Carl Gustaf Emil Mannerheim

Wikipedia

Carl Gustaf Emil Mannerheim
Suomen tasavallan 6. presidentti
Virassa 4.8.1944–11.3.1946
Edeltäjä	Risto Ryti
Seuraaja	Juho Kusti Paasikivi
Suomen valtionhoitaja
Virassa 12.12.1918–26.7.1919
Edeltäjä	P. E. Svinhufvud
Seuraaja
Edeltäjä
Seuraaja
Tiedot
Syntymäaika	4. kesäkuuta 1867
Syntymäpaikka	Askainen
Kuolinaika	28. tammikuuta 1951 (83 vuotta)
Kuolinpaikka	Lausanne, Sveitsi
Puolue	Sitoutumaton (porvari)
Ammatti
Puoliso	Vapaaherratar Anastasia Nikolajevna Arapova
Arvonimet	Vapaaherra Sotamarsalkka Suomen marsalkka Suomen valtionhoitaja Suomen tasavallan 6. presidentti
Allekirjoitus
Huomioitavaa

Suomen marsalkka, vapaaherra Carl Gustaf Emil Mannerheim (4. kesäkuuta 1867 Askainen, Varsinais-Suomi – 28. tammikuuta 1951 Lausanne, Sveitsi)^[1] oli suomalainen ammattisotilas ja poliitikko, yksi itsenäisen Suomen tasavallan historian keskeisistä henkilöistä. ^[2] Hän oli Suomen valtionhoitaja 1918–1919, puolustusvoimain ylipäällikkö 1918–1919 ja 1939–1946 sekä kuudes tasavallan presidentti 1944–1946.

Kutsumanimenään hän käytti toista nimeään Gustaf, joten hän saattoi allekirjoittaa: "Sotamarsalkka G. Mannerheim", "Sotamarsalkka Mannerheim" tai "G. Mannerheim". Valtionhoitajakaudellaan vuonna 1919 hän myös suomalaisti nimensä kirjoitusasun muotoon Kustaa Mannerheim. Venäjän palveluksessa Mannerheimistä käytettiin pääasiassa etunimi–isännimiyhdistelmää Gustav Karlovitš (ven. Густав Карлович Маннергейм)^[3] Carl Gustaf Emil Mannerheim ei pitänyt etunimensä viimeisestä nimestä Emilistä, joten hän kirjoitti nimikirjoituksensa usein C.G. Mannerheim ilman E:tä.

Sisällysluettelo 1 Sukutausta ja perhe 1.1 Lapsuus ja nuoruus 2 Opinnot ja sotilasuran alku 2.1 Kadettikoulun aika 2.2 Nikolain ratsuväkikoulu 2.3 Nousu chevalierkaartiin 3 Avioliitto ja lapset 4 Ura ja poliittinen toiminta 4.1 Venäjän–Japanin sota 4.2 Tiedettä ja tiedustelua Aasiassa 4.3 Ylennys kenraaliksi 4.4 Ensimmäinen maailmansota, vallankumous ja reservi 4.5 Suomen itsenäistyminen ja sisällissota 4.6 Sisällissodan jälkeinen aika 4.6.1 1910-luvun loppu 4.6.2 Sisällissodan varjo 4.6.3 Neuvottelut Pietarin hyökkäyksestä 1919 4.7 1920-luku 4.8 1930-luku 4.9 Ylipäällikkyys toisen maailmansodan aikana 4.9.1 Hitlerin vierailu Suomessa 4.9.2 Tasavallan presidenttinä 4.10 Myöhemmät vuodet 4.10.1 Eläkevuodet 4.10.2 Sairastelu ja kuolema 5 Kunnianosoitukset 6 Triviaa 7 Elokuvia 8 Lähteet 8.1 Viitteet 9 Katso myös 10 Kirjallisuutta 11 Aiheesta muualla

[muokkaa] Sukutausta ja perhe

Pääartikkeli: Mannerheim-suku

Mannerheimin suku on lähtöisin Saksasta, mistä suvun kantaisä siirtyi 1640-luvulla Ruotsiin. Ruotsin kuningas Kaarle XI aateloi suvun 1690-luvulla, ja samalla alkuperäinen sukunimi Marhein muutettiin muotoon Mannerheim. Suvun jäsenistä tuli 1700-luvulla sotilaita, ja he nousivat vapaaherralliseen säätyyn. Gustaf Mannerheimin isoisän isä Carl Erik muutti nuorena upseerina Suomeen 1700-luvun lopulla ja aloitti näin Mannerheimien suomalaisen sukuhaaran.

Gustaf Mannerheimin isä Carl Robert Mannerheim poikkesi suvun perinteistä, sillä hänestä ei tullut sotilasta eikä virkamiestä.^[4] Carl Robert tunnettiin radikaaleista poliittisista näkemyksistään, ja kun hän peri isältään kreivin arvonimen, viranomaiset paheksuivat häntä poliittisena satiirikkona.^[4] Hän meni 1862 naimisiin Hedvig Charlotta Helene von Julinin kanssa, joka oli huomattavan suomalaisen teollisuusmiehen Johan Jakob von Julinin tytär. He saivat seitsemän lasta: neljä poikaa ja kolme tyttöä.

Gustaf Mannerheimin täti Anna Maria Mannerheim oli avioliitossa tutkimusmatkailija A.E. Nordenskiöldin kanssa.^[5]

[muokkaa] Lapsuus ja nuoruus

Gustaf Mannerheim syntyi Louhisaaren linnassa Askaisissa 4. kesäkuuta 1867^[6], jolloin Suomessa kärsittiin historiallisen kovasta katovuodesta. Varhaislapsuutensa Gustaf vietti pääasiassa Louhisaaressa. Häntä opetti aluksi sveitsiläinen kotiopettajatar, ja seitsenvuotiaana hän lähti kouluun Helsinkiin, missä asui isänsä luona. Hän kävi veljensä Carlin kanssa Böökin yksityistä lyseota, mistä tuli syksyllä 1879 erotetuksi vuoden ajaksi ikkunoiden kivittämisen takia.^[7]

Kahden vuoden ajan Gustaf Mannerheim kävi oppikoulua Haminassa. Tämä koulu valmensi oppilaita Suomen Kadettikouluun, joka oli sen ajan ainoa sotilaskoulutusta antava oppilaitos Suomessa.^[8] Gustaf kuitenkin vihasi Haminan kaupunkia^[9], mikä näkyi myös hänen käytöksessään.

1880 kreivi Carl Robert Mannerheim ajautui vararikkoon, ja pakeni velkojia Pariisiin rakastajattarensa kanssa. ^[10] Samana vuonna nuori Mannerheim pyrki ensi kertaa kadettikouluun huonolla menestyksellä. ^[11]Perheen äiti Helene Mannerheim kuoli 1881 sydänkohtaukseen, ja hänen veljensä Albert von Julin tuli lasten huoltajaksi.

[muokkaa] Opinnot ja sotilasuran alku

[muokkaa] Kadettikoulun aika

1882 Gustaf Mannerheim hyväksyttiin viimein Suomen Kadettikouluun. Hänet jätettiin kuitenkin valmistavalle luokalle vielä toiseksi vuodeksi, koska hänen onnistui saada vain seitsemän pistettä kahdestatoista kesäkuun 1883 tutkinnossa. Lisävuosi auttoi, sillä Gustaf siirrettiin seuraavana vuonna ensimmäiselle yleisluokalle luokan toiseksi parhailla arvosanoilla. Hänen vahvimmat oppiaineensa olivat ranskan ja ruotsin kielet sekä historia, mutta venäjän ja suomen kielissä hän ei menestynyt yhtä hyvin.^[12]

Gustaf Mannerheimin taloudellinen tilanne ei ollut hyvä, ja hän joutui usein lainaamaan rahaa huoltajaltaan Albert von Julinilta. Hän ei myöskään viihtynyt Kadettikoulussa: hän ei sietänyt koulun ilmapiiriä eikä tiukkoja sääntöjä ja sai usein rangaistuksia. Häntä rangaistiin muun muassa tarkkaamattomuudesta, kuiskuttelusta, meluamisesta, laiskottelusta ja lunttaamisesta.^[13]

Gustaf toivoi pääsevänsä Kadettikoulusta venäläiseen Paašikouluun, joka oli maan arvostetuimpia sotilasoppilaitoksia. Kouluun pääsivät vain oppilaat, joilla oli perintönä kulkeva aatelisarvo. Lisäksi vaadittiin, että joko heidän isällään, isoisällään tai isoisoisällään oli vähintään kenraaliluutnantin arvo tai sitä vastaava siviiliarvo.^[14] Gustaf sai isänsä jättämään hakemuksen Paašikouluun, mutta Kadettikoulun johtaja kenraalimajuri Neovius ilmoitti omassa suosituksessaan, että Gustafin ranskan ja venäjän taito ei ollut tarpeeksi hyvä Paašikouluun. Todennäköinen syy oli kuitenkin, että Neovius ei pitänyt Gustafista tämän Kadettikoulussa osoittaman käytöksen vuoksi.^[15]

