Lapuan liike

Wikipedia

Tätä artikkelia tai sen osaa ei käsitellä neutraalista näkökulmasta. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin näkökulmia neutraaleiksi. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Tämän artikkelin tai sen osan paikkansapitävyys on kyseenalaistettu. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Kts. keskustelu

Lapuan liikkeen tunnus.

Lapuan liike (ruots. Lapporörelsen) oli vuosina 1929–1932 vaikuttanut suomalainen oikeistoradikaali^[1] kommunisminvastainen kansanliike. Alkuvaiheessaan liike oli luonteeltaan yleisporvarillinen, mutta saavutettuaan ensisijaisen tavoitteensa, kommunistisen toiminnan kieltämisen, liike radikalisoitui ja menetti maalaisliiton ja maltillisen oikeiston tuen. Lapuan liike lakkasi epäonnistuneen Mäntsälän kapinan jälkeen, kun se oli epäonnistunut laillisen hallituksen kaatamisessa. Liikkeen poliittista ohjelmaa jatkoi Isänmaallinen kansanliike, joka ei koskaan saavuttanut Lapuan liikkeen asemaa.

[muokkaa] Liikkeen taustan ja kehityksen pääpiirteet

Liikkeen mukaan nurkkakuntainen puoluepolitikointi oli myrkyttänyt valtiollisen ilmapiirin ja saanut puolueet unohtamaan isänmaan ja suomalaisten edut. "Rämettyneen" parlamentarismin tilalle oli otettava luja hallitusvalta, jonka mahdollistajaksi Lapuan Liike Ry ehdotti mm. enemmistövaaleja. Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian ja Helsingin yliopiston Suomen historian dosentti Jussi Niinistön mielestä Lapuan liike oli Suomen poliittisen historian voimakkain kansanliike, ellei jopa koko Suomen historian voimakkain, koska se sai läpi kaikki alkuperäiset vaatimuksensa vuosien 1929–1930 välillä.^[2]

Alun perin kansanliike oli hallituksen tueksi suunnattu "ryhtiliike", mutta muuttui pian protestiliikkeeksi. Lapuan liikkeellä oli useita eri vaikutuskeinoja. Kansalaiskokoukset, kansalaislähetystöt, valtuuskunnat, joukkovoiman osoitukset ja eri kirjelmät olivat kansanliikkeen rauhallisia toimintamuotoja. Vaikutuskeinoja olivat myös työväentalojen kiinninaulaukset ja kunnanvaltuustojen "puhdistamiset", joissa kommunisteiksi tunnettuja kunnanvaltuutettuja painostettiin ja peloteltiin eroamaan luottamustehtävistään. Lapuan liike ei kaihtanut voimakeinoja, mikä johti myös lakien rikkomiseen. Tunnetuin toimintamuoto oli kommunistien ja muiden vasemmistolaisten kyyditykset, jotka olivat enemmän tai vähemmän väkivaltaisia. Osa kyyditetyistä päätyi itärajan yli Neuvostoliittoon. "Lapuan lain" nojalla lapualaiset syyllistyivät laittomien kyyditysten lisäksi lukuisiin pahoinpitelyihin ja jopa muutamiin murhiin.^[3]

Lapuan liike toimi vuoden 1929 lopulta vuoden 1930 loppuun spontaanina kansanliikkeenä, jonka vankkana kannatusalueena oli Pohjanmaa ideologisena johtajanaan karismaattinen maalaisliittolainen maanviljelijä, aktivisti ja talonpoika Vihtori Kosola. Aluksi kansanliikkeen ydinjärjestö oli Suomen Lukko, jonka johtajana toimi Artturi Leinonen. Yleensä kirjoitusasulla lapuanliike tarkoitetaan juuri tätä kansanliikkeen vaihetta. Omana aikanaan kansanliikettä kuitenkin kutsuttiin yleisesti vain Lapuan liikkeeksi. Marraskuussa 1930 liike järjestäytyi järjestöksi nimellä Lapuan Liike Ry, joka kuitenkin säilytti edelleen 30 000 aktiivijäsenensä ansiosta kansanliikkeen mittasuhteet. Tämä järjestö lakkautettiin epäonnistuneen Mäntsälän kapinan jälkeen. Lapuan liikkeen ja Lapuan Liikkeen tärkein ero oli jälkimmäisen vaatimus sosiaalidemokraattisen eli kaiken jäljelle jääneen marxilaisen toiminnan kieltämisestä.^[2]

Alkuperäinen kansanliike nojasi ns. valkoiseen työväkeen eli ei-sosialistisiin työläisiin, erityisesti körttiläisiin talonpoikiin sekä muuhun maalaisväestöön, papistoon, virkamiehistöön ja muuhun koulutettuun ja sivistyneeseen keskiluokkaan. Lapuan Liike Ry sen sijaan syntyi kansanliikkeen asteittaisen radikalisoitumisen myötä. Sen aktiiviseen kannattajakuntaan kuului ns. ylempää keskiluokkaa eli korkeita virkamiehiä, varakkaampaa sivistyneistöä, arvovaltaisempaa papistoa, vaikutusvaltaisia sotilasjohtajia sekä teollisuusjohtajia että muita yritysmaailman edustajia.^[4]

Lapuan liike otti vaikutteita Euroopan eri äärioikeistolaisilta puolueilta, erityisesti Italian fasisteilta. Myös Mussolinin valtaannousua ja toimintaa Italiassa ihailtiin avoimesti lapualaisten parissa.^[5]Vaikka Lapuan liike yhdistyikin aikansa yleiseurooppalaiseen kommunisminvastaiseen, oikeistoradikaaliin ja porvarilliseen liikehdintään, ei sitä aina lasketa varsinaisesti oikeistoradikaaliksi. Oikeistoradikalismi syntyi sittemmin jälkiaktivismin perinnöstä ja sitä edustivat myöhemmät 1930-luvun puolivälistä alkaen vaikuttaneet pienemmät järjestöt, jotka olivat yleensä syntyneet korkeasti koulutetun ja monesti Lapuan liikkeessä aikanaan vaikuttaneen sivistyneistön sisäpiiristä.^[4]Puoluepoliittisella päätöstasolla eräänlaista suomalaista oikeistoradikalismia edusti lähinnä Isänmaallinen Kansanliike, joka perustettiin lakkautetun Lapuan Liike Ry:n jatkajaksi.

[muokkaa] Kansanliikkeen synnyn taustaa

Itäkarjalaisille pakolaisille järjestetyn Lapuan sotakoulun johtokunta vuonna 1923. Vasemmalta lähtien: maanviljelijät Kustaa Tiitu, Aukusti Antila, Matti Malkamäki ja Vihtori Kosola. Tulevia Lapuan liikkeen johtohahmoja.

