Kolmikymmenvuotinen sota

Wikipedia

Kolmikymmenvuotinen sota
Euroopan kartta vuonna 1648
Päivämäärä: 1618 – 1648 Paikka: Eurooppa Lopputulos: Westfalenin rauha 1648
Taistelijat
Ruotsi Böömi Tanska Alankomaiden tasavalta Ranska Skotlanti Englanti Saksi	Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta Espanja Portugali Itävalta Baijeri
Komentajat
Fredrik I Kustaa II Aadolf † Johan Banér Kardinaali Richelieu Kristian IV Bernhard Weimar Juhana Yrjö I	Johann Tilly † Albrecht von Wallenstein † Ferdinand II Ferdinand III Maksimilian I
Vahvuudet
350 000. ruotsalaista 40-75 000, hollantilaisia 50 000, 100 000 saksalaista, 150 000 ranskalaistalähde?	450 000. espanjalaista 300 000, saksalaista 100-200 000lähde?

Kolmikymmenvuotinen sota sodittiin Euroopassa 1618–1648, suurimmaksi osaksi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan alueella. Sodan alkusyynä oli juopa katolisten ja protestanttien välillä. Sodan laajetessa siihen liittyi vallanhaluisten ruhtinaiden ja maiden, etenkin Ruotsin ja Ranskan pyrkimys rajoittaa Habsburg-suvun hallitseman keisarikunnan valtaa. Sota alkoi Saksan sisäisenä uskonsotana, mutta päättyi yleiseurooppalaisena sotana, jossa uskonnolliset seikat olivat menettäneet merkityksensä.

Sisällysluettelo 1 Sodan taustaa 2 Böömin kapina 1618–1625 3 Tanskan väliintulo 1625–1629 4 Ruotsin väliintulo 1630–1635 5 Ranskan väliintulo 1636–1648 6 Westfalenin rauha 7 Seuraukset 8 Tärkeimmät taistelut 8.1 Böömin kapina 1618–1625 8.2 Tanskan väliintulo 1625–1629 8.3 Ruotsin väliintulo 1630–1635 8.4 Ranskan väliintulo 1636–1648 9 Katso myös 10 Lähteet 10.1 Yleiset lähteet

[muokkaa] Sodan taustaa

Augsburgin rauhassa 1555 saksalaisen keisarin ja luterilaisten ruhtinaiden välillä vahvistettiin Speyerin valtiopäivien 1529 päätös, jonka mukaan luterilaisia siedettiin valtakunnassa tästedes ja ruhtinaskuntien uskonto määräytyi niiden ruhtinaan uskonnon mukaan. Toisuskoiset saivat muuttaa vapaasti valitsemaansa maahan ja luterilaiset saivat pitää vuoden 1552 jälkeen valtaamansa maat, mutta katolisen kirkon piispat, jotka kääntyivät luterilaisuuteen menettivät läänityksensä.

Poliittiset jännitteet kasvoivat 1600-luvulla. Espanjan Filip II oli Habsburg-sukua ja himoitsi Saksan länsiosien maita omien Alankomaidensa lisäksi. Ranska taas halusi rajoittaa Habsburgien vallan kasvua, koska suvun alueet muodostivat jo sen itärajan. Ruotsi ja Tanska taas pyrkivät laajentumaan Itämeren etelärannikolle.

Uskonnolliset jännitteet kasvoivat jo keisari Rudolf II:n aikana (hallitsi 1576–1612), käännynnäiset piispat eivät suostuneet luovuttamaan maitaan; kalvinismi levisi Saksassa, eikä sitä suojannut mikään sopimus; Itä-Euroopassa, Puola ja Itävallan Habsburgit yrittivät palauttaa katolista uskoa. Protestanttien kirkkoja tuhottiin eri puolilla Saksaa ja uskonnon harjoittamiselle asetettiin rajoituksia. Keisari Rudolf II ja hänen seuraajansa Matias (1612–1619) eivät kuitenkaan levittäneet katolisuutta määrätietoisesti, vaan sallivat protestanttiset liikkeet välttäen ristiriitoja protestanttisten ruhtinaiden kanssa.

