Pohjois-Afrikan sota toisessa maailmansodassa

Wikipedia

Pohjois-Afrikan sota
Osa toista maailmansotaa
Brittiläisiä Matilda II-panssarivaunuja El Alameinissa
Päivämäärä: 10. kesäkuuta 1940 – 16. toukokuuta 1943 Paikka: Libya, Egypti, Algeria, Tunisia, Marokko Casus belli: Italian hyökkäys Egyptiin Lopputulos: Akselivallat hävisivät sodan.
Taistelijat
Liittoutuneet: Yhdysvallat Yhdistynyt kuningaskunta Brittiläinen Intia Vapaa Ranska Kanada Etelä-Afrikan unioni Australia Uusi-Seelanti	Akselivallat: natsi-Saksa Italia Vichyn Ranska
Komentajat
Bernard Montgomery George Patton Claude Auchinleck Harold Alexander	Erwin Rommel Hans-Jürgen von Arnim Rodolfo Graziani

Pohjois-Afrikassa taisteltiin toisessa maailmansodassa vuosina 1940–1943. Saksalais-italialaiset joukot onnistuivat saavuttamaan aluksi suuria voittoja liittoutuneista. Myöhemmin liittoutuneet kuitenkin ajoivat akselivallat ahtaalle ja näiden oli vetäydyttävä. 13. toukokuuta 1943 akselivaltojen armeija lopulta antautui Tunisiassa liittoutuneille. Sodassa panssarivaunut olivat ratkaisevan tärkeässä asemassa.

Sisällysluettelo 1 Taustat 2 Sota alkaa Afrikassa 3 Operaatio Compass 4 Saksa puuttuu Pohjois-Afrikan sotaan 5 Tobrukin piiritys 6 Operaatio Crusader 7 Akselivaltojen hyökkäys Egyptiin 8 Liittoutuneiden vastaisku 9 Angloamerikkalainen maihinnousu eli Operaatio Torch 10 Saksalaiset peräytyvät Tunisiaan 11 Tunisian taistelut 12 Lähteet

[muokkaa] Taustat

Alkukesällä 1940 Italia oli julistanut sodan liittoutuneille ja liittyi sotilaallisesti Saksan rinnalle. Italian diktaattori Benito Mussolini halusi Italiasta suurvallan ja halusi käydä voitokkaan sodan, joten hän päätti valloittaa Egyptin ja yhdistää Libyan Italian Itä-Afrikkaan. Egypti oli Englannin hallinnoima ja siellä sijaitsivat liittoutuneille tärkeät Aleksandrian laivastotukikohta ja Suezin kanava. Italialle taas kuului Libya. Algeria ja Tunisia kuuluivat Vichyn Ranskalle. Marokon pohjoisosa kuului Espanjalle ja eteläosa ranskalaisille.

[muokkaa] Sota alkaa Afrikassa

Vähään aikaan sodan syttymisen jälkeen ei nähty suuria hyökkäyksiä, mutta pienen mittakaavan hyökkäilyjä kyllä esiintyi. Eräässä sellaisessa britit valtasivat Capuzzon linnakkeen. 13. syyskuuta 1940 italialaiset hyökkäsivät Egyptin rajan yli ja etenivät rannikkoa pitkin vähän aikaa vallaten Sollumin, kunnes saapuivat Sidi Barranin tienoille, pysäyttivät hyökkäyksen täydennysongelmien takia ja linnoittivat itselleen asemat.

