Suomenhevosen historia

Wikipedia

Suomenhevosen historia voidaan juontaa pohjoiseurooppalaisesta hevosrodusta. Hevosia oli Skandinaviassa kotieläiminä jo kivikauden loppupuolella, noin vuonna 2000 ennen ajanlaskumme alkua.

Sisällysluettelo 1 Hevonen esihistoriallisessa Pohjois-Euroopassa 2 Hevonen keskiajan Suomessa 3 Hevonen 1500–1700-luvun Suomessa 4 Hevonen Suomen suuriruhtinaskunnassa 5 Suomenhevosten orisukujen muodostuminen 5.1 Murto 5.2 Eino-suku, nyk. Lohdutus-suku 5.3 Kirppu-suku 5.4 Uljaanpoika-suku 6 Valkoinen suomenhevonen 7 Suomenhevonen ulkomailla 8 Jalostuksen pitkäaikainen vaikutus 9 Katso myös 10 Viitteet 11 Lähteet

[muokkaa] Hevonen esihistoriallisessa Pohjois-Euroopassa

Eläintieteellisten luulöytötutkimusten mukaan Itämeren alueen hevoset edustivat pohjoiseurooppalaista rotua. Rodulle ominaisia piirteitä olivat leveä otsa, lyhyt kuono ja pitkähkö karva. Rotu periytyi niin kutsutusta tarpaaniryhmän villihevosesta. Luiden perusteella arvioituna pohjoiseurooppalaiset hevoset olivat säkäkorkeudeltaan noin 130 cm. Myös suomenhevonen kuuluu rodullisesti tähän ryhmään.

Hevosen tiedetään kuuluneen kotieläimistöön jo vuonna 2000 eaa. Tiedot perustuvat haudoista löydettyihin luihin. Skandinaviassa hevosia kuvattiin myös pronssikauden kalliopiirroksissa. Rautakaudelta tunnetaan kuolaimia^[1], joita on löytynyt suohon upotettujen uhriesineiden joukosta ja haudoista.

Virossa toistaiseksi vanhimmat kotihevosen luulöydöt ovat pronssikaudelta eli noin vuodelta 1500 eaa. Kansatieteilijä Kustaa Vilkunan mukaan hevonen kuului todennäköisesti kotieläimistöön nykyisen Suomen alueella jo kivikauden lopulla. Sanat hepo ja hevonen tunnetaan kaikissa itämerensuomalaisissa kielissä ja ne ajoittuvat varhaiskantasuomalaiseen aikaan. Sana varsa on vielä vanhempi. Sanat ratsu ja ratsastaa, jotka kuuluvat vain hevoskulttuuriin, ovat nekin etymologisesti yhteneväisiä kaikissa itämerensuomalaisissa kielissä.

Suomesta on löydetty esihistorialliselta ajalta valjaiden osia, kuten kuolaimia, hihnanjakajia ja renkaita. Esineet ovat olleet haudoissa, jotka on ajoitettu merovingiaikaan (noin 575–800), viikinkiaikaan (800–1050) ja ristiretkiaikaan (1050–1300). Hevonen oli kuitenkin käytössä kotieläimenä jo huomattavasti ennen merovingiaikaa.

Vanhimmat hevosiin liittyvät hautalöydöt, yksinkertaiset kuolaimet, ovat peräisin Vöyriltä ja ne on ajoitettu merovingiaikaan. Merovingiajan yleisin kuolaintyyppi oli rengaskuolain kuten myös myöhempinä ajanjaksoina. Viikinkiajalta on löytynyt myös heloja ja hihnanjakajia, joita on todennäköisesti käytetty valjastuksessa.

Hevosvarusteiden hautaaminen vainajan mukana on kiinnostanut tutkijoita. Erääksi syyksi on epäilty hevosen muuttunutta käyttöä: hevosesta tuli veto- ja kantojuhdan lisäksi sotaratsu. Pitkillä sotaretkillä isännän ja ratsun suhde saattoi kehittyä lämpimäksi. Isännän viimeiselle matkalle annettiin mukaan läheisimmät esineet, ja niihin saattoivat kuulua uskollisen ratsun kuolaimet. Kuolaimia on tavattu sekä miesten että naisten haudoista. Kuolainhautaukset loppuivat ristiretkiaikana, kun uusi kristillinen hautauskäytäntö tuli vallitsevaksi.

[muokkaa] Hevonen keskiajan Suomessa

Ensimmäinen kirjallinen tieto suomalaisten hevosista on paavi Gregorius II:n kirjeessä vuodelta 1229. Paavi syytti gotlantilaisia kauppiaita hevosten viemisestä pakanoille Suomeen. 1300-luvulla karjalaiset olivat kuuluisia hyvistä hevosistaan. Maine oli niin kova, että muualla puhuttiin Tamma-Karjalasta. Karjalaiset myivät hevosiaan laivalasteittain Saksaan. Ruotsin kuningas ei kuitenkaan katsonut karjalaisten kaupankäyntiä hyvällä silmällä vaan puuttui kauppaan ja kielsi myymästä alle 7-vuotiaita hevosia.

[muokkaa] Hevonen 1500–1700-luvun Suomessa

Ruotsalainen historioitsija Olaus Magnus mainitsi suomenhevoset teoksessaan Pohjoisten kansojen historia (Historia de gentibus septentrionalibus, 1555). Hänen figuurihahmoin koristettu karttansa Carta marina^[2] kuvaa piirroksin hevosen käyttöä ja peltomaan muokkaamista auralla, piikkiäkeellä ja unkaamalla. Säännöllinen pelto- eli auraviljely sai pysyvän jalansijan 1500-luvulla Etelä-Pohjanmaalla ja se syrjäytti kaskiviljelyn.

1500-luvulla Suomeen määrättiin perustettavaksi hevossiittoloita. Määräyksen antoi kuningas Kustaa Vaasa vuonna 1550. Siittoloita perustettiin Lounais- ja Etelä-Suomeen ja niihin piti tuoda hevosia myös Ruotsista.