Väkivaltaisuudet alkoivat saksalaisessa Donauwörthin kaupungissa 1606, jonka luterilainen enemmistö kielsi katolisilta omistusoikeuden. Tämä aiheutti mellakan puhkeamisen. Baijerin ruhtinas Maksimilian (1573–1651) riensi katolisten apuun. Levottomuuksien päätyttyä Saksan kalvinistiset ruhtinaat ja protestanttiset kaupungit tunsivat itsensä uhatuiksi ja perustivat Evankelisen unionin, protestanttien puolustusliiton 1608 Fredrik IV:n, Pfalzin vaaliruhtinaan (1583–1610) johdolla. Vastalauseeksi katoliset perustivat Katolisen liigan Maksimilianin johdolla 1609.

Keisari Matias kuoli ilman poikaa 1617 ja nimesi perijäkseen Steiermarkin Ferdinandin, josta tuli Böömin kuningas ja Pyhä rooman keisari Ferdinand II. Ferdinand II oli jesuiittojen kouluttama ja kiivas katolinen.

Böömin protestantit, jotka olivat enemmistönä katolisen mielivallan alla, vaativat kuningasta apuun. Kuningas hylkäsi pyynnön. 23. toukokuuta 1618 väkijoukko valtasi palatsin ja heitti kaksi kuninkaan ministeriä ulos ikkunasta. Tätä pidetään Böömin kapinan ja kolmikymmenvuotisen sodan alkuna. Tarinan mukaan ministerit putosivat lantakasaan ja selvisivät hengissä defenestraatiosta.

[muokkaa] Böömin kapina 1618–1625

Prahan tapahtumista alkoi kapina, joka levisi Böömiin, Sleesiaan, Lausitziin ja Määriin, joissa kiistat katolisten ja protestanttien välillä olivat jo ennestään kiivaat. Ferdinandilla ei ollut tarpeeksi joukkoja kapinan kukistamiseen, ja hänen oli pakko kutsua serkkunsa, Espanjan Filip IV avuksi taltuttamaan kapinointia. Böömiläiset olivat ilman liittolaisia avuttomia keisaria vastaan, ja he kutsuivat apuun Evankelisen unionin. Böömiläiset lupasivat Unionin johtaja Pfalzin vaaliruhtinas Fredrik V:lle, Fredrik IV:n pojalle, Böömin kuninkuuden. Kirjeitä lähetettiin myös Savoijin herttualle, Saksin vaaliruhtinaalle ja Transilvanian Gabriel Bethlenille. Itävallan hovi sai kuitenkin kirjeet haltuunsa ja julkisti ne heikentäen böömiläisten lupausten arvoa.

Kapina sujui aluksi hyvin böömiläisten kannalta, Ylä-Itävallan luterilaiset ja kalvinistiruhtinaat liittyivät kapinaan ja Ala-Itävalta pian sen jälkeen. Vuonna 1619 kreivi Heinrich Matthias von Thurn johti armeijan Wienin piiritykseen. Transilvanian ruhtinas Gabriel Bethlen johti sotajoukon Unkariin Osmanien sulttaanin siunauksella. Keisari, joka oli ollut osallisena Uzkok-sotaan, joutui kokoamaan lisäjoukkoja estääkseen kapinallisia valtaamasta koko maata. Kreivi Karel Bonaventura Buquoy, Itävallan armeijan komentaja löi kreivi Peter Ernst von Mansfeldin johtamat Evankelisen unionin joukot Záblatin taistelussa 10. kesäkuuta 1619. Tämä katkaisi Thurnin yhteyden Prahaan, ja hän hylkäsi Wienin piirityksen. Mansfeldin kenttäkansliasta löytyivät todisteet, joiden mukaan Savoiji oli lähettänyt protestanteille huomattavia summia rahaa ja jopa joukkoja Reininmaan puolustukseen. Juonen paljastuttua Savoiji vetäytyi sodasta.

Mansfeld onnistui kokoamaan armeijansa uudelleen pohjoisessa Böömissä, Ala- ja Ylä-Itävallan kapinalliset aateliset solmivat sopimuksen böömiläisten kanssa elokuussa ja 22. elokuuta 1620 Ferdinand erotettiin virallisesti Böömin kuninkuudesta ja Fredrik V asetettiin asemaan. Transilvanialaiset ajoivat keisarin armeijat Unkarista vuoteen 1620 mennessä. Fredrikin kruunaus aiheutti närää Evankelisessa unionissa, jonka jäsenet olivat enimmäkseen luterilaisia, ja osa luterilaisista vetäytyi sodasta.

