Ortodoksinen kirkko
Wikipedia
Ortodoksinen kirkko (kreik. ορθός, orthos, suom. "oikein" ja δόξα, doxa "opettava, ylistävä". Termiä kreikkalaiskatolinen kirkko ei juuri enää käytetä, koska sille on Suomessa 1900-luvun lopussa yritetty vakiinnuttaa toista eli uniaattikirkon merkitystä) on kristillinen kirkko, johon kuuluu nykyisin noin 220 miljoonaa kannattajaa. Suurin osa maailman ortodoksisista paikalliskirkoista sijaitsee Venäjällä, Balkanin niemimaalla ja Lähi-idässä. Vanhastaan kreikkalaiskatolisella kirkolla tarkoitettiin, yhteisen katolisen kirkon itäistä, bysanttilaista haaraa erotukseksi katolisen kirkon läntisestä eli roomalaiskatolisesta haarasta.
Ortodoksinen kirkko ei ole samalla tavoin yhtenäinen kuin katolinen kirkko, vaan pikemminkin erilaisten kirkkojen yhteenliittymä. Ortodokoksiseen "kirkkoperheeseen" lasketaan varsinaisen ortodoksisen kirkon lisäksi myös orientaaliset ortodoksiset kirkot sekä itäsyyrialainen Idän apostolinen kirkko. Ortodoksiseen kirkkoon kuuluu viisitoista itsenäistä paikalliskirkkoa.[1]
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Historia
Ortodoksinen kirkko katsoo olevansa sama kirkko, jonka Jeesus ja apostolit perustivat ja joka toimi 300-luvulta lähtien Rooman valtionkirkkona. Valtionkirkossa oli viisi patriarkkaa viidessä kaupungissa: Roomassa, Antiokiassa, Aleksandriassa, Jerusalemissa ja Konstantinopolissa (nykyinen Istanbul).
Ortodoksisen ja orientaalisten kirkkojen ero alkoi tapahtua 400-500-luvuilla, jolloin orientaaliset ortodoksiset kirkot alkoivat irtaantua Itä-Rooman valtionkirkon kristologisista linjauksista. Kiistassa oli kyse patriarkka Nestoriuksen esittämän kristologisen näkemyksen, jonka mukaan Kristus oli erikseen jumalainen ja inhimillinen olento ja ortodoksisten kirkkonjen näkemyksen, jonka mukaan Kristus oli samanaikaisesti jumala ja ihminen välisestä erosta. Orientaaliset kirkot omaksuivat oman monofysiittisen tulkintansa, joka korosti Kristuksen jumaluutta. Islamin leviämisen myötä ja Bysantin menettäessä alueita kasvavalle kalifaatille kirkot joutuivat Bysantin vaikutuspiirin ulkopuolelle.[1]
[muokkaa] Suuri skisma
-
Pääartikkeli: Suuri skisma
Vuoden 1054 tapahtumiin kulminoituneessa Suuressa skismassa läntiset ja itäiset paikalliskirkot erosivat toisistaan erillisiksi tunnustuskunniksi eli paavin johtamaksi katoliseksi kirkoksi ja idän ortodoksiseksi kirkoksi. Skismaan vaikutti merkittävästi erimielisyys Nikean uskontunnustuksen sanamuodoista: niin sanottu filioque-kiista. Lännen kirkon lisäsi uskontunnustukseen sanan (lat. Filioque eli ja Pojasta) eli sen näkemyksen mukaan Pyhä Henki oli lähtöisin Isästä ja Pojasta. Idän patriarkaatit eivät hyväksyneet tätä muutosta. Jo ennen filioque-kiistaa olivat idän ja lännen kirkot kehittyneet eri suuntiin. Teologisessa ajattelussa oli eroja. Lisäksi poliittinen kehitys Rooman valtakunnassa johti erilaisiin näkemyksiin muun muassa paavin asemasta. Valtakunnan keskus oli siirtynyt Roomasta Konstantinopoliin. Lopulta jännitteet olivat niin suuret, että paavin lähettämä legaatti ja Konstantinopolin patriarkka julistivat toisensa kirkonkiroukseen 1054 eli pannaan. Kiroukset olivat voimassa vuoteen 1965 asti.
