Suomen kielipolitiikka

Wikipedia

   

Suomen kielipolitiikka tarkoittaa Suomen valtion suhdetta eri kieliin ja eri kieliä puhuviin ihmisryhmiin. Suomen kielipolitiikan erityispiirteeksi nousi 1800-luvulta lähtien maan jo keskiajan perua oleva kaksikielisyys ja suomen ja ruotsin kielten väliset voimasuhteet, jota usein nimitetään myös kielikysymykseksi. Erityisesti Suomen itsenäisyyden alkuaikoina ruotsin ja suomen asemasta käytiin kiihkeää poliittista kamppailua. Vuoden 1919 hallitusmuodon 14 §, johon nykyinen kahden kansalliskielen malli perustuu, aiheutti syntyvaiheessaan paljon kiistaa ja se sisältyikin vasta neljänteen hallituksen eduskunnalle antamaan esitykseen. Kielipolitiikka pysyi kiistanalaisena alueena aina sotien jälkeiseen aikaan asti, jonka jälkeen on saavutettu nykyinen laaja-alaisen konsensuksen aika.^[1]

Sotienjälkeisenä aikana ovat myös muiden kielivähemmistöjen oikeudet nousseet kielipolitiikassa esiin. Nykyinen lainsäädäntö huomioi saamen kielen, viittomakielen ja romanin erityisaseman maassa. Muita perinteisiä vähemmistökieliä Suomessa ovat venäjä ja tataari.^[2]. 1990-luvulta eteenpäin voimakkaasti lisääntynyt Suomen kansainvälistyminen maahanmuuton seurauksena on nostanut esiin myös muiden kieliryhmien oikeuden säilyttää oman kielensä ja kulttuurinsa sekä toisaalta heidän tarpeensa saada opetusta maan kansalliskielissä kotouttamisen edistämiseksi.

Mikael Agricolan Abckirian näköispainoksen etusivu.

[muokkaa] Historia

[muokkaa] Ruotsin vallan aika

Henrik Gabriel Porthan

Nykyisen Suomen valtion alue kuului elimellisenä osana Ruotsin valtakuntaan 1100–1300-luvuilta aina vuoteen 1809 asti. Valtion hallintokielenä toimi yleensä ruotsi, vaikka keskiajalla käytettiin myös latinaa ja unionikautena jossain määrin myös tanskaa. Katolisen kirkon kieli oli latina. Niillä Itä-Suomen alueilla, jotka ennen vuoden 1612 Stolbovan rauhaa kuuluivat venäläisten valtioiden alaisuuteen, hallinnollinen kieli oli venäjä.^[1]

Suomenkielisen kirjakielen isänä pidetään Mikael Agricolaa, joka julkaisi suomenkielisen aapisen eli Abckirian vuonna 1538 tai 1545. Tosin jo ennen Agricolaa oli julkaistu suomenkielisiä kirkollisia ja hallinnollisia tekstejä. Ensimmäisiä lakeja alettiin julkaista myös suomeksi 1600-luvun aikana ja vuonna 1759 julkaistiin maan lakikirja suomeksi käännettynä. Raamatun käännös julkaistiin vuonna 1642.^[1]

Ruotsin vallan aikana aatelisto ja iso osa ainakin varakkaammasta porvaristosta omaksuivat ruotsin kielen. Enemmistö Suomen ruotsinkielisistä asukkaista kuului silti talonpoikaissäätyyn. Suomenkieliset talonpojat esittivät valtiopäivillä usein pyyntöjä tulkki- ja kääntämispalveluista sekä suomen kielen huomioon ottamisesta valtion virkoja täytettäessä. Käytännön vaikutusta näillä pyynnöillä ei juuri ollut.^[1]

1600-luvun lopulla tai 1700-luvun alussa alkoi orastaa fennofiliaksi kutsuttu suomalaisuusliike, jonka varhainen edustaja oli Daniel Juslenius. 1700-luvun jälkipuolella Turun akatemian piirissä sitä edusti erityisesti Henrik Gabriel Porthan. Fennofiliassa yhdistyivät suomen kieleen ja suomalaiseen kansanperinteeseen kohdistuva tieteellinen kiinnostus sekä halu kehittää suomen kieltä kansanvalistustyön tarpeisiin. Porthan kuitenkin katsoi, että "kulttuurin" levitessä suomen kieli lopulta häviää kokonaan, kuten hänen mukaan Länsi-Suomen kehityksestä saattoi päätellä.^[3] Porthan ei pitänyt ongelmallisena, että maassa puhuttiin kolmea eri kieltä (suomea, ruotsia ja latinaa), ja että maassa sosiaalisen aseman kohoamiseen liittyi tuolloin automaattisesti kielen vaihto ruotsiin. Hän kuitenkin määritteli suomalaisuuden nimenomaisesti kielen perusteella. Tutkijoiden näkemykset siitä, hahmottiko Porthan maan kieliryhmät omina kansakuntinaan, eroavat. Matti Klingen mukaan Porthan katsoi, että Suomessa oli kaksi kansakuntaa: "barbaarimetsäläiset ja sivistyneemmän rannikkoseudun väestö", kun taas Juha Manninen katsoo, että Porthanin käyttämä ilmaus quasi nationes ("ikään kuin kansakuntia") ei tue tätä tulkintaa. ^[4]

[muokkaa] Suomen suuriruhtinaskunta

Porvoon valtiopäivät

Suomen suuriruhtinaskunnassa ruotsi säilyi sekä virka- että hallintokielenä. Venäjän hallitsijat kuitenkin katsoivat suomen kielen aseman vahvistamisen maassa heikentävän sen siteitä entiseen emämaahansa Ruotsiin. Esimerkiksi keisari Aleksanteri I:n Porvoon valtiopäivillä antama hallitsijavakuutus julkaistiin sekä suomeksi että ruotsiksi. Suuriruhtinaskunnan aikana luotiin uusien eurooppalaisten nationalististen aatteiden innoittamana suomalainen identiteetti. Tämä suomalaisuusaate ei varsinaisesti ollut kielipoliittinen liike. Sen piirissä vaikuttaneista keskeisistä hahmoista esimerkiksi Johan Ludvig Runeberg ja Sakari Topelius kirjoittivat ruotsiksi ja J. V. Snellman käytti molempia kieliä. Elias Lönnrot ja Aleksis Kivi kirjoittivat suomeksi. Kuitenkin Lönnrotin kokoama suomenkielinen Kalevala ja Kiven romaani Seitsemän veljestä nostivat aiemmin väheksytyn suomen kielen ja kulttuurin arvostusta. ^[5]