[muokkaa] Operaatio Compass

Operaatio Compass oli liittoutuneiden vastahyökkäyksen koodinimi. Sen alkaessa italialaisilla oli 200 000 miestä, 1 600 tykkiä ja 600 panssarivaunua. Liittoutuneilla taas oli 36 000 miestä, 120 tykkiä ja 275 panssarivaunua. Hyökkäys alkoi 8. joulukuuta. Kenraalimajuri Richard O'Connorin johdolla liittoutuneiden joukot hyökkäsivät italialaisten puolustuksessa olleen aukon läpi italialaisten selustaan. Kolmessa päivässä liittoutuneet saivat saaliikseen 237 tykkiä, 73 panssarivaunua ja 38 300 sotilasta. He jatkoivat etenemistä pitkin Via della Vittoriaa, voiton tietä, kulkivat läpi Halfayan solan ja valtasivat uudelleen Capuzzon linnakkeen. O'Connor olisi halunnut jatkaa hyökkäystä ainakin Bengasiin asti, mutta intialainen 4. jalkaväkidivisioona siirrettiin Itä-Afrikan rintamalle. Vähän ajan päästä Australian 6. divisioona korvasi sen ja lopulta hyökkäys saattoi jatkua. Lopulta brittiläinen 7. panssaridivisioona katkaisi italialaisten peräytymisen Beda Fommissa Länsi-Kyrenaikassa. Kun liittoutuneiden joukot saavuttivat El Agheilan Lounais-Kyrenaikassa, pääministeri Churchill pysäytti hyökkäyksen ja määräsi suurimman osan joukoista siirrettäväksi Kreikkaan helmikuussa 1941. Liittoutuneet onnistuivat valtaamaan Kyrenaikan, mutta eivät ajamaan italialaisia Pohjois-Afrikasta. Koko hyökkäyksessä he tuhosivat 400 panssarivaunua, 1 292 tykkiä, etenivät 800 kilometriä ja ottivat 130 000 sotavankia. Heidän sotilaistaan 494 kuoli ja 1 225 haavoittui.

[muokkaa] Saksa puuttuu Pohjois-Afrikan sotaan

Operaatio Compassin jälkeen Saksan diktaattori Adolf Hitler päätti lähettää saksalaisia joukkoja Afrikkaan ja nimitti Erwin Rommelin Afrikan armeijakunnan komentajaksi. Ensimmäiset joukot saapuivat Tripoliin 14. helmikuuta 1941. Aluksi joukkojen tehtävänä oli vain puolustaa Tripolitaniaa ja estää Liittoutuneiden eteneminen. Mutta sitten Rommel huomasi, että liittoutuneiden puolustus oli heikkoa. 24. maaliskuuta hänen joukkonsa voittivat britit nopeasti El Agheilassa. Sitten saksalaiset aloittivat hyökkäyksen, joka 15. huhtikuuta mennessä oli ajanut liittoutuneet Egyptin rajalle Sollumiin. Rommel oli valloittanut koko Kyrenaikan Tobrukin erittäin voimakasta linnoituskaupunkia lukuun ottamatta, joka piiritettiin, ja saanut sotavangiksi kenraalimajuri O'Connorin. Vähäksi ajaksi rintama vakiintui Egyptin ja Libyan väliselle rajalle.

[muokkaa] Tobrukin piiritys

Britit yrittivät kaksi kertaa murtaa Tobrukin piirityksen, mutta molemmat hyökkäykset epäonnistuivat. Niiden jälkeen liittoutuneet joukot saivat uuden ylikomentajan, kenraali Claude Auchinleckin. Mutta saksalaisetkaan eivät onnistuneet valtaamaan Tobrukia, koska siellä oli niin suuri ja vahva puolustuskoneisto. Heidän lukuisat hyökkäilynsä tuottivat heille tappioita, mutta eivät horjuttaneet Tobrukin puolustusta. Saksalaisten oli pakko tyytyä vain saartamaan Tobruk.

[muokkaa] Operaatio Crusader

Operaatio Crusader (18. marraskuuta - 30. joulukuuta 1941) oli liittoutuneiden kolmas yritys murtaa Tobrukin piiritys. 18. marraskuuta britit aloittivat yllätyshyökkäyksen Rommelin joukkojen kimppuun. Lukuisten taktisten tappioiden seurauksena Erwin Rommelin oli ensimmäistä kertaa pakko vetäytyä Afrikassa. Liittoutuneet onnistuivat vihdoin murtamaan Tobrukin piirityksen ja valtaamaan uudelleen kaikki Rommelin valtaamat alueet lukuun ottamatta Bardian ja Sollumin linnakkeita. Rintama sijaitsi jälleen El Agheilassa.