Neoviuksen kirjeen vuoksi Gustafin hakemus hylättiin, ja hän masentui syvästi. Masennus ilmeni myös kapinointina Kadettikoulua kohtaan, minkä vuoksi Gustaf lopulta erotettiin sieltä 1886 hänen lähdettyään pitkäperjantai-iltana "omalle lomalle". ^[16]Koulu olisi voinut soveltaa karkotuspykälän ankarinta muotoa, mikä olisi estänyt Gustafia opiskelemasta missään suomalaisessa koulussa tai yliopistossa, mutta Kadettikoulun toimikunta päätti äänestyksen jälkeen soveltaa lievempää rangaistusta sillä ehdolla, että Mannerheimin perhe jättäisi vapaaehtoisen eroilmoituksen.^[17]

[muokkaa] Nikolain ratsuväkikoulu

Tämän jälkeen Mannerheim luki yksityisesti ylioppilaaksi Helsingissä Böökin yksityiskymnaasissa, ja tuoreen ylioppilastodistuksensa turvin hän saattoi hakeutua Pietariin Venäjän armeijaan Nikolajevskin (Nikolain) ratsuväkikouluun, jossa hän vannoi sotilasvalansa syyskuussa 1887. Muistelmissaan Mannerheim totesi ratsuväkikoulusta seuraavaa:^[18]

»Opetus oli monipuolisempaa ja järkiperäisempää kuin meidän Kadettikoulussamme, niin kuin ymmärrettävää onkin, kun ottaa huomioon sikäläiset opettajavoimat ja käytännölliset harjoitusmahdollisuudet»

Mannerheim valmistui ratsuväkikoulusta 1889. Hänen päättötodistuksensa oli hyvä, ja erityisesti venäjän kielen arvosanat olivat parantuneet. Saman vuoden keväällä Mannerheim ylennettiin porte d'épée -junkkariksi, mikä vastasi miehistöstä nimitetyn aliupseerin arvoa.

[muokkaa] Nousu chevalierkaartiin

Mannerheim suunnitteli uraa arvostetussa chevalierkaartissa, mutta ei saanut aluksi paikkaa. Lisäksi hän haki paikkaa myös kaartinhusaarirykmentistä ja linjaratsuväkirykmentistä, ja jälkimmäinen ottikin hänet palvelukseensa. 22. elokuuta 1889 hänet palkattiin kornetiksi Hänen Keisarillisen Korkeutensa suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitš vanhemman 15. Aleksandrijan-ratsuväkirykmenttiin. Mannerheim ei kuitenkaan ollut tyytyväinen tilanteeseen^[19] vaan pyrki jatkuvasti edistämään mahdollisuuksiaan päästä chevalierkaartiin. Lopulta hänen kummitätinsä vetoomus sai keisarinnan hyväksymään Mannerheimin kaartin jäseneksi, mutta ensin tämän oli liityttävä rakuunoihin. Mannerheim palveli Puolan ja Saksan rajalla sijaitsevassa Kaliszin kaupungissa muutaman vuoden, kunnes 1891 hänet siirrettiin Pietarissa sijaitsevaan chevalierkaartiin. Kaartissa palvellessaan Mannerheim toimi jonkin aikaa hovin ylitallimestarina ja harjoitti ammattimaista hevoskauppaa.

[muokkaa] Avioliitto ja lapset

Mannerheim avioitui Pietarissa 1892 varakkaan venäläisen kenraalin tyttären Anastasia Nikolajevna Arapovan kanssa. Avioliitto ratkaisi taloudelliset ongelmat, joista Mannerheim oli kärsinyt koko ikänsä. Liitosta syntyi kaksi tytärtä: Anastasie ja Sophie.

Liitto päättyi käytännössä jo vuonna 1903, ja Anastasia Arapova karkasi vuonna 1904 Kiinan kautta Yhdysvaltoihin ja vei molemmat lapset mukanaan. Mannerheim erosi kuitenkin vaimostaan virallisesti vasta 1919 Tornion käräjäoikeudessa. 700-sivuisessa muistelmateoksessaan Mannerheim omistaa avioliitolleen ja vaimolleen yhden lauseen. Anastasie ja Sophie elivät vanhempiensa avioeron jälkeen naimattomina Englannissa ja Ranskassa, jonne myös Anastasia Arapova oli muuttanut.

[muokkaa] Ura ja poliittinen toiminta

[muokkaa] Venäjän–Japanin sota

Kun Venäjän–Japanin sota oli jo käynnissä, Mannerheim siirrettiin 52. Njezhinin rakuunarykmenttiin everstiluutnantiksi ylennettynä 20. lokakuuta 1904. Hän ilmoittautui rykmenttiinsä 22. marraskuuta samana vuonna, ja 23. joulukuuta hän joutui ensimmäistä kertaa tuleen.^[20]

Ensimmäinen huomattava operaatio, johon Mannerheim osallistui, oli kenraali Mištšenkon johtama ratsuväen partioretki vuoden 1905 tammikuussa. Se tehtiin Yingkoun satamaa vastaan. Alkujaan tarkoituksena oli katkaista läheinen rautatie, mutta Mištšenko päättikin hyökätä kaupunkia vastaan, mitä Mannerheim ei pitänyt järkevänä.^[21] Mannerheim johti taistelussa kahta eskadroonaa. Hyökkäykseen oli kuitenkin keskitetty liian vähän joukkoja, ja se päättyi perääntymiseen.

Muutenkaan sota ei sujunut Venäjän kannalta hyvin. Mannerheim osallistui aktiivisesti tiedusteluretkille, joiden aikana hän osoitti suurta rohkeutta. Eräässä operaatiossa hänen tekemänsä päätökset vähensivät tappioita niin paljon, että vain yksi mies kaatui.^[22] Osoittamansa urheuden ansiosta Mannerheim ylennettiin everstiksi. Mannerheim toivoi pääsevänsä everstinä johtamaan jotakin Mantšuriassa olevaa kasakkarykmenttiä, mutta nimityksen julkistaminen viivästyi eikä hän enää ehtinyt lähteä Mantšuriaan.^[23]

Mannerheim joutui myös leikattavaksi vasemman korvan tulehduksen vuoksi. Hän palasi kuitenkin pian palvelukseen ja suoritti joitain tiedusteluretkiä aina Mongolian puolelle asti. Samoihin aikoihin venäläiset kärsivät yhä enemmän tappioita. Kun Venäjän laivasto oli hävinnyt pahasti japanilaisille, kummatkin osapuolet alkoivat harkita rauhan solmimista.

Rauhansopimus allekirjoitettiin 5. syyskuuta 1905. Samalla Venäjä palautti Kaukoidän yksikkönsä rauhanaikaiseen miesvahvuuteen, eikä Mannerheimia enää tarvittu aktiivipalveluksessa. Vaikka Venäjällä puhkesikin vallankumous ja valtio oli hetken luhistumaisillaan, Mannerheim onnistui pysymään syrjässä tapahtumista.

[muokkaa] Tiedettä ja tiedustelua Aasiassa

Sodasta palattuaan Mannerheim vietti lyhyen aikaa Suomessa ja Ruotsissa. Hän ehti osallistua sukunsa edustajana viimeisille säätyvaltiopäiville vuonna 1906.

Mannerheimille tuli täytenä yllätyksenä se, että häntä pyydettiin lähtemään professori Paul Pelliotin mukaan Keski-Aasiaan ja Kiinan suuntautuvalle tutkimusretkelle, jossa hänen tehtävänsä olisi kerätä sotilaallista ja poliittista tiedusteluaineistoa. Ei ole aivan selvää, miksi juuri Mannerheim valittiin mukaan, mutta eräässä muistiossaan Mannerheimia ehdottanut luutnantti Palitsyn toteaa:^[24]

»...[Mannerheim, joka] tunsi hyvin Kiinaa, oli Pelliot'n henkilökohtaisesti tuntema, osasi erinäisiä ulkomaankieliä, oli syntyjään suomalainen ja vastasi täysin niitä vaatimuksia, joita tässä tehtävässä tulisi eteen.»

Mannerheim epäröi aluksi ottaa tehtävää vastaan, koska hän tiesi olevansa niiden upseerien listalla, joille aiottaisiin antaa joukkoja komennettavaksi. Lopulta päätti ottaa tehtävän vastaan.

