Natsi-Saksa

Wikipedia

Deutsches Reich (1933–1943) Großdeutsches Reich (1943–1945)
1933 – 1945
Saksan lippu 1935–1945 Saksan vaakuna 1935–1945
Saksa vuoteen 1943.
Valtiomuoto	Tasavalta (käytännössä yksipuoluejärjestelmä)
Valtionpäämies	Valtakunnanpresidentti (1933–1934) Paul von Hindenburg Johtaja ja valtakunnankansleri (1934–1945) Adolf Hitler (1933–1945) Karl Dönitz (1945)
Pääkaupunki	Berliini
Pinta-ala	633 786 km² (1939)
Väkiluku	69 314  000
Virallinen kieli	saksa
Valuutta	valtakunnanmarkka
Edeltäjä(t)	Weimarin Saksa (1919–1933 virallisesti perustuslakia ei koskaan kumottu
Seuraaja(t)	liittoutuneiden miehityshallinto, josta kehittyivät Saksan liittotasavalta ja Saksan demokraattinen tasavalta
Kansallislaulu	Das Lied der Deutschen (Saksalaisten laulu)

Natsi-Saksa tai kansallissosialistinen Saksa, joskus kutsuttu myös nimellä kolmas valtakunta, viittaa vuosien 1933–1945 väliseen Saksaan, jota hallitsi kansallissosialistinen puolue johtajanaan Adolf Hitler.

Sisällysluettelo 1 Natsi-Saksan synty 2 Kolmas- ja tuhatvuotinen valtakunta 3 Alueet 4 Politiikka ja hallinto 5 Talous 6 Kulttuuri 6.1 Taiteet 6.2 Urheilu 7 Kansanterveys 8 Rasismi ja joukkomurhat 8.1 Rotuhygieniaohjelma 8.2 "Lopullinen ratkaisu" 9 Natsi-Saksan organisaatioita 9.1 Wehrmacht 9.2 Puolisotilaalliset 9.3 Poliisi 9.4 Poliittiset 10 Lähteet 11 Kirjallisuutta

[muokkaa] Natsi-Saksan synty

Natsien valtaannousua ja Weimarin tasavallan epäonnistumista on selitetty ennen muuta ensimmäisen maailmansodan seurauksilla, kuten "häpeärauhalla" ja vaikeilla talousongelmilla. Kiistellyn Sonderweg- eli erillistienäkemyksen mukaan natsien valtaannousun perusta oli Saksan erityispiirteissä, jotka olivat olemassa jo ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Tämä osio on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.

[muokkaa] Kolmas- ja tuhatvuotinen valtakunta

Nimi "kolmas valtakunta" korostaa kansallissosialistien tapaa ajatella propagandassaan oma hallintonsa ensimmäisen valtakunnan, Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan, ja toisen valtakunnan, 1871 lukuisista Saksan valtioista muodostetun Saksan keisarikunnan, jatkumona, jota seuranneen Weimarin tasavallan ei katsottu olevan valtakunta. Nimellä "tuhatvuotinen valtakunta" taas viitattiin tuhat vuotta kestäneeseen Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan sekä kristilliseen eskatologiaan, ja esitettiin siten myös kansallissosialistisen hallinnon tulevan kestämään tuhat vuotta.

Keisarikunnan perintöä korostettiin kansallissosialistisessa propagandassa myös sekoittamalla nationalistisia, perinteellisiä ja kansallissosialistisia symboleja toisiinsa.

[muokkaa] Alueet

Saksaan kuuluivat Weimarin tasavallalle Versailles'n rauhansopimuksen jälkeen jääneet alueet. Verrattuna Saksan keisarikuntaan Weimarin Saksa menetti siirtomaansa, jotka siirrettiin Kansainliitolle, joka puolestaan myönsi niiden hallinnan ympärysvalloille. Aasiassa puolestaan Saksan toimilupa-alueet Kiinassa peri Japani, joka oli liittynyt tätä tarkoitusta varten ensimmäiseen maailmansotaan. Versaillesin rauhassa Saksa menetti Elsass-Lothringenin alueen Ranskalle. Reininmaalla oli Saksalla demilitarisoimisvelvoite, minkä Adolf Hitler rikkoi 1936 miehittämällä alueen. Tärkein menetetty alue oli kuitenkin niin sanottu Puolan käytävä, joka takasi Puolalle yhteyden merelle mutta eristi Itä-Preussin Saksan eksklaaviksi. Näiden alueiden lisäksi Saksa menetti Saarlandin Kansainliiton hallintaan, Memelin alueen Liettualle ja alueita Tanskalle Etelä-Jyllannista.