Venäjän vallan alla venäjä ei koskaan saavuttanut Suomessa merkittävää asemaa, vaikka vuodesta 1818 eteenpäin virkamiehiltä vaadittiinkin todistus venäjän kielen taidoista. Vuonna 1824 tämä vaatimus poistettiin papeilta, joilta puolestaan ryhdyttiin vaatimaan todistus suomen kielen taidoista sellaisissa seurakunnissa, joiden väestö koostui suomenkielisistä. Yliopistossa ei virkamiestutkintoihin vaadittu erityistä ruotsinkoetta, vaan se todistettiin opintoihin kuuluvalla äidinkielenkokeella. Vuonna 1828 yliopistoon perustettiin suomen kielen lehtorin virka ja vuonna 1850 suomen kielen ja kirjallisuuden professorin virka. Ensimmäinen suomenkielinen väitöskirja julkaistiin vuonna 1858 ja samana vuonna myös perustettiin Jyväskylään ensimmäinen oppikoulu, jossa opetus annettiin suomeksi.^[1]

Hallituskonseljin, vuodesta 1816 eteenpäin senaatin, keisarin vahvistamat lait ja asetukset julkaistiin ruotsiksi ja tarvittaessa suomeksi. Vuonna 1860 syntynyt Suomen asetuskokoelma on alusta alkaen julkaistu sekä suomeksi että ruotsiksi, vuosina 1903-1905 lisäksi venäjäksi). Lait valmisteltiin ruotsiksi, ja vasta esitykset ja julkaistavat säädökset käännettiin suomen kielelle. Suomenkielinen lainvalmistelu alkoi yleistyä vasta vuoden 1906 eduskuntauudistuksen jälkeen.^[1]

[muokkaa] Fennomania ja svekomania

Suometar-lehden numero 12. tammikuuta 1847

Snellman 1870-luvulla

Yrjö Koskinen

Pyrkimykset suomen kielen aseman ja suomenkielisten kielellisten oikeuksien parantamiseksi yhteiskunnassa johtivat 1840-luvulla sivistyksellisesti radikaalin, mutta yhteiskunnallisesti ja poliittisesti konservatiivisen fennomania-aatteen syntyyn. Sen vaikutuksesta perustettiin Suomalainen puolue ja alettiin julkaista ensimmäistä varsinaista suomenkielistä sanomalehteä Suometarta.^[6] Tämän jossain määrin radikalisoituneenkin liikkeen esittämien vaatimusten vastapainoksi syntyi myös joitain radikaaleja piirteitä omannut svekomania, jota edusti Ruotsalainen puolue, myöhemmin Ruotsalainen kansanpuolue. Ruotsalaisuusaate perustui pitkälti liberaalille arvopohjalle. ^[7] Fennomania ja svekomania olivat syntyaikoinaan varsin lähellä toisiaan ja molemmat pohjautuivat aikakautensa eurooppalaisiin kansallisuusaatteisiin.^[8] Molemmille ryhmittymille keskeinen ajatus oli, että kieli määrittelee kansallisuuden.

Fennomaanien vaatimukset yhdestä yhteisestä kielestä Suomessa herättivät pelkoa ruotsinkielisessä väestössä. Ajateltiin, että ruotsin kieli ja ruotsinkielinen kulttuuri tuhoutuisi maasta kokonaan. Näitä pelkoja pyrittiin Clas Zilliacuksen mukaan torjumaan ylimielisyydellä: vedottiin viikinkiesi-isiin ja germaaniseen rotuun.^[9] Germaanisen rodun ylemmyyteen tarjosi tukea ruotsalaisen August Sohlmanin ja norjalaisen P. A. Munchin kirjoitukset, joiden mukaan suomalaiset olivat mongolien ja tataarien kanssa samaa rotua ja kykenemättömiä luomaan arjalaisen tasoista sivistystä.^[10]

Jotkut svekomaanit, kuten ruotsalaisen liikkeen perustajiin kuuluva Axel Olof Freudenthal saivat virikkeitä näistä rotuteorioista. Freudenthalin kirjoituksissa ja hänen perustamassaan Vikingen-lehdessä suomenkieliset leimattiin toiseksi roduksi; suomessa oli kaksi kansallisuutta, joilla ei ollut verisiteitä toisiinsa. Suomenkielisten rodullisella alemmuudella perusteltiin sitä, miksi suomenkielisten ei kuulunut saada tasavertaisia oikeuksia. Suomen kielen katsottiin olevan alemmalla kehitysasteella, eikä se siksi kelvannut hallinnon ja kulttuurin kieleksi. ^[11] Freudenthal näki ruotsinkielisen väestönosan tulevaisuuden päämääränä, että se kehittäisi ja vahvistaisi tietoisuutta omasta kansallisuudestaan (ruotsalainen) ja oikeudestaan elää kansallisuusperiaatteen nojalla.

Fennomaanit reagoivat näihin ajatuksiin ja päättelivät, että Suomen kansallinen olemassaolo ja kyky muodostaa valtio oli sen varassa voitiinko osoittaa, että suomalaisilla oli ollut korkea kulttuuri. J.V. Snellmann uskoi, Freudenthalin tavoin, kielen ja kansallisuuden olevan yhteneviä, mutta päätyi tästä lähtökohdasta päinvastaiseen lopputulokseen. Hän piti itsestään selvänä, että aikaa myöten ruotsinkielinen sivistyneistökin suomenkielistyisi. Yrjö Koskinen katsoi, että vieraista vaikutteista vapaa Suomen kansa saatettiin löytää vain Ruotsin valtaa edeltäneeltä kaudelta ^[12]

Vuonna 1850 annettiin kieliasetus, jossa kiellettiin muun kuin uskonnollisen ja taloudellisen kirjallisuuden julkaisemisen suomeksi. Lain tarkoituksena oli estää aikakauden eurooppalaisten vallankumouksellisten ajatusten leviäminen kansan keskuuteen. Vaikka johtavat konservatiivit pitivät fennomaniaa vaarallisena vallankumousoppina, suomen kielen asema kuitenkin parani hitaasti muun muassa yliopistoon perustettujen virkojen ja vuonna 1851 annetun asetuksen myötä, jonka mukaan maaseudun virkamiesten tuli vuodesta 1858 eteenpäin hallita suomea. Kieliasetuskin kumottiin vuonna 1860. Vuonna 1862 senaatin kaksitoistahenkisen komitean mietinnössä todettiin, että suomi voisi periaatteessa olla Suomessa virallisen kielen asemassa, mutta katsoi kuitenkin, ettei suomi kielenä ollut vielä tarpeeksi kehittynyt ja että virkamiesten kielitaito oli liian heikko tähän. Komitean enemmistö ei myöskään kannattanut minkäänlaisen aikataulun asettamista suomen kielen nostamiseksi viralliseksi kieleksi. Asia sai kuitenkin yllättävän käänteen, kun J. V. Snellmannin senaatin ohi tekemästä aloitteesta keisari Aleksanteri II antoi kielireskriptin eli -asetuksen, jossa virallistamisen määräajaksi säädettiin 20 vuotta.^[1]