Koko kansanliikkeen ideologisena pohjana ja historiallisena taustana oli vapaussota eli Suomen sisällissota ja muut vuosien 1917–1918 tapahtumat. Sodan jälkeen näytti siltä, että äärimmäinen vasemmisto oli pyyhitty pois Suomen poliittiselta kartalta, eikä Suomen porvarillista demokratiaa uhattu. Kuitenkin Neuvostoliitossa perustettu Suomen Kommunistinen Puolue alkoi toimia Suomessa 1920-luvulla Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen ja Sosialistisen työväen ja pienviljelijöiden vaalijärjestön kautta. Kommunistit saivat eduskuntavaaleissa vuonna 1922 27 paikkaa, vuonna 1924 18 paikkaa, 1927 20 paikkaa ja vuonna 1929 23 paikkaa. Jo 1923 Kallion I hallitus oli toteuttanut niin sanotun "Kallion leikkauksen" ja lopettanut SSTP:n toiminnan ja pidättänyt kommunistiaktiivit. Äärivasemmiston aktivoituminen näkyi siinä, että niin sanotut valkoiset työmiehet, jotka olivat olleet aikanaan jääkäreitä, heimosotureita tai sodassa valkoisten joukoissa palvelleita, joutuivat pyytämään anteeksi työväenlehdissä näitä "rikoksiaan". Anteeksipyyntö tapahtui julkisesti yleensä kommunistien kontrolloimassa työväenlehdessä. Jollei katunut, joutui maksamaan sakkoja tai painostettiin eroamaan työpaikalta. Dosentti Niinistön mukaan työmaaterroriin kuului myös työtapaturmaksi esitettyä väkivaltaa. Hän kuvailee asiaa näin:

»Lievimmällään tämä työmaaterroriksi kutsuttu ilmiö kulki kiusaamisen ja uhkailun muodossa, pahimmillaan se oli työtapaturmaksi verhottua väkivaltaa. Kertomus rakennustyömaalle valkoisen työmiehen päähän putoavasta lankusta tai tiiliskivestä oli aikanaan tunnettu kautta maan. Sen kaltaista tapahtui, ja se vetosi tunnetasolla voimakkaasti yhteiskuntaa säilyttäviin ei sosialistisiin voimiin»

Samoin professori Juha Siltala on todennut väitöskirjassaan vuonna 1985, että kommunistit antoivat työmaaterrorillaan tehokkaan propaganda-aseen porvarillisille piireille. Erityisesti valkoista Suomea kannattaville nöyrtyminen "Moskovan kätyreiden" edessä oli karvas isku. Tutkija Pekka Vanhala tutki aikanaan gradutyössään vuonna 1967 482 anteeksipyyntötapausta, joista 40 % oli poliittisia. 93 % poliittisissa tapauksissa anteeksipyyntö johtui työläisen kuulumisesta suojeluskuntaan. Etelä-Pohjanmaalla kaikista julkisesti esitetyistä anteeksipyynnöistä peräti 73 % oli entisten suojeluskuntalaisten ja vapaussotureiden esittämiä. Lapuan liike ottikin myöhemmin yhdeksi tavoitteekseen tämän työmaaterroriksi kutsutun ilmiön kitkemisen.^[2]

Yhtymä Vientirauhan toimitusjohtaja Martti Pihkala sotilasasussaan vuonna 1918 sodan aikana.

Lisäksi kommunistit järjestivät lakkoja sellaisilla tehtailla ja telakoilla, joissa tuotettiin hyödykkeitä valtion tarpeisiin. Esimerkiksi puolustusteollisuus joutui lakkotoiminnan kohteeksi. Erityisesti 10 kuukautta kestänyt sukellusvenevalmistaja Crichton-Vulcanin lakko Turussa vuonna 1927 kuumensi tunteita. Kommunistit saivat Neuvostoliitosta lakko-ohjeita rahallisten lakkoavustusten kera.^[2]

Kommunisminvastaisen kansanliikkeen syntymiseen myös porvaripuolueiden välisillä riidoilla oli suuri merkitys. Lapuan liikkeen silmissä vapaussota ja sen jälkeinen tila eli Valkoinen Suomi oli ollut yleisporvarillisuuden ja kansallisen olemassaolon ihannetila. Porvarit olivat yhteisesti olleet kukistamassa idästä suuntautuvaa punaista vaaraa, jonka torjuminen oli jäänyt puolitiehen. Lapuan liikkeelle tuo Valkoinen Suomi oli tavoiteltava ihanneolotila, kun taas keskustapuolueille se oli vain väliaikainen siirtymävaihe. Vapaussodan voitonparaatissa Gustaf Mannerheim oli vaatinut lujaa hallitusvaltaa ja kansallisen olemassaolon eli Valkoisen Suomen säilyttämistä, mutta tulevan kansanliikkeen kannattajien mielestä näistä kumpikaan ei ollut toteutunut. Hallitusmuototaistelun, Mannerheimin poliittisesta elämästä syrjäyttämisen, punavankien armahdusten, keskustapuolueiden vähemmistöhallitusten ja erinäisten kriisien, kuten suojeluskuntaselkkauksen, jälkeen käytännössä kokonaan hallituksista poissuljettu kokoomus oli riidoissa keskustapuolueiden (Maalaisliitto, Kansallinen Edistyspuolue) kanssa. Aiemmin vankasti porvarillinen Ruotsalainen kansanpuolue taas teki kielipoliittista yhteistyötä SDP:n kanssa ja SDP taas tuki keskustan vähemmistöhallituksia.^[6] Tämä porvarillinen hajaannus, etu-, luokka- ja ryhmäpyyteistä syntyneet ristiriidat yhdistettynä kommunistien toiminnan aktivoitumisesta syntyneeseen vaaran tunteeseen ja vapaussotahenkeen synnytti Lapuan liikkeen, vaikka itse asiassa kansanliikkeen syntyessä 1929 kommunistivaara oli asiallisesti vähäisimmillään ja sosiaalidemokraatitkin olivat jo käytännössä sopeutuneet ja sitoutuneet porvarilliseen demokratiaan.^[7]

Yhtenä Lapuan liikkeen pohjana olivat lakonmurtajajärjestöt. Näistä tunnetuin oli Martti Pihkalan johtama Yhtymä Vientirauha. Lakon puhjettua Vientirauhan kortiston työmiehet tuotiin tekemään työt ja työtaistelu saatiin murrettua. Pohjalaisilla oli aktiivinen merkitys lakonmurtamistoiminnassa, esimerkiksi Vientirauhan vaikeimpina aikoina valtakunnallisen satamalakon vuosina 1928–1929 lakonmurtajista suurin osa oli pohjalaisia. Etelä-Pohjanmaalla lakonmurtajien värvääjänä toimi jo aikaisemminkin jääkäreitä, heimosotureita ja vapaussotureita värvännyt maanviljelijä Vihtori Kosola.^[2]

Vientirauhan lisäksi tunnettu järjestö oli Gustaf Mannerheimin ja P.E. Svinhufvudin perustama Suomen Suojelusliitto, joka jakoi lehdistölle antikommunistisia tiedotteita. Lisäksi kommunisminvastaista valistustyötä harjoittivat Akateeminen Karjala-Seura ja siitä irronnut Itsenäisyyden Liitto. Ehkä merkittävin Lapuan liikkeen syntyyn vaikuttanut järjestö oli Vapaussodan Rintamiesten Liitto, jonka tavoitteena oli kommunismin kitkeminen ja työmaaterrorin poistaminen.^[2]

[muokkaa] Kommunisminvastaisen kansanliikkeen synty

[muokkaa] Lapuan haastejuhlat

Tämä artikkeli painottuu liikaa joihinkin aiheen osa-alueisiin. Artikkelia tulisi muuttaa tasapainoisemmaksi. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Teksti tietosanakirjamaisemmaksi, turha dramatisointi pois, samoin "kylttilainaukset"