Varhaisimmat tiedot suomalaisesta ratsuväestä ovat niin ikään peräisin 1500-luvulta. Vuonna 1555 Suomeen perustettiin ensimmäinen ratsuväen lipusto, ja talollisille luvattiin verovapaus ratsain suoritetusta palveluksesta. Ilmajokelainen talonpoika Jaakko Ilkka kustansi itselleen ja kahdelle palkkahuoville ratsusotavarustuksen käynnissä olevaan Venäjän sotaan vuoden 1590 aikoihin. Vuoteen 1592 mennessä Ilkka oli ottanut osaa kolmeen suurempaan sotaretkeen, joista pisin ulottui Venäjälle, Novgorodin porteille. Puoliaatelinen eli "knaapi" Ilkka valittiin kapinoivien talonpoikien, nuijamiesten, päälliköksi vuonna 1596. Nokialla epäonnistuneen sotaretken jälkeen hän pakeni ratsain Ilmajoelle, missä hän jäi kiinni. Ilkka teloitettiin Kyrön kirkolla.

1600-luvulla, kolmikymmenvuotisen sodan aikana, suomalaisia ratsusotilaita alettiin kutsua hakkapeliitoiksi. Hakkapeliittojen hevosen silmiinpistävä rotuominaisuus oli hevosen korkeus. Se oli satulan takaa mitattuna noin 105–130 cm korkea. Professori Aulis J. Alanen kuvaa joukkoja seuraavasti: "Mitään edustusjoukkoa eivät hakkapeliittamme liene olleet. Kerrottakoon eräästä Kustaa II Aadolfin joukkojen paraatista 30-vuotisessa sodassa, kuninkaan vielä eläessä. Ensinnä kulki joukko sinisen, keltaisen, vihreän ym. rykmenttien palkkajoukkoja koreissa varusteissa. Sitten tuli, miten kuten vaatetettuina, suitset ja miekanhankkilukset, tuohella ja naruilla paikattuina, jalat pienten takkuisten hevosten selästä roikkuen ja hukarit maata viistäen laihaposkinen, mutta tuimakatseinen joukko. Kun menoa katseleva Hollannin lähettiläs kysyi: keitäs nämä ovat? viimmeisenä ratsastava lihava saksalainen kuormastovääpeli ylpeänä vastasi: –Kuninkaan henkikaarti, suomalaiset pärkkele!". Vastoin Suomessa sitkeästi eläviä uskomuksia hakkapeliitat eivät ratsuineen niittäneet mainetta Keski-Euroopan sotakentillä. Sikäläisissä lähteissä mainitaan vain harvoin suomalaiset.^[3]

Ruotsin kuningas Kaarle X Kustaan aikana suomalaiset sotivat Puolassa ja Tanskassa. Vuonna 1658 tehtiin kuuluisa ratsastus Vähä-Beltin yli. Vuonna 1676 Lundin taistelussa majuri Münchausenin Karjalasta kokoama "musta rakuunarykmentti" kaatui viimeiseen mieheen. Kuningas Kaarle XI:n aikana maahan vakiintui ruotujakolaitos. Se tarkoitti asevelvollisuutta, jossa muutamat talot muodostivat ruodun. Varakkaimmat rusthollitilat varustivat ratsuväen.

1700-luvulla Kaarle XII:n myötä alkoivat uudet sodat, pohjansota ja isoviha. Narvassa taisteltiin voitokkaasti ja välillä käytiin Keski-Euroopassa voittamassa, kunnes ratsastus Euroopan halki päättyi tappioon Pultavassa. Pultavan taistelun jälkeen venäläiset miehittivät Suomen. Isoviha ja venäläisten miehitys päättyivät Uudenkaupungin rauhaan.

Fredrik I:n aikana Uudenmaan ja Hämeen ratsuväkirykmentin nimi muutettiin Uudenmaan ja Hämeen rakuunarykmentiksi. Tältä ajalta on peräisin kahden ristissä olevan f-kirjaimen tunnus. Hattujen sota katkaisi vuosina 1741–1742 rauhallisen kauden, ja Lappeenrannan taistelun jälkeen maa miehitettiin uudelleen. Sodan päätyttyä perustettiin Karjalan rakuunarykmentti ja henkivartiorakuunarykmentti.

Vuonna 1761 P. A. Gadd, yksi ensimmäisistä maanviljelyskemian tutkijoista Suomessa, kertoi esitelmässään savo-karjalaisesta hevosesta. Hänen mukaansa se polveutui tataarihevosista ja kasvoi harvoin 133 senttimetriä korkeammaksi. Sillä oli hyvä vetokyky ja rakenne, ja väriltään se oli rautias tai ruunikko. Gaddin mukaan rotua löytyi myös muualta, mutta sitä oli jalostettu ruotsalaisen skånenhevosen avulla suuremmaksi.

1600- ja 1700-luvulla kruunun hevossiittoloita levitettiin Itä-Suomeen. Vuonna 1780 Rantasalmen Haapaniemessä pidettiin ruotsalaisen Strömsholmin rodun siitosoriita, mutta Haapaniemi lakkautettiin lopulta melko pian.

Savon prikaatin komentaja Yrjö Maunu Bregfudden kehitti uuden kevyen ratsuväen taistelutekniikan, joka soveltui Suomen oloihin ja maastoon. Sitä käytettiin ensimmäisen kerran Porrassalmen taistelussa vuonna 1789 sekä Tilhovan taistelussa, jossa Kymijoen yli tulleet venäläiset pysäytettiin. Vuonna 1808 Suomen sodan aikana rakuunat ottivat rajusti yhteen kasakoiden kanssa. Sodan seurauksena Suomi liitettiin Venäjään, ja ratsuväen tarina katkesi 80 vuodeksi.

[muokkaa] Hevonen Suomen suuriruhtinaskunnassa

Suomen sodan vuosilta 1808–1809 maahan jäi paljon venäläisten hevosia, joista osasta polveutui hyvinkin arvostettuja kantoja. Suomen tiettävästi ensimmäinen ravikilpailu (tosin ilman ajanottoa) järjestettiin Turussa Aurajoen jäällä vuonna 1821. Varsinainen kilpailutoiminta ajanottoineen ja palkintoineen alkoi 1850-luvun puolivälissä.

