuuttoon jääkauden lopun aikoihin. Mahdollisesti Etelä-Amerikka asutettiin Pohjois-Amerikasta käsin, mutta joidenkin mukaan Atlantin tai tyynenmeren kautta lautoille purjehtimalla. Monien mukaan nykyihminen olisi saapunut viimeistään 13000 vuotta sitten Etelä-Amerikan eteläkärkeen kuljettaen mukanaan piikivisiä niin sanottuja kalanpyrstökärkiä. Mutta on väitetty myös, että Etelä-Amerikassa olisi ollut ihmisiä huomattavasti aiemmin, jo noin 30000-20000 vuotta sitten.
Noin 12 000 vuotta sitten kylmien vuoristoniittyjen asukkaat Perussa metsästivät sekä pitivät vikunjaa kotieläimenään ja viljelivät kasveja. Eteläisessä Chilessa, Tulimaan Cueva Fellissä oli 11 000 vuotta sitten asutusta. 10 000 vuotta sitten nykyisen Bolivian alueella, Andien vuoriston rinteillä kasvatettiin perunaa. 8 500 vuotta sitten chilipaprikoita ja papuja kasvatettiin Andien keskiosassa.[2]
[muokkaa] Kulttuurit kehittyvät
- Pääartikkeli: Etelä-Amerikan intiaanikulttuurit
Varhainen puutarhaviljely saattoi alkaa Perussa ehkä jo 8500 eaa. [3] Etelä-Amerikan vaeltelevien heimojen ja ryhmien asutus alkoi kiinteytyä joskus 5000-4000 eaa. paikoilleen pysyviin kyliin, mikä näkyy muun muassa Nanchocissa[4]. kalastukseen liittyen. Samoihin aikoihin Amazonin altaassa oli keksitty saviastioiden tekotaito 5000-4000, Taperinhassa Santaremin lähellä[5][6]. Saviastiat levisivät aikaa myöten sieltä Ecuadoriin ja Kolumbiaan. Maissia alettiin viljellä ehkä noin 6000-4000 eaa. jossain pohjoisessa Etelä-Amerikassa, mutta se ei olut alussa merkittävin ravinnon lähde. Etelä-Amerikan sivistyksen kehitys eteni kovinta vauhtia Keski-Andeilla Perun seuduilla. Kiinteät kylät alkoivat siellä kasvaa maanviljelyn tuottamien satojen voimalla viimeistään vuosituhannella 4000-3000 eaa, jolloin laama ja alpakka kesytettiin ja puuvillaa alettiin viljellä.[7][8] Vuosisatojen myötä voimistuvia Päällikkökuntia syntyi Keski- ja Pohjois-Andeille. Noin 3500-2600 eaa. alkaen alettiin Pohjois-Perun rannikolle ja sisämaahankin rakentaa monumentteja, joissa oli tasannememaisia korokkeita, jotka liittyivät uhritemppeleihin. Näistä tunnetuimpia on Caral Supéjoen laaksossa [9]. Noin 1800 eaa. saviastioiden tekotaito saapui vihdoinkin Peruun, jossa rannikon keskukset olivat kasvaneet valtaviksi varsinkin Pohjois-Perun Casmajoen laaksossa, missä oli Sechin Alton keskus[10] . Näihin keskuksiin liittyi laajoja, säännöllisiä, tavallisesti pohjakaavaltaan U:n muotoisia temppeleitä, joissa oli erikalisia kiviveistoksia. Ne sotivat keskenään ja uhrauttivat ihmisiä seremonioissaan. Sechin alton temppelin ala oli 200 ha ja pituus 1,4 km. Suurin kumpu oli 44 m korkea ja sen pohjan mitat olivat 300 m * 250 m.