Marraskuussa 1929 Suomen Ammattijärjestö (SAJ) julisti maahan epäonnistuneesti yleislakon sillä seurauksella, että maassa asenneilmapiiri kääntyi nopeasti kommunisminvastaiseksi.^[8]

Suomen kommunistisen nuorisoliiton jäsenet olivat alkaneet härnätä porvareita kiertämällä pitkin kyliä punaisissa sirppi ja vasara -paidoissa ja pilkaten itsenäistä Suomea ja kristillisiä arvoja.^[8][9] Nuorisoliike oli SKP:n virein ja puhdasoppisin osa, joka ulotti vuoden 1929 kuluessa Kominternin VI kongressin suosittaman näyttävän toiminnan myös "valkoisen Suomen" ydinalueelle, Etelä-Pohjanmaalle.^[9] Esimerkiksi Kurikassa järjestetyssä juhlassa Jeesusta kutsuttiin "huoranpenikaksi"^[8] ja Lapuan työväentalolle pystytettiin iso Neuvostoliiton lippua kuvannut kyltti, jossa luki: "Tämän lipun alle pyrkikäämme".^[8]

Lapualla kommunistinen Lapuan Nuorten Työläisten Opintoyhdistys järjesti SKP:n Vaasan päämajan toimeksiannosta 23.–24. marraskuuta Lapuan haastejuhlat, jonka ohjelmistossa pilkattiin Mannerheimia ja itsenäistä Suomea.^[8][9] Jo 23. marraskuuta paikalliset koulupojat olivat heittäneet tilaisuuteen hajupommeja ja rynnänneet raastamaan punaisia paitoja esiintyjien päältä. Poliisi keskeytti juhlan ennen kuin tilanne oli muuttumassa ilmitappeluksi. Iltajunalla 23. marraskuuta saapuneita kommunisteja ei päästetty laskeutumaan junasta ja työväentalon luota kuului laukauksia.^[9] Lopulta seuraavana päivänä 24. marraskuuta noin tuhat ihmistä ympäröi työväentalon. Lapualaiset marssivat taloon sisälle Vihtori Kosolan johdolla ja lausuivat: "Täällä on jo tarpeeksi pilkattu Jumalaa, harjoitettu maanpetoksellista toimintaa ja halvennettu isänmaata, nyt se leikki loppuu tähän kerta kaikkiaan!" Ilmoituksen jälkeen lapualaiset riisuivat lyhyessä käsirysyssä kommunistien punaiset paidat ja heittivät paikalle saapuneen kansanedustajan ja punaupseerin Emil Tabellin ankaran ripityksen jälkeen ulos.^[8][9] Kahakassa revittiin työväentalon seiniltä kyltit "Jumala auttakoon porvareita" ja "Jumala on valtuuttanut kapitalistit ryöväreiksi", lisäksi muutama ikkuna hajosi ja nyrkiniskuja vaihdettiin.^[8] Kosola kuitenkin maksoi myöhemmin uudet ikkunat. Lopulta kommunistit ajettiin pois Lapualta koulupoikien kepposten ja pilkkausten saattelemana.^[2]

Kommunistien hallussa ollut Lapuan työväentalo naulattiin kiinni. Kun se piti jälleen avata olosuhteiden muututtua syyskuussa 1931, syntyikin uusi sisäpoliittinen kriisi.

[muokkaa] Kansalaiskokoukset

Maalaisliittolainen maanviljelijä Kustaa Tiitu otti yhteyttä Ilkan päätoimittajaan Artturi Leinoseen kansalaiskokouksen kutsumiseksi. Ilkassa ja Vaasassa julkaistiin ilmoitus: "Etelä-Pohjanmaan käsittävä kansalaiskokous Lapuan Seurahuoneella ensi sunnuntaina joulukuun 1. päivänä alkaen kello 13. Kokouksen käsiteltäväksi esitetään kommunistien yhä yltyvä kiihotustoiminta. Joukko lapualaisia". Kansalaiskokoukseen tuli lopulta yli 2000 henkeä ja muistakin maakunnista, lisäksi lehtimiehiä oli paljon ja sen järjestäneeseen toimikuntaan kuuluivat Tiitun, Leinosen ja Kosolan lisäksi kokoomuslaiset rehtori Hilja Riipinen ja Lapuan kirkkoherra K. R. Kares. Lapuan kokous kesti yli kolme tuntia ja sen aikana käytettiin yli 80 puheenvuoroa. Leinonen ilmaisi puheessaan, että kansan yhteinen tahto oli murskata kommunismi ja kysyi voiko sen toteuttaa laillisin keinoin. Kosola viittasi vuoden 1925 korkeimman oikeuden päätökseen lakkauttaa kommunistien peitejärjestö ja arvosteli, etteivät kommunistit "kunnioita Suomen kansan pyhänä pitämää uskontoa ja yhteistä isänmaata, Suomen lakeja, eikä muuta, mikä on pyhänä pidetty meillä sukupolvesta toimeen". Kaikki puheenvuorot eivät kuitenkaan myötäilleet Leinosen ja Kosolan tapaan laillisuutta, esimerkiksi helsinkiläinen aktivisti Ahto Sippola kehotti kokouksen osallistujia ottamaan aseet mukaan ja marssimaan Helsinkiin. Kansalaiskokouksen yhdeksi merkittäväksi puhujaksi nousi ylistarolainen herännäisjohtaja Vihtori Herttua, joka sanoi: "On vallalla itsekkäät pyyteet ja niitä eivät ymmärrä vuoden 1918 miehet. Ei eduskunta meitä pelastanut 1918, oli vain juonitteluja ja lörpöttelyjä. Kenet Jumala tahtoo hukuttaa, sen hän lyö sokeudella". Kokouksessa ilmaistiin pettymys epävakaisen sisäpoliittiseen tilanteeseen ja siihen, että puolueet, erityisesti porvaripuolueet, toistensa kanssa kilpaillessaan eivät välittäneet, minne suuntaan Suomi oli menossa. Lopulta kokous päätti yksimielisesti, että kaikki SKP:n toimintamuodot oli lakkautettava tai muuten syttyisi sisällissota. Loppulausunnossaan se ei ymmärtänyt, "miksi sananvapautta voi käyttää kaiken sen herjaamiseksi ja häpäisemiseksi, mikä Suomen kansan siveellisen ja oikeudellisen tietämisen pohja ja perustus". Lisäksi se ihmetteli miten maanpetollisen puolueen annettiin noin vapaasti toimia kaiken sen järjestelmän purkamiseksi, mikä mahdollisti koko tämän maanpetollisen puolueen olemassaolon. Kokous antoi kuitenkin kaiken tukensa valtiovallalle kommunismin hävittämiseksi.^[2]