Venäjän keisarillinen Suomen senaatti antoi vuonna 1840 2300 ruplan määrärahan kruunun siitosoriin ostamiseksi. Pyrkimyksenä oli parantaa Suomen hevoskantaa. Pielisjärvellä kehittyi niin kutsuttu Sarkkilan rotu, jonka kantaisänä pidetään sotaherra Fyrstenborgin Zefirka-oritta. Se oli 1850-luvulla Pielisjärvellä ja Liperissä kruununorina. Sarkkilan oriilla astutettiin myös arabialainen tamma, mistä syntyi niin kutsuttu Halin rotu. Nämä suvut ovat sittemmin kadonneet todennäköisesti hevoskaupan myötä.

Loviisassa perustettiin 28. joulukuuta 1860 ensimmäinen Hevoslajin parantamisyhdistys Suomessa. Yhdistyksestä sai alkunsa Hevosystäväin- ja jalostusyhdistysten perustaminen. Katovuodet 1867–1868 merkitsivät hevoskannan kehityksen alkua. Parannuspyrkimykset tulivat esiin lisääntyneen hevoskaupan myötä. Myös hevosten maahantuonti ulkomailta lisääntyi.

Uudellamaalla toimi vuosina 1870–1880 yhtiö, joka pyrki parantamaan Suomen vaunuhevoskantaa norfolk-rodulla. Toiminta epäonnistui seuraavan sukupolven oltua enimmäkseen päävikaisia. Samaan aikaan Heinävedelle perustettiin siittola, joka hankki orlovrotuisia oriita. Siittolassa oli tiettävästi myös yksi arabialainen ori. Muutama eteläsuomalainen kartano käytti siitokseen täysi- tai puoliverisiä hevosia. Tavoitteena oli kasvattaa tilalle omia ajohevosia ja muutama myyntiinkin. Venäläisten juoksijahevosten jälkeläisiä levisi tätä kautta. Sekarotuisia hevosia saattoi kulkeutua vilkastuneen liikenteen ja hevoskaupan myötä kauaksikin. Muutama kartano Etelä-Suomessa käytti siitokseen ardennilaisrotuisia hevosia. Norjalaisia gudbrandsdalin- eli dölehevosia käytettiin siitokseen Oulun läänissä.

Suomalainen ratsuväki perustettiin uudelleen säätyjen anomuksesta vuonna 1887. Se aloitti toimintansa vuonna 1890 Lappeenrannassa. Komentajana oli Oskar Theoder Shuman. Sortovuonna 1901 Suomen sotaväki ja rakuunat lakkautettiin uudelleen. Vuonna 1915 jääkärit saivat Saksassa sotilaskoulutusta, ja vuonna 1917 perustettiin myös jääkärien ratsuosasto. Porvooseen perustettu ja Lappajärvelle siirretty ratsastava värvätty poliisijoukko, järjestyslipusto, sai vanhan kunniakkaan Uudenmaan rakuunarykmentin nimen. Saksasta saapuneet suomalaiset ratsujääkärit komennettiin Joensuuhun perustettuun Karjalan ratsuväkirykmenttiin.

Kirjailija Zacharias Topelius kuvasi suomenhevosta Maamme-kirjassa (1875), josta tuli lukukirja Suomen kouluihin yli sadan vuoden ajaksi. Kirjan mukaan suomalaiset olivat taipuvaisia pankollamakailuun, kun taas suomalainen hevonen oli ihanteellinen työjuhta. Topelius nostikin juuri suomenhevosen kansan esikuvaksi, kun sen oli ryhdyttävä ponnistuksin raivaamaan ja kehittämään karua maataan.^[4]

[muokkaa] Suomenhevosten orisukujen muodostuminen

Orisukujen kaavoista ilmenee, että tunnetut orilinjojen kantaisät syntyivät vuosien 1864–1899 välillä. Valtion ostamat ja sijoittamat kruununoriit vaikuttivat Suomessa jo vuodesta 1835 alkaen, mutta niistä ei muodostunut tunnettuja orisukuja. Valtion tukema kruununorijärjestelmä jatkui eri muodoissa 1900-luvun puolelle. Ratkaisevan sysäyksen orilinjojen muodostukselle antoi Ruotsin eläinlääkintäopiston johtaja G. W. Sjöstedt, joka kutsuttiin vuonna 1863 Suomeen antamaan ohjeita hevosjalostukseen. Sjöstedt suositteli ravikilpailujen järjestämistä. Valtiovalta asettikin hänen ohjeidensa mukaan huomattavan vuosittaisen määrärahan ravikilpailujen järjestämiseksi eri puolilla maata. Kilpailujen matkaksi tuli 3 virstaa (3218 metriä), sillä Sjöstedt oli suositellut kestävyyttä vaativaa matkaa. Valtio julkaisi tulokset Tilastollisissa tauluissa. Kilpailuhevosten numerointi oli juokseva ja siitä käytettiin esimerkiksi seuraavanlaista lyhennystä: o Jaakko tt 118. Tilastointia voi pitää Suomen ensimmäisenä kantakirjana.

Hippologi ja läänineläinlääkäri J. L. Fabritiuksen mukaan raviurheilu oli paras tapa kehittää hevosia. Hänen omaa orittaan, vuonna 1879 syntynyttä Kirppua, on luonnehdittu suomenjuoksijan kantaisäksi. Myös määrätietoinen jalostus katsottiin paremmaksi tavaksi kehittää rotua kuin tuontihevosten käyttö. Suomenhevosen kantakirja avattiin vuonna 1907, ja valtio merkitsi siihen ensimmäiset oriit. Valtion rahoittamien kilpa-ajojen voittajilla katsottiin olevan jalostukseen sopivia ominaisuuksia. Kuninkuusravit järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1924.

Maatalouden kehittyessä koneellisempaan suuntaan tarvittiin hevosia, joiden vetokyky oli hyvä. Ravikuninkaita ei katsottu hyvällä, sillä juoksukykyä pidettiin toisarvoisena. Osa kasvattajista piti tosin edelleen hevosen liikkuvuutta tärkeänä.