Ratsain tehty 14 000 kilometrin matka kesti kaksi vuotta ja tuotti paljon käyttökelpoista aineistoa. Tieteelliset tulokset olivat myös yllättävän suuret. Mannerheim oli ottanut peiteroolinsa vakavasti ja kerännyt suuren määrän kansatieteellistä aineistoa aiemmin lähes tutkimattomilta seuduilta. Kahden vuoden aikana hän keräsi muun muassa Kansallismuseon kokoelmiin lähes 1 200 esinettä. Matkalla Mannerheim oppi myös kiinan kielen alkeet.

[muokkaa] Ylennys kenraaliksi

Onnistunut tutkimusmatka ja Suomen tilanteen vakiintuminen auttoivat Mannerheimia pääsemään keisarin suosioon. Hänet siirrettiin jälleen Puolaan, tällä kertaa 13. Vladimirin ulaanirykmentin komentajaksi. Mannerheim johti rykmenttiä vain vuoden ajan, mutta hänen onnistui tehdä siitä yksi sotilaspiirin parhaimmista rykmenteistä.^[25] Mannerheimin suoritus huomioitiin kaikissa katselmuksissa, ja suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitšin kehotuksesta hänet ylennettiin kenraalimajuriksi 1910 ja nimitettiin kaartinratsuprikaatin komentajaksi 1913.

Ylennyksen jälkeen kenraali Mannerheim siirrettiin Varsovaan, missä hän sai käyttöönsä oman asunnon. Upseerit asuivat Mannerheimin kanssa samassa rakennuksessa, ja tämä joutuikin välillä esimiehenä puuttumaan näiden naisseikkailuihin.^[26] Kaksi tapausta herätti muita enemmän huomiota, ja estääkseen rykmenttinsä mainetta tahraantumasta Mannerheimin oli puututtava niihinkin. Ensimmäinen tapaus liittyi varsovalaiseen parittajaan, joka oli myynyt vain sadalla ruplalla nuoren katolisen nunnaluostarin kokelaan erään kornetin jalkavaimoksi.^[27] Toinen tapaus koski nuoren luutnantin itsemurhaa, jonka tämä oli tehnyt erään varsovalaisen tanssijan kieltäytyessä suhteesta.

Ennen kuin Mannerheim nimitettiin kenraaliksi, hänen tulevan rykmenttinsä kaartinupseerit eivät juuri olleet kosketuksissa puolalaiseen paikallisväestöön. Upseerit eivät esimerkiksi koskaan vierailleet puolalaisten kodeissa, ja tapaamiset järjestettiinkin korkeintaan ravintoloissa ja teattereissa.^[27] Kaartinupseereista ainoastaan kolmella oli suhteita maan ylimpiin yhteiskuntakerroksiin.^[27] Mannerheim lähensi upseerien ja puolalaisten suhteita, sillä hän suosi hevosurheilua, mikä yhdisti kummatkin ryhmät.^[27]

[muokkaa] Ensimmäinen maailmansota, vallankumous ja reservi

Vuoden 1914 kesällä saapui myös tieto, että Itävalta-Unkarin kruununperijä Franz Ferdinand oli murhattu Sarajevossa. Tämä Sarajevon laukauksiksi myöhemmin nimetty murha synnytti kriisin Itävalta-Unkarin ja Serbian välille. Franz Ferdinandin murhannut Gavrilo Princip kuului nimittäin Nuori Bosnia -nimiseen, serbien tukemaan salaseuraan. Kriisi laajeni lopulta ensimmäiseksi maailmansodaksi.

Heinäkuun 26. päivän vastaisena yönä kello yhdeltä Varsovan sotilaspiirin päällikölle annettiin käsky valmistautua sotaan. Kenraali Mannerheim sai tietää käskystä aamukahdeksalta, jolloin hänet kutsuttiin Varsovan sotilaspiirin päällikön luo.^[28] 30. heinäkuuta tuli käsky yleisestä liikekannallepanosta, ja 2. elokuuta armeijan esikunta julkaisi tiedotteen, jonka mukaan Saksa oli julistanut sodan Venäjälle.^[29]

Ensimmäisessä maailmansodassa Mannerheim palveli ratsuväkikomentajana Itävalta-Unkarin ja Romanian rintamilla. Ammatillisesti Itävalta-Unkarin rintama oli mielenkiintoinen, sillä sodan alkuvaiheissa se oli ainoa rintamanosa, jossa ratsuväkeä käytettiin sen tarkoituksen mukaisesti tiedusteluun ja liikkuvaan sodankäyntiin. Mannerheimille myönnettiin taisteluissa kunnostautumisen vuoksi joulukuussa 1914 yksi Venäjän korkeimpia kunniamerkkejä, neljännen luokan Pyhän Yrjön risti.

Vuonna 1915 Mannerheimista tuli 12. ratsuväkidivisioonan komentaja ja kesällä 1917 6. ratsuväkiarmeijakunnan komentaja. Kenraaliluutnantiksi hänet oli ylennetty virallisesti saman vuoden huhtikuussa, mutta ylennys myönnettiin takautuvasti vuodesta 1915. Samalla Mannerheim joutui poistamaan univormustaan keisarillisen seurueen tunnukset, sillä kenraaliluutnantit eivät perinteisesti kuuluneet seurueeseen.

Mannerheim toimi Romaniassa armeijakunnan komentajana, mutta joutui loukkaantumisen takia sairaalahoitoon.^koska? Siellä hänen mielessään kypsyi syksyllä 1917 ajatus, ettei hän voisi palvella armeijassa, joka oli ajautumassa anarkian tilaan. Syyskuussa 1917 kenraaliluutnantti Mannerheim siirrettiin reserviin, ja Suomen itsenäistyttyä hän anoi eroa Venäjän armeijasta. Joulukuussa 1917 hän matkusti junalla Odessasta Pietarin kautta Suomeen.

Suomeen paluunsa jälkeen Mannerheim valitsi itselleen tunnetuksi tulleen tunnuslauseen: "Candida pro causa ense candido", eli "Puhtain asein puhtaan asian puolesta".

[muokkaa] Suomen itsenäistyminen ja sisällissota

Kun Mannerheim saapui Suomeen joulukuussa 1917, yhteenotto punaisten ja valkoisten sotilasosastojen välillä alkoi näyttää vääjäämättömältä. Järjestyksen saamiseksi maahan senaatti valtuutti 15. tammikuuta 1918 kenraaliluutnantti Mannerheimin muodostamaan Pohjois-Suomeen hallituksen joukot ja toimimaan niiden päällikkönä. Kun 25. tammikuuta 1918 suojeluskunnat julistettiin Suomen senaatin armeijaksi, sen johtajaksi kutsuttiin Mannerheim. Punakaartilaiset pitivät valkoisten perustamaa hallitusta laittomana, ja sisällissota syttyi 28. tammikuuta 1918.

Valkoisten ylipäällikkönä Mannerheim johti aluksi sotatoimia Vaasassa olleesta päämajasta. Helmikuun alussa päämaja asettui junaan, joka sijoitettiin Seinäjoen ratapihalle. Sodan loppuvaiheessa päämaja siirrettiin Mikkeliin.

25. helmikuuta 1918 kenraali Mannerheim allekirjoitti niin sanotun "ammutaan paikalla" -ohjeen, jonka tutkija Aapo Roselius on arvioinut avanneen oven "mittaville teloituksille". Siinä vaadittiin mm. , että henkilöt, jotka tavattiin armeijan selustassa vahingoittamassa valkoisen armeijan toimintaa, ammuttaisiin paikalla. Nykyään vastaavan käskyn antaja joutuisi Haagin sotarikostuomioistuimeen. Päämajan teloituksille antamat ohjeet olivat hyvin väljät, ja valkoisen armeijan johto puuttui niin sanottuun valkoiseen terroriin hyvin vähän.^[30]

Sotasurmat-projektissa on todettu 7 370:n henkilön tulleen ammutuksi, teloitetuksi ja murhatuksi. Tämän lisäksi 1 767 henkilöä on kadonnut sisällissodan aikana ja yli 11 000 henkilöä on menettänyt henkensä valkoisten ylläpitämillä vankileireillä. Maailmansodan seurauksensa Suomessa oli heikko ravitsemustilanne ja Euroopassa riehui espanjantauti, joka tappoi Suomessakin 25000 ihmistä. Vankileireillä heikko ravitsemustilanne ja espanjantauti aiheuttivat suhteellisesti suuremman uhriluvun kuin muualla Suomessa.

Saksalaisten apuun Mannerheim suhtautui penseästi, sillä hän olisi halunnut viedä sodan loppuun valkoisten omin voimin. Hänen vastustuksestaan huolimatta Suomen laillinen hallitus, senaatti, pyysi apua. Saksan mukaantulo joudutti sodan loppua, mutta ei ratkaissut sitä.