Vaikka Lapuan kokous 1. joulukuuta olikin vaikuttavin, ei se suinkaan ollut ainut, eikä ensimmäinenkään. Ilmeisesti yleisporvarillista rintamaa tavoitellut Karjalan Kansalaisliitto järjesti ensimmäisen kansalaiskokouksen 29. marraskuusta Sortavalan Seurahuoneella. Viipurin seudulla toiminut vuonna 1917 perustettu Karjalan Kansalaisliitto oli suunnitellut jo syksyllä 1929 kommunisminvastaista kansalaistoimintaa ja oli saanut tehtäväkseen järjestää kansalaiskokouksia. Kokous yhdisti alkavan liikehdinnän vuoden 1918 taisteluun ja ilmaisi kaiken tukensa pohjalaisille: "Toivoton olisi kansamme tulevaisuus, ellei suomalainen veri kuohahtaisi nähdessään isänmaan rienaajien kataluuksia. Tammikuussa 1918 sykkivät Pohjanmaan ja Karjalan miesten sydämet voimakkain yhteistunnoin. Niin vieläkin. Kunnian laki on miehen laki". 1. joulukuuta järjestettiin satojen osanottajien kansalaiskokoukset Lapuan lisäksi aktivistin, maisterin Antti Sarven ja neuvosmies Eero Hämäläisen johdolla Kuopiossa, varatuomari K.A. Raevaaran ja asessori Onni Heinonkosken johdolla Mikkelissä, maanviljelijä, kansanedustaja Evert Nukarin ja Etelä-Hämeen suojeluskuntapiirin päällikön Ernesti Suolahden johdolla Hämeenlinnassa, johtaja K. Brofeldtin johdolla Kotkassa ja piirilääkäri W. Vartiovaaran johdolla Savonlinnassa. Kaikki kokoukset ilmoittivat tukevansa kaikkia päätöksiä, mitä ikinä Lapualla tultaisiin tekemäänkään. Ilmeisesti kansalaiskokouksia oli suunniteltu jo paljon aiemmin niiden yhtaikaisuudesta päätellen. Lisäksi kokousten asioiden käsittelyjärjestys oli kaikilla paikkakunnilla sama.^[10]

[muokkaa] Kansalaislähetystöt

Lapuan kokous päätti lähettää Helsinkiin 20-henkisen Artturi Leinosen johtaman lähetystön pyytämään hallitusta toimimaan kommunistien kiihotustyön lopettamiseksi. Aamulla 6. joulukuuta 1929 Helsingin rautatieasema lähetystöä vastassa oli tuhat ihmistä ja varapuheenjohtaja Vilho Helasen johdolla Akateeminen Karjala-Seura. 7. joulukuuta lähetystö antoi Lapuan kokouksen päätökset Kallion vähemmistöhallituksen tietoon. Lähetystön ottivat vastaan kaikki eduskuntaryhmät, paitsi kommunistit. Lisäksi lähetystö kävi tasavallan presidentti Lauri Kristian Relanderin luona. Presidentti liikuttui kyyneliin, kun puhemiehenä toiminut Hilja Riipinen ilmoitti kansan vaativan valtiovallalta enemmän tekoja kuin puheita. Relander antoi kaiken tukensa kansanliikkeelle ja kirjoitti, että kansanliike "on ollut siunaukseksi tälle maalle ja kansalle, siitä olen varma". Saman päivän iltana lähetystö kutsuttiin AKS:n järjestämiin itsenäisyyspäivän juhliin. AKS antoi liikkeelle täyden tukensa ja Urho Kekkonen ilmoitti tukensa järjestön äänenkannattajassa Suomen Heimossa. Kekkonen ilmoitti, että työläisten olojen parantamista kannatetaan, mutta Neuvostoliiton myötäilyä ei. Osa lähetystöstä kävi vielä itsenäisyystaistelija, valtioneuvos J. R. Danielson-Kalmarin luona, joka samoin ilmaisi tukensa liikkeen tavoitteille.^[2]

Lapuan lähetystön jälkeen Helsinkiin alkoi saapua lähetystöjä eri maakunnista ja uusia kokouksia järjestettiin. Tilanne kehittyi joulukuun alussa todella nopeasti. Valtiovalta otti tämän kansanliikkeen ensimmäisen vaiheen vastaan erittäin mielellään ja piti sitä valtiollista elämää tervehdyttävänä ja ryhdistävänä aavistaessaan samalla sen voiman. Tuolloin reilusti sosialistisia olleet sosiaalidemokraatitkin hyväksyivät kommunisminvastaisen liikehdinnän, eivätkä pitäneet sitä haittana, vaan pikemmin hyötynä.^[2]

Lähetystöjen vaatimukset tuottivat kansanliikkeen ensimmäisen voiton. Juuri ennen joulua 1929 hyväksyttiin uusi yhdistyslaki, joka kielsi uuden yhdistyksen perustamista lakkautetun tilalle. Tällä perusteella kommunistien opintoyhdistykset voitiin lakkauttaa.^[2]

[muokkaa] Lapuan toinen kokous ja Suomen Lukko

Vihtori Kosola puhuu Lapuan toisessa kokouksessa. Kuvassa näkyy vain noin kolmasosa Seurahuoneen salista ja osanottajista. 15. maaliskuuta 1930 pidetyssä Lapuan toisessa kokouksessa perustettiin maltillinen kommunisminvastainen kattojärjestö Suomen Lukko. Kokous kuitenkin ennakoi liikkeen radikalisoitumista ja suoran toiminnan aloittamista.

Lapuan Seurahuoneella järjestettiin toinen suuri kansalaiskokous 15. maaliskuuta 1930. Kokous oli virallisesti valtakunnallinen ja muutenkin virallisempi, koska kokous oli sallittu vain muiden järjestöjen ja kansalaiskokousten valtuutetuille. Yleisö pääsi pääsymaksua vastaan parvelle. Puheenjohtajina toimivat Artturi Leinosen lisäksi tehtailija H.A Koristo Turusta, pankinjohtaja Isak Kaitera Oulusta ja maanviljelysneuvos Aatos Schildt Jyväskylästä. Sihteereinä olivat varatuomari Lauri Halme ja kauhajokelainen konsulentti M. E. Harja. Kokouksen ilmapiiri oli huomattavasti jännittyneempi ja radikalisoitunut marraskuun lopulta. Vaikka liikkeen johtomiehiksi muodostuneet Artturi Leinonen ja Vihtori Kosola korostivat maltillista linjaan, kokouksen kenttäväki oli kyllästynyt poliitikkoihin ja muihin vallanpitäjiin suuntautuen pikkuhiljaa yhä enemmän ulkoparlamentaarisen toiminnan kannalle. Radikaalin linjan johtohenkilöiksi olivat muodostumassa kauppaneuvos Rafael Haarla, Lapuan kirkkoherra K.R. Kares ja jääkärimajuri Gunnar von Hertzen. Pohjois-Uudenmaan suojeluskuntapiirin valistusohjaaja, vapaaherra Lauri Yrjö-Koskinen vaati tekoja valistuksen sijaan, mutta tarkoitti lähinnä tiukempien kommunisminvastaisten lakien säätämistä.^[2]