[muokkaa] Kohti kahden kansalliskielen mallia

Keisarin asettaman aikarajan alkaessa tulla vastaan Suomen slavofiilinen kenraalikuvernööri Fjodor Logginovitš Heiden pyrki asetusteitse saattamaan suomen toiseksi viralliseksi kieleksi. Hän kuitenkin törmäsi senaatin ruotsinmielisten senaattorien ja lakimiesten, ennen kaikkea prokuraattori Robert Montgomeryn, näkemykseen, jonka mukaan suomi oli vieras kieli, jota ei voitu käyttää oikeusistuimissa. Heiden kärsi asiassa tappion ja vuoden 1883 kieliasetuksen muutos sisälsi vain joitain tarkennuksia virkamiesten kielitaitovaatimuksiin, mutta suomea ei julistettu viralliseksi kieleksi. Virallisen kielen asema toteutui vasta vuoden 1902 kieliasetuksella, jota kuitenkin varjosti routavuosina vuonna 1900 annettu kielimanifesti, jossa muun muassa senaatin kieleksi muutettiin venäjä. Kielimanifestin tarkoituksena oli Suomen venäläistäminen ja liittäminen tiiviimmin Venäjän keisarikuntaan. Suomen venäjänkielinen väestö oli tuolloin vain noin 6 000 venäläistä (0,2 prosenttia väestöstä), vaikka heitä oli esimerkiksi Helsingin kauppiaskunnasta lähes 40 prosenttia^[13]. Todellisuudessa suomi ja ruotsi säilyivät senaatin kielinä ja pöytäkirjaan liitetyt venäjänkieliset pöytäkirjat olivat selvästi käännöksiä.

Kun suurlakon jälkeen annetulla marraskuun manifestilla palautettiin maahan aikaisemmin vallinnut laillinen järjestys, ei kumottavien lakien joukossa ollut vuoden 1902 kieliasetus, ja vuoden 1900 kielimanifestin venäjän kieltä koskevat säädökset jäivät myös voimaan. Leo Mechelinin johtama senaatti päätti jättää kielimanifestin soveltamatta ja aloitti uuden lain valmistelutyön. Senaatin asioiden hoitaminen maan molemmilla kielillä sai maaliskuussa 1906 keisarin hyväksymisen, ja toukokuussa keisari vahvisti myös senaatin esittämän asetuksen venäjän kielen käyttämisestä asiain käsittelyssä Suomen hallintovirastoissa.^[1]

1800-luvun loppupuolella alkanut suomenkielisen koulutuksen kehittäminen johti 1900-luvun alkuun mennessä siihen, että maahan oli syntynyt suomenkielinen koulutettu väestöryhmä, ja 1910-luvulle tultaessa suomesta oli muotoutunut täysivaltainen kulttuurikieli. Ruotsi säilyi edelleen kansalliskielenä, mutta sitä ei enää voitu pitää koko kansakunnan kielenä vaan kielenä, jota puhui selvä vähemmistö maan kansalaisista. Tämä johti myös siihen, että ruotsinkielinen väestö alkoi nähdä itsensä aikaisempaa selkeämmin omana kansanryhmänään, johon kuului koulutetun ruotsinkielisen talous- ja kulttuurieliitin lisäksi myös tavallista rahvasta. Tämä toimi kimmokkeena Ruotsalaisen kansanpuolueen syntyyn vuonna 1906, johon vaikuttivat myös lisääntynyt kiistely kielikysymyksen ympärillä ja suomalaismielisten piirien pyrkimys saattaa suomi ainoaksi hallinnon ja korkeamman opetuksen kieleksi.^[1]

[muokkaa] Itsenäisyyden aika

Vuoden 1919 hallitusmuodon säännös, jossa suomi ja ruotsi todetaan maan kahdeksi kansalliskieleksi, oli kompromissi, johon päädyttiin pitkien neuvotteluiden päätteeksi. Aikaisemmissa esityksissä termiä kansalliskieli ei esiintynyt, mutta niidenkin mukaan sekä suomen- että ruotsinkielisillä olisi ollut oikeus käyttää viranomaisten kanssa asioidessaan omaa kieltään. Fennomaanien pyrkimykset saattaa ruotsi vähemmistökielen asemaan tulivat torjutuiksi osittain ruotsin kielen asemaa puolustaneiden svekomaanisten kansanliikkeiden vuoksi. Svekomaanit eivät puolestaan onnistuneet saamaan aikaan itsehallinnollista aluetta ruotsinkieliselle väestölle, mitä erityisesti ruotsinkielinen maakuntien väki oli ajanut. Etelä-Suomessa ja pääkaupunkiseudulla asunut ruotsinkielinen sivistyneistö suhtautui itsehallintoon epäilevämmin. RKP, joka kannatti monarkiaa tasavaltalaisen hallitusmuodon sijaan, äänesti lopulta vuoden 1919 hallitusmuotoa vastaan, vaikka se kielipoliittisesti oli aikaisemmin esitettyä monarkistista mallia edullisempi.^[1]

Joidenkin fennomaanien yksikielisyyspyrkimysten vastapainona myös osa suomenkielisistä katsoi tärkeäksi, että molemmat kielet voisivat säilyä virallisina, ja tasoittivat näin tietä nykyistä kaksikielisyyttä kohti. Eräs näkyvimmistä hahmoista tässä ryhmässä oli senaattori ja kielitieteilijä E. N. Setälä, joka oli aktiivinen nuorsuomalainen ja kuului myös Suomalaisuuden liiton ensimmäisen keskuskomiteaan. Setälä suhtautui myönteisesti ruotsin kielen opetukseen. ja hänellä oli keskeinen rooli maan ensimmäistä kielilakia valmisteltaessa 20-luvulla. Vuonna 1922 säädetty kielilaki määritteli suomen yhdenvertaiseksi kansankieleksi ruotsin kanssa ja määritteli suomen ja ruotsin kielten käyttämistä tuomioistuimissa ja muissa valtion viranomaisissa. Laki turvasi yksilön kielelliset oikeudet ennen kaikkea kirjallisessa kommunikaatiossa viranomaistahojen kanssa.^[1]

[muokkaa] Ahvenanmaan kysymys ja kieliriidat

Akateeminen Karjala-Seura oli yksi merkittävimpiä aitosuomalaisuuden taustavaikuttajista.