1800-luvun loppupuolella ja vielä osittain 1900-luvun alussa syntyi useita orilinjoja, jotka jatkuivat kymmeniin polviin. Vilkkaan työhevoskauden kolme suurinta sukua olivat Murto-, Kirppu- ja Eino-suvut. Murto-suvun levinneisyysalue oli aluksi Pohjanmaalla, Kirppu-suku oli enemmistönä Etelä- ja Länsi-Suomessa ja Eino-suku Savossa.

Käyttöhevosten hinta romahti syksyllä 1948 koneellistumiskehityksen takia. Sen jälkeen alaa ovat vallanneet ne orisuvut, joissa on esiintynyt eniten juoksijataipumuksia. Hevosten lukumäärä on pudonnut sotaa edeltäneestä ajasta nykypäivänä kymmenesosaan. Kehityksen myötä ovat jäljelle jääneet vain neljä orisukua: Murto, Kirppu, Eino ja Uljaanpoika.

[muokkaa] Murto

Murto-suku on nimetty suvun kuuluisimman oriin mukaan. Tämä tunnettu suku on lähtöisin oriista Jaakko (tt 118)^[5], joka oli syntynyt vuonna 1864 Palomäen talossa Vilppulassa. Jaakko kilpaili useilla Pohjois-Hämeen tunnetuilla hevosmiehillä, ja vuonna 1875 ori ostettiin Porvoon Hevossiitosyhtiölle.

Toukokuun 17. päivästä vuonna 1917 muodostui merkittävä päivä nykyiselle suomenhevoselle. Vähäkyrön Saarenpäässä syntyi Juho Salmella ori Murto (2306)^[6], josta tuli suomenhevosten merkittävin kantaisä. Varsa-ajan sen omisti Juho Mullo Vähäkyröstä ja kilpailukaudella omistajina olivat Yrjö Laikas Laihialta ja Eino Koskinen Helsingistä. Vuonna 1931 Murto ostettiin siitosoriiksi Murto-yhtymään Etelä-Pohjanmaalle. Ori kuoli vuonna 1936.

Murto saavutti ravikuninkuuden kaksi kertaa. Murron lähisuvussa oli työhevosia, mutta juoksijoitakin löytyi. Kun oritta tarjottiin ensimmäistä kertaa kantakirjaan, se hylättiin oudontyyppisenä ja liian loistokkaana. Maine ja kunnia alkoi Laihialla, kun viisivuotias Murto voitti. Turpeana ja lihotettuna Murto pääsi kantakirjaan Vaasassa vuonna 1923. Lopullinen nousu huipulle tapahtui vuonna 1925 kansainvälisillä areenoilla, Norrköpingin radan vihkiäisajoissa Ruotsissa. Murron ansiolista on pitkä: ori oli kahdeksankertainen SE-hevonen, kaksinkertainen ravikuningas, Solvallan valloittaja (Murron taakse jäi kaksi Amerikasta tuotua lämminveristäkin), ensimmäinen aikarajan 1.30 alittaja ja mestariperiyttäjä. Murrolla oli lähes 1000 varsaa, joista 52 oritta ja 134 tammaa sai siitoshevosen oikeudet. Murron jälkeläisistä kuuluisin oli Eri-Aaroni.

Eri-Aaroni (3423)^[7] syntyi vuonna 1932 Seinäjoella. Ori teki pääasiallisen siitostyönsä Laihian Oriyhdistyksellä. Se voitti ravikuninkuuden, ravasi suomenhevosten ennätyksen 1.27.8 ja tuotti 1100 jälkeläistä. Jälkeläisistä 22 alitti tähtijuoksijan rajan. Eri-Aaronissa yhdistyivät työhevosen ja juoksijan ominaisuudet, joista 167 ori- ja 381 tammajälkeläistä todistavat isän hyväksi vetovarmuuden periyttäjäksi. Koristeveistomestari Oiva Kentta kertoi usein tarinaa isoisästään, joka katui koko elämänsä sitä päivää, kun jätti ostamatta Eri-Aaronin. Ajaessaan Seinäjoella Eri-Aaronin laitumen ohi mieleen tulivat muistot viisaasta ja oppineesta varsasta. Vielä 1930-luvulla murtolaiset hevoset olivat aliarvostettuja. Tunnustus tuli myöhemmin, kun maine oli saavutettu "baanalla". Kantakirjakonsulenti Väinö Erälä seisoi Eri-Aaronin pilttuun vieressä Laihialla, ja sanoi tammanäyttelykunnan jäsenelle, maanviljelijä O. J. Hirvelälle: "On jo aika antaa murtolaiselle hevoselle sille kuuluva arvo". Seinäjoen juhlanäyttelyssä juoksija Eri-Aaroni ja työhevonen Pora olivat vierekkäisissä pilttuissa. Pora oli saanut arvostelussa ensimmäisen palkinnon ja Eri-Aaroni toisen. Tästä juoksijajalostuksen apostoli M. E. Takala äimääntyi ja sai sanotuksi: "Sontaa ja kultaa vierekkäin, ja kulta saa toisen palakinnon."

[muokkaa] Eino-suku, nyk. Lohdutus-suku

Ori Eino (tt700)^[8] syntyi vuonna 1878 Antti Kanasella Pihtiputaalla. Vuonna 1887 kauppias Sampo Niskanen osti Einon Nilsiään, ja sitä kautta suku levisi Pohjois-Savoon. Eino-suvun kuuluisin hevonen oli ravikuningas Lohdutus (yh232)^[9], joka syntyi vuonna 1929 Harjavallan Kangasniemessä Toivo Pohjolan tallissa ja oli hänen omistuksessaan koko elämänsä ajan. Lohdutus oli punarautias piirtopäinen liinakko. Sen isä oli Sisu (yh72) ja emä Hulta (757-III). Emän suku yhdistyi kuuluisan valtion siitosoriin, Alarikin-Kaiman, kautta Kirppu-sukuun. Lohdutuksen nimen syntymisestä kertoo tarina, jonka mukaan Sisua siitosoriiksi myytäessä Toivo Pohjola tuli katumapäälle. Hevoshoidon tarkastaja viittasi karsinassa olevaan varsaan sanoen: "Mitäs tuosta kaupasta suret, jäähän sinulle tuohon lohdutus". Työhevosena Lohdutus oli hyvä, mutta raviurheilulle se tuotti suurimman hyödyn. Lohdutuksen juoksu oli aina vakuuttavan varmaa. Pitkin selvin askelin vauhti kiihtyi aina loppumetreille asti pitkän tuuhean lumivalkoisen harjan ja hännän hulmutessa. Kun Lohdutus oli 16-vuotias, se oli vähällä voittaa ravikuninkuuden kolmannen kerran. Korkeasta iästään huolimatta Lohdutus kykeni parantamaan mailin SE-ennätystään sekunnilla. Siitostyössä Lohdutus oli yksi Suomen tunnetuimpia oriita. Se periytti useita ravikuninkaita, kuten Akapeetuksen^[10] ja tamma Suhinan^[11]. Lohdutuksen pojanpoika oli ravikuningas Ero-Lohko^[12], jonka kautta Eino-suku jatkuu edelleen.