Noin 900-700 eaa monet rannikon kaupunkivaltiot luhistuivat luultavasti kuivuuteen, ja ylängön Chavínkulttuurin vaikutus levisi laajalle ehkä kaupan, ehkä valloitusotien kautta[11]. [12] Chavinin luhistuttua syntyi monia paikalliskulttuureja, noin 0-700 jaa vallinnut Moche[13], joka oli varmuudella valtio. [14] Pian sen luhistumisen jälkeen noin 600-1000 jaa ylängöllä kukoisti kaksi suurta keskusta, Tiwanaku[15] ja Wari[16], jotka saattoivat olla keskenään liittolaisia tai kilpailijoita, tätä ei tiedetä, koska kirjoitettuja lähteitä ei ole säilynyt. Nämä molemmat rakensivat suuria kivimonumentteja Andeille, ja niiden pääkaupungeissa oli yli 20000 asukasta[17]. Näiden valtioiden romahdus synnytti valtatyhjiön, johon syntyi valtioita, muun muassa Lambayeque ja Chimor, joka laajeni rannikolla 1300- ja 1400-luvuilla ennen inkavalloitusta. [18] [19]Inkojen historia alkoi joskus 1200 eaa. Heidän alueensa oli vielä 1438 melko pieni ja käsitti lähinnä Cuzcon lähistön. Valloittajakuninkaat Pachachuti, Túpac Inca Yupanqui ja Huayana Capac tekivät inkavaltioista suuren. Inkavaltio romahti Fransisco Pizarron tekemään espanjalaisvalloituksen 1530-luvulla sen jälkeen kun siellä oli käyty tuhoisa veljessota kuninkuudesta Atahuallpan ja Huascárin välillä.[20] Muualla Etelä-Amerikassa kuin Keski-Andeilla oli vaihtelevia kulttuureja, joista jotkut edenneet heimoliittojen asteille yhteiskunnan kehityksessä. Kehittyneitä maanviljelyllä eläviä päällikkökuntia oli mm. Kolumbiassa, Venezuelassa ja Amazonin altaassa sekä Itä-Boliviassa. Sitä vastoin kehittymätön metsästyskulttuuri vallitsi Etelä-Amerikan eteläkärjessä Tulimaassa[21].
[muokkaa] Eurooppalaiset saapuvat
Vuonna 1499 italialainen Amerigo Vespucci purjehti Espanjasta Etelä-Amerikkaan. Pedro Alvarez Cabral julisti Brasilian Portugalin alusmaaksi saavuttuaan sinne vuonna 1500. Vuonna 1516 Juan Diaz de Solis tapettiin paikallisten intiaanien toimesta, hänen saavuttua ensimmäisenä eurooppalaisena nykyisen Argentiinan alueelle. Vuonna 1521 espanjalaiset perustivat mantereen pohjoisrannikolle siirtokunnan, josta on kehittynyt nykyinen Venezuelan valtio.[22]
Vuonna 1525 Inkavaltio joutui sisällissotaan. Espanjalaisten hopealöydöt Keski-Andeilta vuonna 1545 aiheuttivat ryntäyksen seudulle. Vuonna 1567 lavantautiin kuoli noin kaksi mijoonaa intiaania. Espanjalaiset perustivat vuonna 1580 Buenos Airesin siirtokunnan nykyisen Argentiinan alueelle. Vuonna 1616 alankomaalainen Willem Schouten purjehti Kap Hornin ohi.[22][23]
[muokkaa] Orjuutta ja kapinaa
Vuonna 1630 Brasilian sokeriplantaaseille alettiin tuoda suuria määriä orjia Afrikasta. Perussa vuonna 1780 Túpac Amaru II nostatti espanjalaisia vastaan intiaanikapinan. Kapina kuitenkin epäonnistui. Vuonna 1790 sekä orjia että alkuperäisväestöä käytettiin työvoimana plantaaseilla Brasiliassa. Neekeriorjuus loppui maassa vuonna 1888.[23][24]
[muokkaa] Mantereen valtiot alkavat itsenäistyä
Argentiina itsenäistyi vuonna 1816 ja Brasilia vuonna 1822. Espanja menetti siirtomaansa Etelä-Amerikan itsenäisyyssodissa. Vuonna 1870 Amazonin alueella alkoi voimakas kumintuotanto. Se veti puoleensa siirtolaisia sekä Euroopasta että itärannikolta. Vuosina 1879–1883 käydyn "salpietarisodan" seurauksena Bolivia menetti yhteyden mereen, menettämällä Chilelle Atacaman autiomaan.[25]