Espanjan kuningas lähetti armeijan Brysselistä Ambrosio Spinolan johtamana tukemaan keisaria ja Espanjan lähettiläs Wienissä, Don Inigo Onate, taivutteli luterilaista Saksia liittymään Böömiä vastaan vaihtokaupaksi Lausitzista. Saksi hyökkäsi, ja Espanjan armeija lännessä Pfalzissa esti protestantteja siirtämästä joukkojaan. Onate suunnitteli siirtävänsä Pfalzin vaaliruhtinaan arvon Fredrik V:ltä Baijerin Maksimilianille. Johann Tillyn johtama Katolisen liigan sotajoukko kukisti Ylä-Itävallan kapinan, ja keisarin joukot kukistivat Ala-Itävallan. Yhdessä sotajoukot siirtyivät Böömiin. Tilly löi Fredrik V:n armeijan Valkeavuoren taistelussa lähellä Prahaa 8. marraskuuta 1620 päättäen hänen "talvikuninkuutensa" vain kahden kuukauden jälkeen. Böömin uskovapaus lopetettiin, 27 kapinajohtajaa teloitettiin, protestantit pakenivat maasta ja Tšekki jäi kolmeksisadaksi seuraavaksi vuodeksi Habsburgien valtaan.

Häviö Valkeavuorella aiheutti Evankelisen unionin hajoamisen, vaikka muutamat liittolaiset Fredrikin kanssa jatkoivat taistelua Pfalzissa. Protestantit voittivat Tillyn Wieslochissa huhtikuussa 1622, mutta hävisivät sen jälkeen useita taisteluita. Mansfeldin johtamat protestanttisen armeijan jäänteet pyrkivät Alankomaiden rajalle, mutta Tilly voitti ne 6. elokuuta 1623 Stadtlohnissa, ja vain kolmannes 21000 miehestä pääsi pakoon. Ilman rahaa ja varusteita armeija hajotettiin 1624.

Fredrik V:n maat jaettiin ja hänet julistettiin lainsuojattomaksi saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa, hänen Reinin-Pfalzin maansa jaettiin katolisille ruhtinaille, ja vaaliruhtinaan asema siirrettiin Baijerin herttua Maksimilianille, joka oli hänen kaukainen serkkunsa. Maaton Fredrik V pakeni ulkomaille ja taivutteli Alankomaita, Tanskaa ja Ruotsia tukemaan hänen asiaansa.

Protestanttien asema sai murskaavan iskun, omaisuuden takavarikointi ja Böömin ylimystön tukahdutus johtivat maan palaamisen katolisuuteen kahdensadan vuoden hussiittilaisuuden ja muun harhaopin jälkeen. Protestanttisuus kiellettiin. Espanja sai maita Rein-Pfalzin alueella valmistautuessaan jatkamaan sotaa Alankomaita vastaan. Transilvanian Gabriel Bethlen solmi rauhansopimuksen keisarin kanssa tammikuussa 1622 ja sai alueita Itä-Unkarista.

[muokkaa] Tanskan väliintulo 1625–1629

Tanskan kuningas Kristian IV (1577–1648) pelkäsi protestanttisen valtakuntansa puolesta ja johti armeijan keisarikuntaa vastaan Saksan protestanttiruhtinaiden hakiessa turvaa. Englanti, Ranska ja muut vallat huolestuivat Habsburgien vallan kasvusta, mutteivat voineet liittyä sotaan sisäisten ongelmien vuoksi. Tanskaa kismitti myös Habsburgien valta Holsteinin ruhtinaskunnassa.

Tanska oli saavuttanut ajan mittakaavassa merkittävän vaurauden ja vakauden tason Juutinrauman verojen ja Ruotsin maksamien sotakorvausten ansiosta. Hampuri oli pakotettu Tanskan alaisuuteen 1621 ja Tanskan kruununperijästä oli tehty Bremen-Verdenin piispa. Ainoa yhtä hyvin toimeentuleva maa Euroopassa oli Baijeri. Ranskan valtionhoitaja kardinaali Richelieu oli myös valmis maksamaan Tanskan sotaretkestä Saksaan. Kristian hyökkäsi keväällä 1625 20 000 miehen palkkasoturiarmeijan johdossa. Armeijan hän oli varustanut lähes pelkästään omilla varoillaan. Sotaretki kohdistui Saksiin, eikä kohdannut aluksi juurikaan vastarintaa.