[muokkaa] Kirkon leviäminen
Ortodoksinen kirkko levisi Bysantin valtakunnan alueelta lähetystyön myötä pääasiassa itään. Tuhatluvulla kirkon vaikutus ulottui jo Unkariin, Puolaan, Baltiaan, Ukrainaan, Valko-Venäjälle ja Venäjälle. Konstantinopolin kukistuttua vuonna 1453 Venäjästä muodostuikin ortodoksisen kirkon kannalta merkittävä keskus, "kolmas Rooma". Venäjältä ortodoksisuus levisi 1700- ja 1800-lukujen aikana Kiinaan, Koreaan, Japaniin ja Alaskaan.[1]
[muokkaa] 1900-luku
Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen Vladimir Lenin erotti kirkon valtiosta ja koulun kirkosta.[2] Aluksi bolsevikit suhtautuivat uskontoon harmittomana taikauskona, joka vähitellen tieteen edetessä tulisi häviämään. Vuonna 1921 suhtautuminen kuitenkin muuttui ja puolue omaksui uuden ”taistelevan ateismin” ja ”taistelevan materialismin” periaatteet, joiden perusteella aloitettiin laaja uskonnonvastainen propagandakampanja.[3]
Vuoden 1929 jälkeen Neuvostoliitossa alkoi laajamittainen uskontojen vainoaminen. Valtaosa eri uskontojen papistosta joko lähetettiin vankileireille, teloitettiin tai joutui pakenemaan maasta. Kaikki löyhästi määritelty ”uskonnollinen propaganda” kiellettiin, mukaan lukien raamattupiirit, uskonnolliset nuoriso- ja naisjärjestöt sekä uskontokuntien ylläpitämät kirjastot ja lukusalit.[3] Toisen maailmansodan aikana ortodoksinen kirkko otettiin mukaan Saksan vastaiseen sotaponnistukseen, ja uskontojen vaino laimeni. Vaikka jonkin verran kirkkoja avattiin uudelleen, ei valtion uskonnonvastainen asenne ratkaisevasti muuttunut.[3]
[muokkaa] Oppi
Toisin kuin protestanttinen kristillisyys, ortodoksisuus ei perustu tunnustuksiin, vaan keskeistä on käsitys kirkosta oikean uskon ilmaisijana. Kirkon usko perustuu opinkappaleisiin eli dogmeihin, jotka puolestaan kirkon näkemyksen mukaan perustuvat suoraan Jumalan ilmoitukseen.[1] Kirkon uskonkappaleet ovat määritelty seitsemässä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa.
Ortodoksisessa, kuin myös katolisessa kirkossa Raamattuun perustuvien dogmien lisäksi kirkon traditiolla on merkittävä asema. Tämä traditio palautuu apostoliseen aikaan ja muodostaa kirkon näkemyksen mukaan Raamatun kanssa kirkon kokonaisuuden. Raamattu ja traditio on uskottu yksin ortodoksiselle kirkolle, joka tulkitsee niitä. Kirkko on kokonaisuudessaan erehtymätön oikean uskon suhteen. Merkittävä osa kirkon traditiota ovat myös kirkkoisien opetukset, joista erityisen arvossa pidettyjä ovat Gregorios Nazianzilainen, Basileios Suuri ja Johannes Krysostomos.[1]
Katolisella ja ortodoksisella kirkolla on paljon yhteistä historiaa ja monet niiden välisistä eroista ovat epäoleellisia. Kuitenkin jo varhain ensimmäisellä vuosituhanella kirkkojen hallinto alkoi perustua erilaisiin ratkaisuihin, joiden on katsottu edustavan taustalla olevia erilaisia teologisia näkemyksiä. Keskeisimpiä näistä kysymyksistä on paavin asema kirkon päänä.[4]
Ortodoksisessa kirkossa Neitsyt Marialla on erityinen asema esirukoilijana. Marian katsotaan olevan ainainen neitsyt ja "uusi Eeva", joka vastasi omasta tahdostaan myöntävästi ylienkeli Gabrielin esittämään kysyvään ilmoitukseen Jeesuksen syntymästä. Ortodoksit eivät tunnusta katolisen kirkon oppia Marian synnittömästä sikiämisestä ja suoraan taivaaseen nousemisesta.[5]
[muokkaa] Uskontunnustus