[muokkaa] Kirppu-suku

Ori Kirppu (tt710)^[13] syntyi vuonna 1879 Pöykkölän tilalla Rovaniemellä. Vuonna 1886 ori siirtyi läänineläinlääkäri L. Fabritiukselle Turkuun. Se eli 30-vuotiaaksi ja muodosti laajan orisuvun. Kirpun jälkeläisestä Alarikista^[14] lähti työhevoslinja, joka on isälinjana jo loppunut. Ihme-Totin^[15] linja jatkuu edelleen. Ihme-Toti osallistui vuosina 1956–1959 kuninkuusraveihin ja sijoittui hyvin. Tuohon aikaan tamma Suhina oli ylivoimainen ja jätti oriit jälkeensä. 14-vuotiaana vuonna 1962 Ihme-Toti voitti ravikuninkuuden Jyväskylässä. Myös seuraavan vuoden kuninkuusravit menivät hyvin, mutta 3000 metrin matkan rasitus oli liikaa kuninkuuden uusimiseksi. Kirppu-suku jatkuu suvun vesan Hilpurin ja ravikuningas Ihme-Totin välityksellä.

[muokkaa] Uljaanpoika-suku

Uljaanpoika-suvun kantaisä on ori Lurjus (12)^[16], joka syntyi vuonna 1899 Lauri Jalkasen tallissa Joroisissa. Ori palveli kruununoriina Pohjois-Karjalassa ja Kurkijoella. Lurjuksen pojanpoika oli ori Uljaanpoika (1649)^[17], joka oli aikoinaan Etelä-Karjalan paras juoksija. Suvun isälinjaa ovat parhaiten edustaneet oriit Vilperi^[18] ja sen poika ravikuningas Vieteri^[19] sekä toisesta isälinjasta ori Luonnos (Jo 99)^[20], jonka kasvattajat ja omistajat olivat Oskari ja Lauri Viinikainen Hankasalmelta. Kaarlo Partasen omistama ja ohjastama Vieteri oli kaikkien aikojen suomenhevonen, joka voitti monia suurkilpailuja (kuninkuusravitkin viiteen kertaan), juoksi hämmästyttävän ennätysajan 1.21.6 ja oli monesta juoksijasta poiketen myös työhevoskantakirjassa. Vieterin nuorempi puoliveli Vekseli^[21], jolla oli kuitenkin erisukuinen isä, seurasi samoja jalanjälkiä ja voitti samoin kuninkuusravit viisi kertaa.

[muokkaa] Valkoinen suomenhevonen

Taidemaalari Akseli Gallen-Kallela maalasi ainakin kaksi teosta, jossa esiintyy valkoinen hevonen: Kullervon sotaanlähtö vuodelta 1901 ja Ilmarinen kyntää kyisen pellon, jonka alkuperäisversion hän maalasi Suomen paviljonkiin Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900. Maalaukset herättävät kysymyksen, mistä Gallen-Kallela sai ajatuksen maalata Kullervolle juuri valkoisen hevosen. On mahdollista, että inspiraatio tuli hänen hyvän ystävänsä, säveltäjämestari Jean Sibeliuksen, kautta. Sibelius vieraili usein kesäisin Orisbergin kartanossa^[22] ja näki ehkä siellä ollessaan näitä "Hinttulan valakoosia Kyrööstä".

Hannu Korkeamäki Lapualta on kirjoittanut laajan artikkelin Hinttulan valakoosista Suomen työhevosseuran lehteen (1/97). Kirjoituksen mukaan valkoista suomenhevosta on pidetty hävinneenä jo vuosikymmeniä. Valkoinen kimoväri on kuitenkin säilynyt tietyssä tammalinjassa yli sadan vuoden ajan. On mahdollista, että väri on peräisin valloniseppien hevosilta. 1600-luvulla Belgiasta tulleet vallonit toivat mukanaan hevosia Oravaisten Kimon ja Isonkyrön Orisbergin rautaruukkeihin.

Ensimmäinen tieto valkoisista suomenhevosista on 1800-luvulta Hintun talosta, Isonkyrön Tuuralan kylästä. Kaksiosaisessa Etelä-Pohjanmaan kuva-albumissa on muutamia kuvia valkoisesta hevosesta Ylistaron meijerin edustalla. Hevosviestin toimittaja Lauri Rinta kokosi Kyrönmaan hevonen -nimisen hevoshistoriateoksen, jossa on myös maininta valkoisista hevosista. Tuomas Luikku osti tästä kannasta tammavarsan Ylistaroon vuoden 1914 tietämillä. Varsan isän suku meni Siukan^[23] kautta Tommiin^[24] ja edelleen Everstiin^[25]. Valkoisen varsan ostaminen oli rohkea teko, sillä virallinen hevosjalostus pyrki tuohon aikaan poistamaan suomenhevosesta kaikki muut värit kuin rautiaan.