[muokkaa] 1900-luku
Vuosisadan alussa ensimmäinen maailmansota leikkasi pahoin mantereen valtioiden kauppaa. Mutta eräiden maiden viennin se taas sysäsi nousuun. 1930-luvulla kaupungistuminen ja väestönkasvu kiihtyivät varsinkin Uruguayssa ja Argentiinassa. Syy tähän oli siirtolaisuus.[26]
Toisessa maailmansodassa Brasilia oli liittoutuneiden puolella. Chileläisessä Santiago de Chilen kaupungissa sattui vuonna 1960 5 000 ihmisen hengen vaatinut maanjäristys. Poliittisesti 1900-luvun jälkipuoli oli Etelä-Amerikassa rauhatonta. Useissa maissa toimi marxilaisia sissijärjestöjä, ja muun muassa Brasiliassa, Chilessä ja Argentiinassa nousivat valtaan kovaotteiset sotilasdiktatuurit.[26][27]
Vuonna 1982 käytiin Falklandin sota Argentiinan ja Ison-Britannian välillä. Vuonna 1992 Rio de Janeirossa, Brasiliassa pidettiin YK:n ympäristökokous.[27]
[muokkaa] Väestö
Mantereella asui vuonna 2005 noin 371 000 000 ihmistä. Etelä-Amerikan selvästi suurin valtio sekä väestöltään että pinta-alaltaan on Brasilia, jossa on yli 180 miljoonaa asukasta. Muita väkirikkaita valtioita ovat noin 40 miljoonan asukkaan Kolumbia ja Argentiina sekä yli 20 miljoonan asukkaan Venezuela ja Peru.[28]
Mantereen alkuperäisiä asukkaita olivat intiaanit, joiden uskotaan tulleen Aasiasta muinaista Beringinsalmen maakannasta pitkin. 1600-luvulta lähtien Etelä-Amerikkaan muutti paljon uudisasukkaita Espanjasta ja Portugalista, tuoden mukanaan maatalouden työvoimaksi afrikkalaisia. 1900-luvulla Euroopasta tulleet siirtolaiset muodostivat muuttajien enemmistön. Myös Aasiasta tuli muuttajia. Argentiinassa italialaisten jälkeläiset ovat merkittävä ryhmä. Perussa ja Brasiliassa taas japanilaiset ovat paikallisesti merkittäviä ryhmiä.[28]
[muokkaa] Etniset ryhmät
|
[muokkaa] Alkuperäiskansat
|
|
|
|
[muokkaa] Ilmasto ja kasvillisuus
Etelä-Amerikan ilmastolliset erot ovat suuret; manner ulottuu subpolaariselta alueelta tropiikkiin. Pohjois Etelä-Amerikka on pääasiassa tropiikkia ja eteläosa taas kuuluu lauhkeaan vyöhykkeeseen.[29]
Pohjoisosan valtioissa, Venezuelassa, Guyanassa ja Brasiliassa laajat metsäalueet ovat tyypillisiä, johtuen maiden sijoittumisesta kostealle trooppiselle vyöhykkeelle. Esimerkiksi maailman suurin sademetsä Amazon sijaitsee vyöhykkeellä. Nykyään laajoja alueita metsää on otettu maanviljelyn ja karjatilojen käyttöön. Koska sateiset ja kuivat kaudet vaihtelevat Etelä-Amerikan pohjoisosissa, ovat lehtipuut siellä yleisiä. Vähäsateisillä alueilla taas piikkipensaikot ja pensaat ovat tyypillistä kasvillisuutta.[29]
Eteläisen Etelä-Amerikan lauhkeilla ja subtrooppisilla alueilla on laajoja harvakseen puita kasvavia ruohostomaita. Argentiinan pampa on hyvä esimerkki tällaisesta alueesta. Lännessä sijaitsevassa Atacaman autiomaassa kasvillisuus on erittäin harvaa. Etelä-Chilessä kasvaa lauhkean vyöhykkeen sademetsää.[29]
Andien keskiosissa sade keskittyy metsiä kasvaville itärinteille. Vuoriston länsirinteiden kasvillisuus muodostuu yleensä piikkipensaista, johtuen kuivuudesta.[29]