Keisarillinen Saksa koostui eri kuningas- ja ruhtinaskunnista, joita johti Preussin kuningas Saksan keisarina. Tasavallan aikana ruhtinaskunnat muuttuivat osavaltioiksi. Kansallissosialistien lopettivat osavaltiot 30. tammikuuta 1934, alle vuoden kuluttua siitä kun Hitler nousi diktaattoriksi. Saarin alue liitettiin Saksaan 1935 kansanäänestyksen perusteella.

Alueellisesti Saksan valtio laajeni huomattavasti, kun siihen liitettiin Itävalta 1938 Anschlussiksi kutsutussa yhdistämisessä. Itävallan osat liitettiin Saksaan, ja käsite Itävalta poistui käytöstä. Saksan seuraava laajeneminen tapahtui 1939, kun Saksaan liitettiin Tšekkoslovakian saksankieliset alueet, sudeettialueet, ja lopulta myös tšekkiläiset osat, Böömi ja Määri. Slovakiasta tuli ns. "Slovakian valtio", jonka talous ja politiikka olivat kuitenkin sidotut kansallissosialistiseen Saksaan. Pian maahan liitettiin myös Liettuaan kuulunut, ensimmäisessä maailmansodassa menetetty Memel ympäristöineen.

Toisen maailmansodan alettua ja Puolan tultua jaetuksi neljännen kerran, tällä kertaa Saksan ja Neuvostoliiton kesken, liitti Saksa itseensä lisää alueita Puolasta. Maailmansodan loppupuolella, Italian antautumisen jälkeen, saksankielinen Etelä-Tiroli liitettiin vähäksi aikaa Suur-Saksaan.

[muokkaa] Politiikka ja hallinto

Kansallissosialistista Saksaa johti Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue (NSDAP), jonka johtajana ja samalla käytännössä kaiken vallan haltijana oli valtakunnankanslerin ja presidentin yhdistetty virka, Führer (johtaja), joka kuului Adolf Hitlerille vuodesta 1933. Muut puolueet olivat kiellettyjä.

Saksassa tehtiin merkittäviä hallinnollisia uudistuksia, joiden tavoitteena oli mahdollistaa tehokas keskusvalta muuttamalla maan osavaltiot kansallissosialistisen puolueen piiripäälliköiden, gauleitereiden valvomiksi alueiksi sekä maa näin yhtenäisvaltioksi.

Ensisijaisena tavoitteena oli maan yhtenäistämisen ja kulttuurin yhdenmukaistamisen ohella pyrkiä myös siihen, että saksankieliset voisivat asua yhdessä valtiossa. Tätä kuvasti iskulause Ein Reich, Ein Volk, Ein Führer (Yksi valtakunta, yksi kansa, yksi johtaja). Itävallan liittäminen 1938 Anschlussissa ja Tšekkoslovakian sudeettialueiden liittäminen Saksaan 1939 heijastivat tätä tavoitetta samoin kuin myös toisen maailmansodan aloittamisen perusteluna toimiva Danzigin vapaakaupungin liittämispyrkimys Saksaan.

Saksa järjesti valtaamansa alueet erilaisiksi hallintoalueiksi. Osa alueista liitettiin suoraan Saksaan, osaa alueista hallitsi Wehrmactin sotilashallinto, osaa Saksan siviilimiehityshallinto, Alfred Rosenbergin johtama valloitettujen itäisten alueiden ministeriö (Das Reichsministerium für die besetzten Ostgebiete), joka käytännössä sai kilpailijakseen vielä Herman Göringin johtaman nelivuotissuunnitelman piirissä toimivat virkamiehet. Alfred Rosenbergin ministeriö käytännössä pyrki toimeenpanemaan idän yleissuunnitelmaa väestöpolitiikan ja talouspolitiikan osalta Neuvostoliitolta valloitetuilla alueilla.