Suomen itsenäistyminen vuonna 1917 nosti esiin kysymyksen Ahvenanmaan maakunnan asemasta niin Ahvenanmaalla kuin Ruotsissakin, jossa erityisesti oikeistopiirit pyrkivät liittämään sen osaksi Ruotsin valtakuntaa. Ruotsin kuningas otti vastaan vuonna 1918 yli 7 000 ahvenanmaalaisen allekirjoittaman adressin, jossa pyydettiin saariryhmän liittämistä Ruotsiin. Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan Ruotsi otti asian esille voittajavaltioiden kanssa ja esitti, että saariryhmän kohtalo ratkaistaisiin Pariisin rauhankongressissa. Suomessa kiista sai myös sisäpoliittisia ulottuvuuksia, koska Ahvenanmaan siirtyminen Ruotsille olisi pienentänyt ruotsinkielisten osuutta väestöstä entisestään ja siten heikentänyt heidän asemaansa. Tästä syystä RKP vastusti sekä ahvenanmaalaisten että pohjalaisten separatistisia pyrkimyksiä. Eduskunta sääti vuonna 1920 Ahvenanmaan itsehallintolain, jolla maakunta sai varsin laajan sisäisen itsehallinnon. Separatistinen liikehdintä maakunnassa kuitenkin jatkui, mikä aiheutti myös ulkopoliittista kitkaa Suomen ja Ruotsin välille. Kysymys vietiin lopulta Kansainliitolle, joka vuoden keväällä 1921 päätti, että Ahvenanmaa kuului "historiallisesti, maantieteellisesti ja taloudellisesti" Suomelle.^[1]

1930-luvulla, Kansainliiton heikkouden selvitessä Suomen ulkopoliittiselle johdolle, pyrittiin turvallisuuspolitiikassa kääntymään Ruotsin ja puolueettomien Pohjoismaiden puoleen. Tätä vaihtoehtoa vaikeutti maan sisäpolitiikassa vaikuttanut aitosuomalaisuus. Aitosuomalaisuus oli yleensä porvarillinen ilmiö. Väinö Tannerin mukaan ruotsin kielen asema oli sosiaalidemokraateille "kuudennen luokan kysymys". Aitosuomalaiset pyrkivät pitämään kielipolitiikkaa esillä enenevässä määrin vuodesta 1933 eteenpäin samalla kun Suomen ulkopoliittinen johto pyrki rauhoittamaan tilannetta. Vuonna 1933 eduskuntavaalien tulos heikensi aitosuomalaisten asemaa eduskunnassa ja loi edellytyksiä skandinaaviseen suuntautumiseen.^[1]

Yliopistomaailmassa ja erityisesti Helsingin yliopistossa kielikiistat olivat kyteneet jo 1800-luvun lopulla. Vuosisadan vaihteessa suomen kielellä perusopetuksensa saaneiden opiskelijoiden määrä ylitti ruotsin kielellä sen saaneiden määrän. Ruotsi pysyi kuitenkin vielä kauan yliopiston professorien ja muiden opettajien pääkielenä ja pääasiallisesti käyttämänä opetuskielenä. Tämä viive selittää osaltaan akateemiset kieliriidat.Vuonna 1919 Helsingin yliopiston järjestysmuodon perusteista annetussa laissa säädettiin jo, että opetusta oli annettava sekä suomen että ruotsin kielillä. 1920-luvulla pyrkimyksenä oli suomenkielistämällä tuoda yliopisto lähemmäksi kansaa eli suomalaistaa yliopisto.^[1]

Juho Kusti Paasikivi, joka toimi Suomen pääministerinä maanhankintalain käsittelyn aikana vuosina 1944–1946.

Kieliriidat huipentuivat vuoden 1934 lopulla kysymykseen Helsingin yliopiston kieliolojen järjestämisestä. Hallituksen esityksessä ruotsinkielisille professuureille määrättiin kiintiö, jota täysin yksikieliseen yliopistoon pyrkineet maalaisliittolaiset ja kokoomuslaiset aitosuomalaiset vastustivat kiivaasti. Ehdotusta arvostelivat kiihkeästi myös IKL ja Akateeminen Karjala-Seura. Lain vastustajien maratonpuheet estivät lain käsittelyn päätökseen saattamisen vuoden 1935 valtiopäivillä ja asia jäi auki. Vuonna 1937 ratkaistiin lopullisesti kysymys Helsingin yliopiston opetuskielestä suomen hyväksi, kun laissa Helsingin yliopiston järjestysmuodon perusteista määrättiin opetuskieleksi suomi, mutta todettiin, että "käytettäköön ruotsin kieltä opetuskielenä niissä tapauksissa, joista tämän lain voimaanpanosta annettavassa laissa erikseen säädetään". Voimaanpanolaki määräsi kiintiöt ruotsinkielisille professuureille.^[1]

Vuoden 1935 valtiopäivät olivat Suomen kielikiistojen huipentuma ja aitosuomalaisten viimeinen suuri esiintyminen. Pikkuhiljaa kansainvälinen tilanne, Neuvostoliiton ja mahdollisen sodan pelko pakotti myös voimakkaimmin aitosuomalaisen puolueen, maalaisliiton, muihin pohjoismaihin suuntautuneen ulkopolitiikan taakse ja Kokoomuksessa aitosuomalaisten vaikutusvalta väheni Paasikiven astuessa puolueen johtoon ja syrjäyttäessä puolueen oikeistosiiven vuonna 1934. Pohjoismaista ajateltiin saatavan ainakin poliittista ja ehkä myös aseellista tukea mahdollisen kriisin sattuessa.^[1]

[muokkaa] Kielipolitiikka toisen maailmansodan jälkeen

Pariisin rauhansopimuksessa Suomen menettämien alueiden väestön uudelleen asuttamisessa kielipoliittiset kysymykset nousivat keskeiseen asemaan. Pakkoluovutettujen alueiden väestön, joka muodosti 12 prosenttia koko maan väestöstä, uudelleen asuttaminen oli sosiaalista agraaripolitiikkaa — kaikille halukkaille oli tarjottava mahdollisuus omaan maahan ja asuntoon. Tälle periaatteelle perustunut maanhankintalaki hyväksyttiin eduskunnassa vuonna 1945.^[1]

Silloisen pääministerin, J. K. Paasikiven, vaatimuksesta maanhankintalakiin lisättiin kielipykälä, jonka mukaan siirtokarjalaisten asuttaminen ei saanut muuttaa kuntien kielisuhteita, mikä käytännössä esti evakkojen asutuksen ruotsinkielisiin ja kaksikielisiin kuntiin, koska ruotsinkielisiä evakkoja ei Porkkalan vuokra-alueen asukkaita lukuun ottamatta juuri ollut. Paasikiven näkemyksen mukaan evakot olisivat uhanneet ruotsinkielisten asutusta ja kulttuuria, jotka säilyttämällä pidettäisiin yllä Ruotsin, Pohjolan ja sitä kautta koko läntisen maailman kiinnostus Suomen kohtaloon. Kuten 1930-luvullakin, kielipolitiikalle muodostui ulkopoliittinen ulottuvuus.^[1]

[muokkaa] Koulujärjestelmän uudistukset

Kristiinankaupungin ruotsinkielinen lukio.

