Yrjö Koskinen
Wikipedia
Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen (alun perin Georg Zakarias Forsman, kirjailijanimi Yrjö Koskinen, 10. joulukuuta 1830 Vaasa – 13. marraskuuta 1903 Helsinki) oli vapaaherra, senaattori, professori, historioitsija, poliitikko ja vanhasuomalainen suomalaisuusmies, Suomalaisen puolueen puheenjohtaja J. V. Snellmanin jälkeen.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Georg Zakarias Forsman
[muokkaa] Tausta
G. Z. Forsman syntyi Vaasan triviaalikoulun kollegan ja myöhemmän Hämeenkyrön kirkkoherran Georg Jakob Forsmanin ja Anna Loviisa Ebelingin perheeseen. Isän suku polveutui Ruotsista ja sen jäseniä oli ollut Kustaa I:n ajoista lähtien pappeina Ångermanlandissa ja Uplannissa. Myös Suomessa suku oli sukupolvien ajan valinnut papillisen uran, joskin naimakaupoilla siihen oli saatu runsaasti myös porvarillista tarmokkuutta.
G. Z. Forsman oli vanhin perheen kahdeksasta lapsesta, sillä perheen esikoinen oli ehtinyt kuolla ennen hänen syntymäänsä. Kaarlo Österbladh kuvaa nuorta Forsmania seuraavasti: "...jotakin tästä sairaalloisuudesta (isän) lienee periytynyt poikaankin: hän oli heikko, mielikuvitus ylen määrin kehittynyt; äly oli varhaiskypsä, luonne itsepäinen ja sisukas. Valtiasvaisto oli hänessä ja pienenä herännyt, mutta sen rinnalla oli jotakin liikaherkkää myötätunnon kaipuuta..."
[muokkaa] Koulunkäynti
Ensimmäiset oppinsa G. Z. Forsman sai kotikaupunkinsa Vaasan Bell-Lancaster-menetelmää soveltaneessa koulussa, mutta vajaan yhdeksän vanhana, eli elokuussa 1840 hän siirtyi triviaalikouluun, jonka rehtorina tuolloin toimi hänen enonsa Kaarle Juhana Ebeling ja konrehtorina hänen oma isänsä. Koulussa Forsman oli ahkera ja hän menestyi loistavasti. Jotkut kutsuivat häntä kouluneroksi.
Lukioon Forsman siirtyi elokuussa 1845, tätä voidaan jo pitää melkoisena varhaiskypsyytenä. Lukiossa häntä kiinnosti erityisesti historian opetus. Oppikirjana käytetyssä Adolf Ivar Arwidssonin oppikirjassa käsiteltiin paljon suomalaisten muinaisuskontoja sekä kansanrunoutta. Kirja oli todellinen isänmaallinen tietopakkaus. Koulussa opetettiin muiden aineiden ohella myös suomen kieltä Kalevalaa ja muita teoksia apuna käyttäen.
Lukion päätösvaiheessa Forsman joutui kärhämään koulun rehtorin kanssa, koska hän oli priimuksena ajanut oppilaiden yhteisiä asioita. Seurauksena oli, että lukion päästötutkinnossa 12. kesäkuuta 1847 hän sai käytöksestä arvosanakseen tyydyttävän, mutta kaikissa lukuaineissa, suomen kieli mukaan lukien, oli arvosana kiitettävä. Juhannusaattona hänestä tuli ylioppilas ja hän sai koko maassa sen vuoden parhaan äänimäärän. Mutta ennen kirjoittautumistaan yliopistoon hän lähti kahdeksi syyslukukaudeksi Hämeenkyröön, johon hänen isänsä oli siirtynyt kirkkoherraksi. Tarkoituksena oli opiskella pohjoisen Hämeen maaseudulla eritoten suomen kieltä.
[muokkaa] Rahvaan parissa
Suomen kielen oppiminen ei ollut helppoa. Käytössä oli vain Renvallin kielioppi, Heleniuksen sanakirja, Suomen kansan sananlaskut ja epämääräinen joukko muita pieniä kirjasia. Keskeiseksi oppimistavaksi muodostuikin ahkera keskustelu tavallisen pitäjänrahvaan kanssa, se korvasi teoreettiset puutteet. Tulevalle tiedemiehelle ominaisella perusteellisuudella Forsman teki pitkiä matkoja kävellen sekä oman pitäjän alueella että myös naapuripitäjiin. Näin hän tutustui kansaan ja sen elämään, kieleen ja tapoihin.