Liikkeen ilmapiiri oli radikalisoitunut, koska kommunistien toimintaa ei poliitikkojen lupauksista huolimatta lakkautettu. Suoran toiminnan linjaa kannattaneet perustelivat mielipidettään sillä, että "isänmaallinen kapina" oli parempi kuin "isänmaaton laillisuus". He myös perustelivat historiallisilla seikoilla; olivathan jääkäritkin aluksi toimineet vastoin silloista lakia, mutta silti heidän merkityksensä oli ollut Suomelle suuri. Kommunisteiksi tunnettuja kansanedustajia oli eri valiokunnissa, jossa he pääsivät käsiksi myös arkaluontoisiin ja salaisiin maanpuolustusta koskeviin tietoihin. Kokous käsitteli pääasiassa kommunistista lehdistöä, jota ei saatu tukahdutetuksi, koska eduskunnassa sosiaalidemokraatit, RKP ja kommunistit vastustivat painovapauslain rajoituksia. Lapualla ärsytti erityisesti Vaasassa ilmestyvä kommunistinen Työn Ääni, joka julisti ateismia ja maailmanvallankumousta.^[2]

Vaikka kokouksen perusteella näytti siltä, että kansanliike oli jo nyt hajoamassa kahtia, kokous pääsi yksimieliseen päätökseen: päätettiin perustaa kommunismin- ja työmaaterrorinvastainen kansalaisjärjestö, jonka oli tarkoitus koota kattojärjestönä kaikki kommunisminvastaiset tahot. Syntyi yhdistys nimeltään Suomen Lukko, jonka 32-jäsenisen valtuuskunnan koollekutsujaksi valittiin Vihtori Kosola. Myöhemmin Kosolan ehdotuksesta Suomen Lukon puheenjohtajaksi tuli Artturi Leinonen. Talousasioista vastasi Martti Pihkala avustajanaan ylioppilas Mikko Jaskari. Järjestön kotipaikaksi nimettiin Lapua, mutta toimisto sijoitettiin Helsinkiin.^[2]

Suomen Lukon jäsenistö oli pääasiassa puoluekannaltaan maalaisliittolaista ja kokoomuslaista, suoran aktiivisen toiminnan kannattajia oli vain muutama. Suomen Lukko kannatti kommunisminvastaisessa taistelussa valistusta ja laillisia toimintatapoja. Maalaisliitossa toivottiin ja uskottiin, että kansanliike kanavoituisi vain hallituksen tueksi, mutta suoran toiminnan kannattajat, eivät innostuneet Suomen Lukon hitaasta yhdistystoiminnasta.^[2]

[muokkaa] Toiminta

[muokkaa] Työn Ääni vaikeni

Kommunistisen Työn Ääni-sanomalehden rikotut painokoneet.

[muokkaa] Painovapauslain muutosehdotus

Lapuan liikettä ärsytti se, että vasemmisto ja Ruotsalainen kansanpuolue vastustivat painovapauslain muutosta, jota ei hyväksytty sen toivomuksen mukaisesti eduskunnassa alkukeväällä 1930. Liikkeen pyrkimyksenä oli siirtää painovapauslain valvonta tasavallan presidentin nimittämälle oikeuskanslerille oikeusministeriltä, jolloin tämä olisi voinut päättää valtioneuvostossa asiasta keskustelematta painovapauslain mukaisesti sen rikkoneeksi katsottujen kirjapainojen sulkemisesta.^[11]

[muokkaa] Esimerkkitapaus Vaasan läänistä

Näennäistä kansanliikkeen yhtenäisyyttä ehti kestää vain 13 päivää Suomen Lukon perustamiskokouksesta. Liikkeen johdossa päätettiin ryhtyä häiritsemään kommunistien toimintaa, ja kohteeksi valittiin lähellä Lapuaa Vaasassa painettava Työn Ääni -sanomalehti kirjapainoineen. Kustaa Tiitu oli kannattanut pientä päiväsaikaista häirintää kirjapainossa, mutta hän vastusti painokoneiden tuhoamista. Vaikka asia tuntui jääneen lepäämään, jatkoi silti Lapuan entinen nimismies ja Etelä-Pohjanmaan Pankin johtaja Yrjö Nikula iskun suunnittelua. Mikäli osallistujat jäisivät kiinni teostaan, oli Rafael Haarla luvannut maksaa heille mahdollisesti tuomittavat vahingonkorvaukset.^[11]

[muokkaa] Isku kirjapainoon

Yöllä 28. maaliskuuta alkoi suora toiminta. Kaupungin satama-alueella maanviljelijä Pentti Alasaari ampui Mauser M1916-pistoolillaan pari laukausta ilmaan hämätäkseen poliisia ja antaakseen näille alibin. Samaan aikaan Vaasan sisäisiä puhelinyhteyksiä häirittiin, ja 13 lapualaismiestä Etelä-Pohjanmaan Pankin johtajan ja Lapuan entisen nimismiehen Yrjö Nikulan sekä ylistarolaisen autoilijan Kustaa Vannaksen johdolla murtautui sisään ja hajotti Työn Äänen kirjapainon. Teko oli ilmeisesti Nikulan johdolla tarkkaan suunniteltu. Tekijät tulivat pian ilmi, sillä poliisi löysi kirjapainon lattialta kauhavalaispuukon jossa oli Lapuan patruunatehtaan työntekijän Kullervo Leskisen nimi.^[2]

Työn Äänen kirjapainon kirjasinkasti hajotettuna lattialla. Oikeassa yläkulmassa näkyy painokonehuone, joka on kuvattuna ylemmässä kuvassa, ja lattialla lojuvia painokoneen osia

3. huhtikuuta Lapualla pidettiin kolmas kansalaiskokous Työn Äänen kirjapainon hajottamiseen liittyen. Kosolan johdolla kokous valmisteli sähkösanoman, joka lähetettiin pääministeri Kyösti Kalliolle. Sähkösanoma vahvisti Lapuan kansanliikkeen ja Kosolan taipuneen laittomaan toimintaan, mutta tekstin mukaan liike ei kuitenkaan ollut asettunut hallitusta vastaan:

»Samalla kun me Lapualle eri puolilta Pohjanmaata, Lapualta, Ylihärmästä, Alahärmästä, Kauhavalta, Kuortaneelta, Seinäjoelta, Nurmosta, Ilmajoelta, Jalasjärveltä, Kurikasta, Kauhajoelta, Ylistarosta, Vähäkyröstä, Isokyröstä, Alajärveltä, Lappajärveltä ja Vaasasta kerääntyneet kansalaiset ilmoitamme, että Työn Äänen kirjapainon hävitys on maakunnassamme järjestetty, vakuutamme samalla täysin hyväksyvämme tekoon pakottaneet vaikutteet. Me valitamme sitä, että Työn Äänen harjoittama kiihotus- ja uskonnon pilkka ovat johtaneet tällaiseen lainvastaiseen tekoon, mutta toivomme samalla, että lainsäännöllisin toimin voitaisiin asettaa sulku sille myrkylliselle työlle, jonka ehkäisemistä Työn Äänen kirjapainonkin hävitys tarkoitti. Täällä pysytään edelleenkin hallituksen takana ja tukemassa sen toimenpiteitä kommunismin vastustamisessa.^[2]»

[muokkaa] Lapuan liikkeen jakautuminen

[muokkaa] Suomen Lukko erkanee

Eduskunta oli teosta yllättynyt ja nuortasavaltalaiset Kyösti Kallion ja Helsingin Sanomien johdolla vaativat tekijöiden ankaraa rankaisua. Edustajat ymmärsivät, että isku oli lapualaisten epäluottamuslause eduskunnan toimia kohtaan.