Ortodoksinen kirkko tunnustaa uskonsa siinä muodossa, kun vuonna 325 järjestetty Nikaian ensimmäinen kirkolliskokous ja vuonna 381 järjestetty Konstantinopolin ensimmäinen kirkolliskokous ovat sen määritelleet. Ortodoksinen kirkko käyttää uskontunnustuksenaan Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustusta.[6]
[muokkaa] Sakramentit
Ortodoksisessa kirkossa ei ole ehdotonta määritelmää sakramenttien määrästä, mutta usein niitä katsotaan olevan seitsemän: kaste, mirhavoitelu, ehtoollinen, katumus, pappeus, avioliitto ja sairaanvoitelu. Sakramenteista ainoastaan kasteen voi hätätilanteessa suorittaa maallikko, muutoin ne toimittaa joko pappi tai piispa. Ortodoksisen näkemyksen mukaan eri kirkkojen välillä ei ole sakramenttiyhteyttä ja siksi niihin saavat osallistua vain ortodoksisen kirkon jäsenet.[7]
Ortodoksisen kirkon jäseneksi tullaan kasteen ja mirhavoitelun sakramenttien kautta. Kasteessa ihminen syntyy uudelleen ja luopuu vanhasta elämästään. Kaste on ainutkertainen eikä kerran kastettuja ihmisiä kasteta uudelleen.[8] Yleensä mirhavoitelu (läntisen kristillisyyden konfirmaatio) toimitetaan heti kasteen jälkeen. Siinä Pyhä Henki vuodatetaan kirkon jäseneen. Toisesta kristillisestä liikkeestä ortodokseiksi kääntyvät Pyhän Kolminaisuuden nimeen kastetut ihmiset liitetään kirkon jäsenyyteen mirhavoitelun kautta.[9]
Katumus on sakramentti, jossa ihminen palaa Jumalan yhteyteen, johon hänet on kasteessa liitetty ja josta hän on erkaantunut väärien valintojensa vuoksi. Kirkon näkemyksen mukaan Jeesus antoi opetuslapsilleen käskyn syntien "sitomisesta ja päästämisestä" (Joh. 20:22-23). Katumuksen sakramenttiin kuuluu syntyien tunnustaminen ja anteeksiantorukous. Katumuksen sakramenttiin on tapana osallistua tarpeen mukaan, mutta erityisesti paastoaikoina.[10]
Ortodoksisen kirkon keskeisin pyhä toimitus on ehtoollinen, joka käsitetään yhteydeksi Kristuksen. Ehtoollisesta osallisuuden kautta kirkon jäsenten katsotaan olevan yhteydessä paitsi Jumalan myös toistensa kanssa. Ehtoollisaineina käytetään hapatettua leipää ja viiniä, joiden katsotaan eukaristiassa muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi.[11]
Ortodoksinen sairaanvoitelu on elämän ja parannuksen mysteerio. Mysteeriossa ihmiseen välittyy Jumalan parantava armo Pyhän Hengen siunaaman öljyn kautta. Mysteerio muodostuu rukouksista sakramenttiin osallistuvan puolesta, öljyn pyhityksestä ja varsinaisesta tapahtumasta, öljyllä voitelusta. Vanhan käytännön mukaisesti toimitukseen pitäisi osallistua seitsemän pappia, mutta nykyään se etenkin Suomessa, jossa ortodoksien ja etenkin pappien lukumäärä on vähäinen, toimitetaan vain yhden papin toimituksena. Sairaanvoitelu ei ole sama kuin katolisen kirkon aiempi ns. viimeinen voitelu eli kuoleman mysteerio. [12]
Pappeus jakautuu ortodoksisessa kirkossa piispuuteen, pappeuteen ja diakoniuteen. Piispan vihkimisen toimittaa kolme piispaa ja papit ja diakonit vihkii piispa. Pappeudessa toteutuu apostolinen suksessio eli seuranto. Papiksi voidaan vihkiä "nuhteeton mies, joka on ennen papiksi vihkimystä avioitunut tai päättänyt elää naimattomana".[13] Piispojen tulee olla naimattomia tai leskiä. Ortodoksisessa kirkossa ei ole naispappeutta, vaikka on esitetty näkemyksiä, että aikaisemmin käytössä ollut diakonissan virka olisi ollut rinnastettavissa papistoon.