[muokkaa] Eläimistö
Mantereen eläimistö on runsas. Etelä-Amerikassa elää muun muassa leguaaneja, laamoja ja vyötiäisiä. Lajeista jättiläisvyötiäinen ja jättiläismuurahaiskarhu ovat uhanalaisia. Ecuadorille kuuluvilla Galápagossaarilla elää monia ainutlaatuisia ja endeemisiä eli vain saarella eläviä eläimiä, kuten vaikkapa merileguaaneja ja jättiläiskilpikonnia. Lisäksi mantereen länsirannikolla virtaavan kylmän Perunvirran vuoksi lauhkean vyöhykkeen merivesissä on runsas eliökanta.[29]
[muokkaa] Talous
[muokkaa] Maatalous
Etelä-Amerikassa viljeltiin monia maataloustuotteita, esimerkiksi avokadoja ja maissia jo ennen eurooppalaisten saapumista mantereelle. Myös kautsua eli raakakumia tuottavia kasveja kasvoi alueella. Etelä-Amerikan jouduttua siirtomaavallan alle, maataloutta lisättiin voimakkaasti tuomalla alueelle uusia lajeja, kuten vehnää, kahvia, banaania, riisiä ja sokeriruokoa.[30]
Mantereen pohjoisosissa tuotetaan nykyään banaaneja, mangoja, sokeria ja kumia, kun taas etelän lauhkealla vyöhykkeellä kasvatetaan hedelmiä ja vehnää.[30]
Karjankasvatuksen perusta Etelä-Amerikassa on siirtolaisten tuomat kotieläinlajit. Lampaiden kasvatusta lauhkean vyöhykkeen ruohostomailla lukuun ottamatta, karjankasvatus on jakautunut eri ilmastovyöhykkeille. Mantereen alkuperäisiä eläinlajeja ovat muun muassa alpakka ja laama.[30]
Keinokastelu on tärkeää etenkin lännessä, Chilessä, Perussa ja Ecuadorissa. Mantereen metsiä hakataan puutavaran takia ja etenkin Amazonin alueen hakkuiden nopeudesta ja laajuudesta luonnonsuojelijat ovat huolissaan.[31]
Myös Kolumbian huumausaineiden viljely on kansainvälinen huolenaihe.[31]
[muokkaa] Teollisuus
Mantereella on suuria mineraaliesiintymiä. Esimerkiksi Venezuelassa on öljyä ja Brasiliassa rautamalmia. Brasilian rautamalmista suurimman osan käyttää maa itse teräksen valmistukseen. Tästä huolimatta metallimalmeja riittää myös ulkomaille vietäväksi. 1950-luvun jälkeen teollistuminen on nopeasti lisääntynyt. Etelä-Amerikan vesivoimavaroista suurin osa on hyödynnetty lisääntyneen sähkönkulutuksen vuoksi. Tuotantoaloja mantereella ovat muun muassa kemian- ja metalliteollisuus sekä elintarvikkeiden jalostus. Myös kulutustavaroita ja kalliimpiakin tuotteita valmistetaan kotimarkkinoille sekä vientiin.[32]
[muokkaa] Kulttuuri
[muokkaa] Kielet
Etelä-Amerikan alkuperäisasukkaat, intiaanit puhuivat monia eri kieliä. Nykyään intiaanikielien puhujat ovat harvassa, vaikkakin yleisesti käytetään esimerkiksi Paraguayssa guaranin kieltä ja Boliviassa ja Perussa ketšuan ja aimaran kieliä.[33]
Mantereen virallisia kieliä ovat espanja suurimmassa osassa Etelä-Amerikkaa, portugali Brasiliassa, hollanti Surinamissa, englanti Guyanassa sekä ranska Ranskan Guayanassa. Surinamissa ja Guyanassa hindi, kuten myös muutkin Kaakkois-Aasian kielet ovat merkittäviä.[33]
[muokkaa] Uskonnot
Suurin osa Etelä-Amerikan asukkaista on katolisia. Ainoastaan Surinamissa ja Guyanassa katolisuus ei ole valtauskonto. Surinamissa hindulaisuus on maan suurin uskonto. Guyanassa taas protestanttisuus on vallalla oleva uskonto, kuten Surinamissakin niin sielläkin katolisuus on vasta kolmanneksi yleisin.