Suomen yleissivistävä koulutus oli autonomian ajalta perustunut kaksihaaraiseen järjestelmään, jossa oppilaat kävivät ensimmäisen neljä vuotta yhteistä kansakoulua, jonka jälkeen osa ikäluokasta siirtyi teoreettispainotteiseen oppikouluun. Kansakoulun opetus painottui enemmän käytännön työelämässä vaadittaviin taitoihin.^[1]

Eräs oleellinen ero kansa- ja oppikoulun välillä liittyi kieltenopetukseen. Vasta vuoden 1964 koulu-uudistuksen yhteydessä saattoi kansakoulu ottaa pysyviksi oppiaineikseen kaksi vierasta kieltä, joista toinen laissa mainittu niin sanottu toinen kotimainen kieli eli suomenkielisille ruotsi ja ruotsinkielisille vastaavasti suomi. Joissain kansakouluissa oli tosin annettu kielenopetusta jo tätä aikaisemmin vapaaehtoisena aineena. Kansakoulussa opiskeltiin aluksi lähes yhtä paljon ruotsia ja englantia, mutta pikkuhiljaa englanti syrjäytti ruotsin vieraan kielen opetuksessa. Tosin vain noin joka neljäs kansakoululainen opiskeli vieraita kieliä.^[1]

Oppikoulu puolestaan oli tarkoitettu erityisesti virkamiesten ja papiston kouluttamista varten ja siihen kuului varsin runsaasti kieltenopetusta. Vakiintunut käytäntö oli, että ensimmäisenä vieraana kielenä opetettiin toista maan pääkielistä ja toinen oli tavallisimmin 1950-luvulle asti saksa ja siitä eteenpäin englanti. Oppikoulu jakaantui kahteen osaan, eli yleensä viisivuotiseen keskikouluun ja kolme vuotta kestäneeseen lukioon. Lukiossa pakollisina oppiaineina olivat jo niin sanotun linjalukion aikana muun muassa toinen pääkielistä ja kaksi vierasta kieltä.^[1]

Peruskoulu-uudistuksen yhteydessä kiistanalaiseksi nousi kysymys uuden kaikille samansisältöisen koulun kielenopetuksesta. Kaikissa uudistuksen lopullista ratkaisua koskevissa valmisteluasiakirjoissa lähdettiin siitä, että peruskouluun tulisi yksi pakollinen kieli, joka suomenkielisissä kouluissa olisi englanti ja ruotsinkielisissä suomi. Suomenkielisellä yläasteella olisi ollut mahdollista valita vapaaehtoisena kielenä ruotsi ja jo kahta kieltä opiskelevilla olisi ollut vielä mahdollisuus valita kolmas kieli, joko saksa, ranska tai venäjä. Lukioon olisi kuitenkin vaadittu kahden kielen hallintaa. Tämä olisi siis käytännössä johtanut siihen, että alustava päätös peruskoulun jälkeisistä keskiasteen opinnoista olisi pitänyt tehdä jo yläasteen alkaessa. Vuonna 1968 Suomen Sosialidemokraattisen puolueen, Keskustapuolueen, Suomen Kansan Demokraattisen Liiton, Ruotsalainen Kansanpuolueen sekä Työväen ja Pienviljelijäin Sosiaalidemokraattisen Liiton sopimassa hallitusohjelmassa kuitenkin sovittiin peruskoulun kieltenopetuksesta toisin kun lain valmistelutyön aikana oli ajateltu. Laki koulujärjestelmän perusteista hyväksyttiin eduskunnassa sellaisena, että peruskouluun tuli kaikille pakollisiksi kaksi vierasta kieltä, joista toisen tuli olla niin sanottu toinen kotimainen. Tämän lisäksi yläasteella voitiin opiskella vielä yhtä vapaaehtoista kieltä. Peruskoulu-uudistus toteutettiin alueittain vuosina 1972–1977.^[1]

Suomen peruskoulun opetussuunnitelmasta muodostui kansainvälisesti poikkeuksellisen kielipainotteinen, ja päätös kahdesta pakollisesta vieraasta kielestä aiheutti paljon arvostelua. 1990-luvulla kuitenkin yleiseurooppalainen suuntaus on seurannut Suomen mallia, jossa oppivelvollisuusikäisille opetetaan kahta vierasta kieltä. Euroopan komission asettama tavoite on, että jokainen Euroopan unionin kansalainen pystyisi kommunikoimaan vähintään kahdella vieraalla kielellä oman äidinkielensä lisäksi.^[14] Suomessa ilmenee kiinnostusta ruotsiin koulukielenä myös suomenkielisten piirissä ja jotkut vanhemmat ovat halunneet tarjota lapsilleen ruotsinkielisen koulutuksen. Tämän vuoksi koko 1990-luvun ajan ruotsinkielisten koulupaikkojen kysyntä on ylittänyt 10 prosentilla ruotsinkielisiksi rekisteröityjen lasten ikäluokan^[15]. Eräiden kyselytutkimusten mukaan kuitenkin enemmistö suomalaisista vastustaa koulujen pakollista ruotsinopetusta.^[16][17]

[muokkaa] Kielipoliittinen tilanne tänään

[muokkaa] Ruotsi

Ruotsinkielisten suhteellinen osuus Suomen väestöstä 1900–1999.

Vain harva ruotsinkieliseen vähemmistöön kuuluva kokee tulleensa syrjityksi äidinkielensä vuoksi ja Folktingetin tekemän tutkimuksen (Vårt land, vårt språk — kahden kielen kansa, 1997) mukaan 70 prosenttia suomalaisista pitää ruotsin kieltä osana kansallista identiteettiään^[18]. Suomen kieliolojen erityispiirre on, että ruotsin ja suomen väliset kielirajat eivät tutkimusten mukaan juurikaan vaikuta avo- tai avioliittojen solmimiseen. Kaksikielisissä perheissä nykyisin 60 prosenttia lapsista rekisteröidään ruotsinkielisiksi. Suurimpana kiistakysymyksenä onkin esillä tiedotusvälineissä olleet eräät ruotsinkielisen vähemmistön etuoikeudet, muun muassa yliopistojen tiettyjen alojen ruotsinkieliset aloituspaikat sekä toisen kotimaisen kielen opetuksen pakollisuus peruskouluissa, lukioissa, ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa, eli niin sanottu pakkoruotsi tai -suomi. Yleisradio palvelee ruotsinkielistä väestöä kahdella radiokanavallalla: Radio Vegalla ja Radio Extremillä. Yleisradiolla on myös yksi ruotsinkielinen televisiokanava, YLE FST5. Suomen puolustusvoimien virallinen komentokieli on suomi, mutta kaikki ruotsinkieliset koulutetaan Uudenmaan Prikaatissa Dragsvikissa, jonne otetaan myös ruotsin kieltä hallitsevia suomenkielisiä heidän toivomustensa perusteella, mikäli tilaa on.