Teko herätti ristiriitoja myös lapuanliikkeen keskuudessa. Osa mukana olleista ei voinut hyväksyä laittomuuksia. Kun Suomen Lukko Artturi Leinosen ja Kustaa Tiitun johdolla sanoutui irti teosta ja tuomitsi sen rikoksena kansanliike hajosi kahtia.

[muokkaa] Vihtori Kosolasta johtaja

Vihtori Kosola ei ollut kannattanut suunnitelmaa sen laatimisvaiheessa, mutta asettui tukemaan tekoa ja ilmoitti, että tekoon vastuullinen oli itse asiassa eduskunta, joka ei ollut aloittanut kommunismin kitkemistä. Artturi Leinonen, joka oli kieltänyt tekemästä iskua, Kustaa Tiitu ja Suomen Lukko menettivät keskuspaikkansa kansanliikkeessä ja suoran toiminnan aloittanut liike otti johtajakseen Vihtori Kosolan, joka ei itse ollut pyrkinyt näkyvään asemaan. Hänen kotitalostaan Kosolasta tuli Lapuan liikkeen keskuspäämaja.^[2]

Lapualaiset ilmoittautuivat julkisesti suurella joukolla iskuun syyllisiksi ja teon kannattajiksi. Työn Äänen hajotustyön tekijöiksi ja tukijoiksi ilmoittautui Kosolan, Yrjö Nikulan, Vihtori Herttuan ja ilmajokelaisen pankinjohtajan Iivari Koiviston johdolla 72 miestä. Lopulta varsinaiseksi rikkojiksi ilmoittautuivat lapualaiset maanviljelijä Jussi Muilu, harjoittelija Yrjö Hissa, sekä talonpojat Simo Lahdensuo ja Jussi Perämäki. Kauppaneuvos Rafael Haarla lupautui maksamaan kaikki tuomittujen sakot. Lapuan liikkeen pää-äänenkannattajan Aktivistin ensimmäisessä numerossa teon kannattajaksi ilmoittautui 650 henkilöä. Lehdestä tuli suosittu ja sitä myytiin peräti 10 000 kappaletta. Lehden ilmoittama journalistinen linja oli voimakkaasti kommunisminvastainen.

[muokkaa] Vaasan mellakka ja Asser Salon kyyditys

Lapualaiset Iisakki Valkama ja Nuutti Nummikoski oikeustalon ulkopuolella kirjapainojupakan todistajan, Työn Äänen faktorin Eino Niemisen kimpussa. Nieminen, jonka Etsivä Keskuspoliisi oli vihjannut olevan punaupseeri, vedettiin oikeustalosta ulos ja pahoinpideltiin lapualaisten toimesta, samoin kuin toistakymmentä muuta paikalla ollutta.

4. kesäkuuta Vaasan raastuvanoikeudessa alettiin käsitellä Työn Äänen kirjapainon särkemisjuttua. Esivalta tiesi, että päivä aiheuttaisi lapualaisliikehdintää, mutta kansanliike kieltäytyi peruuttamasta mielenosoitusta. Aikaisin aamulla 1 800 lapualaista saapui Vaasaan 200 Suomen lipuin koristelulla autolla. Mielenosoituksellisesti autokulkue pysähtyi ensin kirjapainon kohdalle ja maaherran virka-asunnon eteen. Tämän jälkeen miehet tekivät kunniakäynnin Vaasan sankarihaudoille, jonka aikana laulettiin virsiä ja isänmaallisia lauluja sekä pidettiin puheita.^[2]

Eino Niemisen revittyjen housujen kaistaleet jaettiin halukkaille "kommunisminvastaisen taistelun muistoesineinä". Valokuvat otti helsinkiläinen lehtikuvaaja Paavo Poutiainen, joka yllytti väkijoukkoa pahoinpitelemään Niemistä saadakseen parempia kuvia.

[muokkaa] Vaasan käräjämellakka

Oikeudenkäynnin ollessa kesken lapualaiset pahoinpitelivät todistajana toimineen Työn Äänen faktori Eino Niemisen, jonka Etsivä Keskuspoliisi väitti olevan punaupseeri ja SKP:n organisaattori. Oikeustalon toisen kerroksen eteisessä Eino Nieminen joutui suukopuun hänet ympäröineiden talonpoikien kanssa. Sanaharkan jälkeen Lapuan liikkeen kannattajat kuljettivat Niemisen portaita alas oikeustalon ulkopuolelle, repivät hänen vaatteensa ja pahoinpitelivät Niemisen. Väkijoukko seurasi tekoa sivusta, eikä poliisi puuttunut asiaan. Lehtikuvaaja Paavo Poutiainen yllytti tekijöitä, ja saikin otetuksi yhdet Suomen lehdistöhistorian tunnetuimmat kuvat. Lapualaiset pahoinpitelivät myös noin kymmenen muuta vasemmistolaista, näiden joukossa vaasalaisen sosiaalidemokraattisen lehden Nya Folkbladetin toimittajan Allan Asplundin. Lisäksi lapualaisten uhreiksi joutui myös porvarillisesti ajattelevia kansalaisia, jotka yrittivät estää pahoinpitelyjä oikeusvaltioon vedoten.^[2]

Poliisimestari Gunnar Tallroth pelasti kuitenkin lopulta pahoinpidellyn Niemisen ja vei hänet poliisiasemalle. Nieminen ehti poistua poliisiasemalta juuri ennen kuin lapuanliikkeen kannattajat tunkeutuivat rakennukseen ja tarkastivat sen sellejä myöten poliisien voimatta tai haluamatta tätä estää.

Kun Työn Äänen asianomistaja, kommunistien kansanedustaja Asser Salo astui ulos oikeustalosta, mellakka paheni. Huolimatta siitä, että maaherra Bruno Sarlin yritti vedota käräjärauhaan, lapuanliikkeen kannattajat ottivat Salon kiinni ja muiluttivat tämän. Lapuan liike oli suunnitellut Salon sieppaamista jo kun tämä oli saapunut välipäätöstä kuulemaan. Etsivä Keskuspoliisi seurasi tapahtumaa vierestä puuttumatta asiaan. Paikalla ollut EK:n etsivä Kosti-Paavo Eerolainen liittyi myöhemmin lapuanliikkeen radikaaliin siipeen. Lapualaiset eivät kuitenkaan osanneet päättää, mitä Salolle tulisi tehdä. Saloa uhattiin muilutuksen aikana ampumisella, mutta lopulta hänet vietiin Lapualle nuorisoseuran talolle, jossa hänet pakotettiin vannomaan, että hän ei enää astuisi Lapualle. Tämän jälkeen Salo vietiin Viitasaarelle, jossa hänet päästettiin vapaaksi.^[2]

Lapuanliikkeen miehet poistuivat ilmoitettuaan Työn Äänen toimitukselle, ettei lehteä julkaistaisi kahden kuukauden lakkautusajan päättymisenkään jälkeen. Lapualaisten poistuttua Vaasa jäi sotilaspartioiden haltuun.