Kesällä 1848 Forsman sai Hämeenkyröön oivallisen opettajan, kun Antero Warelius tuli sinne Sasselin koulun opettajaksi. Hän antoi Forsmanille lukuisia hyödyllisiä neuvoja ja opasti hyvään kielenkäyttöön. Matkoillaan pitäjän eri kulmilla Forsman tutustui myös tulevaan puolisoonsa, edellisen kirkkoherran tyttäreen Sofia Fransiska Fribergin. Nuoret päättivät jo tuolloin, että heidän yhteinen kotikielensä tulisi olemaan suomi. Pitkän yhteisen elämän jälkeen Sofia kuoli vuonna 1895. Seuraavana vuonna, tuolloin jo hyvin arvostettu yhteiskunnallinen vaikuttaja, Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen avioitui Sofia Theodolinda Limónin kanssa. Tämä oli kollega Johan Adrian Hanssonin leski.
[muokkaa] Yrjö Koskinen
[muokkaa] Pohjalainen osakunta
Yrjö Koskinen otettiin Pohjalaisen osakunnan jäseneksi 14. helmikuuta 1848, tuona Euroopan hulluna vuonna. Viikkoa myöhemmin puhkesi Ranskassa ns. helmikuun vallankumous, ja se sähköisti tunnelmiä myös kaukaisessa Helsingissä, kuten se teki kaikkialla Euroopassa. Osakunnassa Koskisen toiminta alkoi innostuneen, kiihkeän poliittisen toiminnan vallassa. Eritoten osakunnan pohjoispohjalaiset edustivat hyvinkin radikaaleja näkemyksiä. Koskinen puolestaan kuului maltilliseen siipeen, joka yleensä kannatti ja tuki osakunnan kuraattoria Fredrik Cygnaeusta. Kiivaat hyökkäykset osakunnassa pitkiksi venyneine pöytäkirjantarkistuksineen johtivat mm. Topeliuksen ja sitten myös Cygnaeuksen eroon osakunnasta ja sen toiminnasta.
Pelkkä yhteiskunnallinen politisointi ei riittänyt, vaan ahkerasti keskusteltiin myös suomen kielestä ja sen asemasta. Tämä olikin yksi koko osakuntaa yhdistävä asia ja suomalaisuuden harrastus oli yleistä. Yrjö Koskinen otti innolla osaa näihin harrastuksiin. M. A. Castrén oli 1849 palannut tutkimusmatkaltaan Siperiasta ja aloittanut luentonsa Kalevalasta ja suomalaisesta mytologiasta. Yrjö Koskista hartaampaa ja innostuneempaa kuulijaa hän tuskin saattoi toivoa. Koskinen suostui pitämään osakunnan kokouksissa suomenkielistä pöytäkirjaa ja hänet valittiinkin sittemmin osakunnan vakinaiseksi pöytäkirjanpitäjäksi. Tässä roolissaan hän laati osakunnan viimeisen pöytäkirjan 14. joulukuuta 1852, kun osakuntalaitos Suomen yliopistoissa lakkautettiin. Kun osakunnat vuonna 1868 Suomen olojen vapauduttua sallittiin uudelleen, tuli Yrjö Koskisesta entisen osakuntansa Pohjalaisen osakunnan inspehtori.
Pohjalaisen osakunnan puitteissa Yrjö Koskinen aloitti myös kirjallisen uransa, jonka myötä hän omaksui nimen Yrjö Koskinen. Kirjoittaessaan Hämeenkyrön opettajalle, Wareliukselle suomalaisia kieliharjoituksia sai Koskinen ajatuksen laatia suomenkielisen esityksen kotipitäjästään. Syksyllä 1849 hän jätti Pohjalaiselle osakunnalle kilpakirjoituksen Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä. Siitä hän sai palkinnoksi E. G. Geijerin kootut teokset. Koskisen kirjaa tarjottiin Suomalaisen kirjallisuuden seuran julkaistavaksi, mutta 8. huhtikuuta 1850 annettu suomen kielen käyttöä kuristava kieliasetus näytti asettavan voittamattomat esteet kirjan julkaisemiselle. Ruotsiksi kirjan olisi voinut julkaista, mutta Koskinen kieltäytyi jyrkästi kääntämästä kirjaansa ruotsiksi, ja tämän jälkeen hän kirjoittikin laajan tuotantonsa kaikki teokset suomen kielellä. Teos kuitenkin painettiin vuonna 1852 ja se siis ilmestyi vuoden 1851 Suomi-kirjassa.
[muokkaa] Yliopisto-opinnot
Vilkkaan järjestötoiminnan ja yhteiskunnallisen ahkeroinnin ohessa myös Koskisen opinnot etenivät mainiosti, sillä 11. maaliskuuta 1853 hän suoritti filosofian kanditaatin tutkinnon pääaineenaan historia. Tämä akateemisen perustutkinnon suorittamisen jälkeen Koskinen päätti hakeutua työelämään. Hän saikin opettajan toimen Turun yläalkeiskoulun kollegan viransijaisena 1853–1854. Tämän jälkeen toukokuussa 1854 hänet nimitettiin Pietarsaaressa toimivan Vaasan lukion, kaupungin palon takia koulun toiminta oli siirretty, apulaisen virkaan, jossa hän oli aina vuoteen 1863 saakka. Samalla hänestä tuli lukion kirjaston hoitaja. Koulun kirjastolla oli melko laajat kokoelmat, joten Koskinen saattoi käyttää joutoaikansa tutkimustyöhön.