Valkoisten suomenhevosten suku levisi muutamaan pitäjään Etelä-Pohjanmaalla. Aarne J. Lahti Ilmajoen Koskenkorvalta muisteli aina lumivalkeaa tamma Bismarkia^[26] ja sen vetokykyä Alajoen turveperäisillä ja upottavilla pelloilla: "Fältätessä pariverossa Bismarkki osasi keventää askelia ku toinen tana vierellä, tamppasi poloviaan myören kuras". Reino Haanpää Kurikasta kertoi vuonna 1995 aikovansa kirjoittaa valkoisista suomenhevosista lehtijutun. Jonkin ajan kuluttua hän kuitenkin totesi: "ei hän kirjoita, tuli sellainen viesti että ekköhän oo kirjoottamatta". Ilmajoen Tuomikylässä lumivalkoisen Bismarkin sukuhaara kuitenkin jatkuu. Kanta on levinnyt muuallekin Suomeen Martti Tapion tilalta tamma Pele-Laikan^[27] jälkeläisen Vokkerin-Vipinän myötä^[28].

[muokkaa] Suomenhevonen ulkomailla

Jo muutamina vuosina suomenhevonen on ravannut Ranskassa yhdessä muiden pohjoismaisten kylmäverirotujen kanssa kilpaa. Menestys on ollut kohtuullista, vaikka aivan huippuedustajia ei kisoissa olekaan ravannut. Norjan ja Ruotsin raveissa suomenhevonen on jo tavallisempi näky. Pohjois-Suomessa on jopa yleistä hakea korkeampia palkintorahoja Ruotsin puolella järjestettävistä kilpailuista. Tukholman raviradalla, Solvallassa, juostavaan Elitkamppeniin osallistuu joka vuosi Pohjoismaiden parhaita kylmäveriravureita. Suomalaiset ovat useana vuonna voittaneet kilpailun. Viimeisen vuosikymmenen aikana norjalaisten ja ruotsalaisten "tupsujalat" ovat saaneet lisää vauhtia ja tehneet jopa uusia kylmäveristen maailmanennätyksiä.

1800-luvun lopulla ja vielä 1900-luvun alussakin suomenhevonen oli juoksijana jopa lämminverisen veroinen. Tietyssä mielessä se on edelleenkin, sillä useimmat lämminverirotujen hevoset eivät pääse samanlaiseen juoksunopeuteen kuin suomenhevonen. Koskenkorvalaisen raviohjastajan ja huonekalumiehen, Matti Koiviston, mukaan suomenhevoset kirivät vauhdissa: "kyllä kun se vauhtiin pääsee, sitä ei ikinä uskoisi, että mennään samaa vauhtia ku lämpööset". Koivisto osallistui 1970-luvulla kuninkuusraveihin ori Jouhen-Piirrolla^[29]. Hevosurheilu -lehdessä kerrottiin (12.8.1992): "Pitkänmatkanajot muuttuneet matkaratsastukseksi". Jutussa kerrottiin Vesijärven ympäriajosta vuonna 1927, jolloin tamma Lirppa voitti 100 kilometrin hämmästyttävällä ajalla. Lirpan aika oli 4 tuntia ja 4 minuuttia. Keskinopeus oli lähes 25 kilometriä tunnissa ja kilometriä kohden aikaa kului 2.31,4. Matkaa oli siis taitettu melkoista "faarttia". Asiakirjat kertovat, että kilpailun jälkeen Lirppa oli aivan uupunut. Viimeiset kilometrit ajaja O. Kähärä juoksikin hevosensa rinnalla. Seuraavan päivän tarkastuksessa tamma oli jälleen "kevytjalkainen rautojen vain suussa helistessä".

Pariisissa vuonna 1880 ensimmäisen kerran voittanut suomalainen ravuri oli aivan tavallinen Polle Viipurista. Mikä tahansa hevonen se ei silti ollut. Alun perin uutinen julkaistiin Ravisporttikalenterissa ja uudelleen uutista muisteli Hevosurheilu-lehti (28.1.1994). Polle syntyi Räisälässä vuonna 1871. Sen mainitaan olleen punainen, päistärikko ja 145 senttiä korkea eli tuon ajan hevoseksi kohtalaisen kokoinen. H. Jääskelän omistama Polle osallistui vuonna 1876 Viipurin kilpa-ajoihin ja juoksi kolmanneksi. Hevonen osui helsinkiläisen konsulin, U. Degenerin, silmään ja hän osti Pollen vaihtaen samalla nimeksi Duc. Vuonna 1878 Duc voitti Helsingin kilpa-ajoissa ensimmäisen palkinnon. Vuonna 1880 konsuli myi Ducin ranskalaiselle "hevossaksa" Bandeletille, jonka nimissä se komeili vuoden nopeustilaston ykkösenä. Tilasto oli muutenkin huomattavan kansainvälinen, sillä toisena oli norjalaisen K. Nyqistin omistama Flygaren. Sekin oli suomensukuinen hevonen, alkuperäiseltä nimeltään Pikku. Kolmantena nopeustilastossa komeili sittemmin Ruotsiin myyty Tapio. Neljäs oli F. Kiutun omistama Veikko^[30], joka jäi Suomeen. Veikon isä oli kuuluisa siitosori Jaakko I^[31]. Molemmat, isä ja poika, jäivät suomalaisen ravijalostuksen historiaan.

Ranskaan laivattu Duc voitti Pariisissa saman vuoden joulukuun 26. päivänä, jolloin se sai 3,3 virstan kilpailussa ajan 6.40 ja toisessa 4000 metrin kilpailussa ajan 6.55. Joulukuussa 1881 Duc kilpaili uuden omistajan, herra Laborten, ajamana ja 10 000 markan vetoa vastaan tunnetun ranskalaisravurin, L'Ami II:n, kanssa. Kilpailu ajettiin lähellä Pau'ta ja juostava matka oli 6000 metriä. Ravisporttikalenteri kertoi kilpailusta seuraavasti: "Kilpailun voitti Duc ajalla 10.33 (1 km 1.45.5), ollen Duc määrän päässä 200 metriä ennen kilpailijaansa. Nämä Ducin mainiot voitot eivät liene luettavat hänen erikoisen kykynsä ansioksi, yli muista suomalaisista hevosista, vaan sen säännöllisen hoidon, ruokon ja harjoituksen vaikuttamiksi, jota Duc on saanut nauttia Ranskassa". Ravisporttikalenterin kirjoittaja piti muita suomalaishevosia hyvin samanveroisina Ducin kanssa. Käsitystä tuki myös vuoden 1880 nopeustilasto. Tilaston seitsemäntenä oli läänineläinlääkäri L. Fabritiuksenkin kirjassaan mainitsema ori Ampiainen. Ampiainen teki vuonna 1881 uuden kolmen virstan ennätyksen. Jälleen samainen ranskalainen Bandelet kiinnostui hevosesta. Hän tarjosi siitä 6000 markkaa ja vielä toisen mokoman, jos Ampiainen voittaisi Pariisissa vedon suomalaista oria, Ducia, vastaan. Ampiaisen omistaja hylkäsi tarjouksen.