Toukokuun 16. päivänä järjestettiin Helsingissä suuri voitonparaati. "Valkoinen kenraali" Mannerheim ratsasti joukkojensa kärjessä punaisten jättämään pääkaupunkiin. Vielä samana vuonna 1918 Mannerheim antoi ystävälleen Akseli Gallen-Kallelalle tehtäväksi suunnitella itsenäisen Suomen symbolit: rahat, kunniamerkit, liput ja univormut. Vuotta myöhemmin Gallen-Kallelasta tuli Mannerheimin ensimmäinen adjutantti.

[muokkaa] Sisällissodan jälkeinen aika

[muokkaa] 1910-luvun loppu

Kun Venäjällä riehui sisällissota, Mannerheim tunsi monia valkoisia sotilaita, jotka taistelivat puna-armeijaa vastaan. Mannerheimin hyvä ystävä Judenitš valkoisten armeijasta pyysi, että hän saisi avukseen suomalaisia sotilaita voidakseen hyökätä Pietariin, mutta presidentti Ståhlberg ei suostunut.^[31] Sisällissodan jälkeen Mannerheim joutui erimielisyyksiin senaatin kanssa ulkopolitiikkaa ja armeijan tulevaa järjestelyä koskevissa kysymyksissä. Siksi hän erosi ylipäällikkyydestä 29. toukokuuta 1918 ja lähti ulkomaille, ensin Ruotsiin ja sitten Ranskaan ja Englantiin.^[32] Saksan romahdettua poliittinen tilanne muuttui täysin: Suomelle valittu kuningas Fredrik Kaarle kieltäytyi ottamasta tehtävää vastaan, ja Mannerheim sai hallitukselta tehtävän neuvotella Suomen ulkopoliittisista suhteista Ranskassa ja Englannissa. Mannerheim oli vielä ulkomailla, kun valtionhoitaja Svinhufvud erosi ja eduskunta valitsi Mannerheimin hänen seuraajakseen. Mannerheim toimi puoli vuotta Suomen valtionhoitajana (riksföreståndare) eli vt. valtionpäämiehenä (12. joulukuuta 1918 – 26. heinäkuuta 1919) ja vahvisti vuoden 1919 tasavaltaisen hallitusmuodon. Valtionhoitajana hän käytti suomalaistettua etunimeä Kustaa.^[33]

Mannerheim hävisi eduskunnan toimittaman presidentinvaalin korkeimman hallinto-oikeuden presidentille Kaarlo Juho Ståhlbergille 25. heinäkuuta 1919. Vaalissa Ståhlberg sai 143 ääntä, Mannerheim 50 ääntä sekä Lauri Kristian Relander ja Väinö Tanner kumpikin yhden äänen. Mannerheimin kannattajat kuuluivat pääosin kokoomuspuolueeseen ja ruotsalaiseen kansanpuolueeseen.^[34] Ratkaisevaksi esteeksi Mannerheimin valinnalle muodostui se, että sosiaalidemokraattien suuri ryhmä kieltäytyi hyväksymästä "valkoista kenraalia" Suomen valtionpäämieheksi.^[34]

[muokkaa] Sisällissodan varjo

Kansa suhtautui Mannerheimiin sisällissodan jälkeen kahdella tavalla – valkoiset pitivät häntä isänmaan sankarina, mutta punaiset verisenä lahtarina. Vapaamieliset porvarit suhtautuivat Mannerheimiin epäilevästi. Mannerheim ei varsinaisesti osallistunut sisällissodan jälkiselvittelyiden julmuuksiin, ja hän yritti jonkin verran määräyksillään hillitäkin niitä. Toisaalta hän ei ilmeisesti kuitenkaan yrittänyt estää julmuuksia koko tarmollaan.^lähde?

Mannerheim alkoi hyvin varhain huolehtia sisällisotaan liittyvästä jälkimaineestaan. Jo alkukesästä 1919 valtionhoitajan kansliassa ryhdyttiin kokoamaan aineistoa, jolla tarpeen tullen voitaisiin todistaa, että Mannerheim olisi hyvinkin aktiivisesti vastustanut teloituksia. Tämä oli tarpeen etenkin ulkomaisilta syytöksiltä suojautumiseksi. ^[35]

[muokkaa] Neuvottelut Pietarin hyökkäyksestä 1919

Ollessaan valtionhoitajana Mannerheim keskusteli alkuvuonna 1919 Ison-Britannian Suomeen lähettämän sotilasvaltuuskunnan kanssa hyökkäyksestä Pietariin. Mannerheim oli jo aiemmin Lontoon-matkallaan esittänyt Britannian sotaministerille Churchillille, että Suomi on valmis jatkamaan taistelua kommunismia vastaan.^[36] Sotilasvaltuuskunnan puheenjohtaja ilmoitti Churchillille, että Mannerheim olisi innokas hyökkäämään, mutta on asettanut ehtoja Suomen osallistumiselle: Britannian pitäisi tukea hyökkäystä poliittisesti ja Valkoisen Venäjän tunnustaa Suomen itsenäisyys, ja lisäksi Petsamo ja Itä-Karjala tulisi liittää Suomeen. Liittoutuneiden tulisi myös kustantaa sotaretki, ja Suomelle olisi myönnettävä viiden miljoonan punnan laina.^[37]

Hyökkäyssuunnitelmat kariutuivat kesällä 1919 vahvistettuun uuteen hallitusmuotoon, jossa presidentti ei enää voinut julistaa sotaa yksin. Lisäksi Mannerheim hävisi heinäkuun 1919 presidentinvaalit, minkä jälkeen hän vetäytyi päivänpolitiikasta. Hänen mielenkiintonsa ulkopolitiikkaa kohtaan ei kuitenkaan sammunut, ja erityisesti hän seurasi tapahtumia bolševikkien valtaan joutuneella Venäjällä.

Syksyllä 1919 Mannerheim jatkoi Churchillin kanssa kaavailuja hyökkäyksestä Pietariin. Mannerheim vakuutti, että operaatio olisi mahdollinen ja se voitaisiin toteuttaa ilman vallankaappausta Suomessa, taivuttelemalla presidentti Ståhlberg sodan kannalle.^[37] Tarvittaessa Mannerheim olisi ollut myös valmis vallankaappaukseen.^[36] Hanke raukesi tällä kertaa Britannian hallituksen vastustukseen ja Venäjän valkoisten joukkojen kokemiin tappioihin. Tämän jälkeen Mannerheim pyrki saamaan aikaan sotilasliittoa Suomen, Puolan ja liittoutuneiden kesken.^[37] Liittoutuneiden Lontoon huippukokouksessa sotapolitiikan kannattajat jäivät kuitenkin vähemmistöön.

Sisäpoliittisesti Mannerheim ei halunnut sitoutua puolueisiin. Hän oleskeli paljon Pariisissa ja Lontoossa, ja hänellä oli myös aikaa metsästysharrastukselleen: hän teki useita metsästysretkiä sekä kotimaassa että Keski-Euroopassa ja Aasiassa.^[38]

[muokkaa] 1920-luku

Valtionhoitajan tehtävän jätettyään Mannerheim käytti aikaansa myös maanviljelyyn ja toimi monissa yhteiskunnallisissa tehtävissä. Suomen terveydenhoidon kehittämiseen hän osallistui Suomen punaisen ristin puheenjohtajana, johon tehtävään hänet vuonna 1921 nimitettiin 30 vuodeksi. Lisäksi hän perusti Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliiton, jonka tehtävä oli uuden, terveen sukupolven kasvattaminen sodan runtelemaan maahan. Perustamisen mahdollisti Mannerheimille vuonna 1919 kansalaisadressin yhteydessä kerätty rahasumma. Liitto toimi epäpoliittisesti, pyrki kehittämään kaikkien kansanryhmien lasten terveydenhoitoa ja edisti osaltaan kansalaissopua.^lähde?

Mannerheim oli kunniapartiolainen ja monien muidenkin järjestöjen kunniajäsen. Hän arvosti partiolaisia ja ottikin vastaan 16. elokuuta 1919 Suomen Partioliiton ensimmäisen kunniajäsenyyden.^[39] Vuonna 1920 Mannerheim lahjoitti partiolaisille Mannerheim-soljen, joka voitaisiin jakaa ansiomerkkinä.^[40]

Mannerheim toimi myös eri pankkien hallinnossa. Kun kolme pienehköä pankkia liittyi yhteen Suomen Liittopankiksi, Mannerheim valittiin sen keskushallintoneuvoston puheenjohtajan tehtäviin. Vaikka järjestelyt muuttuivat, Mannerheim toimi vielä 1924 perustetun Osakeyhtiö Liittopankin ja vuodesta 1931 Helsingin Osakepankin hallintoneuvoston puheenjohtajana. Talouselämän vakaantuessa 1930-luvulla Mannerheim luopui näistä tehtävistä, sillä hän oli alkanut saada muita aikaavieviä luottamustehtäviä.^lähde?