[muokkaa] Talous

Valtio valvoi Saksan taloutta. Kaikille saksalaisille taattiin työ. Hitlerin järjestämien, suurten rakennushankkeiden, yhdessä maailmantalouden lamasta toipumisen kanssa Saksan onnistui voittaa Weimarin tasavallan aikainen suuri työttömyys.

Natsi-Saksan teollisuus keskittyi erityisesti raskaaseen teollisuuteen ja sotateollisuuteen.

[muokkaa] Kulttuuri

Kansallissosialistisessa Saksassa hallinto valvoi kansalaisiaan päästäkseen ideologiansa viitoittamiin päämääriin. Tarkoitus oli luoda kulttuurisesti, rodullisesti ja terveydellisesti mahdollisimman voimakas arjalainen kansa. Esimerkiksi sellaiset taideteokset, jotka eivät miellyttäneet natsijohtajia, leimattiin "rappiotaiteeksi". Kansallissosialismi suosi neuvostovallan tapaan helposti ymmärrettävää taidesuuntaa, realismia, jossa kuitenkin erotuksena Neuvostoliiton sosialistisesta realismista korostuivat germaaniseen mytologiaan liittyvät kansallisromanttiset teemat.

Natsi-Saksan kulttuurissa ihannoitiin arjalaista rotua, saksalaisuutta ja johtajaa. Hitlerin henkilökultti oli merkittävä osa Saksan kulttuuria. Propagandalla oli suuri osuus ihmisten elämässä. Kadut, radiolähetykset, elokuvat ja lehdet täyttyivät natsipropagandasta, jossa Hitler esitettiin suurena pelastajana, arjalainen rotu ylivertaisena ja juutalaiset ja muut "ali-ihmiset" pahassa valossa. Hitlerin ympärille rakennetun henkilökultin keskeisin sanoma oli, että hänellä oli erityislaatuinen suhde Saksan kansan kanssa. Hitler itse kuvaili tätä Nürnbergin valtiopäivillä vuonna 1934: "Johtajuutemme ei pidä kansaa vain johtamisen kohteena vaan se elää ihmisissä, tuntee ihmisten kanssa ja taistelee ihmisten puolesta". Führer oli kansan henkilöitymä, joka johti heidät historialliseen kohtaloonsa. Valo- ja muotokuvien lisäksi johtajan kirjoituksia pyrittiin levittämään laajasti. Kolmannen valtakunnan kaatumiseen mennessä Mein Kampfia oli halpana nidottuna painoksena myyty 8–9 miljoonaa kappaletta. Vuodesta 1936 eteenpäin maistraatissa jaettiin kopio kirjasta ilmaiseksi kaikille naimisiin meneville pareille.^[1]

Absoluuttisen johtajuuden (Führung) ja alamaisuuden (Gefolgschaft) ideologia ritualisoitiin myös Heil Hitler -tervehdyksellä, joka tuli 1933 pakolliseksi kaikille valtion työntekijöille. Se oli pakollinen myös kansallislaulun ja puolueen Horst Wessel Liedin laulamisen aikana. Kaikki julkinen kirjeenvaihto tuli myös päättää Heil Hitler -tervehdykseen, ja se tuli suosituksi myös vastauksena puhelimeen.^[1]

Heinrich Himmler tutki pakanallisia kultteja pyrkien muodostamaan oletettuun saksalaiseen muinaisuskoon liittyviä riittejä SS:n piirissä. Osoituksena uudesta ajattelusta SS-sotilaiden kenttähautausmaille ei pystytetty ristejä, vaan yleensä koivusta tehdyt ylöspäin osoittavat nuolet.