Yrjö Koskinen suoritti 16. marraskuuta 1858 lisensiaattitutkinnon ja promovoitiin tohtoriksi 31. toukokuuta 1860.
[muokkaa] Kirjallisen uran alkuvaihe
Opetustyön ohessa Yrjö Koskinen paneutui innolla tieteelliseen tutkimustyöhön. Edvard Grönbladin julkaisema 1500-luvun lopun asiakirjakokoelma vaikutti suuresti Koskisen tutkimusten suuntautumiseen. Kesällä 1856 hän teki tutkimustyötä Tukholmassa ja Upsalassa. Tämän intensiivisen tutkimuskauden tuloksena ilmestyi 1857 ja 1859 kaksiosainen teos Nuijasodan syyt ja alku Pohjanmaalla. Myöhemmin, saatuaan lisäaineistoa käsittelemästään aiheesta, Koskinen julkaisi vuonna 1877 uudistetun ja huomattavasti lisätyn painoksen.
Tässä suomenkielisen historiankirjoituksen eräänlaisessa perusteoksessa Koskinen osoittaa tutkimansa aiheen hyvää kokonaishallintaa ja luo eräänlaisen kokonaiskuvan tuon aikakauden Suomen alueen historiassa. Siinä on sopivasti mukana kaikki kansalliset ja suomenmieliset elementit. Tämä ensimmäinen kriittinen, uudenaikaiseen arkistotutkimukseen perustuva teos oli heti ilmestyessään merkkipaalu ja sitä se on ollut kautta myöhemmän ajan, joskin tulkintoihin on tullut selkeitäkin muutoksia.
Tohtoriksi promovoitu Koskinen suuntasi tutkimusmatkansa Ruotsiin, Saksaan, Ranskaan ja Englantiin. Ruotsin arkistossa hän perehtyi ison vihan lähteisiin aikomuksenaan kirjoittaa seikkaperäinen esitys aiheesta. Tämä kuitenkin estyi muiden tehtävien vuoksi ja lopulta hän 1865 julkaisi teoksensa Lähteitä ison vihan historiaan I. Pariisin arkistoista kootusta lähdemateriaalista puolestaan syntyi teos Olavi Maununpoika Pariisissa ja suomalaisten opinkäynti ulkomailla keskiajalla. Aiheesta on myöhemmin kirjoitettu runsaasti ja se kuluu jatkuvasti uudistuviin tutkimuskohteisiin Suomen keskiajan historiassa.
Lontoon ja Pariisin arkistoista Koskinen keräsi myös materiaalia professorinviran väitöskirjaansa. Hän julkaisikin 1862 Tiedot Suomen suvun muinaisuudesta teoksen tätä tarkoitusta varten. Tämä teos ei tieteelliseltä tasoltaan ole läheskään Koskisen muiden tieteellisten teosten tasoinen. Puutteita on selkeästi mm. muiden tieteiden, esimerkiksi kielitieteen ja arkeologian, tulosten ja tutkimusten hyväksikäytössä. Vaikka lähes kaikki keskeiset vaikuttajat pyysivät Koskista kirjoittamaan tämän kirjansa ruotsiksi, niin pitäen oman päänsä, hän kirjoitti sen suomeksi.
[muokkaa] Akateeminen opettaja
Yleisen historian professoriksi Aleksanterin keisarilliseen yliopistoon Yrjö Koskinen nimitettiin 21. maaliskuuta 1863. Nimitys ei tiedekunnassa kuitenkaan mennyt helposti tai mukinoitta lävitse, elettiinhän juuri samaan aikaan voimakasta suomen kielen nousun ja virallistetuksi tulemisen aikaa. Lausunnon antajan, professori Gabriel Reinin oli helppo antaa suosituksessaan etusija Koskiselle, sillä hänen kilpailijansa, dosentti J. G. Frosteruksen väitösteos oli todella heikkolaatuinen. Tiedekunnan enemmistö oli asiantuntijalausunnon kanssa samaa mieltä. Kuitenkin väitöskirjan kielestä heräsi suuri keskustelu. Professorit Lagus, af Brunér ja Gyldén ilmoittivat, että eivät ymmärrä kieltä, jolla se on kirjoitettu. Konsistorissa arkkiatri Bonsdorff vaati väitöskirjaa hylättäväksi sen kielen tähden. Enemmistö nimityksen tekijöistä kuitenkin katsoi tieteellisen näytön riittäväksi ja suomen sopivaksi kieleksi väitöskirjaan.