Taistellakseen tanskalaisia vastaan Ferdinand II tarvitsi Albrecht von Wallensteinin, Friedlandin herttuan apua. Tämä böömiläinen ylimys oli rikastunut takavarikoimalla maanmiestensä omaisuutta. Wallenstein asetti Ferdinandin käyttöön 30 000–100 000 miehen armeijan vastineeksi oikeudesta ryöstää myös vallatut alueet. Kuningas Kristian ei tiennyt Wallensteinin joukkojen olemassaolosta ja joutui perääntymään katolisten saatua ensimmäisen voittonsa Dessaun sillan taistelussa Mansfeldin johtamia joukkoja vastaan huhtikuussa 1626. Mansfeld kuoli muutamia kuukausia myöhemmin sairauteen.

27. elokuuta Tillyn johtama Katolisen liigan armeija tuhosi Tanskan joukot Lutterin taistelussa. Kristianin huono onni jatkui, hänen mahdolliset liittolaisensa Englanti ja Ranska olivat sisällissodassa, Ruotsi soti Puolaa vastaa, eivätkä Brandenburg tai Saksi halunneet järkyttää itäisen Saksan heiveröistä rauhantilaa liittymällä sotaan.

Yhdistetyt katoliset sotajoukot marssivat pohjoiseen valloittaen ja ryöstäen Mecklenburgin, Pommerin ja 1627 koko Jyllannin. Wallenstein ei kuitenkaan saanut vallattua Tanskan pääkaupunkia Själlannin saarella, koska hansakaupungit tai Puola eivät sallineet keisarillisen laivaston rakentamista Itämerelle. Hän aloitti Stralsundin piirityksen. Kaupunki oli ainoa sotaakäyvien valtioiden kaupunki, jossa oli tarpeelliset telakat laivaston rakentamiseksi Tanskaa vastaan. Armeijan ylläpito maksoi kuitenkin ylettömästi verrattuna siihen mitä sodasta Tanskaa vastaan voisi saada.

Seuraavan kahden vuoden aikana yhä enemmän maata alistettiin katolisille valloille. Katolisten täydellinen voitto näytti jo varmalta, kun Katolinen liiga yllytti keisari Ferdinand II:sta ottamaan takaisin kaiken luterilaisen omaisuuden, joka Augsburgin rauhan jälkeen oli menetetty. Maaliskuun 1629 hyvitysediktin mukaan näihin kuuluivat kaksi arkkihiippakuntaa, kuusitoista hiippakuntaa ja sadat luostarit. Aateliset ja maaorjat yhtä kaikki jättivät maansa Böömissä ja Itävallassa mieluummin kuin kääntyivät katolisiksi.

Lyypekin rauhassa 22. toukokuuta 1629 Kristian IV hylkäsi protestanttien tukemisen säilyttääkseen valtansa Tanskassa. Hän menetti kaikki tiluksensa Saksassa.

[muokkaa] Ruotsin väliintulo 1630–1635

Ferdinand II:n hovi alkoi epäillä Wallensteinin pyrkivän kääntämään saksalaisia ruhtinaita puolelleen ja pyrkivän itse keisarin asemaan. Ferdinand vapautti Wallensteinin velvollisuuksistaan 1630 ja joutui luottamaan Tillyn johtamiin katolisen liigan joukkoihin.

Kustaa II Aadolf tuli Saksan luterilaisten avuksi kuten Kristian IV ennen häntä, mutta myös hakemaan taloudellisia etuja Itämeren etelärannikolta. Kustaa II Aadolfia tukivat jälleen taloudellisesti Ranskan Ludvig XIII:n pääministeri Richelieu ja alankomaalaiset.

Kesällä 1630 hyvin varustettu Ruotsin armeija nousi maihin Pommerin rannikolla. Pommerin, Brandenburgin ja Saksin ruhtinaat eivät osanneet päättää osallistuisivatko sotaretkeen, mikä viivytti hyökkäyksen alkua. Tällä aikaa Tillyn joukot piirittivät Magdeburgin, joka kapinoi keisaria vastaan, ja valtasivat ja ryöstivät kaupungin 20. toukokuuta 1631 tappaen lähes kaikki sen asukkaat. Sodan jälkeen kaupungissa oli jäljellä vain 400 asukasta sotaa edeltäneestä 25 000:sta.