[muokkaa] Taiteet

Kansallissosialistien noustua valtaan he perustivat pian valtakunnanmusiikkikamarin (saks. Reichsmusikkammer) valvomaan musiikkielämää. Sen johtoon Joseph Goebbels nimitti vuonna 1933 lähes 70-vuotiaan Richard Straussin. Strauss pakotettiin kuitenkin pian eroamaan, koska hän jatkoi yhteistyötä juutalaisen libretistin Stefan Zweigin kanssa. Natsit määrittelivät Kolmannessa valtakunnassa sallitun musiikin tarkkaan: musiikki ei saanut olla dissonanttista, atonaalista, dodekafonista, "kaoottista", juutalaista, jazz-vaikutteista tai vasemmistolaista. Tämän perusteella valtaosa modernistisesta ja modernista musiikista kiellettiin. Vallanpitäjät keskittyivät 1800-luvun suurten saksalaisten säveltäjien kuten Beethovenin ja Anton Brucknerin teosten esittämiseen osoittaakseen Saksan kansan ylivertaisuutta muihin kansallisuuksiin nähden. Erityisesti vallanpitäjien suosiossa oli Richard Wagner säveltäjän antisemiittisten näkemyksien ja Ring-sarjan saksalaisen mytologian vuoksi. Adolf Hitler oli suuri Wagnerin ihailija ja pyrki yhdistämään tämän musiikin kehittämäänsä Saksan kansan sankarilliseen historiaan. ^[2] Hitler oli myös Bayreuthin oopperafestivaaleja johtaneen Winifred Wagnerin, säveltäjän pojan Siegfriedin lesken, henkilökohtainen ystävä ja oopperafestivaaleista tuli merkittävä kansallinen tapahtuma ja se sai valtiolta rahallista tukea. ^[3] Wagnerin musiikki liitettiin myös Kolmannen valtakunnan kohtaloihin: uutisen Stalingradin antautumisen kantauduttua Berliiniin, soitettiin radiossa toistuvasti useiden päivien ajan Siegfriedin hautajaismarssia Jumalten tuhosta.^[4]

Natsien vainon kohteeksi joutui moderni taide. "Rappiotaiteeksi" julistettiin kaikki vuosisadan alussa syntyneet modernismin suuntaukset, kuten kuten impressionismi, ekspressionismi, dada, uusasiallisuus, surrealismi, kubismi ja fauvismi. Saksalaiset avantgardetaiteilijat leimattiin sekä valtion vihollisiksi, että uhkaksi Saksan kansakunnalle. Monet pakenivat maasta ja menettivät maineensa sekä luotettavuutensa.

Elokuvateollisuus oli täysin valtiosta riippuvainen. Hitlerin suosikkiohjaaja Leni Riefenstahl ohjasi kuuluisimman natsielokuvan, Tahdon riemuvoitto, joka oli dokumentti NSDAP:n puoluekokouksesta. Elokuva palkittiin elokuvallisista ansioistaan mm. Yhdysvalloissa.

Kaikkien alojen taidekriitikoiden täytyi kuulua Valtakunnan kulttuurikamariin, ja vuodesta 1936 heidän täytyi hankkia pätevöitymistodistus propagandaministeriöstä.

[muokkaa] Urheilu

Urheilua pidettiin suuressa arvossa. Valtiollisen satsauksen turvin saksalaiset menestyivät urheilukentillä paremmin kuin koskaan aiemmin. Berliinin vuoden 1936 olympiakisoista tuli natsiolympialaiset joka suhteessa tavalla, jota on pidetty myöhemmin häpeänä olympialiikkeelle. Aikaisemmin samana vuonna Saksa järjesti myös Garmisch-Partenkirchenin talviolympialaiset sekä epäviralliset (Saksa ei sillä hetkellä ollut FIDEn jäsen) shakkiolympialaiset Münchenissä. Saksa tuki myös autotehtaita Mercedes-Benziä ja Auto Unionia, jotka pystyivät satsausten myötä hallitsemaan sen aikaisia Grand Prix -kilpailuja mennen tullen. Propagandatarkoituksessa juutalaisten ja muiden hyljeksittyjen ryhmien vainoa lievennettiin kisojen alla ja niiden aikaan.

Puolueen näkemyksen kisoista sekä urheilusta ja ruumiinkulttuurista laajemminkin kiteytti Leni Riefenstahlin olympialaisista valmistama propagandistinen dokumenttielokuva Olympia.