Yleisen historian oppituoli ei toki ollut omimpiaan Yrjö Koskiselle, mutta yliopistossa oli juuri historian professorin virka jaettu kahtia, yleisen historian oppituoliin, johon siis Koskinen nimitettiin ja Suomen, Venäjän ja pohjoismaiden historian professorin virkaan, johon ilman hakemusta nimitettiin Suomen historian professori S. Topelius. Näin ainoa mahdollisuus kiinnittää Koskinen yliopiston virkaan oli tehdä hänestä yliopiston yleisen historian professori. Hänestä tuli kuitenkin Suomen historian oppituolin haltija kun Topelius 1876 nimitettiin yliopiston rehtoriksi. Tällöin Koskinen ja Topelius sopivat virkojen vaihdosta ja näin 2. tammikuuta 1876 Koskisesta tuli Suomen historian professori.
Yleisen historian professorin viran hoitamisen yhteydessä Koskinen paneutui erityisesti keskiajan historiaan. Nämä tutkimukset synnyttivät teoksen Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa, joka tosin tuli julkisuuteen vasta 1879. Voidaan hyvin sanoa tämän teoksen olleen eräänlainen merkkipaalu koko suomalaisessa historiantutkimuksessa, myös ruotsinkielinen puoli mukaan luettuna. Teos pyrkii selvittämään miten yleisinhimillisyyden aate ja kansallisuusaate suhtautuvat toisiinsa. Moinen aatehistoriallinen kokonaisselvitys oli edelläkäypää tieteellistä työtä.
Kuitenkin yleisen historian professorin mielenkiinto kohdistui voimakkaasti Suomen historiaan. Tutkimustöittensä tuloksena hän julkaisi vuonna 1870 samana vuonna esitelmänä pitämänsä tutkielman Yrjö Maunu Sprengtportenista ja Suomen itsenäisyydestä. Tässä teoksessä on jo nähtävissä selkeä poliittinen suuntaus Suomen autonomisen statuksen muuttamiseksi ja eritoten sen perusteiden ja historiallisten juurien etsiminen.
Tutkimustuloksensa Yrjö Koskinen kokosi laajaan teokseensa Oppikirja Suomen kansan historiasta 1869–1873 (uusi laitos 1881–1882), jossa hän katsoi Suomen vaiheita suomalaisesta näkökulmasta ja jossa hän piti johtoajatuksenaan Suomen kansan kehittymistä yhä korkeampaan valtiolliseen ja kansalliseen tietoisuuteen. Historiantutkijan näkökulma sai Koskisen toimimaan niin kutsuttujen kansallisten tieteiden tutkimusedellytysten parantamiseksi. Hän toimikin vuosina 1874–1892 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiehenä ja vuonna 1875 oli ensimmäisenä perustamassa Suomen Historiallista Seuraa.
Historiannäkemykseltään Koskinen oli hegeliläis-snellmanilainen ja konservatiivinen historianfilosofisissa katsomuksissaan. Vaikka hänen vaikutuksensa oli omassa ajassaan merkittävä ja vaikka se ulottunut pitkälle myöhempiinkin aikoihin, niin kuitenkin hän oli tyypillinen oman aikansa edustaja ja edustaa selkeästi kansallisromantiikan loppuvaihetta. Hän näki kansakunnan historiallisessa tehtävässä perustan sen olemassololle ja hän asetti kansallisuusaatteen oikeusperustaksi sekä tähdensi kielen ja kansallishengen merkitystä kansallisina tunnusmerkkeinä. Hänessä heijastuvat hyvin sekä Hegelin että Snellmanin ajatukset.
[muokkaa] Sanomalehtimies
Toimiessaan opettajana Turussa Yrjö Koskinen oli vuosina 1853–1854 aloittanut kirjoittamisensa sanomalehdistössä tekemällä artikkeleita Åbo tidningariin. Tästä lähti liikkeelle vuosikymmeniä kestänyt ja monia vaiheita sisältänyt ura. Hänen ensimmäisiä valtakunnallisia foorumeitaan oli Suometar, joka kuitenkin Koskisen ja hänen aatetovereittensa mielestä muuttui liian liberaaliksi ja johti tämän jungfennomaanisen ryhmän perustamaan vuonna 1863 Helsingin Uutiset -nimisen lehden. Tämä lehti ei kuitenkaan ollut pitkäikäinen, vaan sulautui melko pian Suomettareen.