[muokkaa] Akselivaltojen hyökkäys Egyptiin

Tammikuussa 1942 akselivaltojen joukot saivat runsaasti täydennysjoukkoja ja -tarvikkeita. Niiden ja vihollisjoukkojen kokemattomuuden takia Rommelin joukot voittivat helposti brittijoukot ja valloittivat Kyreaikan niemimaan ajaen brittijoukot samalla sen läpi Gazalaan. Sinne rintama vakiintui pysyen siellä helmikuusta toukokuuhun 1942, kun kumpikin osapuoli valmisteli hyökkäystä. Rommel ehti ensin. Kesäkuussa 1942 hänen joukkonsa voittivat liittoutuneet Gazalan taistelussa pitkän panssaritaistelun jälkeen. Taistelun jälkeen liittoutuneet vetäytyvät Mersa Matruhin kautta Alameinin vahvalle linjalle ja jättivät Etelä-Afrikan 2. divisioonan Tobrukiin puolustamaan sitä. Auchinleck luuli, että Tobruk kestäisi piirityksen kuten aikaisemminkin, mutta kaikkien yllätykseksi se antautui viikon kuluttua piirityksen alkamisesta, 21. kesäkuuta ja akselivallat saivat yli 25 000 vankia, joukossa useita kenraaleja. Tobrukin valtauksen jälkeen Rommelin joukot etenivät Egyptiin ja 1. heinäkuuta hyökkäsivät Alameinin linjalle ja El Alameinin ensimmäinen taistelu alkoi. Liittoutuneiden rivit kestivät Rommelin joukkojen ensimmäisen iskun. Seuraavina viikkoina molemmat osapuolet, erityisesti liittoutuneet tekivät runsaasti hyökkäyksiä, jotka eivät johtaneet merkittäviin tuloksiin. 31. heinäkuuta Auchinleck, joka oli vielä komentajana määräsi joukkonsa luopumaan hyökkäyksistä ja valmistelemaan puolustusasemia odotettavissa olevan suurhyökkäyksen varalle. Niin taistelu päättyi. Taktisesti taistelu oli tasapeli, mutta strategisesti taistelu oli voitto molemmille.

Britit pysäyttivät Rommelin hyökkäyksen ja Rommelin joukot onnistuivat kuluttamaan brittien voimat. Elokuussa Rommel yritti läpimurtoa Alam el Halfan taistelussa siinä onnistumatta. Samassa kuussa britit korvasivat kenraali Auchinleckin Harold Alexanderilla. Brittien 8. armeijan komentajaksi piti tulla William Gott, mutta hän kuoli ja armeijan komentajaksi nimitettiin Bernard Montgomery.

[muokkaa] Liittoutuneiden vastaisku

Montgomery suunnitteli suurta hyökkäystä El Alameinissa tapahtuvaksi. Rommel taas aavisti, että britit aikovat hyökätä ja valmisteli El Alameinin länsipuolelle suuren puolustuslinjan, johon kuului miinakenttä "Kuoleman puutarha." Rommel oli nyt tajunnut, ettei olisi voinut sen hetkisillä joukoillaan voittaa. Hän pani toivonsa Neuvostoliitossa sotiviin saksalaisiin, joiden toivoi ylittävän Kaukasuksen ja iskevän pohjoisesta Arabiaan ja Egyptiin. Montgomeryn suurhyökkäys ja samalla El Alameinin toinen taistelu alkoivat 23. lokakuuta. Silloin liittoutuneiden miesvahvuus oli kaksinkertainen akselivaltoihin verrattuna. Taistelu loppui 3. marraskuuta. Taistelussa liittoutuneet saivat murskavoiton ja pakottivat Rommelin aloittamaan peräytymisen kohti Tripolitaniaa.