Ruotsin armeija marssi etelään Saksiin. Breitenfeldin taistelussa 17. syyskuuta 1631 Kustaa II Aadolfin ja Saksin vaaliruhtinaan, Juhana Yrjö I:n joukot löivät katolisten Johann Tillyn ja kreivi Gottfried Heinrich Pappenheimin armeijat Leipzigin pohjoispuolella. Katolinen ratsuväki ajoi ensin saksilaisjoukot pakoon, ja ne pysähtyivät vain hetkeksi ryöstämään ruotsalaisten leirin. Tämän jälkeen Ruotsin ratsuväki ajoi keisarillisen ratsuväen pakosalle, jolloin myös keisarin jalkaväki pakeni kentältä. Katoliset menettivät 6000 miestä, yli puolet joukoistaan, mutta Kustaa II Aadolf saattoi korvata menetyksensä omaan armeijaansa värvätyistä vangituista palkkasotureista. Voittoisan taistelun jälkeen muutkin protestanttiset ruhtinaskunnat liittyivät sotaan. Ruotsin joukot viettivät talven Etelä-Saksassa.

Kustaa Aadolf suuntasi Baijeriin ja armeija saavutti maaliskuussa Tonavan. Lech-virralla käytiin voittoisa Rainin taistelu Göran Wrangelin ja Kustaa Hornin johdolla, Tilly sai surmansa 30. huhtikuuta 1632 ja ruotsalaiset valtasivat Münchenin. Ferdinand II:n oli turvauduttava tappion edessä uudelleen epäilyttävän Wallensteinin apuun, joka hätäisesti keräsi uuden palkkasoturijoukon hyökäten Saksiin syksyllä 1632.

Wallenstein ja Kustaa II Aadolf kohtasivat Lützenin taistelussa 6. marraskuuta 1632. Protestantit voittivat, mutta Kustaa II Aadolf sai surmansa, samoin katolisten Pappenheim. Protestanttien armeijan johtajaksi tuli Bernhard Weimar, joka valtasi Baijerin voiton jälkeen. Tällä välin Wallenstein hyökkäsi Ruotsin tukialueille Sleesiaan.

Ferdinand II:n epäilykset Wallensteinia kohtaan nousivat jälleen loppuvuodesta 1633 hänen kerättyään rauhanliikettä katolisen armeijan johdon keskuudesta. Peloissaan, että Wallenstein olisi vaihtamassa puolta, Ferdinand pidätytti hänet poistettuaan hänet joukkojen komennosta. Yksi Wallensteinin komentajista, kapteeni Devereux salamurhasi hänet Chebin (saksaksi Eger) kaupungintalolla 25. helmikuuta 1634.

Vuosina 1633–1634 Heilbronnin liiton toivottiin kääntävän sodan protestanttien eduksi. Keisarillisten joukkojen voitto Nördlingenin taistelussa 6. syyskuuta 1634 päättyi kuitenkin protestanttien kannalta katastrofiin. Ruotsin komentaja Kustaa Horn jäi vangiksi ja Ruotsin armeija vetäytyi Itämeren rannikolle. Uudeksi ylipäälliköksi nimitettiin Johan Banér.

Osapuolet tapasivat Prahassa 1635, jossa jälleen vahvistettiin Augsburgin rauha vuodelta 1552, jonka tilanteen mukaan katolisten ja protestanttien maat määräytyivät. Hyvitysedikti hylättiin näin ollen, ja kalvinismi laillistettiin. Saksan ruhtinaita kiellettiin solmimasta liittoja keskenään, ja Saksan ruhtinaskuntien armeijat yhdistettiin keisarin määräysvaltaan.

Ranskaa sopimus ei kuitenkaan miellyttänyt, koska Habsburgit säilyivät voimakkaina, ja se liittyi sotaan 1636.

[muokkaa] Ranskan väliintulo 1636–1648

Viimeisessä vaiheessaan sodasta tuli valtataistelu hallitsijoiden välillä, ja uskonto lykättiin syrjemmälle. Ranska, vaikkakin katolinen maa, oli Pyhän roomalaisen keisarikunnan ja Espanjan kilpailija, ja päätti liittyä sotaan protestanttien puolella. Kardinaali Richelieu uskoi Habsburgien olevan liian voimakkaita hallitessaan Ranskan itärajan takaisia alueita ja käyttäessään vaikutusvaltaansa Alankomaissa.