Koskinen ei kuitenkaan tyytynyt koskaan yhteen ainoaan foorumiin näkemystensä esittämiseksi. Näitä muita lehtiä olivat mm. Koskisen itsensä perustama Kirjallinen kuukauslehti vuodesta 1866 lähtien, Suomettaren tilalle perustettu Uusi Suometar vuodesta 1869 alkaen sekä Morgonbladet vuosina 1872–1884. Tämän lisäksi mm. Mehiläisessä ilmestyi Koskisen artikkeleita ja varsinkin sen palstoilla hän joutui kiistaan kansanmiesten, mm. turenkilaisen Kustaa Paturin kanssa.
Kaikissa lehtikirjoituksissaan, jotka julkaistuina muodostavat neljä isoa nidettä, Koskinen toi esille voimakkaan kansallisuusaatteeseen perustuvan näkökantansa. Kirjoittaja oli syvällisesti perehtynyt niin valtiollisen kuin koko yhteiskunnallisenkin elämän eri puoliin tiedemiehen tarkkuudella ja tämä tulee myös esiin hänen kirjoituksissaan. Hyvä esimerkki tästä kaikesta on vuonna 1857 hänen esittämänään julki tuotu vaatimus suomenkielisen ylä-alkeiskoulun perustamisesta Jyväskylään. Mikäli tämä ei toteutuisi niin koulua ei tulisi lainkaan perustaa.
Suomen kielen asema yhteiskunnassa oli Yrjö Koskiselle ehkä kaikkein keskeisimpiä puolustettavia asioita. Hän julkaisikin Helsingin uutisissa helmikuussa 1863 artikkelin Suomikiihko valtiollisena puolueena. Tässä artikkelissaan hän vaati, että opetustoimessa, tuomioistuimissa ja kaikilla valtion- ja kunnallishallinnon aloilla suomen kielen piti saavuttaa sille kansan enemmistön kielenä kuuluva oikeudellinen asema.
Seuraavana vuonna Suomettaressa olleessa artikkelissaan hän voimakkain käsittein moitti senaattia siitä, että se suunnitellessaan 1. elokuuta 1863 julkaistun kieliskriptin edellyttämää uutta kieliasetusta tahtoi omilla hidastavilla toimillaan tehdä keisarillisen ajatukset ja tavoitteet tyhjiksi. Artikkeli oli johti valtiorikosjuttuun kirjoittajaa vastaan. Prosessin aikana Turun hovioikeus kielsi Koskiselta oikeuden antaa selityksen asiasta suomen kielellä. Syynä oli se, että professori Koskisen ei voitu katsoa kuuluvan siihen "varsinaiseen suomenkieliseen väestöön, josta kieliasetus puhui".
Eittämättä Yrjö Koskinen oli J.V. Snellmanin jälkeen voimakkaimmin suomalaista yhteiskuntaa käsitellyt kirjoittaja. Hän joutui jatkuvasti ruotsinkielisen ja liberaalin ryhmän hyökkäyksien kohteeksi kirjoitustensa vuoksi.
[muokkaa] Fennomania
Autonomisen Suomen yhteiskuntapolitiikassa J. V. Snellmanista alkoi kielen merkityksen korostamiseen ja saksalaiseen idealistiseen filosofiaan. lähinnä Hegeliin, pohjautuva yhteiskuntapoliittinen fennomania. Koulutus oli Snellmanin mukaan se väline, jonka avulla tuollainen suomenkielinen sivistyneistö pystyttäisiin luomaan. Tämän periaatteen omaksui itselleen nuori Yrjö Koskinen, joka 1860-luvulla politisoi fennomanian yhteiskuntapoliittiseksi puolueeksi.
Koskisen aikana suomalaisuusliikkeeseen tulivat mukaan vauraat Etelä- ja Länsi-Suomen talonpojat. Vanhastaanhan fennomaniaa olivat kannattaneet ylioppilaat, eräät korkeat virkamiehet ja osa papistoa. Liikemiehet ja teollisuus liputtivat selvästi ruotsalaisuuden puolesta. Fennomania siis vaikutti itsenäisen talonpojan ihanteen syntymiseen, ja myös uusia urbaaneja ja teollisia ryhmittymiä vastustavat perinteisen älymystön edustajat löysivät fennomaniasta aatteellisen kotinsa. Voidaan sanoa, että fennomania oli sivistyksellisesti radikaali, mutta yhteiskunnallisesti ja poliittisesti konservatiivinen liike. Sen vastustajista kiihkein eli ruotsalaisuusliike eli svekomania sen sijaan rakensi paljolti liberalistiselle aatepohjalle. Näin fennomania merkitsi kulttuurista vastausta modernisaation haasteeseen. Kun suomen kieltä levitettäisiin laajoille kansanosille, niin se avulla esitettiin saavutettavan kansallinen yhtenäisyys ja samalla suojeltiin perinteistä agraarista ja sosiaalista järjestystä. Modernisaatiokehityksen taustalle jäi vaikuttamaan ajatus omalla työllään toimeentulevasta talonpojasta.