Avioliitto on perinteisesti laskettu seitsemän sakramentin joukkoon. Vihkitoimituksessa kahden ihmisen liitolle haetaan Jumalan siunausta ja vahvistusta. Vihkitoimitusta edeltää tavallisesti kirkollinen kihlaus.[14]
[muokkaa] Jumalanpalvelus
Traditiolla on merkittävä asema kirkon liturgisessa elämässä. Kirkon jumalanpalveluselämä koostuu erilaisista sykleistä, joihin kuuluvat päivittäiset, viikottaiset ja vuosittaiset toimitukset sekä erilaiset jumalanpalvelustyypit. Jumalanpalveluskierron keskeisenä elementtinä on vuorokauden jumalanpalvelusrytmi muun muassa aamu- ja ehtoopalveluksineen.[1] Tärkein kirkon palveluksista on liturgia eli ehtoollisjumalanpalvelus, joka toimitetaan ainakin sunnuntaisin ja juhlapäivinä; muun muassa luostareissa päivittäin. Jumalanpalveluksissa noudatetaan bysantilaista perinnettä, jonka juuret voi nähdä juutalaisessa synagogajumalanpalveluksessa. Muutoinkin ortodoksisessa kulttuurissa on monia piirteitä juutalaisesta traditiosta.[15]
[muokkaa] Suomen ortodoksinen kirkko
Suomen ortodoksinen kirkko on Suomen toiseksi suurin uskonnollinen yhteisö, johon kuuluu noin 60 000 ihmistä eli 1,1 prosenttia suomalaisista. Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaattiin autonomisena arkkipiispakuntana. Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa on vuodesta 2001 ollut Leo. Kirkkokunnan pääpaikka on Kuopio.
[muokkaa] Lähteet
- ↑ 1,0 1,1 1,2 1,3 1,4 1,5 Ortodoksiset kirkot Uskonnot Suomessa -hanke. Viitattu 25.2. 2008.
- ↑ Ilkka Niiniluoto: ”Ateismi”. Teoksessa Timo Helenius, Timo Koistinen & Sami Pihlström (toim.): Uskonnonfilosofia, s. 126. Porvoo Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27403-8.
- ↑ 3,0 3,1 3,2 Richard Overy: The Dictators - Hitler's Germany, Stalin's Russia, s. 269-278. Penguin Books, 2005. ISBN 978-0-14-028149-1.
Katso myös: Soviet Atheism: the Militant League the Modern encyclopedia of Russian and Soviet history, vol. 2. Viitattu 21. huhtikuuta 2007. (englanniksi) - ↑ Kuinka ortodoksinen kirkko eroaa roomalaiskatolisesta kirkosta? Suomen ortodoksinen kirkkokunta. Viitattu 4.1. 2008.
- ↑ Mitä ortodoksinen kirkko opettaa Neitsyt Mariasta? Miten ortodoksien oppi eroaa luterilaisista tai roomalaiskatolisista? Suomen ortodoksinen kirkkokunta. Viitattu 4.1. 2008.
- ↑ Ortodoksinen usko Suomen ortodoksinen kirkkokunta. Viitattu 4.1. 2008.
- ↑ Sakramentit Suomen ortodoksinen kirkkokunta. Viitattu 4.2. 2008.
- ↑ wKaste Suomen ortodoksinen kirkkokunta.
- ↑ Mirhavoitelu Suomen ortodoksinen kirkkokunta. Viitattu 4.2. 2008.
- ↑ Katumus Suomen ortodoksinen kirkkokunta. Viitattu 4.2. 2008.
- ↑ Ehtoollinen Viitattu 4.2. 2008.
- ↑ Sairaanvoitelu Viitattu 4.2. 2008.
- ↑ Pappeus Suomen ortodoksinen kirkkokunta. Viitattu 4.1. 2008.
- ↑ Avioliitto Viitattu 4.2. 2008.
- ↑ Ortodoksisuus ja juutalaisuus 8.-9.3.2008 Kulttuurikeskus Sofia Oy.
[muokkaa] Katso myös
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Suomen ortodoksinen kirkko virallinen kotisivu
- Ortodoksi.net yksityishenkilöiden ylläpitämä tietosivu
- Ortoweb.fi uskonnonopetuksen sivusto
- Orthodox Church of America, OCA (englanniksi)
- OrthodoxWiki (englanniksi)
| Autokefaliset ja autonomiset ortodoksiset kirkot |
| Autokefaliset kirkot |
| Neljä vanhaa patriarkaattia: Konstantinopoli | Aleksandria | Antiokia | Jerusalem Viisi uutta patriarkaattia: Venäjä | Serbia | Romania | Bulgaria | Georgia Autokefaliset arkkipiispakunnat: Kypros | Kreikka | Puola | Albania | Tšekki ja Slovakia | Amerikka* |
| Autonomiset kirkot |
| Siinai | Suomi | Viro* | Japani* | Kiina* | Ukraina* |
| Merkki * tarkoittaa, ettei autokefaliaa tai autonomiaa ole tunnustettu ortodoksisessa maailmassa kattavasti. |