[muokkaa] Angloamerikkalainen maihinnousu eli Operaatio Torch

Operaatio Torch oli länsiliittoutuneiden, enimmäkseen yhdysvaltalaisten, maihinnousu Ranskan Marokkoon ja Algeriaan, jotka olivat Vichyn hallituksen alaisuudessa. Yksi tärkeimmistä tavoitteista oli saartaa Rommelin joukot. Ranskalaisilla oli Marokossa 60 000 sotilasta, rannikkotykistöä, hiukan panssarivaunuja ja lentokoneita, noin kymmenen sotalaivaa ja 11 sukellusvenettä. Liittoutuneiden joukkoja komensi kenraali Dwight D. Eisenhower. Liittoutuneet uskoivat etteivät ranskalaiset tekisi vastarintaa. Maihinnousu alkoi 8. marraskuuta 1942. Silloin liittoutuneet nousivat maihin kolmella alueella: Marokossa, Oranissa ja Algerissa. Algerin valtaus onnistui helposti, koska saksalaisvastaiset ranskalaiset ottivat kaupungin haltuunsa ennen maihinnousua. Oranissa yhdysvaltalaisilla oli vaikeuksia, kun ranskalaiset laivat avasivat tulen sataman valtausta yrittäviä joukkoja vastaan. Ranskalaiset laivat murtautuivat ulos satamasta hyökäten maihinnousulaivastoa vastaan, mutta hyökkääjät joko upotettiin tai pakotettiin rantautumaan. Marokossa taas maihinnousu suoritettiin ilman suojatulta, koska liittoutuneet uskoivat, etteivät ranskalaiset tekisi vastarintaa. Se suoritettiin kolmeen paikkaan, Safiin, Fedalaan ja Port-Lyautey-hin. Ennen maihinnousua yritetty liittoutuneiden tukema vallankaappaus vichyläismielistä komentajaa vastaan kuitenkin epäonnistui ja ranskalaiset tekivät vastarintaa maihinnousijoita vastaan. Liittoutuneet onnistuivat Safissa kukistamaan vastarinnan ja valtaamaan kaupungin vielä samana päivänä. Port-Lyautey:ssa maihinnousijat olivat epävarmoja sijainnistaan ja sen vuoksi toisen maihinnousuryhmän rantauttamista viivytettiin. Sillä välin puolustajilla oli aikaa järjestää toimivaa vastarintaa ja loppu maihinnousu jouduttiin suorittamaan tykistön avustuksella. Ilmavoimien tukemina liittoutuneet joukot etenivät ja saavuttivat hyökkäyksen päämäärän vastarinnasta huolimatta. Fedalan seudulla sää haittasi maihinlaskuja. Liittoutuneet pääsivät kuitenkin rannalle ja saivat vielä samana päivänä (8.11.) turvattua asemansa rantavyöhykkeellä. 10.11. he piirittivät Casablancan ja kaupunki antautui. Ranskan Marokon laivasto oli tehty toimintakyvyttömäksi jo maihinnousun alkaessa. Samaan aikaan Operaatio Torchin kanssa saksalaiset valloittivat Tunisian huolimatta ranskalaisten vastustuksesta.

[muokkaa] Saksalaiset peräytyvät Tunisiaan

El Alameinin toisen taistelun jälkeen (5. 11. alkaen) akselivaltojen joukkojen oli pakko alkaa vetäytyä kohti Tripolia. Liittoutuneet yrittivät monta kertaa saartaa Rommelin joukot, mutta aina he epäonnistuivat, vaikka akselivaltojen joukot kärsivät polttoainepulasta. Huolimatta Adolf Hitlerin ja Benito Mussolinin käskyistä olla perääntymättä saksalais-italialaisten joukkojen oli liittoutuneiden murskaavan ylivoiman alla mahdollista vain vetäytyä tai tuhoutua. Liittoutuneet valtasivat Sidi Barranin 9. marraskuuta, Tobrukin 11. marraskuuta, Bengasin 20.11., Sirten 25.12. ja Tripolin 23. tammikuuta 1943. Lopulta 4. helmikuuta akselivaltojen joukot poistuivat Libyasta.