Suomalaisen puolueen johtohahmo, sen ideologinen primus motor oli Yrjö Koskinen, jonka maailmankuvassa yhdistyivät kristillinen ajattelu, näkemys Jumalasta pienen kansan tulevaisuudesta huolehtivana isänä sekä järkevän valtioajattelun kannattaminen. Tämä viimeinen merkitsi eritoten hyvin suhteiden ylläpitämistä Venäjään ja sen hallitsijaan. Koskiselle skandinaavinen liberalismi oli yhtä kuin suomalaisen kansanhengen tukahduttaminen sekä Suomen ja Venäjän suhteiden vaarantamista vapaus- ja muilla vaatimuksilla.
Kun Suomalainen puolue vuosisadan lopulla hajosi ja siitä muodostuivat vanhasuomalainen- ja nuorsuomalainen puolue, niin Yrjö-Koskinen edusti ns. myöntyvyyslinjaa vanhasuomalaisena ja vastapuoli oli tiukasti ns. perustuslaillinen puolue. Syynä oli etenkin suhtautuminen venäläistämistoimiin Suomessa. Myöhemmin tätä Yrjö-Koskisen myöntyvyyslinjaa on pidetty Paasikiven–Kekkosen linjan esikuvana.
[muokkaa] Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen
[muokkaa] Valtiopäivämies
Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen varsinainen valtiollisen vaikuttajan ura lähti liikkeelle jäsenyydestä pappissäädyssä vuosien 1872, 1877–1878 ja 1882 valtiopäivillä. Sääty oli koostumukseltaan melkoisen fennomaaninen ja Yrjö-Koskinen saavutti siellä merkittävän aseman. Hän oli tavallaan koko säädyn johtavin hahmo. Hän joutui kuitenkin 1885 jättämään pappissäädyn ja siirtyi edustajaksi aatelissäätyyn, jonka jäsenenä hän osallistui vuosien 1888, 1891, 1894 ja 1900 valtiopäiville. Siellä hän ei saavuttanut vastaavaa johtoasemaa kuin pappissäädyssä, sillä aatelisto oli huomattavasti vähemmän fennomaaninen ja vähemmän innostunut Yrjö-Koskisen vahvoista suomalaiskansallisista aatteista.
[muokkaa] Senaattori
Kun kreivi F. L. Heiden tuli Suomen kenraalikuvernööriksi, niin hän osoitti halua ottaa selvää Suomen kielellisen enemmistön olosuhteista ja asemasta. Näin hänen ja kielellisen enemmistön välille kehittyi luottamuksellinen suhde, mikä puolestaan ärsytti ruotsinkielistä yläluokkaa. Ehkä merkittävin seuraus tästä Heidenin asenteesa oli kun hän 11. toukokuuta 1882 kutsui Yrjö-Koskisen senaatin ja sen kamaritoimituskunnan jäseneksi. Yleisesti Yrjö-Koskisen todettiin senaatissa edustavan suomalaista puoluetta ja sen katsantotapaa, vaikka senaatti ei varsinaisesti ollut puoluepoliittisesti järjestäytynyt organisaatio.
Vuonna 1885 Yrjö-Koskinen siirtyi hänelle paljon paremmin sopivan kirkollistoimikunnan päälliköksi ja näin maan opetustoimi tuli hänen alaisuuteen. Tähän uuteen asemaan hänellä oli mitä parhaat edellytykset. Hänellähän oli kokemusta opettajana toimimisesta niin koululaitoksessa kuin yliopistossakin. Lisäksi hänellä oli hyvät suhteet Suomen papistoon, olihan hän ollut säädyn edustajana valtiopäivillä ja yksi sen vaikutusvaltaisimmista henkilöistä. Lisäksi suuri osa papistoa on aatemailmaltaan hyvinkin fennomaanista.
Kun Yrjö-Koskinen tuli kirkollistoimituskunnan päälliköksi, maassa oli 11 täydellistä valtion lyseota, niistä 8 oli ruotsinkielisiä ja 3 suomenkielisiä. Hänen ponnistelujaan tämän epäsuhdan korjaamiseksi kuvaa se, että kun hän erosi niin Suomessa oli 23 valtion lyseota, joista suomenkielisiä oli 15, eli lähes kaksinkertainen määrä ruotsinkielisiin verrattuna. Näin kehitys toimi siis poikakoulujen taholla, tyttökoulujen kohdalla se oli samansuuntainen. Vuonna 1882 oli maassa 7 ruotsinkielistä valtion tyttökoulua, eikä ainoatakaan suomenkielistä. Kuitenkin vuonna 1899 kouluja oli 12, joista 7 oli suomenkielistä ja 5 ruotsinkielistä. Suomenkielisten koulujen asema oli muuttunut lähes olemattomasta vastaamaan paremmin maan kieliolosuhteita, vaikka todellista tasa-arvoa ei vielä ollutkaan saavutettu.