Ranska julisti sodan Habsburgien Espanjalle toukokuussa 1635. Ranska oli liitossa Alankomaiden ja Ruotsin kanssa. Espanja hyökkäsi Ranskaan ja tuhosi Champagnen ja Burgundin provinsseja ja uhkasi jopa Pariisia 1636. Keisarillinen kenraali Johann von Werth ja espanjalainen komentaja kardinaali Ferdinand Habsburg johtivat Habsburgien armeijoita. Keisari Ferdinand II kuoli vuonna 1637 ja Ferdinand III seurasi häntä.

Ruotsalainen kenraali Johan Banér löi Saksin ja Itävallan yhdistyneet joukot Wittstockissa 4. lokakuuta 1636 vaikeuttaen Habsburgien asemaa. Espanjan joukot ajettiin Ranskasta 1636. Keisari koki seuraavan merkittävän iskun Rheinfeldenissä 2. maaliskuuta 1638, jonka jälkeen keisarilliset armeijat joutuivat luovuttamaan vähitellen asemansa.

Kenraali Banérin kuoleman jälkeen toukokuussa 1641 ylipäälliköksi tuli Lennart Torstensson. Hän valtasi sotaretkellä 1642–1645 Jyllannin, kun Tanska oli julistanut Ruotsille sodan, ja tuhosi laajoja alueita läntisessä Saksassa ja Itävallassa.

Kardinaali Richelieu kuoli 1642, Ludvig XIII kuoli 1643 ja Ludvig XIV astui valtaistuimelle vain viisivuotiaana. Hänen sijaishallitsijansa, kardinaali Mazarin, alkoi toimia rauhan palauttamiseksi. Neuvotteluja käytiin Münsterissä ja Osnabrückissa 1645, mutta ne olivat tuloksettomia.

Ruhtinas Louis II de Condén joukot löivät espanjalaiset Rocroissa 19. toukokuuta 1643. Ranskan armeija hävisi marraskuussa Tuttlingenissä, mutta se ei parantanut Habsburgien asemaa. Condén ja Henri Turennen armeijat murskasivat Baijerin Freiburgin taistelussa elokuussa 1644 ja 3. elokuuta 1645 itävaltalais-baijerilaiset joukot Nördlingenissä. Katolisten viimeinen merkittävä komentaja, kreivi Franz von Mercy sai surmansa taistelussa.

Ruotsin sotatoimet siirtyvät 1645–1648 Böömiin, Määriin ja Baijeriin. Ruotsin marsalkka Lennart Torstensson voitti katolisen armeijan 6. maaliskuuta 1645 Jankovin taistelussa Prahan lähellä.

Vasta kun keskiseen Baijeriin hyökättiin Maksimilian myöntyi rauhaan, ja 14. maaliskuuta 1647 Baijeri, Köln, Ranska ja Ruotsi solmivat Ulmissa aselevon. Keisari ei taipunut tästä, vaan taistelut jatkuivat Saksassa, Luxemburgissa, Alankomaissa, Italiassa ja Espanjassa vuoden 1647 ajan. Syksyllä Maksimilian liittyi uudelleen sotaan.

Vuonna 1648 Ruotsin marsalkka Carl Gustaf Wrangel ja Ranskan Turenne ja Condé löivät keisarin ja Baijerin armeijan 17. toukokuuta 1648 Zusmarshausenin ja 20. elokuuta Lensin taisteluissa.

Ainoastaan Itävalta oli enää turvallisesti Habsburgien käsissä. Tämän jälkeen ruotsalaiset saartoivat Prahan, jonka pieni puoli ryöstettiin heinäkuussa ja ranskalaiset ja ruotsalaiset joukot piirittivät Müncheniä. Hyökkäyksen uhka Wieniin ja Lensin taistelu taivuttivat Ferdinandin suostumaan voittajien ehtoihin.

[muokkaa] Westfalenin rauha

Pääartikkeli: Westfalenin rauha

Westfalenin rauha solmittiin Münsterissä 24. lokakuuta 1648. Neuvottelut käytiin Ferdinand III:n, Ranskan, Espanjan, Alankomaiden, Ruotsin, Portugalin ja paavin edustajien kesken.

Prahan rauhansopimus, sisältäen aikaisemman Augsburgin sopimuksen jäi voimaan, tosin rajoiksi määrättiin vuoden 1624 rajat, mikä oli protestanteille eduksi. Ranska sai Metzin, Toulin ja Verdunin hiippakunnat ja Elsassin lukuun ottamatta Strasbourgia ja Mulhousea. Ranska sai myös äänivallan Saksan valtiopäivillä.