Poliittisesti Mannerheim oli koko 1920-luvun erilaisten spekulaatioiden kohteena. Oikeistopiirit vaativat hänen nimittämistään muun muassa suojeluskuntien ylipäälliköksi tai diktaattoriksi. Mannerheim ei osallistunut itse näihin kaavailuihin muttei toisaalta asettunut niitä vastaankaan. Mannerheimilla oli kuitenkin läheiset suhteet aktivistipiireihin, erityisesti Kai Donneriin, ja hänet tunnettiin aktivistien keskuudessa salanimellä "Andersson". Mäntsälän kapinan aikana Mannerheim ei ottanut julkisesti kantaa hallituksen puolesta tai sitä vastaan, mutta oli hallituksen eron kannalla.^lähde?

Mannerheimilla ei 1920-luvun alussa ollut haluja lähteä mukaan politiikkaan,^[41] ja jyrkkä ristiriita Mannerheimin ja presidentti Ståhlbergin välillä piti Mannerheimin erossa hallinto- ja puolustustehtävistä.^[42] Tämä herätti jonkin verran kritiikkiä. Esimerkiksi Rabbe Wrede piti demokraattisen hallitustavan heikkoutena sitä, ettei Mannerheimin kiistattomia kykyjä ja työteliäisyyttä käytetty Suomen hyväksi.^[42] Vaativien tehtävien puute olikin pulma Mannerheimille, ja välillä hän harkitsikin, että koska hänelle ei annettu tehtäviä Suomesta, hän voisi hakeutua jonkin eurooppalaisen suurvallan – kuten Ranskan – palvelukseen.^[42]

Kesäkuussa 1921 presidentti Ståhlberg ja hallitus ajautuivat vakavaan kiistaan suojeluskuntien johdon kanssa. Tämä niin sanottu suojeluskuntaselkkaus koski kysymystä siitä, oliko hallituksella oikeus erottaa ansioituneita suojeluskuntien komentajia ulkopoliittisista syistä. Taustalla oli kenraalimajuri Paul von Gerichin Baltian maita suututtanut lehtikirjoitus. Puolustusministeri ei itse halunnut erottaa von Gerichiä, joten hän antoi tehtävän suojeluskuntien ylipäällikölle von Essenille. Tämä kuitenkin kieltäytyi, joten hallitus erotti von Essenin ja suojeluskunnat jäivät ilman ylipäällikköä.^lähde?

Suojeluskuntien mielestä niillä oli oikeus ehdottaa jotakuta henkilöä virkaan, joten ne ehdottivat Mannerheimia. Presidentti Ståhlberg kuitenkin kieltäytyi vahvistamasta valintaa, koska hän pelkäsi Mannerheimin saavan liikaa valtaa.^[43] Mannerheimin puolesta pidettiin mielenosoituksia ja kansalaiskokouksia muun muassa Loviisassa ja Porvoossa, jossa torikokoukseen kokoontui 2500 henkilöä.^[44] Lopulta presidentti nimitti tehtävään nuoren jääkärieverstiluutnantin Lauri Malmbergin.

Mannerheim kieltäytyi ryhtymästä presidenttiehdokkaaksi vuoden 1925 vaaleissa^[42]. Vaalit voitti Lauri Kristian Relander, josta tuli Suomen toinen presidentti. "Valkoisena kenraalina" Mannerheim nautti kuitenkin suurta arvovaltaa, jonka turvin hän saattoi vaikuttaa varsinkin puolustuslaitoksia ja suojeluskuntia koskeviin asioihin.^[42].

Mannerheim teki ensimmäisen Intian-matkansa vuonna 1927. Hän matkusti ensin laivalla Lontoosta Kalkuttaan ja sitten maitse Burmaan, jossa viipyi 3–4 viikkoa. Hän kävi Rangoonissa ja Sikkimin pääkaupungissa Gangtokissa. Lopuksi hän palasi autolla ja lentokoneella Basran ja Bagdadin kautta Kairoon ja sieltä laivalla Venetsiaan. Toinen matka oli vuonna 1936 jolloin matka suuntasi Lontoon kautta Adeniin ja sieltä Bombayyn. Mannerheim matkusteli Madrasissa ja Delhissä myös Nepalissa jossa hän oli Nepalin kuninkaan Tribhuvanin vieraana. Nepalissa Mannerheim ampui 2, 23 metrisen tiikerin joka oli tuolloin maalmansuurimpia. Tiikerin talja on nykyään Mannerheim-museossa Kaivopuistossa.

[muokkaa] 1930-luku

Vietettyään jonkin aikaa Itävallassa Mannerheim palasi 1930 Suomeen, missä hänen oli otettava kantaa Lapuan liikkeeseen. Aluksi hän piti Lapuan liikettä vain reaktiona hajaannuspyrkimyksiin eikä ajatellut, että liike olisi demokratianvastainen tai uhkaisi yhteiskuntajärjestystä.^[45] Hänen myötätuntonsa liikettä kohtaan perustui pääosin hänen kokemuksiinsa pohjalaisista talonpojista ja pelostaan kommunistien soluttautumista kohtaan.^[45]

Mannerheim ilmaisi myötätuntonsa Lapuan liikkeen isänmaallisia tavoitteita kohtaan ja myös toisti lausuntonsa eduskuntavaalien alla 1930. Arvioiden mukaan Mannerheim olisi voinut kansansuosionsa avulla saada helposti paljon valtaa, mutta hän ei halunnut sitä.^[45] Mannerheim alkoi kuitenkin pian etääntyä Lapuan liikkeestä, koska hänen mielestään kyyditykset ja muu terrori osoittivat liikkeen rappeutuneen.^[45]

Poliittinen ilmapiiri muuttui hiljalleen niin, että demokratia vahvistui. Tämän seurauksena Pehr Evind Svinhufvud kutsuttiin jälleen politiikan huipulle.^[46] Syksyllä 1930 hänestä tuli pääministeri ja seuraavana vuonna Suomen presidentti.

Suomen liberaali hallitus oli suhtautunut Mannerheimiin koko 1920-luvun ajan epäluuloisesti ja pitänyt hänet ilman julkista virkaa. Kokoomuslainen presidentti Svinhufvud sen sijan pyysi häntä puolustusneuvoston puheenjohtajaksi 1931. Samalla Mannerheim valtuutettiin salaisella asiakirjalla Suomen armeijan ylipäälliköksi, mikäli sota syttyisi Svinhufvudin ollessa presidenttinä.^[47] Suomen ensimmäiseksi – ja ainoaksi – sotamarsalkaksi Mannerheim ylennettiin sisällissodan päättymisen 15-vuotisjuhlan yhteydessä 1933.

Mannerheim palasi Intiaan vuonna 1936. Hän matkusti Punaisenmeren kaupungin Adenin kautta Bombayhin ja vieraili myös Madrasissa. Tällä kertaa Mannerheim kävi myös Nepalissa, jonne matkusti Delhin kautta. Siellä hän tapasi vanhan tuttavansa kenraali Kirken. Kirke hankki Mannerheimille metsästysluvan Seonin alueelle, joka on 700 km Delhistä etelään. Mannerheim matkusti lordi Baileyn kanssa tapaamaan Nepalin maharadžaa Joodha Shumsher Jung Bahadur Ranaa. Tämän kanssa Mannerheim metsästi 3,23 m pitkän tiikerin, jonka talja on Kaivopuiston asunnon salongissa.{[lähde}}

Vuonna 1937 presidentiksi valittiin Kyösti Kallio, jolla oli myös hyvät suhteet Mannerheimiin. Kallion presidentiksi tulo kuitenkin muutti Suomen poliittista tilannetta, kun uusi hallitus astui virkaansa Cajanderin johdolla. Mannerheimin suhteet useisiin ministereihin, kuten ulko- ja puolustusministeriin, eivät olleet järin hyvät. Mannerheimin toiminta puolustuslaitoksessa pohjautui presidentti Kallion tukeen. Mannerheim olisi todennäköisesti luopunut tehtävistään, mikäli presidentinvaalit olisi Kallion sijaan voittanut Ståhlberg.^[48]

1930-luvulla ennen toista maailmansotaa erilaisten diktatuurien aggressiivinen politiikka herätti Mannerheimissa levottomuutta. Tärkein tehtävä olikin Mannerheimin mielestä Suomen puolustuslaitoksen kohentaminen,^[49] mihin hänen johtamansa Suomen puolustusneuvosto vaati lisää määrärahoja. Mannerheimin toiminnan ansiosta puolustuslaitokselle annettiin lisämäärärahoja, mutta jo seuraavan vuoden budjetissa määrärahoista tingittiin jälleen.^lähde?. Mannerheimin yritykset saada lisää määrärahoja kohtasivat aina talvisotaan asti joidenkin poliitikkojen sitkeää vastustusta.