Vaikka Suomessa ei merkittäviä kieliriitoja olekaan ollut 1930-luvun jälkeen ja nykyisestä kielipolitiikasta vallitsee varsin pitkälle menevä yhteisymmärrys kaikkien poliittisten puolueiden piirissä, aika ajoin julkiseen keskusteluun nousee ruotsinkielisiin (ja muihin kielivähemmistöihin) kohdistuva positiivinen syrjintä eräissä koulutuspoliittisissa kysymyksissä. Tiettyihin korkeakoulujen tiedekuntiin, esimerkiksi lääketieteelliseen ja oikeustieteelliseen, on ruotsin kieltä osaavilla omat kiintiönsä, joita perustellaan sillä, että kielilain kielellisten oikeuksien turvaamiseksi tulee maassa kouluttaa tietty määrä ruotsinkielentaitoisia lääkäreitä, juristeja ja muita ammattilaisia. Kielikiintiöitä on puolustettu myös toteamalla, että ne ovat avoimia kaikille kielitaidon todistaneille ihmisille äidinkielestä riippumatta. Epäoikeudenmukaiseksi kritisoitu ja ajoittain kiihkeää keskustelua herättänyt kiintiökäytäntö on todettu Suomen perustuslain mukaiseksi, koska sen katsotaan mahdollistavan kansalaisten yhdenvertaisen kohtelun ja ruotsinkielisen väestön sivistyksellisistä ja yhteiskunnallisista tarpeista huolehtimisen.^[1] Vaikeammin perusteltavissa on ruotsinkielisen kauppakorkeakoulun Hankenin väestömäärään suhteutettuna huomattavasti suurempi aloituspaikkamäärä verrattuna suomenkielisiin kauppakorkeakouluihin. Erityiskohtelu on herättännyt kansainvälistäkin huomiota, ja The New York Timesin mukaan suomenruotsalaiset ovatkin "maailman lellityin vähemmistö". ^[19]

Toisen kotimaisen kielen opetuksen pakollisuus on saanut paljon kritiikkiä osakseen joidenkin kansalaisjärjestöjen taholta. Ruotsin kielen opiskelun katsotaan olevan vähemmän hyödyllistä kuin esimerkiksi suurten maailmankielien kuten ranskan tai saksan. Opetuksen pakollisuutta puolestaan perustellaan sillä, ettei sen vapaaehtoisuus olisi välttämättä opiskelijoiden edun mukaista, koska se saattaisi asettaa esteitä myöhempiin jatko-opintoihin tai työelämään sijoittumiseen, koska kielilain vaatimukset virkoja täytettäessä tulee täyttää. Myös pohjoismaisia suhteita ja ruotsin kieltä osana suomalaista identiteettiä ja kulttuuria korostetaan.^[20]

Vaikka Suomessa kieliryhmien välit ovat varsin rauhalliset, muun muassa Internetin keskustelupalstoilla käydään ajoittain kiivasta keskustelua maan kansalliskielten asemasta. Erityisesti toisen kotimaisen kielen opiskelun vapaaehtoisuutta on noussut voimakkaasti ajamaan Suomalaisuuden liitto ry. Liiton lehdissä esitetyt kärkevät näkemykset ovat myös aiheuttaneet pahennusta ja keskustelua eduskuntaa myöten^[21] ja muun muassa liiton johtotehtävissä aiemmin toiminut tutkija Martti Häikiö on pahoitellut järjestön muuttumista jyrkän linjan suomenkielisyysasian ajajien eturyhmäksi. Folktingetin pääsihteerin Erik Mickwitzin mukaan Suomalaisuuden liitto on valinnut avoimen konfliktin tien tukemalla Internetistä löytyvää vihanlietsontaa^[22]. Myös suomenruotsalaisten keskuudesta on noussut esiin yksittäisiä henkilöitä, jotka ovat esittäneet kiihkeitä etnonationalistisia mielipiteitä. Esimerkiksi Finlandssvensk samlingin puheenjohtaja Ida Asplund on syyttänyt suomenkielisiä suomenruotsalaisen kulttuuriperinnön ryöväämisestä, koska J. L. Runebergin ja Tove Janssonin kaltaisten ruotsinkielisten taiteilijoiden tuotanto esitetään osana suomalaiskansallista kulttuuria. Hän myös pitää suomenruotsalaisia omana etnisenä ryhmänä tai kansana sekä ajaa suomenruotsalaisten itsehallintoa. ^[23] Asplundin näkemyksien on muun muassa RKP:n taholta todettu olevan "suurelle osalle ruotsinkielisiä hyvin outoja"^[24].

Kuva suomenruotsalaisesta vähemmistöstä elitistisenä ja suomalaista valtaväestöä parempiosaisena bättre folkkina elää edelleen joidenkin suomenkielisten piirissä. Tutkimusten mukaan suomenruotsalaisten ja muiden suomalaisten elinkeinorakenteessa ei itse asiassa ole juurikaan eroa. Ruotsinkielisistä jonkin verran suurempi osuus saa toimeentulonsa maataloudesta. Tilastollisesti kaikkein ruotsinkielisin ammatti on kalastaja^[25].

[muokkaa] Kielilaki ja muu lainsäädäntö

Ruotsinkielisen väestön sijoittuminen Suomessa. Vaaleansininen: kaksikielinen kunta, enemmistökieli suomi. Sininen: kaksikielinen kunta, enemmistökieli ruotsi. Tummansininen: yksikielinen ruotsinkielinen kunta.