[muokkaa] Kansanterveys

Yksi vallitsevan ideologian kulmakivistä oli kansanterveyden edistäminen. Toimintamuotoja olivat tupakoinnin vastustamiskampanjat, asbestirajoitukset, työturvallisuus- ja turvallisuussäännökset jne. ^[5] Hitler suunnitteli myös valtavaa terveyskylpylää Rügenin saarelle Itämeren rannalle, jossa saksalaisten oli määrä rentoutua. Kylpylää alettiin rakentaa 1936, mutta hanke keskeytyi maailmansodan alettua. Nykyään rakennuksessa toimii museo.

[muokkaa] Rasismi ja joukkomurhat

Historiaan natsi-Saksa jäi etenkin toisen maailmansodan vuoksi, sekä toteuttamansa kansanmurhan takia. Puolet Euroopan juutalaisista tapettiin (noin kuusi miljoonaa juutalaista 12 miljoonasta). Myös eri vähemmistöryhmiin, esimerkiksi homoseksuaaleihin, romaneihin ja slaaveihin kuuluneita henkilöitä murhattiin. Kansanmurhasta käytetään yleisesti nimitystä holokausti. Hallinto itse käytti termiä "die endgültige Endlösung" (lopullinen ratkaisu) vuodesta 1941 lähtien.

[muokkaa] Rotuhygieniaohjelma

Natsien rotuhygieniaohjelma tyytyi aluksi mielisairaiden ja kehitysvammaisten pakkosterilointeihin, joita harjoitettiin samaan aikaan myös muissa Euroopan maissa ja Amerikassa. Sodan alettua rotuhygieniaohjelmassa siirryttiin syksyllä 1939 laajamittaiseen mielisairaalapotilaiden tappamiseen nimellä "Operaatio T4". Elokuuhun 1941 mennessä tapettujen määrä nousi 70 000:een, ja ns. eutanasiaohjelmaa jatkettiin salassa sodan loppuun asti. Toimintaa oikeutettiin eugeniikalla, mutta syynä oli myös yksinkertainen laskelmointi hoitokulujen karsimisesta ja sairaalaresurssien vapauttamisesta haavoittuneille sotilaille.

[muokkaa] "Lopullinen ratkaisu"

Pääartikkeli: Holokausti

Natsihallinnon laatimat rotulait veivät Saksan juutalaisilta kansalaisoikeudet 1935 ja kielsivät seka-avioliitot. Vähitellen lainsäädäntöä kiristettiin yhä enemmän ja natsit pyrkivät poistamaan juutalaiset kokonaan Saksasta ja lopulta kaikilta valtaamiltaan alueilta sekä liittolaismaista. Juutalaisten karkotus Saksaan liitetyiltä Puolan alueilta loi ensimmäiset suuret juutalaisten keskitysleirit ja eristetty juutalaisväestö, jolta oli viety mahdollisuudet itsensä elättämiseen, alkoi kuolla nälkään ja tauteihin.

Puolan, Ranskan, Ison-Britannian ja Saksan kesken selvitettiin 1930-luvun lopulla mahdollisuutta siirtää Euroopan juutalaisia Ranskan, Italian tai Ison-Britannian siirtomaihin. "Meidän perspektiivistämme ajatus juutalaisten lähettämisestä Brittiläiseen Guaynaan, Etiopiaan tai Madagaskarille tuntuu oudolta, mutta tuohon aikaan kansainväliset valtiomiehet keskustelivat siitä täysin tosissaan. Natsit pitivät sitä merkkinä antisemitistisestä konsensuksesta." (Michael Burleigh, Kolmas valtakunta, s. 601). Eri piireissä oli jo pitkään esitetty muun muassa Ranskan Madagaskaria ja brittien Palestiinaa juutalaisten karkotuspaikaksi. Suunnitelmaa oli mahdoton toteuttaa käytännössä, koska Madagaskar kuului Ranskalle. Kun Saksa valloitti 1940 Ranskan, Madagaskar-suunnitelman toteuttaminen näytti vähän aikaa mahdolliselta ja sen toteutusta alettiin valmistella, mutta asiasta luovuttiin pian jo samana vuonna kun Neuvostoliiton sotaretkeä alettiin suunnitella ja sota Britanniaa vastaan pitkittyi. Tämän jälkeen kansallissosialistinen hallinto alkoi pohtia "lopullista ratkaisua" juutalaiskysymykseen.^[6][7]