1939 olisi ollut mahdollista saada valtion laina Yhdysvalloilta sotilaskaluston ostoon, ja Mannerheim suosittelikin hallitusta tarttumaan tilaisuuteen. Kun siihen ei suostuttu, Mannerheim anoi 16. kesäkuuta eroa puolustusneuvostosta. Cajander olisi jo etsinyt Mannerheimille seuraajaa, mutta Kallio kielsi tämän pitäen Mannerheimia lähes korvaamattomana.^[50]

[muokkaa] Ylipäällikkyys toisen maailmansodan aikana

Lokakuussa 1939 Mannerheimistä tuli ensimmäinen puolustusvoimain komentaja (aiempi virkanimike oli sotaväen päällikkö), ja talvisodan syttyessä hänet nimitettiin armeijan ylipäälliköksi. Hän jatkoi tässä toimessa välirauhan ja jatkosodan ajan.

Talvisodan neljäntenä päivänä Mannerheim matkusti Mikkeliin, jonne järjesti päämajansa. Esikuntapäällikökseen Mannerheim nimitti kenraaliluutnantti Lennart Oeschin. Operatiivisista suunnitelmista vastasi kuitenkin päämajamestarina toiminut eversti Aksel Airo. Mannerheimin läheinen ystävä, kenraaliluutnantti Rudolf Walden toimi päämajan edustajana talvisodan hallituksessa, joka erosi 27.3.1940. Sen jälkeen Waldenista tuli seuraavien hallitusten ja sota-ajan puolustusministeri. Mannerheim vietti suurimman osan talvi- ja jatkosodasta Mikkelissä ja teki ajoittain tarkastuksia rintamalla. Tammikuusta 1944 lähtien hän asui Otavan opistolla, kun Mikkelin pommitukset olivat alkaneet. Myöhemmin Mannerheimille järjestettiin turvallisuussyistä toinen majapaikka Otavan sahan johtajan Jalmar Pölhon luona.^lähde?

Jatkosodan aikana Mannerheim halusi, että ansioituneille sotilaille voitaisiin myöntää samanarvoinen kunniamitali sotilasarvoon katsomatta. Näin saivat alkunsa Mannerheim-ristin 1. ja 2. luokan ristit, jotka kuuluvat Vapaudenristin ritarikuntaan.

[muokkaa] Hitlerin vierailu Suomessa

Vuonna 1942 Mannerheim täytti 75 vuotta, ja sai ainoan myönnetyn Suomen marsalkan arvonimen.^[51] Samoilla juhlilla hän sai yllättävän huomionosoituksen, kun Saksan diktaattori Adolf Hitler saapui onnittelemaan häntä. Hitlerin ja Mannerheimin tapaaminen järjestettiin Immolan sotilaslentokentällä Lappeenrannan itäpuolella. On esitetty, että Hitlerin vierailulla ei ollut mitään välitöntä poliittista sisältöä, vaan hän halusi osoittaa ihailua Suomea ja myös Mannerheimia kohtaan.^[52] Mannerheim itse tulkitsi Hitlerin vierailun anteeksipyynnöksi siitä, ettei Saksa ollut puolustanut Suomea talvisodassa.^[52] Ulkomailla tapahtuma nähtiin kuitenkin toisin. Yhdysvaltain ulkoministeri Cordell Hullin mukaan vierailu oli "osaksi Saksan tietoisesti suorittama temppu, jonka tarkoituksena oli Suomen saattaminen raskauttavaan valoon akselinvastaisen maailman silmissä, osaksi yritys naamioida Hitlerin epätoivoiset yritykset Suomen saamiseksi tehokkaammassa muodossa mukaan akselivaltojen sotaponnistuksiin".^[53]

Tapahtumasta kerrotaan tarinaa, joka liittyy Mannerheimin tupakointiin. Sen mukaan Hitlerin adjutantti oli korostanut Mannerheimille varsin suoraan ja töykeästi, että Führerin seurassa ei saa polttaa. Kun seurueet olivat siirtyneet paikalle tuotuun junanvaunuun keskustelemaan Suomen tilanteesta, Mannerheim otti esille sikarin ja alkoi polttaa sitä samalla kun keskusteli kasvokkain Hitlerin kanssa. Myöhemmin kaikki saksalaiset upseeritkin polttivat, ja Hitler tyytyi kohtaloonsa.^[54]

Tapaamisen aikana tehtiin salaa nauhoitus, joka on tiettävästi ainutlaatuinen, koska Hitlerin ei-julkista puhetta ei muuten ole nauhoitettu. Virallisia puheita paikalla äänittämässä ollut Yleisradion ääniteknikko Thor Damen heitti mikrofonin vaunun hattuhyllylle, ja niin Hitlerin ja Mannerheimin keskustelu saatiin nauhoitettua heidän tietämättään.^[55]

[muokkaa] Tasavallan presidenttinä

Kesäkuussa 1944 Suomen puolustus oli romahtaa Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alla. Saksan avun varmistamiseksi presidentti Risto Ryti solmi ns. Ribbentrop-sopimuksen, jolla hän sitoutui olemaan solmimatta erillisrauhaa. Elokuussa, tilanteen vakiinnuttua ja Suomen saatua puolustuksensa tasapainoon, Ribbentrop-sopimusta ei enää tarvittu ja presidentti Ryti erosi. Mannerheimista tuli eduskunnan säätämällä poikkeuslailla tasavallan presidentti. Presidentti Mannerheim sanoutui irti edeltäjänsä Rytin allekirjoittamasta erillisrauhan solmimisen kieltävästä sopimuksesta ja suostui aselepoon Neuvostoliiton kanssa. Mannerheimin nauttiman luottamuksen katsottiin varmistavan, ettei Neuvostoliiton kanssa käytyjä neuvotteluja pidettäisi petoksena.^[56] Lisäksi uskottiin, että Mannerheimin presidenttiys saisi koko armeijan varmasti noudattamaan rauhansopimusta.^[56]

Syyskuussa 1944 Suomi solmi Moskovan välirauhan Neuvostoliiton ja Britannian kanssa. Tämän jälkeen alkoivat sotatoimet saksalaisten joukkojen häätämiseksi Lapista. Välirauhan solmimisen jälkeen Mannerheim pyrki löytämään Suomen kannalta edullisen ulkopoliittisen ratkaisun. Presidenttinä Mannerheim olisi voinut solmia Neuvostoliiton kanssa puolustusliiton Suomen suvereenisen aseman takaamiseksi, mutta Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin ei halunnut vielä vakiinnuttaa Suomen valtion poliittista asemaa.^[56]

Kun liittoutuneiden valvontakomissio valvoi Suomea, Mannerheim joutui hyväksymään joitakin huonoina pitämiään ratkaisuja. Hänen oli taivuttava esimerkiksi suojeluskuntien ja Lotta Svärd -järjestön lakkauttamiseen, vaikka ne olivat olleet Suomen puolustuksen kannalta vankkoja tukijoita. Sisäpoliittisesti Mannerheim antoi suurimman osan tehtävistään pääministeri Paasikiven hoitoon ja toimi lähinnä Suomen uuden suuntauksen takuumiehenä. Syyskuusta 1945 lähtien Mannerheim oli lähes koko ajan virkavapaalla presidentin tehtävistä terveydellisten syiden vuoksi.^lähde?