Suomen työhevonen on myös pärjännyt kansainvälisissä mittelöissä. Ilkka-lehdessä kirjoitettiin voittoisasta suomalaisorista työhevosten mestaruuskilpailussa seuraavasti (6/1995): "Suomalaisori työteliäin. Suomalaisori on voittanut työhevosten mestaruuskilpailut Virossa. Pyhäselkäläisen Heikki Erosen omistama Vinnari^[32][33] voitti parhaat virolaishevoset siitä huolimatta, että se oli enimmillään jopa toistasataa kiloa muita kanssakilpailijoitaan kevyempi. Kilpailu pidettiin Torin kauppalassa Pärnun lähistöllä viime viikon loppupuolella. Siihen osallistui kaikkiaan 11 työhevosta, joista kaksi tuli Suomesta. Harjun maatalous- ja puutarhaoppilaitoksen omistama Tillaus-tamma^[34] Virolahdelta sijoittui kuudenneksi."

[muokkaa] Jalostuksen pitkäaikainen vaikutus

Kun suomalaisen hevosen kehitystä ja jalostusta tarkastellaan Ruotsinvallan ajasta asti, vuosisatoja toisensa jälkeen jatkunut sotiminen loi tarpeen ratsuhevoselle sotaväen tarpeisiin. Pitkillä ratsastusmatkoilla hevoselta vaadittiin sitkeyttä ja kestävyyttä, rynnäkkötilanteissa riittävää nopeutta ja myöhemmin myös säkäkorkeuden kasvua. Varakkaiden talonpoikien tuli varustaa mies ja hevonen kruunun matkaan ja hevosen tuli olla myös parhaasta päästä. Velvoite hidasti hevosen kehittymistä maatalouden tarpeisiin vetojuhdaksi. Vasta Ruotsinvallan päättyessä suomalaisen hevosen käyttötarve muuttui maanmuokkaukseen tarpeelliseksi vetojuhdaksi. Myös ravihevosen kehitys alkoi Suomen isäntämaan vaihtuessa ja ensimmäisten jääravien myötä 1800-luvun alkupuolella. Suomalaisen hevosen jalostukseen tuli enemmän ja vähemmän itäistä verta. Jalostuksen lisääntyessä hevosen kokoa ja painoa alettiin kasvattaa. Aluksi nopeuteenkin kiinnitettiin huomiota, mutta maatalouden kehittyessä ja työjuhtien tarpeen kasvaessa sen merkitystä alettiin väheksyä. Tarvittiin enemmän voimaa ja kykyä vetämään raskaita kuormia.

Mielenkiintoinen vertailukohta jalostukselle on hevosajokaluteollisuudesta, sillä 1880-luvulla hevonen veti kerralla viisi kärryä markkinoille myytäväksi. 1900-luvulla hevosen koko ja vetokyky oli lisääntynyt jalostuksen myötä ja kärryjä vedettiin kerralla jo kahdeksasta kymmeneen kappaletta. Pisimmät myyntimatkat saattoivat olla Etelä-Pohjanmaalta Pohjois-Ruotsiin ja Venäjälle asti. Matkalla kuormaa kevennettiin uusien ostajien myötä. Lisäksi hevosen koon kasvu tulee esiin erityisesti vuonna 1910 valmistukseen tulleen valkjärveläisen kärrymallin myötä. Kärryn aisoihin raudoitettiin kaksi tampinnahan läpivientiä, etummainen isoa ja takimmainen pienikokoista hevosta ajatellen. Nykyisin tampinnahan läpivienti on 10–20 cm taempana, koska ravihevoset ovat pidempiä.

Koska ratsukot sotivat usein ulkomailla, voi kysyä miten paljon suomalainen hevoskanta vaikutti muun Euroopan hevoskantoihin. Pelkästään Ruotsinvallan aikana hevosia oli Keski-Euroopassa sotilaiden mukana useita tuhansia. Vuosien 1850–1910 välisenä aikana suomenhevosta vietiin yli 200 000 yksilöä ulkomaille. Suomalaisen hevosen muotoutuminen kertoo osaltaan Suomen asemasta slaavilaisen ja skandinaavisen kulttuuripiirin rajalla. Nykyisen suomenhevosen kehittyminen sotaratsusta ravi- ja harrastehevoseksi on käynyt läpi erilaisia kehitysvaiheita kulloisenkin tarpeen mukaan. Milloin motiivina on ollut ratsun nopeuden lisääminen, vaunuhevosen ulkonäön komistaminen tai peltomiehen vetojuhdan voiman kartuttaminen. Nämä tekijät ovat muovanneet suomalaisesta hevosesta monipuolisen ja ainutlaatuisen rodun. Harvasta hevosrodusta löytyy suomenhevosen veroista, joka sopii vaunu- ja valjakkohevoseksi, ratsuksi tai vaatimattomasti työhevoseksi.