Vaikka oppikoulujen suomenkielisyys oli tärkeä asia, niin kuitenkin 1800-luvun loppupuolen tärkein ja keskeisin koulukysymys koski kansakoulua ja sen saamista todelliseksi koko kansan kouluksi. Kansakoulujen varsinainen tulo suomalaiseen yhteiskuntaan alkoi 1866 säädetystä kansakoululaista, joskin jo sitä ennen oli maahan ehditty perustaa muutama yksityinen ja jopa kunnallinenkin kansakoulu. Vuonna 1882 maassa oli 667 kansakoulua ja niissä 39 372 oppilasta. Yrjö-Koskisen aktiivisen kansakoulupolitiikan tuloksena luvut olivat vuonna 1899 aivan toisenlaisia, kansakouluja oli 1 650 ja niissä oppilaita 98 514. Muutos oli merkittävä ja kehitys kohden suomalaista koulutusyhteiskuntaa oli alkanut.
Yrjö-Koskisen läsnäolo senaatissa sai kysymyksen maan virasto- ja tuomioistuinkielestä jälleen nousemaan esille. 18. maaliskuuta 1886 annettu käskykirje julisti suomen kielen viralliseksi kieleksi ja tätä käskykirjettä täydensi 4. huhtikuuta 1887 annettua avoin kirje, jolla mukaan kuntien pöytäkirjakieli määräsi alempien viranomaisten pöytäkirjakielen kunnan alueella. Ylemmille virkamiehille toki jäi edelleen oikeus itse päättää kumpaa kieltä tahtoivat käyttää.
Vuoden 1899 ns. helmikuun manifesti johti lopulta senaattori Yrjö-Koskisen eroon. Kyseessä oli perustavaa laatua oleva ristiriita ns. Koskisen tukeman myöntyvyyssuuntauksen ja heitä vastaan taistelevan perustuslaillisen suuntauksen välillä. Keisari suostui Yrjö-Koskisen eronpyyntöön ja saman tien hän joutui melkoisen häväistyskampanjan kohteeksi. Tämän myötä vetäytynyt senaattori tunsi kannatuksensa kansan keskuudessa vähentyneen ja sen hän joissain yhteyksissä ilmoitti jopa eroamisensa erääksi keskeiseksi syyksi.
Eronsa jälkeen senaattorissa heräsi vanha lehtimies ja hän aloitti uudelleen sanomalehtikirjoittelunsa. Hän kehotti kirjoituksissaan kansaa tukemaan kotimaista hallitusta ja luopumaan ruotsalaisista ja näin hän vähin erin saavutti takaisin vanhan luottamuksensa kansan keskuudessa.
[muokkaa] Aatelismies
Keisari-suuriruhtinas myönsi Yrjö-Koskiselle aatelisarvon vuonna 1882. Silloin hän otti sukunimekseen entisen kirjailijanimensä yhdysviivalla yhdistettynä. Uudeksi nimeksi tuli Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen. Vuonna 1897 hänet korotettiin vapaaherralliseen säätyyn. Syynä tähän kunnianosoitukseen voidaan pitää ennen kaikkea hänen laajaa ja monipuolista yhteiskunnallista työtään, mutta varmaankin myös voimakkaalla suomalaisuuden korostamisella oli oma osansa, sillä vähensihän se venäläisten kovasti vierastamaa ruotsalaisuutta ja toimi tälle hyvänä vastapainona.
[muokkaa] Jälkikasvu
Monet Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen jälkeläisistä sijoittuivat huomattaviin yhteiskunnallisiin asemiin. Hänen poikansa Yrjö Koskinen Yrjö-Koskinen (1854–1917) toimi kouluylihallituksen johtajana sekä senaatin kirkollisasiain päällikkönä (myöhempää opetusministeriä vastannut virka) ja vaikutti merkittävästi suomalaisen kansakoululaitoksen kehitykseen. Hän toimi myös valtakunnanpolitiikassa, ensin aatelissäädyn edustajana säätyvaltiopäivillä ja sitten suomalaisen puolueen kansanedustajana uudessa eduskunnassa. Y. K. Yrjö-Koskisen poika Aarno Yrjö-Koskinen (1885–1951) oli diplomaatti, pitkäaikainen Moskovan lähettiläs ja J. E. Sunilan II hallituksen ulkoministeri.