[muokkaa] Lapuan laki

Liikkeen keskuudessa lapualaisten oman käden oikeutta alettiin kutsua Lapuan laiksi. Ajatuksen mukaan tekojen oikeutus määräytyi sen mukaan, kuinka paljon ne edistivät kommunisminvastaista toimintaa. Teon laillisuudella ei ollut merkitystä, sillä liikkeen ajatusmaailman mukaan lapuanliikkeen tulkitsema "kansan tahto" oli lain yläpuolella. 5. kesäkuuta Lapuan liike julisti Lapuan lain voimaan Etelä-Pohjanmaalla.^[12]}}

Aamuyöllä 8. kesäkuuta Työn Äänen kirjapainon hajottamiseen osallistuneet Yrjö Hissa ja Jussi Perämäki tekivät kaksoisitsemurhan ilmeisesti hermojen petettyä poliittisesti kuumaan aikaan. Pidätettyinä olleet nuorukaiset laskettiin kansanliikkeen ensimmäisiksi uhreiksi. Heidät haudattiin sankarihautausmenoin Lapualle ja Kosola laski haudalle seppeleen, jossa luki Kaarlo Kramsun Ilkka-runon sanat: "Ei oikeutta maassa saa ken itse sit' ei hanki": lauseesta tuli yksi Lapuan liikkeen tunnuslauseista. Myöhemmin kesällä toiseksi tunnuslauseeksi muodostui "Me teemme mitä tahdomme".^[2]

[muokkaa] Kesä 1930: painostuksen aika

Vihtori Kosola (kolmas oikealta) Lapuan herättäjäjuhlilla heinäkuussa 1930 muiden lapualaisten kanssa. Herännäisyys eli körttiläisyys oli Lapuan liikkeen yksi kantavista voimista erityisesti sen ydinalueilla Etelä-Pohjanmaalla ja Savossa. Herännäisyyden dualismi vaikutti voimakkaasti Lapuan liikkeeseen: vastakkain olivat Jumala (valkoinen, hyvyys, isänmaallisuus) ja Saatana (punainen, pahuus ja isänmaattomuus).

Edistyspuolueen Bruno Sarlin poistettiin maaherran tehtävistään ja hänen tilalleen nimitettiin jääkärieversti Erik Heinrichs, minkä toivottiin parantavan valtiovallan ja paikallisten välejä. Kesäkuun puolessa välissä lapuanliike kuitenkin aloitti laajamittaiset kyyditykset eli muilutukset; kesällä tehtiin 254 kyyditystä tai kyydityksen yritystä. Kolme kyyditystä päättyi uhrin kuolemaan ja useimpia kyyditettyjä pahoinpideltiin.^[13] Muilutuksia suorittivat sekä paikalliset lapualaiset, että lapuanliikkeen iskujoukot. Kosola halusi painostaa kyydityksillä hallituksen eroamaan ja saada pääministeriksi Kansallisen Kokoomuksen Pehr Evind Svinhufvudin. Edistyspuolue ja Maalaisliitto protestoivat puheissaan liikkeen radikalisoitumista ja väkivallantekoja, mutta eivät kuitenkaan vetäneet tukeaan kansanliikkeeltä.

Kesällä 1930 lapualaisten painostus oli huipussaan. Kansanliike myös saavutti tärkeimmän tavoitteensa onnistuessaan lopettamaan kommunistien toiminnan käytännössä kokonaan. Kesän jälkeen suurin osa johtavista kommunisteista istui vankilassa, työväenlehdet oli lakkautettu ja kaikki työväentalot suljettu.^[2] Monessa maakunnassa myötämielisyydestä tai painostuksesta johtuen nimismiehet ja muut virkamiehet antoivat työväentalojen lakkautuskäskyt. Esimerkiksi Pohjois-Savossa kaikki 59 työväentaloa suljettiin nimismiehen ja maaherran käskystä.^[14]

Jotkut poliitikot katsoivat, että oli parempi hyväksyä laittomuudet, jottei uutta sisällissotaa syttyisi. Svinhufvud jopa asetti varauksettoman tukensa kansannousulle ja -liikkeelle. Hän oli käynyt kesäkuun puolivälissä tutustumassa Etelä-Pohjanmaahan ja kansanliikkeeseen, ja vakuuttui matkalla lapuanliikkeen kansansuosiosta. Tasavallan ensimmäinen presidentti K. J. Ståhlberg oli kuitenkin sitä mieltä, ettei laittomuus ollut puolusteltavaa, vaikka siihen ryhdyttäisiinkin toisten rikosten ja maanpetoksellisen toiminnan tukahduttamiseksi.^[2]

[muokkaa] Marssi ja valtuuskunta

Tulevaa Lapuan liikkeen marssia varten järjestettiin 20.–21. kesäkuuta kokous Lapualla. Marssin järjestäminen oli suuri ja mittava työ. Kokoukseen Lapuan liike kutsui edustajat kaikista suojeluskuntapiireistä ja organisoi samalla kansanliikkeen valtakunnalliseksi. Lapuan liike kutsui ja nimesi henkilöt, joiden tuli järjestää omilla paikkakunnillaan kokoukset, jotka taas nimeäisivät heidät edustajikseen allekirjoittamalla valtakirjan. Käytännössä Lapuan liikkeen vaatimat valtakirjat allekirjoitettiin ilman mitään järjestettyjä kokouksia. Tässä vaiheessa muun muassa tohtori Kai Donner liittyi virallisesti Lapuan liikkeeseen Itä-Uudenmaan edustajana.

Edustajat muodostivat marssin järjestelyjä hoitamaan Lapuan liikkeen valtuuskunnan, josta tuli näin virallinen Lapuan liikkeen edustajisto. Valtuuskuntaan kuului 16 eteläpohjalaista edustajaa, kaikista muista maakunnista yksi, ja Viipurista sekä Helsingistä, molemmista kaksi edustajaa. Yhteensä tähän valtakunnalliseen edustajistoon kuului 31 edustajaa. Marssin jälkeen valtuuskunnan merkitys väheni, mutta silti nimi Lapuan liikkeen valtuuskunta toimi erilaisissa tiedonannoissa ja painostuksissa Lapuan liikkeen edustajana.^[15]

Lopulta Kallion hallitus teki lakiin perustamattoman päätöksen lakkauttaa kaikki kommunistilehdet pelätessään lapualaisten muutoin ryhtyvän maanlaajuiseen laittomaan toimintaan. Eduskunta hyväksyi päätöksen 1. heinäkuuta, vaikkei ollut vastaavaa ehdotusta hyväksynyt aiemmin keväällä. Lisäksi hallitus antoi eduskunnalle esityksen kommunistien toiminnan lakkauttamisesta ja alkoi taipua lapuanliikkeen vaatimuksiin. Myös presidentti Relander ryhtyi painostamaan hallitusta, joka lopulta 2. heinäkuuta jätti eropyyntönsä kestämättömän sisäpoliittisen tilanteen takia, huolimatta siitä että oli juuri saanut eduskunnalta luottamuslauseen. 4. heinäkuuta muodostettiin lapuanliikkeen tavoitteiden mukaisesti P.E. Svinhufvudin johtama yleisporvarillinen hallitus, johon suunniteltiin Lapuan liikkeen edustajia. K.R. Karesta suunniteltiin opetusministeriksi ja Vihtori Herttuaa tai Kosolaa sosiaaliministeriksi. Svinhufvud ei kuitenkaan halunnut hallitukseen "kahta diktaattoria" (tarkoittaen Svinhufvud ja Kosola), eikä liikekään halunnut sotkeutua hallituspolitiikkaan. Lapuanliike oli hallitukseen verrattuna riittävän vahva: sen ei tarvinnut sitoa käsiään.^[2]