[muokkaa] Katso myös

• Suomenhevonen

[muokkaa] Viitteet

1. ↑ http://www.nba.fi/fi/skm_opetus_esihist_rautak10
2. ↑ http://fi.wikipedia.org/wiki/Kuva:Carta_Marina.jpeg
3. ↑ http://www.helsinki.fi/historia/yhdistys/arviot2001/jtl.htm
4. ↑ Kannisto, Päivi: Suolatut säkeet : Suomen ja suomalaisten diskursiivinen muotoutuminen 1600-luvulta Topeliukseen. E-kirja. Painettu väitöskirja: Rantanen Päivi, Suolatut säkeet, SKS, Helsinki 1997. ISBN 951-717-947-2. Ellibs, Turku, 2007. 978-952-99867-3-6 (PDF). kirja www:ssä
5. ↑ http://www.sukuposti.net/fakta.php?Numero=570498
6. ↑ http://www.sukuposti.net/fakta.php?Numero=386
7. ↑ http://www.sukuposti.net/fakta.php?Numero=388
8. ↑ http://www.sukuposti.net/fakta.php?Numero=1151
9. ↑ http://www.sukuposti.net/fakta.php?Numero=390
10. ↑ http://www.sukuposti.net/fakta.php?Numero=2062
11. ↑ http://www.sukuposti.net/fakta.php?Numero=56
12. ↑ http://www.sukuposti.net/fakta.php?Numero=999
13. ↑ http://www.sukuposti.net/fakta.php?Numero=559
14. ↑ http://www.sukuposti.net/fakta.php?Numero=522
15. ↑ http://www.sukuposti.net/fakta.php?Numero=1041
16. ↑ http://www.sukuposti.net/fakta.php?Numero=4020
17. ↑ http://fi.wikipedia.org/wiki/Kuva:Gallen_Kallela_Kullervos_Curse.jpg
18. ↑ http://www.sukuposti.net/fakta.php?Numero=54
19. ↑ http://www.sukuposti.net/fakta.php?Numero=55
20. ↑ http://www.sukuposti.net/fakta.php?Numero=78
21. ↑ http://www.sukuposti.net/fakta.php?Numero=2155
22. ↑ http://www.kansanraamattuseura.fi/vapaaaika/orisberg/hiukan_historiaa/
23. ↑ http://www.sukuposti.net/sukutietokanta.php?Numero=168982
24. ↑ http://www.sukuposti.net/sukutietokanta.php?Numero=19909
25. ↑ http://www.sukuposti.net/sukutietokanta.php?Numero=477
26. ↑ http://www.sukuposti.net/fakta.php?Numero=72863
27. ↑ http://www.sukuposti.net/fakta.php?Numero=11962
28. ↑ http://www.sukuposti.net/fakta.php?Numero=97973
29. ↑ http://www.sukuposti.net/fakta.php?Numero=8453
30. ↑ http://www.sukuposti.net/fakta.php?Numero=20170
31. ↑ http://www.sukuposti.net/fakta.php?Numero=685
32. ↑ http://web.archive.org/web/20060427225841/http://www.mttl.org/sh/uljaanpoika.php
33. ↑ http://www.sukuposti.net/fakta.php?Numero=14786
34. ↑ http://www.sukuposti.net/fakta.php?Numero=76330

[muokkaa] Lähteet

• Amanuenssi Heikki Laakso, Suomenhevosen historia artikkeli pohjautuu suurelta osin Heikki Laakson tutkimustyöhön ja kirjoitukseen Suomenhevonen eilen ja tänään -näyttelyssä E-P Maakuntamuseon kivinavetassa Seinäjoella 1989
• Olavi Antila: Perinnealbumi E-P 1 ja 2
• Kustaa Vilkuna: Luokkavaljastus.
• Prof. Aulis J. Alanen: Eteläpohjalaisia taisteluissa 1 – Nuijasodasta vapaussotiin. E-P Maakuntasäätiö, Otava 1980.
• Sampo Ahto ja Veikko Pirilä, Eteläpohjalaisia taistelussa 2 – 1919–1944. E-P Maakuntasäätiö, Otava 1989.
• Hakkapeliitat elokuvatoimikunta ry: Suomalainen ratsuväki. Käsikirj. ja leikkaus Kari Uusitalo ja Heikki Pohjanpää, Kuvaus Puolustusvoimat, Erkki Eronen, Mauri Laaksonen ja Reijo Hassinen. Tuotannon johto ja valmistamo Veikko Laihonen Oy 1955.
• Suomen Hippos, Puolivuosisataa kuninkuusraveja
• Hevosviesti, Artikkelit, Suomenhevosen sukututkimuksen pioneerit Esko ja Lauri Rinta 1925–1987
• Hevosurheilu, Artikkelit ja uutiset, Duc ja Lirppa
• Lenni Huhtanen, Esitelmä kurikkalaisesta teollisuudesta Kurikan maatalousnäyttelyyn v.1936
• E-P:n Maakuntamuseo, 1990 Suomenhevonen eilen tänään

-näyttelyn aineisto vuodelta 1989.

• Marja-Liisa Kriikku, Ilkka-lehti, artikkeli Vallonisepistä Kimon rautaruukissa.
• Hannu Korkeamäki, Suomen työhevoseuran lehti 1/1997 Hinttulan valakooset Kyrööstä.
• Päivi Rantanen, Hevosenkaltainen kansa. Teoksessa Marjo Kylmänen (toim.): Me ja muut. Kulttuuri, identiteetti, toiseus. Vastapaino, Tampere 1994.

Haastattelut:

• Oiva Kentta: Eri-Aaroni
• Raimo Kupiainen, karjalainen hevosmies
• Reino Haanpää: Kurikan kärryteollisuus, valkoinen suomenhevonen
• Matti Koivisto: suomenhevosen nopeus, ori Jouhen-Piirto
• Prince Armand de Merode, olympiaratsastaja: suomenhevonen ja valloonit
• Sanna Saunaluoma, Museovirasto, arkeologian osasto: rautakautiset kuolaimet (puhelinkeskustelu)
• Leena Söyrinki-Harmo, Museovirasto, arkeologian osaston osastonjohtaja: rautakautiset kuolaimet (tiedustelu).
• Aarne J. Lahti: suulliset ohjeet ja opetukset hevosen käyttöön sekä valjastamiseen. Kertomukset omista ja muiden hevosista ja myyntihevosista.
• Martti Lahti: sukutieto kotini hevosista ja valmistetuista hevosajokalusita alkaen fälttiseppä Sameli Koskelasta 1700-luvun lopulta sekä Suomen suurimmasta ajokaluteollisuudesta Nopankylässä, v.1869 Valentin Kuusiston valmistaessa ensimmäisen Turun-mallinsa. Reki- ja kärrykauppias Matti Kananojan sukutieto ja lähdeaineisto sekä suullinen tieto.