[muokkaa] Yliopistot
Etelä-Amerikan vanhin yliopisto on vuonna 1551 perustettu La Universidad Nacional Mayor de San Marcos. Yliopisto sijaitsee Perun pääkaupungissa Limassa. Suurin yliopisto taas on Buenos Airesissa, Argentiinassa sijaitseva Universidad de Buenos Aires.[34]
[muokkaa] Sodat ja rajakiistat
Tällä hetkellä mantereella ei ole merkittäviä sotia tai rajakiistoja. Viime vuosisadalla alueen maiden välillä oli muutamia pieniä konflikteja. Monissa maissa, kuten Perussa, Uruguayssa ja Kolumbiassa on kuitenkin ollut sisäisiä kiistoja hallituksien ja sissiliikkeiden välillä.[35]
Argentiina hyökkäsi vuonna 1982 Ison-Britannian hallussa oleville Falklandinsaarille. Yli 1 000 ihmistä kuoli brittien vastaiskussa. Saarten hallinto palautettiin Isolle-Britannialle sodan päätyttyä.[35]
[muokkaa] Lähteet
- Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): Geographica. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
[muokkaa] Viitteet
- ↑ 1,0 1,1 1,2 Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): "Etelä-Amerikka: Pinnanmuodot ja vesistöt", Geographica, s. 434. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
- ↑ Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): "5 miljoonaa - 7000 vuotta sitten: Etelä-Amerikka", Geographica, s. 88. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
- ↑ http://www.jqjacobs.net/andes/coast.html
- ↑ http://www.scielo.cl/scielo.php?pid=S0717-73562001000100010&script=sci_arttext
- ↑ http://www.springerlink.com/content/q7527197223m1215/
- ↑ http://www.indiana.edu/~arch/saa/matrix/saa/saa_mod03.html
- ↑ Kultakruunu ja höyhenviitta : inkat ja heidän edeltäjänsä - Perun kolme vuosituhatta. , Ilmonen, Anneli, Talvitie, Jyrki K..
- ↑ Inkat ja heidän edeltäjänsä : Perun kolme vuosituhatta;Korpisaari, Antti;
- ↑ http://www.philipcoppens.com/caral.html
- ↑ http://www.jqjacobs.net/andes/coast.html
- ↑ http://www.clas.ufl.edu/users/mheckenb/Powerpoint/ANT3141-20-Peru.ppt
- ↑ Michael Coe;Atlas of Ancient America;Facts on File 1986
- ↑ http://bruceowen.com/andeanae/490-03f-13.htm
- ↑ Reino Kero, Intiaanien Amerikka
- ↑ http://bruceowen.com/andeanae/490-03f-15.htm
- ↑ http://bruceowen.com/andeanae/490-03f-16.htm
- ↑ http://www.campbell.edu/faculty/Slattery/WH14.htm
- ↑ http://bruceowen.com/andeanae/and8s21.htm
- ↑ Göran Burenhult: Ihmisen suku 4, mayoista maoreihin. WSOY, 1995.
- ↑ Hammond innes, conquistadorit
- ↑ Göran Burenhult: Ihmisen suku 5, nykyiset alkuperäiskansat. WSOY, 1995.
- ↑ Viittausvirhe: Invalid
<ref>tag; no text was provided for refs named1400.E2.80.931699_s.92 - ↑ 23,0 23,1 Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): "1400–1699: Etelä-Amerikka", Geographica, s. 93. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
- ↑ Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): "1700–1899: Etelä-Amerikka", Geographica, s. 94. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
- ↑ Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): "1400–1699: Etelä-Amerikka", Geographica, s. 95. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
- ↑ 26,0 26,1 Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): "1900–2000: Etelä-Amerikka", Geographica, s. 96. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
- ↑ 27,0 27,1 Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): "1900–2000: Etelä-Amerikka", Geographica, s. 97. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
- ↑ 28,0 28,1 Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): "Etelä-Amerikka: Väestö", Geographica, s. 434. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
- ↑ 29,0 29,1 29,2 29,3 29,4 Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): "Etelä-Amerikka: Ilmasto ja kasvillisuus", Geographica, s. 434. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
- ↑ 30,0 30,1 30,2 Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): "Etelä-Amerikka: Maatalous", Geographica, s. 434. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
- ↑ 31,0 31,1 Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): "Etelä-Amerikka: Maatalous", Geographica, s. 435. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
- ↑ Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): "Etelä-Amerikka: Teollistuminen", Geographica, s. 435. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
- ↑ 33,0 33,1 Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): "Etelä-Amerikka: Kielet", Geographica, s. 435. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
- ↑ Risto Pekkanen, Janne Kostamo, Mikko Lantz, Aino Wuolijoki: "Etelä-Amerikka: Tilastotietoja", Atlas Suomalainen maailmankartasto, s. 140. WSOY Kartastot, 2003. ISBN 951-593-873-2.
- ↑ 35,0 35,1 Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): "Etelä-Amerikka: Rajakiistat ja sodat", Geographica, s. 435. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
[muokkaa] Katso myös
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Matkaopas aiheesta Etelä-Amerikka Wikitravelissa (suomeksi)
- Matkaopas aiheesta South America Wikitravelissa (englanniksi)
Aasia | Afrikka | Etelä-Amerikka | Etelämanner | Eurooppa | Oseania | Pohjois-Amerikka