[muokkaa] Myöhemmät vuodet

[muokkaa] Eläkevuodet

Mannerheim jäi varsinaisesti eläkkeelle vasta erottuaan Suomen presidentin tehtävistä vuonna 1946, jolloin hän oli 79-vuotias.^[57] Eläkevuotensa Mannerheim vietti enimmäkseen ulkomailla. Jonkin verran hän oleskeli myös Kirkniemen kartanossa, jonka hän oli hankkinut 75-vuotissyntymäpäiviensä yhteydessä. Eläkkeellä Mannerheim myös kirjoitti muistelmansa, joissa hän muistutti länsivaltoja Suomen sotien erityisluonteesta ja Suomen vaikeasta asemasta.^[57]

Vuosina 1948–1949 maailmalla liikkui huhuja, että Mannerheimilla olisi osallistunut NATO:n perustamiseen.^[57] Hänen kerrottiin myös lähteneen ulkomaille, jotta hän voisi perustaa Suomelle pakolaishallituksen. Hänen myös uskottiin olevan yhteydessä länsimaiden esikuntiin ja yrittävän irrottaa Suomen Neuvostoliiton vaikutuspiiristä.^[57] Minkäänlaisia todisteita Mannerheimin suunnitelmista länsivaltojen kanssa ei kuitenkaan ole. Ilmeisesti huhut johtuivat hänen seurassaan Sveitsissä olleista henkilöistä, joita olivat mm. yleisesikuntapäällikkö Erik Heinrichs ja Aladár Paasonen.^[57] Stig Jägerskiöldin elämäkerran mukaan he olivat kuitenkin Mannerheimin läheisyydessä vain siksi, että he auttoivat muistelmien kirjoittamisessa.^[57][58]

[muokkaa] Sairastelu ja kuolema

Vuoden 1945 syksyllä Mannerheimilla todettiin mahahaava. Mahahaava puhkesi 1946, ja se jouduttiin leikkaamaan Pietarsaaressa. Varmistuttuaan, ettei joutunut tuomittavaksi sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä, sairasteleva Mannerheim erosi presidentin tehtävistä 1946. Hän vietti suuren osan loppuelämästään Sveitsissä Montreux'n lähellä, Genevenjärven rannalla olevassa Val-Montin yksityissairaalassa. Siellä hän kirjoitti muistelmansakin. Viimeisinä elinvuosinaan Mannerheim sairasteli paljon, mutta hän ei ulkoilmaihmisenä luopunut liikunnasta. Hänen tarkoituksensa oli jopa ryhtyä viljelemään maata Suomesta hankkimallaan tilalla.

1948 Mannerheimille tehtiin jälleen suuri leikkaus, tällä kertaa Tukholmassa. Muutaman vuoden ajaksi leikkaus antoikin hyvän tuloksen.^[59] Tammikuussa 1951 Mannerheim sai vakavan vatsakohtauksen, ja 23. tammikuuta hänet vietiin Lausanneen sairaalaan. Kerrotaan, että Mannerheim tiesi itse kuolevansa ja hän sanoi lääkärille olevansa valmis häviämään elämänsä viimeisen taistelun.^[60]

Carl Gustaf Emil Mannerheim kuoli Lausannessa, Sveitsissä 28. tammikuuta 1951 ollessaan 83 vuotta vanha. Kun kuolinsanoma oli saapunut Suomeen, presidentti Paasikivi kertoi radiossa Suomen kansalle Mannerheimin kuolemasta sanoen, että "yksi Suomen historian suurimmista miehistä ja loistavimmista hahmoista" oli mennyt pois.^[60] Mannerheimin arkku saapui Malmin lentokentälle 2. helmikuuta, minkä jälkeen yleisöllä oli tilaisuus käydä Helsingin tuomiokirkossa, silloisessa Suurkirkossa, osoittamassa kunnioitustaan. Mannerheim siunattiin Hietaniemen sankarihautausmaahan 4. helmikuuta 1951 kaikin kunnianosoituksin. Surusaattue tuomiokirkosta hautausmaalle venyi kahden kilometrin mittaiseksi.

Saattoon liittyi Suomen kautta aikojen ehkä suurin lippulinna. Myös marsalkan kunniamerkkejä kannettiin saattueessa ja arkkua kuljettavan tykinlavetin takana kulki vainajan suosikkiratsu Käthy jolla oli suruloimella peitetty satula ja kannussaappaat jalustimissa. Tätä vanhaa ratsuväkitapaa noudatettiin tuolloin viimeisen kerran Suomessa.

Kun arkkua laskettiin hautaan, Hietalahden rannassa olevilla kolmella 76.2 mm Skoda-ilmatorjuntatykillä ammuttiin 21 kunnialaukausta; tapauksen ainutkertaisuutta korostaa se, että muiden presidenttien ja kenraalien hautajaisissa käytettyjen merkkipanosten sijaan kunnialaukaukset Mannerheimille ammuttiin meren ylle aikasytyttimellisillä taistelukranaateilla ^[61]. Tykit talletettiin Sotamuseon varastoon, josta ne aikanaan siirrettiin Hyrylän Ilmatorjuntamuseoon jossa ne ovat edelleen; tämä oli kyseisen tykkimallin viimeinen käyttökerta.

Kadun vierillä oli eräänlaisessa kunniakujassa runsaat 11 000 kansalaista, ja hautajaistapahtumassa ja saattuetta seuraamassa sanotaan olleen kaikkiaan arviolta 100 000 henkeä.

Mannerheimin hautamuistomerkille lasketaan seppeleitä valtiovierailujen ja monien yhteisöjen juhlatilaisuuksien yhteydessä.

[muokkaa] Kunnianosoitukset

Pääartikkeli: Marsalkka Mannerheimille myönnetyt kunnianosoitukset

Mannerheimille on myönnetty useita kunnianosoituksia. Puolustusvoimat viettävät lippujuhlapäiväänsä hänen syntymäpäivänään 4. kesäkuuta. Mannerheim ylennettiin 1933 itsenäisen Suomen ainoaksi sotamarsalkaksi, ja 75-vuotispäivänään 1942 hänelle myönnettiin ainutlaatuinen Suomen marsalkan arvonimi, joka oli kehitetty vain häntä varten. ^[62] Saman 75-vuotisjuhlan kunniaksi Helsingin kaupunki muutti pääkatunsa Heikinkadun/Turuntien nimen Mannerheimintieksi; myöhemmin Mannerheim on saanut lukuisia nimikkokatuja ja -teitä myös muihin suomalaisiin kaupunkeihin.

Mannerheim lienee eniten kunniamerkkejä saanut suomalainen. Hän on saanut viisi suomalaista suurristiä, joista kaksi jalokivien ja miekkojen kera, sekä muita erityisen harvinaisia suomalaisia kunniamerkkejä kuten kahdesti myönnetty 1. luokan Mannerheim-risti ja vain kerran myönnetty Vapaudenristin ritarikunnan 1. luokan Vapaudenmitali ruusukenauhoin. Suomalaisten suurristien lisäksi monet ulkomaalaiset ritarikunnat ovat myöntäneet Mannerheimille korkeita kunniamerkkejään.

Mannerheimin muistoksi on pystytetty ratsastajapatsaat Helsinkiin ja Lahteen. Helsingissä vuonna 1960 järjestettyä ratsastajapatsaan paljastustilaisuutta on pidetty Mannerheimiin kohdistuneen kunnioittamisen huipentumana. ^[63] Myös Seinäjoella, Mikkelissä, Turussa ja Tampereella on Mannerheimin patsas; eräät näistä patsaista ovat aiheuttaneet kaupungeissaan pitkällisiä patsaskiistoja, ja Tampereen Mannerheim-patsas on ollut toistuvasti ilkivallan kohteena.^[64] Sveitsin Montreux'ssa on hänen mukaansa nimetty puisto Parc Mannerheim sekä muistomerkki.^[65] Myös marsalkan viimeinen ratsu Käthy on saanut muistokiven ja pronssireliefin Ypäjän Hevosopistolle sekä muistolaatan Mikkelin vanhalle kasarmialueelle. ^[66]

Viimeisin suosionosoitus Mannerheimia kohtaan tuli vuonna 2004, kun hänet valittiin Yleisradion järjestämässä äänestyksessä kaikkien aikojen suurimmaksi suomalaiseksi.

[muokkaa] Triviaa

Tämä osio sisältää luettelon nippelitietoa. Voit auttaa Wikipediaa yhdistämällä oleelliset tiedot artikkelin muihin osioihin ja poistamalla merkityksettömät tiedot.

• Mannerheim oli 187 cm pitkä.
• Mannerheimin äidinkieli oli ruotsi mutta hän puhui myös suomea, venäjää, ranskaa, englantia, saksaa, puolaa, portugalia, latinaa, ja ymmärsi mandariinikiinaa.
• Vermutti, gini ja vodka olivat Mannerheimin lempijuomia. Hänen lempiruokansa oli vorschmack.

[muokkaa] Elokuvia

Marsalkka Mannerheimia käsittelevä Katariina Lillqvistin ohjaama animaatioelokuva Uralin perhonen valmistui vuonna 2008. Elokuvassa Mannerheimia kuvaava hahmo esitetään homo- tai biseksuaalisena, minkä esimerkiksi kokoomuksen kansanedustaja, ylipormestari Raimo Ilaskivi^[67] ja entinen puolustusvoimien komentaja, kenraali Gustav Hägglund tuomitsivat voimakkaasti. Toisaalta poliittisen historian tutkija Markku Jokisipilä pitää keskustelua sensaatiohakuisena ja puolustaa elokuvantekijöiden oikeutta omaan näkemykseensä.^[68] Mannerheimin homoseksuaalisuuteen on viitannut myös Veijo Meri Mannerheimin elämäkerrassa C. G. Mannerheim – Suomen Marsalkka.^{lähde tarkemmin?} Mannerheimin tiedetään kirjedokumenttien valossa olleen kuitenkin viehättynyt puolalaisesta ruhtinatar Marie Lubomirskasta,^[69] josta suhteesta Veijo Meri vihjaa olleen seurauksena Marien tytär Dorothea. Kalevan artikkelin mukaan Dorothealla oli ollut yllättäen siniset silmät.^[70] Samainen artikkeli kertoo Mannerheimilla olleen useita naisseikkailuita.