Vuonna 1920 säädettyä Suomen kielilakia muutettiin useita kertoja sen voimassaoloaikana (muun muassa vuosina 1935, 1975 ja 1996). Vuonna 2003 sen tilalle säädettiin kokonaan uusi kielilaki. Osa muutoksista on ollut yleensä teknisluonteisia, mutta osa on myös heijastanut muutosten välisenä aikana tapahtuneita oikeita yhteiskunnallisia muutoksia. Kielilaissa kielelliset oikeudet määräytyvät osittain henkilöperiaatteen ja osittain alueperiaatteen perusteella. Hallinnon perusyksikkö on kunta, jotka väestön ilmoittamien kielitilastojen perusteella ovat joko ruotsin-, suomen- tai kaksikielisiä. Kunta on kaksikielinen, mikäli kielivähemmistön koko on vähintään 3 000 henkeä tai 8 prosenttia kunnan väkiluvusta. Kaksikielisissä kunnissa enemmistön kielenä voi olla suomi tai ruotsi. Yksikielisissä kunnissa palvelut on tarjottava kunnan kielellä, kaksikielisissä kunnissa molemmilla kunnan kielillä. Valtiolla on velvollisuus palvella kansalaisiaan molemmilla kansalliskielillä. Kaksikielisen kunnan tai valtion työntekijöistä kaikkien ei tarvitse olla kielitaitoisia, riittää että viranomainen järjestää työt niin, että kielitaitoisia työntekijöitä on tarjolla siellä, missä kielitaitoa tarvitaan. Tarvittaessa viranomainen voi käyttää myös tulkkausapua. Nykyisen, vuoteen 2012 asti voimassa olevan jaottelun mukaan Suomessa on 19 ruotsinkielistä (joista 16 sijaitsee Ahvenanmaalla) ja 44 kaksikielistä kuntaa. Loput Suomen 383 kuntaa ovat suomenkielisiä. Kielilaki ei koske Ahvenanmaan maakuntaa, jonka kielioloja säätelee sen itsehallintolaki.^[1]

[muokkaa] Ahvenanmaan maakunta

Ahvenanmaan itsehallintolain 40 § mukaan Ahvenanmaa on ruotsinkielinen alue, jossa "valtion ja maakunnan viranomaisten sekä kunnallishallinnon virkakieli on ruotsi". Suomen kansalaisilla on kuitenkin oikeus käyttää maakunnassa toimivassa oikeusistuimessa tai valtion viranomaisessa suomen kieltä. Maakunnan ja sen kuntien viranomaisissa tätä oikeutta ei ole. Maakunnan koulujen opetuskieli on ruotsi eikä kouluissa ole pakollista suomen opetusta. Kouluissa ei ole myöskään mahdollista saada äidinkielen tasoista suomen opetusta tai maahanmuuttajille suunnattua ruotsi toisena kielenä -opetusta. Itsehallintolaki oikeuttaa myös Ahvenanmaalla tutkintonsa suorittaneen saamaan opiskelupaikan suomalaisesta valtion ruotsin- tai kaksikielisestä oppilaitoksesta vaikka hän ei täyttäisikään normaaleja suomen kielen taitovaatimuksia^[26]. Ahvenanmaan maakunnassa vain kotiseutuoikeuden omaava henkilö on oikeutettu äänestämään maakuntapäivävaaleissa, omistamaan tai hallinnoimaan kiinteää omaisuutta tai harjoittamaan elinkeinoa. Kotiseutuoikeuden saavat kaikki, joiden toisella vanhemmalla on se. Lisäksi sitä voi hakea kuka tahansa Suomen kansalainen asuttuaan maakunnassa viisi vuotta. Kotiseutuoikeuden saadakseen henkilön on todistettava tyydyttävä ruotsin kielen taito. Ahvenanmaan itsehallinto ja kotiseutuoikeus pohjautuvat vuonna 1921 Kansainliiton tekemään kompromissipäätökseen, jossa maakunnan hallinto annettiin Suomelle edellyttäen, että se takasi paikalliselle väestölle ruotsin kielen, kulttuurin, paikalliset tavat ja itsehallintojärjestelmän. Itsehallintolakia voidaan muuttaa vain Suomen eduskunnan ja Ahvenanmaan maakuntapäivien yhteisellä päätöksellä siten, että laki eduskunnassa säädetään perustuslain säätämisjärjestyksessä. Euroopan yhteisöjen tuomioistuin nosti Suomea vastaan kanteen 27. heinäkuuta 2004 Yhdenvertaisuusdirektiivin 2000/43/EY täytäntöönpanon myöhästymisestä Ahvenanmaan maakunnassa. Vastineessaan 27. lokakuuta 2004 Suomen valtio myönsi toimenpanon viivästyneen, mutta ilmoitti, että toimenpiteisiin on ryhdytty ja asiaa koskevan lainsäädännön arveltiin tulevan voimaan vuoden 2005 aikana.^[27]

Katso myös Luettelo Suomen ruotsin- ja kaksikielisistä kunnista

Suomalaisen yhteiskunnan muutokset 1990-luvulla heijastuivat kielikysymykseen, kun lukuisia valtion tai kuntien palvelutoimia alettiin ulkolistaa yksityisille yrityksille tai liikelaitoksille. Näin syntyi tilanne, jossa perinteisesti kielilain piiriin kuuluneita toimintoja siirrettiin kielilain ulkopuolelle. Tätä korjaamaan lakiin lisättiin vuonna 1995 uusi lainkohta (368/1995), vuoden 2003 kielilain 23 ja 24 §, jonka mukaan "valtion liikelaitoksen sekä sellaisen palvelua tuottavan yhtiön, jossa valtiolla taikka yhdellä tai useammalla kaksikielisellä kunnalla taikka erikielisillä kunnilla on määräämisvalta, on annettava palvelua ja tiedotettava suomeksi ja ruotsiksi toiminnan laadun ja asiayhteyden edellyttämässä laajuudessa ja tavalla, jota kokonaisuutena arvioiden ei voida pitää yhtiön kannalta kohtuuttomana" ^[28]. Laki koskee myös yksityisyrityksiä silloin, kun nämä hoitavat julkisia palvelutehtäviä, toisin sanoen silloin, kun nämä tarjoavat palveluita viranomaisen toimeksiannosta. Suomen kielipolitiikan yleistä konsensusta kuvaa uusin, vuonna 2003 säädetty kielilaki, jonka puolesta äänesti 179 ja jota vastusti vain 3 kansanedustajaa. Samalla säädettiin Suomen kielitaitolaki eli laki julkisyhteisöjen henkilöstöltä vaadittavasta kielitaidosta ja siihen liittyvä asetus suomen ja ruotsin kielen taidon osoittamisesta valtionhallinnossa. ^[29]. Niissä säädetään virkamiesten kielitaitovaatimuksista ja kielitaidon osoittamisesta kielikokeella. Asetuksessa on myös säädökset korkeakoulututkintoon ja ylioppilaskokeeseen liittyvien kielikokeiden korvaavuuksista. Toisen kotimaisen kielen opetusta peruskouluissa, lukioissa, ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa säädellään kyseisiä kouluasteita säätelevissä laeissa ja asetuksissa.

[muokkaa] Saamelaiskielet

Saamelaisten lippu

Erityisesti 1990-luvulta eteenpäin kielipolitiikassa on alettu enenevässä määrin huomioida myös muita vähemmistökieliä ja niiden puhujien oikeutta omaan kieleensä ja kulttuuriinsa. Vuodesta 1992 saamelaiskielillä on ollut virallinen asema Suomessa saamelaisten kotiseuduilla Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnissa ja Sodankylän kunnan pohjoisosissa, mikä turvaa ihmisille oikeuden käyttää sitä asiointikielenä virastoissa ja sairaaloissa.