Kun organisoitua joukkomurhaa oli kokeiltu ja harjoiteltu "Operaatio T4":n puitteissa, päätyi natsi-Saksan hallinto tammikuussa 1942 pidetyn Wannseen konferenssin jälkeen "juutalaiskysymyksen lopulliseen ratkaisuun", eli juutalaisten järjestelmälliseen tappamiseen. Tuhoamisen ensimmäisiksi uhreiksi joutuivat työkyvyttömät. Työkykyiset juutalaiset laitettiin ensin pakkotyöhön, jossa monet kuolivat tauteihin ja aliravitsemukseen. Erilaisten kokeilujen jälkeen päädyttiin tehokkaimpana tappamisen muotona kaasukammioihin, joissa tuhottaviksi määrätyt kaasutettiin kuoliaiksi. Juutalaisten lisäksi järjestelmällisen tuhoamisen uhreiksi joutuivat myös romanit, homoseksuaalit ja Jehovan todistajat.

Myös venäläisiä, ukrainalaisia, valkovenäläisiä ja puolalaisia pidettiin rodullisesti alempiarvoisina, "arvottomana elämänä", ja heitä kuoli joukoittain pakkotyössä, vaikka järjestelmällistä tuhoamisohjelmaa ei heihin ulotettukaan. Kansallissosialistisen hallinnon arvellaan tappaneen noin 4,2–6,3 miljoonaa juutalaista, 0,2–1,8 miljoonaa romania, 2,6–4,0 miljoonaa pääasiassa neuvostoliittolaista sotavankia, sekä toista miljoonaa poliittista vankia ja homoseksuaalia.

[muokkaa] Natsi-Saksan organisaatioita

[muokkaa] Wehrmacht

(armeija)

• Heer - maavoimat
• Kriegsmarine - merivoimat
• Luftwaffe - ilmavoimat
• Abwehr - armeijan tiedustelupalvelu

[muokkaa] Puolisotilaalliset

• SA (Sturmabteilung)
• SS (Schutzstaffel)
  • Waffen-SS (Waffen-Schutzstaffel) SS-joukkojen aseellinen siipi
• Volkssturm

[muokkaa] Poliisi

(RSHA, Reichsicherheithauptamt)

• Järjestyspoliisi, Ordnungspolizei
  • Schutzpolizei
  • Gendarmerie
  • Gemeindepolizei

• Turvallisuuspoliisi, Sicherheitspolizei
  • Geheime Staatspolizei, Gestapo
  • Reich Kriminalpolizei, Kripo
  • Sicherheitdienst, SD

[muokkaa] Poliittiset

• Kansallissosialistinen puolue, NSDAP
• Nuorisojärjestöt
  • Hitler-Jugend, HJ
  • Bund Deutscher Mädel, BDM
• Työorganisaatiot
  • Deutsche Arbeitsfront
  • Kraft durch Freude

[muokkaa] Lähteet

1. ↑ ^{1,0 1,1} Overy, Richard: The Dictators: Hitler's Germany and Stalin's Russia. Penguin Books, 2005. ISBN 978-0-14-028149-1.
2. ↑ Key Figures in the Nazi State
3. ↑ Nazi Women: Winifred Wagner
4. ↑ Richard Overy: Russia's War. Penguin history, 1999. ISBN 978-0-14-027169-0.
5. ↑ http://www.pupress.princeton.edu/titles/6573.html
6. ↑ Burleigh, Michael: Kolmas valtakunta: Uusi historia. WSOY, 2004. ISBN 951-0-28721-0. ss. 484, 601-605
7. ↑ Snyder, Louis L.: Encyclopedia of the Third Reich. Wordsworth, 1998. ISBN 1-85326-684-1. s. 219

[muokkaa] Kirjallisuutta

• Burleigh, Michael: Kolmas valtakunta: Uusi historia. WSOY, 2004. ISBN 951-0-28721-0.