Ruotsi sai Länsi-Pommerin ja Bremenin ja Stettinin hiippakunnat, ja äänioikeuden Saksassa. Baijeria varten perustettiin uusi vaaliruhtinaan arvo, ja siten se sai äänestää keisarinvaalissa. Brandenburg sai Itä-Pommerin ja Magdeburgin hiippakunnan.

Sveitsi ja protestanttinen yhdistyneet Alankomaat tunnustettiin itsenäisiksi. Alankomaat olivat kapinoineet Espanjaa vastaan aikaisemmat 80 vuotta (ns. kahdeksankymmenvuotinen sota), mutta oli edelleen ollut virallisesti Habsburgien omaisuutta.

Saksan ruhtinaat saivat oikeuden ulkopolitiikkaan, mutta eivät saaneet julistaa sotaa keisariaan vastaan. Keisarin valinta ennen edellisen kuolemaa kiellettiin. Pfalz jaettiin Fredrik V:n pojan Kaarle Ludvigin ja Baijerin vaaliruhtinaan Maksimilianin kesken. Se jakautui siten katoliseen ja protestanttiseen osaan, joista Kaarle Ludvig sai Reinin Pfalzin ja Maksimilian piti Ylä-Pfalzin.

[muokkaa] Seuraukset

Sodan aihettamista tuhoista on kiistelty historioitsijoiden kesken. Arviota Saksan väestön kolmanneksen surmasta ei enää pidetä totuudenmukaisena. Keski-Euroopan talouden kehitykselle sota oli kuitenkin merkittävä tuho. Nykyisen arvion mukaan Saksan väestömäärä laski viidenneksen, mutta joillain alueilla kaksi kolmasosaa väestöstä tapettiin tai pakeni. Linnoitetut kaupungit ja etenkin Hampuri ja Bremen selviytyivät parhaiten.

Westfalenin rauhan suorana seuraksena Saksa jakaantui hajanaisiin pikkuruhtinaskuntiin, jotka kuitenkin kuuluivat nimellisesti keisarikuntaan sen lopettamiseen 1806 asti. Tätä hajanaisuutta on ajateltu Saksan sotilaallisuuden syyksi.

Espanjan heikkous tuli nyt esille. Espanjan sotiessa Ranskaa vastaan Portugali irtaantui kuningaskunnasta, johon se oli liitetty Filip II:n aikana. Ranskasta tuli nyt Manner-Euroopan johtava suurvalta.

Ruotsi soti kolmikymmenvuotisen sodan lopulla (1643–1645) myös Tanskaa vastaan. Voitto tässä sodassa ja alueluovutukset Westfalenin rauhassa merkitsivät Ruotsin suurvalta-aseman alkua.

Westfalenin rauhan julistuksia pidetään nykyisten itsenäisten valtioiden alkuna. Monille valtakunnille määrättiin ensimmäistä kertaa rajat, ja valtion kansalaisuutta alettiin pitää tärkeimpänä asiana lainkäytön kannalta. Ennen monet limittäiset poliittiset ja uskonnolliset velvoitteet olivat olleet tärkeämpiä.

[muokkaa] Tärkeimmät taistelut

[muokkaa] Böömin kapina 1618–1625

• Plzenin piiritys 19. syyskuuta -21. marraskuuta 1618. Böömin kapinalliset valtasivat Plzeňin.

• Záblatin taistelu 10. kesäkuuta 1619. Keisarilliset löivät Mansfeldin johtamat böömiläiset.

• Valkeavuoren taistelu 8. marraskuuta 1620. Tillyn johtamat keisarilliset tuhosivat böömiläiset. Sota taukosi Böömissä ja siirtyi Pfalziin.

• Wieslochin taistelu 27. huhtikuuta 1622. Protestantit ja katoliset kohtasivat Reinillä. Protestantit voittivat, mutta etulyöntiasema siirtyi katolisille.

• Wimpfenin taistelu 6. toukokuuta 1622. Katoliset voittivat protestantit.

• Höchstin taistelu 20. kesäkuuta 1622. Tilly löi protestantit.

• Fleurusin taistelu 26. elokuuta 1622. Espanjalaiset löivät protestantit.