Suomen ainoa nelikielinen kunta on Inari, jossa kaikki viralliset ilmoitukset annetaan pohjois-, inarin- ja koltansaameksi sekä suomeksi. Joissain alueen kouluissa pohjoissaame on myös pääasiallisena opetuskielenä. Valtakielen puristuksessa saamelaiskieliä puhuu äidinkielenään enää vain noin puolet saamelaisista ja kielten elvyttäminen onkin ollut keskeisellä sijalla kielipolitiikassa koko Pohjoismaissa. Saamelaisten ja saamelaiskielen asemaa valvomaan ja saamelaisten kielellistä ja kulttuurillista itsehallintoa toteuttamaan perustettiin vuonna 1996 lailla Saamelaiskäräjät (Sámediggi)^[30].

[muokkaa] Karjalan kieli

Toiseen maailmansotaan asti karjalan kieltä ja sen murteita puhuttiin Suomessa Raja-Karjalan alueella. Sotien jälkeen siirtokarjalaiset asutettiin hajalleen ympäri Suomea. Karjalan kielen seura arvioi karjalan kieltä jollain tavoin osaavien määrän olevan 11 000–12 000, joista suurin osa vanhuksia.^[31] Vuonna 1995 perustettu Karjalan kielen seura tekee aloitteita karjalan kielen kehittämiseksi ja toimii sen suullisen ja kirjallisen käytön edistämiseksi. Seura myös ajaa kielen aseman laillistamista ja tunnustamista Suomen viralliseksi vähemmistökieleksi.^[32] Karjalan kielen aseman parantamiseksi on myös perusteilla oma puolue, joka pyrkisi toimimaan sekä Suomessa että Karjalan tasavallassa.^[33]

[muokkaa] Viittomakieli ja muu puhetta korvaava kommunikaatio

Ranskalaisen viittomakielen puhuja.

Yhteiskunnan suhtautuminen viittomakieleen 1960-luvulta tähän päivään on muuttunut merkittävästi. 1900-luvun alussa Suomeen levisi oralismin aate, jonka mukaisesti viittomakieli kiellettiin muun muassa kouluissa. Tavallista oli rangaista sen käytöstä fyysisillä rangaistuksilla. Kuurojen koulutus oli vapaaehtoista, ja yleinen oppivelvollisuus laajentui koskemaan myös vammaisia vasta 1930-luvulla.^[34] 1960-luvulta eteenpäin asenteet muuttuivat ja vammaisten yhdenmukaisia oikeuksia muuhun väestöön nähden ryhdyttiin puolustamaan. Suomi on kolmantena maana maailmassa turvannut viittomakielisten aseman yhteiskunnassa perustuslaissaan. Viittomakielisten asema on perustuslain velvoittamana kirjattu moniin paikkoihin Suomen laissa, muun muassa koulutukseen ja viranomaispalveluja koskeviin lakeihin ja asetuksiin ^[35]. Nykyään viittomakieli on 4 000–5 000 kuuron äidinkieli, minkä lisäksi sitä käyttää äidinkielenään tai toisena kielenään noin 10 000 kuulevaa^[36]. Viime vuosina viittomakielen koulutukseen on panostettu. Ammattikorkeakouluissa voi suorittaa 120 opintoviikon laajuisen viittomakielisen ohjauksen perustutkinnon, joka valmistaa opiskelijan toimimaan erilaisissa ohjaus- ja opetustehtävissä ja 160 opintoviikon laajuisen viittomakielentulkin tutkinnon. ^[37] Jyväskylän yliopisto on tarjonnut vuodesta 1998 viittomakielisen luokanopettajan koulutusohjelman ja vuonna 2004 sinne perustettiin Suomen ensimmäinen viittomakielen professuuri ja aloitettiin viittomakielen maisteriohjelma ^[38].

Nykyään vammaisten tai neurologisesti poikkeavien ihmisten kommunikaatiota pyritään tukemaan muillakin puhetta korvaavilla kommunikaatiomenetelmillä kuin viittomilla, esimerkiksi kuvakommunikaatiolla. Ajatus kielen käytöstä on siis laajentumassa kommunikaatioon, joka voikin olla ei-kielellistä. Ihmisellä katsotaankin olevan oikeus käyttää omaa erityistä kommunikaatiotapaansa, jos hän ei kykene kielelliseen itseilmaisuun, mutta pystyy ilmaisemaan itseään muuten.

[muokkaa] Muut kielet

Lisääntyneen maahanmuuton seurauksena Suomessa asui vuonna 2007 noin 122 000 ulkomaalaista ja muiden kielien puhujien määrä maassa on noussut. Kielipoliittisesti lisääntyneiden ulkomaalaisten määrä on nostanut esiin kaksi keskeistä kielipoliittista kysymystä: maahanmuuttajien kotouttamisen ja toisaalta ihmisten oikeuden omaan kieleensä ja kulttuuriinsa. Laki turvaa maahanmuuttajille oikeuden suomen tai ruotsin opetukseen ja pyrkimyksenä on maahanmuuttajien kielitaidon lisäämisen kautta luoda heille mahdollisuuksia työllistymiseen ja siten sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan ^[39] vaikka tässä ei käytännössä ole täydellisesti onnistuttukaan^[40]. Toisaalta koulutuksessa on pyritty tukemaan erityisesti maahanmuuttajalapsien kielellisiä ja kulttuurillisia oikeuksia ja heidän äidinkielen- ja toisaalta toisen kansalliskielen opetuksella pyritty luomaan toimiva kaksikielisyys. Vieraskielinen oppilas voi perusopetuksessa ja lukiossa opiskella äidinkielenä omaa äidinkieltään ja heille on turvattu oikeus saada sillä myös tukiopetusta. Valtio osallistuu tästä opetuksesta muodostuviin kustannuksiin opetus- ja kulttuuritoimen rahoituksesta annetun lain (635/1998) 42 §:n 2 momentin perusteella^[41]. Oikeudesta käyttää vieraita kieliä, esimerkiksi englantia, viranomaisissa säädetään erikseen hallintolaissa ja muissa viranomaisten toimintaa säätelevissä laeissa ja asetuksissa.

[muokkaa] Lähteet

[muokkaa] Yleisiä lähteitä

1. Zetterberg, Seppo (toim.): Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0.

[muokkaa] Viitteet

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Kansallisen projektin analyysia: kirjakielen kehitysvaiheita Suomessa 1800-luvulla
• Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kielipoliittinen ohjelma
• Pakkoruotsi.net - Kielellisen demokratian ja sivistyksen puolta ajavat sivut