[muokkaa] Tunisian taistelut

Vuoden marraskuussa 1942 akselivaltojen tilanne näytti erittäin huonolta. Montgomeryn sotilaat etenivät idästä ja Eisenhowerin valloittivat Marokon ja Algerian. Tripolitanian aavikolla akselivaltojen joukot olisivat olleet suojattomia, jos heitä olisi uhattu kahdesta suunnasta. Niinpä heidän oli saatava parempi puolustusasema, jossa he olisivat voineet sinnitellä kuukausia. Ihanteellinen valinta oli Tunisia. Sitä oli helppo puolustaa, koska vuoristossa pääsi etenemään kunnolla vain muutamia solia pitkin. 10. marraskuuta 1942 saksalaiset ja italialaiset joukot valtasivat valtaosan Tunisiaa ranskalaisilta joukoilta.

Liittoutuneiden ensimmäinen hyökkäys Tunisiassa tapahtui 25. marraskuuta tavoitteena vallata Tunis ja Biserta. He etenivät itään, mutta eivät läheskään onnistuneet tavoitteissaan ja saksalaiset pysäyttivät heidät. 1. joulukuuta 1943 saksalaiset aloittivat vastahyökkäyksen, jolla he työnsivät amerikkalaiset takaisin 25. päivän asemiin. 22. joulukuuta liittoutuneet hyökkäsivät taas, mutta heidät lyötiin takaisin. Sitten Tunisiassa alkoi noin kukauden enimmäkseen taisteluton aika. Se loppui siihen, kun Rommelin Libyasta vetäytyvät joukot saapuivat Tunisiaan tammi- helmikuun vaihteessa. 30. tammikuuta he hyökkäsivät eräiden amerikkalaisjoukkojen kimppuun ja muutaman päivän kuluttua amerikkalaiset vetäytyivät Sbeitlan lähistölle ja rakensivat sinne puolustuslinjan. Kuitenkin saksalaiset hyökkäsivät seuraavalla viikolla ja amerikkalaisten linja murtui 16. helmikuuta. Saksalaiset valloittivat Sbeitlan seuraavana päivänä ja liittoutuneet pakenivat Algerian vastaisten vuorten solille. Koko Tunisia oli akselivaltojen hallussa. 19. helmikuuta saksalaiset hyökkäsivät liittoutuneiden asemien kimppuun Kasserinen solassa. Amerikkalaisten asemat luhistuivat parissa minuutissa ja saksalaiset valtasivat solan.

Näiden tapahtumien jälkeen saksalaiset jakautuivat kahdeksi ryhmäksi, jotka etenivät luoteeseen kohti Thalaa. Lisäksi eräs joukko eteni etelään, Haïdraa kohti. Amerikkalaisjoukkojen moraali alkoi romahtaa ja monet joukot joutuessaan vetäytymään jättivät varusteensa taistelukentälle. 21. päivän vastaisena yönä saksalaiset pääsivät Thalan edustalle, jota puolusti vain heikko ranskalaisosasto. Jos Thala olisi vallattu, suuri joukko liittoutuneita olisi joutunut saarroksiin. Saksalaiset kuitenkin etenivät liian hitaasti ja liittoutuneiden täydennysvoimat ehtivät paikalle, eivätkä saksalaiset sen jälkeen enää pystyneet valtaamaan Thalaa. Tämän jälkeen Rommel päätti lopettaa hyökkäyksen, koska Montgomeryn armeija lähestyi idästä saksalaisten puolustuslinjaa, Marethin linjaa. Saksalaiset alkoivat peräytyä kohti itää. 23. helmikuuta amerikkalaiset pommittivat vetäytyviä saksalaisia ja 25. päivä amerikkalaiset valtasivat Kasserinen solan. Vaikka saksalaiset joutuivatkin perääntymään, he olivat tuottaneet amerikkalaisille suunnatonta vahinkoa, mm. tuhonneet tai vallanneet kaksi kolmasosaa amerikkalaispanssarivaunuista.