• Stadtlohnin taistelu 6. elokuuta 1623. Katoliset voittivat. Talvikuningas Fredrik V lyötiin, sodan ensimmäinen vaihe päättyi.

[muokkaa] Tanskan väliintulo 1625–1629

• Dessaun sillan taistelu 25. huhtikuuta 1626. Wallenstein löi Mansfeldin johtamat tanskalaiset.

• Lutterin taistelu 27. elokuuta 1626. Tilly murskasi tanskalaiset ja uhkasi Itämeren rannikkoa.

• Wolgastin taistelu 12. elokuuta 1628. Tanskalaiset lyötiin. Tanska vetäytyi sodasta.

[muokkaa] Ruotsin väliintulo 1630–1635

• Frankfurtin ryöstö 3. huhtikuuta 1631. Ruotsalaiset valtasivat ja ryöstivät Frankfurt an der Oderin.

• Magdeburgin ryöstö 20. toukokuuta 1631. Keisarilliset valtasivat ja ryöstivät Magdeburgin.

• Breitenfeldin ensimmäinen taistelu 17. syyskuuta 1631. Kustaa II Aadolf löi Tillyn johtamat keisarilliset.

• Rainin taistelu 5. huhtikuuta 1632. Ruotsalaiset voittivat Tillyn Lech virralla Baijerissa. Tilly haavoittui ja kuoli huhtikuun lopulla vammoihinsa.

• Alte Vesten taistelu 24. elokuuta -4. syyskuuta 1632. Wallenstein voitti ruotsalaiset.

• Lützenin taistelu 17. marraskuuta 1632. Kustaa II Aadolf kaatui, vaikka ruotsalaiset voittivat.

• Nördlingenin taistelu 6. syyskuuta 1634. Keisarilliset murskasivat ruotsalaiset. Monet Saksan ruhtinaat tekivät välirauhan keisarin kanssa.

[muokkaa] Ranskan väliintulo 1636–1648

• Wittstockin taistelu 4. lokakuuta 1636. Ruotsalaiset voittivat keisarilliset.

• Breisachin piiritys 8. elokuuta -17. joulukuuta 1638. Bernhard Weimar valtasi Breisachin pitkän piirityksen jälkeen keisarillisen armeijan auttamisyrityksistä huolimatta.

• Wolfenbüttelin taistelu 29. kesäkuuta 1641. Ruotsalaiset voittivat keisarilliset.

• Schweidnitzin taistelu 21. toukokuuta 1642. Ruotsalaiset löivät keisarilliset Böömissä.

• Breitenfeldin toinen taistelu 2. marraskuuta 1642. Ruotsalaiset tuhosivat keisarin armeijan.

• Rocroin taistelu 19. toukokuuta 1643. Ranskalaiset voittivat espanjalaiset.

• Tuttlingenin taistelu 24.-25. marraskuuta 1643. Baijerilaiset voittivat ranskalaiset.

• Freiburgin taistelu 3.-9. elokuuta 1644. Ranskalaiset työnsivät Baijerin armeijan linnoitetuista asemista.

• Jüterbogin taistelu marraskuussa 1644. Ruotsalaiset voittivat keisarilliset.

• Jankovin taistelu 6. maaliskuuta 1645. Lennart Torstenssonin johtamat ruotsalaiset löivät keisarilliset Prahan eteläpuolella.

• Herbsthausenin taistelu 4. toukokuuta 1645. Ranskalaiset voittivat baijerilaiset.

• Allerheimin taistelu (myös Toinen Nördlingenin taistelu) 3. elokuuta 1645. Ranskalaiset löivät baijerilaiset.

• Triebelin väijytys 25. elokuuta 1647. Ruotsalaiset joutuivat keisarillisten väijytykseen.

• Zusmarshausenin taistelu 17. toukokuuta 1648. Ranskalais-ruotsalainen armeija löi keisarilliset. Viimeinen suuri taistelu Saksassa.

• Prahan ryöstö 26. heinäkuuta 1648. Ruotsalaiset ryöstivät Prahan.

• Lensin taistelu 20. elokuuta 1648. Ranskalaiset voittivat espanjalaiset. Sodan viimeinen suuri taistelu.

[muokkaa] Katso myös

• Hakkapeliitat

[muokkaa] Lähteet

[muokkaa] Yleiset lähteet

• Childs, John: Warfare in the Seventeeth Century. Lontoo: Cassell, 2001. ISBN 0-304-36373-1.