Nuorempi poika Eino Sakari Yrjö-Koskinen (1858–1916) toimi Tampereen reaalilyseon rehtorina sekä istui veljensä tavoin valtiopäivillä ja eduskunnassa. Hänen puolisonsa Iida Yrjö-Koskinen (1857–1937) johti Hämeenlinnan suomalaista tyttökoulua ja työskenteli työläisnaisten yhteiskunnallisen valistamisen puolesta, sekä istui eduskunnan jäsenenä samaan aikaan miehensä kanssa.
[muokkaa] Teokset
- Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä. 1851
- Läseöfningar i finska språket för begynnare. Förra afdelningen: Tjugu timmars kurs. Carl Ch. Gröhn 1855
- Nuija-sota: sen syyt ja tapaukset. 1857–1859
- Nuijasodan syyt ja alku Pohjanmaalla / kirjan-tekijä Yrjö Sakari Forsman; päällysmies Gabriel Rein. 1858
- Läseöfningar i finska språket för begynnare. Sednare afdelningen: Trettio timmars kurs. G. L. Söderström 1858
- Mansikoita ja mustikoita. SKS 1859
- Finska språkets satslära: ett försök. Lillja 1860
- Tiedot Suomen-suwun muinaisuudesta: yliopistollinen väitöskirja / jonka Suomen Yliopiston Historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan suostumuksella tarkastettavaksi esittää Yrjö Sakari Forsman. 1862
- Opiksi ja huwiksi: lukemisia Suomen perheille osa 1 / toimittanut Yrjö Koskinen. 1863
- Kertomuksia ihmiskunnan historiasta A. W. Grube’n mukaan osa 1: Wanha aika 1: Itä-maiset kansat ja kreikkalaiset. SKS 1864
- Kertomuksia ihmiskunnan historiasta A. W. Grube’n mukaan osa 2: Wanha aika 2: Romalaiset. SKS 1865
- Kertomuksia ihmiskunnan historiasta A. W. Grube’n mukaan osa 3: Keski aika 1: Ristiretkiin saakka. SKS 1865
- Lähteitä ison vihan historiaan. 1865
- Kertomuksia ihmiskunnan historiasta A. W. Grube’n mukaan osa 4: Keski aika 2: Ristiretkistä alkaen. SKS 1867
- Oppikirja Suomen kansan historiassa. 1869–1873
- Yrjö Maunu Sprengtporten’ista ja Suomen itsenäisyydestä / esitellyt yliopiston juhlasalissa maalisk. 17 p. 1870 Yrjö Koskinen. 1870
- Savo ja Savonlinna: utukuvia muinaisuudesta / Olavin-linnan vuosisatais-juhlan johdosta kirjaillut Yrjö Koskinen. 1875
- Rikkaudesta: neljä lyhyttä lukua. Kansanvalistusseura 1875
- Om ordnandet af krigsväsendet i Finland. Edlund 1876
- Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa: luento-jakso. 1879
- Kemin ja Iin lohi-vesien vanhempi historia. 1879
- Tutkimus maanomistus-seikoista Suomenmaassa keskiaikana. 1881
- Suomen kansan historia. Edlund 1881–1882
- Maaveron poistamisesta tai muuttamisesta. 1889
- Mitä nykyinen asema vaatii? 1891
- Pohjan-piltti kuvaus lopulta 13:tta vuosisataa. Werner Söderström 1891
- Kristillisyyskö vai pakanuus vallitsemassa? 1892
- Kristin-uskon asema ja perustus. Werner Söderström 1893
- Vastaus "Kahdelle vanhalle suomenmieliselle", jotka omassa nimessään ovat minulle kirjeensä lähettäneet, mutta yleisön edessä tahtovat käydä mainitulla salanimellä. SKS 1901
- Puolan kapinat vv. 1831 ja 1863. Werner Söderström 1903
- Kansallisia ja yhteiskunnallisia kirjoituksia, osa 1: 1851–1862. SKS 1904–1905
- Kansallisia ja yhteiskunnallisia kirjoituksia, osa 2: 1863–1871. SKS 1904–1906
- Yrjö-Koskisen avoin kirje 10 p:ltä joulukuuta 1900. 1912
- Kansallisia ja yhteiskunnallisia kirjoituksia, osa 3: 1872–1876. SKS 1916
- Kansallisia ja yhteiskunnallisia kirjoituksia, osa 4: 1877–1903. SKS 1930
[muokkaa] Lähteet
- Kauppinen E.; Kirjallinen Kuukauslehti (1952).
- Rommi Pirkko; Myöntyvyyssuuntauksen hahmottuminen Yrjö-Koskinen ja suomalaisen puolueen toimintalintalinjaksi (1964).
- Suolahti G. – Koskimies R.: Y.S. Yrjö-Koskisen elämä I–III (1933–1974).
- Yrjö Koskinen Edustajamatrikkeli. Helsinki: Eduskunta.