Mannerheimin elämästä ollaan tekemässä myös elokuva, joka tulee ensi-iltaan syksyllä 2009. Elokuvan ohjaa Renny Harlin ja tuottaa Solar Films Inc. Siinä Mannerheimia esittää Mikko Nousiainen.

[muokkaa] Lähteet

• Meri, Veijo: C. G. Mannerheim, Suomen marsalkka (WSOY 1988) ISBN 951-0-15225-0
• J. E. O. Screen: Mannerheim (Otava, 2001) ISBN 951-1-17036-8
• Stig Jägerskiöld: Talvisodan ylipäällikkö: sotamarsalkka Gustaf Mannerheim 1939–1941 (Otava, 1976) ISBN 951-1-02467-1 (sid.)
• Stig Jägerskiöld: Mannerheim 1867–1941 (Otava, 1983) ISBN 951-1-07369-9
• Leonid Vlasov: Mannerheim – tsaarin kenraali 1914–1917(Gummerus, 1996) ISBN 951-20-4688-1
• Mannerheim – sotilas ja ihminen (Yliopistopaino, 1992) ISBN 951-570-129-5
• Roselius, Aapo: Teloittajien jäljillä (Tammi 2006) ISBN 951-31-3841-0

[muokkaa] Viitteet

[muokkaa] Katso myös

• Käthy
• Mannerheim (elokuva)
• Mannerheimin linja
• Mannerheim-museo
• Mannerheim-suku
• Mannerheimin Lastensuojeluliitto
• Marskin Maja
• Marskin ryyppy
• Suuret suomalaiset

[muokkaa] Kirjallisuutta

• Robert Brantberg:
  • Mannerheim: tsaarin upseeri 1867–1914 (Revontuli, 2003) ISBN 952-5170-33-0 (sid.)
  • Mannerheim : valkoinen kenraali 1914–1918 (Revontuli, 2004 ) ISBN 952-5170-37-3 (sid.)
  • Mannerheim – Sotamarsalkka 1918–1940 (Revontuli,) ISBN 952-5170-42-X (sid.)
  • Mannerheim: ylipäällikkö ja presidentti 1940–1951 (Revontuli, 2006) ISBN 952-5170-52-7 (sid.)
• Paavo Friman: Mannerheimin matkassa (Ajatus Kirjat 1999, uudistettu laitos 2004, ISBN 951-20-6675-9)
• Paavo Friman ja Martti Turtola: Mannerheim-kirja (Ajatus Kirjat, 2002, ISBN 951-566-069-6)
• Hannes Ignatius: Gustaf Mannerheim: luonnekuva, puheet, sähkösanomat vapaustaistelun ajoilta Syst nro kr10372679
• Eleonora Joffe: Mannerheim: Chevalier-kaartin kasvatti (Otava, 2006) ISBN 951-1-20518-8 (sid.) 978–951-1-20518-0 (sid.)
• Stig Jägerskiöld:
  • Nuori Mannerheim (Otava, 1964) ISBN 951-1-02747-6
  • Gustaf Mannerheim 1906–1917 (Otava, 1965) ISBN 951-1-02741-7 (sid.)
  • Mannerheim 1918 (Otava, 1967) ISBN 951-1-02744-1
  • Valtionhoitaja Mannerheim (Otava, 1969) ISBN 951-1-03018-3 (sid.)
  • Mannerheim rauhan vuosina 1920–1939 (Otava, 1973) ISBN 951-1-01146-4 (sid.)
  • Talvisodan ylipäällikkö: sotamarsalkka Gustaf Mannerheim 1939–1941 (Otava, 1976) ISBN 951-1-02467-1 (sid.)
  • Suomen marsalkka: Gustaf Mannerheim 1941–1944 (Otava, 1981) ISBN 951-1-06162-3 (sid.)
  • Viimeiset vuodet: Mannerheim 1944–1951 (Otava, 1982) ISBN 951-1-06971-3 (sid.)
• Lasse Laaksonen: Eripuraa ja arvovaltaa – Mannerheimin ja kenraalien henkilösuhteet ja johtaminen (Ajatus Kirjat, 2004, ISBN 951-20-6659-9)
• Ritva Lehmusoksa, Risto Lehmusoksa: Mannerheimin pöydässä (Ajatus Kirjat, 2003, ISBN 951-20-6419-9)
• Eva Mannerheim Sparre: Lapsuuden muistoja (Otava, 1952)
• Veijo Meri: C.G. Mannerheim, Suomen marsalkka (WSOY, 1988) ISBN 951-0-15225-0
• J. E. O. Screen: Mannerheim (Otava, 2001) ISBN 951-1-17036-8 (sid.) [kirjan alkuosa on ilmestynyt suomeksi myös nimellä Mannerheimin muukalaisvuodet]
• Mauri Soikkanen: C. G. E. Mannerheim: suurriistan metsästäjä (Gummerus, 1997) ISBN 951-20-5137-0 (sid.)
• Taru Stenvall: Marski ja hänen "hovinsa" (WSOY, 1955) Syst nro kr20283989
• Tauno Taajamaa: Lempeäkatseinen legenda (Recallmed, 1996) ISBN 951-9221-80-8 (sid.)
• Vilho Tervasmäki: Mannerheim: valtiomies ja sotapäällikkö talvi- ja jatkosotien käännekohdissa (Kirjayhtymä, 1987) ISBN 951-26-2981-X (sid.)
• Martti Turtola: Mannerheim-kirja (Ajatus, 2001) ISBN 951-566-069-6 (sid.)
• Leonid Vlasov:
  • Mannerheim Pietarissa 1887–1904 (Gummerus, 1994) ISBN 951-20-4429-3 (sid.)
  • Mannerheim – tsaarin kenraali 1914–1917 (Gummerus, 1996, ISBN 951-20-4688-1)
  • Mannerheim : upseeri ja tutkimusmatkailija 1904–1909 (Gummerus, 1997) ISBN 951-20-5099-4 (sid.)
  • Mannerheimin elämän naiset (Schildt, 2002) ISBN 951-50-1289-9 (sid.)
  • Gustaf Mannerheim ja valkoiset emigrantit (Schildt 2007) ISBN 978-951-50-1652-2 (sid.)
• Anni Voipio: Suomen marsalkka: elämäkerta (WSOY, 1953) Syst nro cls0106774
• Gallen-Kallela & Mannerheim: tutkimusmatkailijat, ystävät, vaikuttajat (Gallen-Kallelan museo, 1992) ISBN 952-9739-01-X (sid.)
• Mannerheim kaskujen kuvastimessa [koonnut Tauno Bergholm] (Ajatus, 1997) ISBN 951-9440-53-4 (sid.)
• Scripta Mannerheimiana: puheenvuoroja Mannerheim-kirjallisuudesta & valikoiva bibliografia [toim. Henrik Meinander] (Helsingin yliopiston kirjasto, 1996) ISBN 951-45-7214-9 (nid.)

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Mannerheim-internet-projektin kotisivut
• YLE/Elävä arkisto: Gustaf Mannerheim - Suomen marsalkka

• Suuret suomalaiset - Mannerheim
• Päämajakoulun Mannerheim-sivut
• Kansallisbiografia
• Yleisradion Kansallinen äänigalleria: [1] virkaanastujaispuhe 4. elokuuta 1944
• Suomen Marsalkka Mannerheimin Metsästysmaja ry -yhdistyksen kotisivuilla lukuisia tietolaatikoita Mannerheimista
• Helsingin kaupunginkirjaston aihepaketti C. G. E. Mannerheimista kirjasuosituksineen
• The Mannerheim cross and knights (englanniksi)
• Маннергейм — русский генерал, финский маршал (Mannerheim - venäläinen kenraali, suomalainen marsalkka) (venäjäksi)

Edeltäjä: P.E. Svinhufvud

Suomen valtionhoitaja 1918–1919

Seuraaja: –

Edeltäjä: – Hugo Viktor Österman

Puolustusvoimain komentaja 1918 1939–1944

Seuraaja: Karl Fredrik Wilkman Axel Erik Heinrichs

	Suomen presidentit
	K. J. Ståhlberg | Lauri Kristian Relander | Pehr Evind Svinhufvud | Kyösti Kallio | Risto Ryti | Carl Gustaf Emil Mannerheim Juho Kusti Paasikivi | Urho Kekkonen | Mauno Koivisto | Martti Ahtisaari | Tarja Halonen