6. maaliskuuta suurin osa Rommelin joukoista teki idässä hyökkäyksen brittejä vastaan Medenineen. Hyökkäys kuitenkin epäonnistui brittien murskaavan tykistötulen takia ja saksalaiset menettivät 150 panssarivaunustaan 55. Adolf Hitlerin kiellettyä Rommelia vetäytymästä paremmin puolustettaviin asemiin Tunisin ympärille, Rommel lähti sairauslomalle, eli käytännössä luopui tehtävistään 8. maaliskuuta. Brittijoukot aloittivat suurhyökkäyksen, Operaatio Pugilistin Marethin linjaa vastaan 19. ja 20. päivän välisenä yönä. Seuraavana yönä joukko brittejä pääsi tunkeutumaan saksalaisten puolustuslinjan läpi ja muodostamaan sinne sillanpääaseman, mutta 22. päivänä saksalaisten vastahyökkäys tuhosi sillanpään ja rintama palautui entiselleen. 26. maaliskuuta britijoukot valtasivat El Hamman kaupungin linjan pohjoispäässä ja tekivät täten linjan käytännössä toimintakyvyttömäksi. Seuraavana päivänä akselivaltojen joukot onnistuivat pysäyttämään britit ja saamaan aikaa strategiselle vetäytymiselleen. Kahdessa päivässä linjan puolustajat marssivat 60 kilometriä luoteeseen ja loivat uuden puolustuslinjan Wadi Akaritiin Gabèsin lähelle.

Samaan aikaan amerikkalaiset olivat aloittaneet etenemisen. 17. maaliskuuta he valtasivat Gafsan ja seuraavana päivänä El Guetarin keidaskaupungin. Sen italialaiset puolustajat poistuivat kaupungista lähes vastarinnatta, mutta asettuivat saman nimiseen solaan, joka johtaa sisämaan tasangoille. 20. maaliskuuta amerikkalaiset valtasivat yhden italialaisten asemista ja ottivat 700 vankia. Amerikkalaiset olivat erinomaisissa asemissa mahdollista hyökkäysoperaatiota varten. Silloin saksalaiskomentajat, jotka saivat tiedon amerikkalaisten valtauksista, lähettivät panssaridivisioonan voittamaan amerikkalaiset. 23. maaliskuuta aamukuudelta 50 panssaria, joita seurasi muita joukkoja, tuli solasta ja hyökkäsi amerikkalaisten kimppuun edeten alas laaksoon. Saksalaiset voittivat nopeasti amerikkalaisten etulinjan jalkaväen ja tykistön. Vähän ajan kuluttua he ajoivat miinakenttään ja joutuivat pysähtymään raivaamaan sitä. Silloin amerikkalaiset alkoivat hyvin voimakkaasti tulittaa miinakenttää raivaavia ja raivausta odottavia saksalaisia ja tunnissa saksalaisten 50 panssarivaunusta 30 tuhoutui. Kello yhdeksältä saksalaiset vetäytyivät laaksosta takaisin solaan.

Klo 4.45 saksalaiset hyökkäsivät uudestaan, kun heidän jalkaväkensä oli järjestäytynyt. Mutta taas Yhdysvaltain tykistö pysäytti hyökkäyksen ja aiheutti saksalaisille suuria tappioita. Sen jälkeen saksalaiset tajusivat, että hyökkäysyritykset olivat toivottomia ja siksi osa divisioonasta linnoittautui El Guettarista itään sijaitseville kukkuloille ja osa pakeni takaisin Gabèsiin.

Seuraavan viikon aikana amerikkalaiset etenivät hitaasti vallaten loput sisämaan tasangoista.

[muokkaa] Lähteet

• David Irving: Rommel. Kirjayhtymä, 1977. ISBN 951-26-1717-X.