[muokkaa] Kansanedustajien sieppaus perustuslakivaliokunnasta

Antaakseen pontta vaatimuksilleen Lapuan liike päätti näyttää joukkovoimaansa Helsinkiin tehdyllä talonpoikaismarssilla. Tehostaakseen voimannäyttöä Vihtori Kosola antoi käskyn muiluttaa kommunistiset kansanedustajat. Kaksi päivää ennen marssia lapualaisjoukko tunkeutui Kosti-Paavo Eerolaisen ja Artturi Vuorimaan johdolla Säätytaloon perustuslakivaliokunnan istuntoon siepatakseen helsinkiläiset kommunistikansanedustajat Eino Pekkalan ja Jalmari Rötkön. Valiokunnan puheenjohtaja Väinö Voionmaa (SDP) ja Ernst von Born (RKP) yrittivät estää kaappausta, mutta Eerolainen käytti tilanteessa Etsivän keskuspoliisin virkamerkkiään ja lapualaiset saivat vietyä kansanedustajat autoon muilutettavaksi. Kansanedustajat kyyditettiin Kosolaan, josta heidät vapautettiin hallituksen ilmoitettua, että valtiovalta ei vastaanota marssia, mikäli edustajia ei vapauteta. Hallitus taipui samana päivänä määräämään kaikki kommunistikansanedustajat pidätettäviksi.^[2][16]

[muokkaa] Talonpoikaismarssi

Pääartikkeli: Talonpoikaismarssi

Vihtori Kosola puhuu. Yli 12 000 miestä kokoontui Talonpoikaismarssin pääjuhlaan Helsingin Senaatintorille, jossa vastassa marssijoita oli Suomen korkein valtiollinen ja sotilaallinen johto. Tarkoituksena oli tehdä toisinto valkoisen armeijan voitonparaatista 16. toukokuuta 1918.

Maanantaina 7. heinäkuuta järjestettiin Talonpoikaismarssi, joka oli kansanliikkeen suurin voimannäyttö ja käännekohta liikkeen historiassa. Talonpoikaismarssi oli hyvin suunniteltu massiivinen operaatio, jossa 12 000 Lapuan liikkeen kannattajaa marssi maakunnittain ja alueittain rykmentteihin, pataljooniin ja komppanioihin jaettuna suojeluskuntakurissa ja -järjestyksessä. Marssijat olivat suomenkielisiä ja ruotsinkielisiä, sillä kielikysymys ei kiinnostanut Lapuan liikettä.^[2]

Alun perin marssin nimeksi oli suunniteltu "Suojeluskuntamarssi", mutta Suojeluskuntain ylipäällikkö Lauri Malmberg kielsi suojeluskuntaunivormun käytön. Liikkeen pääideana oli järjestää uusi tapahtuma, joka muistuttaisi valkoisen armeijan voitonparaatia vuonna 1918. Vaikka liikkeen esikuvana oli voitonparaati, oli mallina myös vastaavia tapahtumia ulkomailta, erityisesti Ruotsin talonpoikien maanpuolustusmarssi vuonna 1914 ja Italian mustapaitojen marssi Roomaan vuonna 1922.^[2]

Ennen talonpoikaismarssia sisäpoliittinen tilanne oli erittäin jännittynyt. Hallituksen aseman osoittauduttua heiveröiseksi arveltiin jopa lapualaisten vallankaappauksen olevan mahdollinen. Aktiivisesti hallitusvallan kumoamista ei liikkeessä mietitty, mutta osa lapualaisista oli harkinnut kaappausta, mikäli hallitus ei toimisi riittävän aktiivisesti kommunisteja vastaan. Liike yritti rauhoitella yleistä mielipidettä tiedotteella. Marssin aikana sekä Lapuan liike, että hallitus lupasivat taistella kommunismin hävittämisen puolesta ja tukea toisiaan. Hallitus kuitenkin pyysi kansanliikettä lopettamaan omankädenoikeuden käytön.^[2]

Kallion hallitus suunnitteli kaiken kommunistiseksi tulkittavan toiminnan kieltämiseen tähtäävän lakipaketin. Sosiaalidemokraattien vastustaessa esitystä hallitus ei eduskunnassa saanut puolelleen perustuslain muuttamiseen tarvittavaa määräenemmistöä, jolloin osa laeista siirtyi lepäämään vaalien yli. Kostoksi lapualaiset kidnappasivat eduskunnan sosiaalidemokraattisen varapuhemiehen Väinö Hakkilan ja pahoinpitelivät hänet.^[17] Tällöin kommunistilakien käsittelyn nopeuttamiseksi presidentti Relander hajotti eduskunnan ja määräsi uudet vaalit.^[13]

Lapuanliikkeen uhkailu ja painostus sävytti vaalitaistelua. Hallitus antoi maaherroille laajat valtuudet äärivasemmiston vaalitoiminnan estämiseksi. Presidentti Relanderin kehotti kansaa äänestämään ehdokkaita jotka hyväksyisivät kommunistilait. Kokoomus ja SDP lisäsivät paikkalukuaan, mutta äärivasemmiston hävitessä eduskunnasta kokonaan vasemmiston paikat eivät riittäneet edes kolmasosan määrävähemmistöön. Uusi eduskunta hyväksyi kommunistilait lokakuussa 1930.^[13] Kaikki "kommunistiseksi tulkittu" poliittinen ja ammatillinen järjestötoiminta lakkautettiin, ja kommunisteiksi epäillyiltä henkilöiltä kiellettiin Suomen perustuslain mukainen oikeus osallistua vaaleihin.^[18] Kommunisteiksi epäiltyjä myös vangittiin, usein tekaistuin tai heiveröisin syytöksin.^[19][20]

[muokkaa] Eduskunnan puhemiehen kyyditys

Suomessa eduskunnan puhemies on tasavallan presidentin jälkeen toiseksi korkea-arvoisin henkilö. Näin ollen eduskunnan puhemiehen kyyditseminen vastoin tahtoaan oli vaikuttava ja julkisuutta herättävä teko. 18. heinäkuuta tapahtui ensimmäinen kyyditys, joka todella nakersi julkisuudessa liikkeen kannatusta. Kansanliikkeen alamäen voidaan katsoneen alkaa tuosta päivästä lähtien. Tuolloin kyyditettiin korkeimmassa valtiollisessa asemassa ollut sosiaalidemokraatti, eduskunnan varapuhemies Väinö Hakkila, joka oli menossa kesähuvilalleen Teiskoon. Hakkila pysäytettiin Teiskossa aseilla uhaten ja pakotettiin toiseen autoon. Hakkila muilutettiin vaikka hän kuuluikin puolueensa oikeistosiipeen, koska hän oli arvostellut kansanliikkeen toimintatapoja, erityisesti muilutuksia. Hakkila vietiin Kuortaneelle, matkan aikana hänet uhattiin viedä Neuvostoliittoon ja häntä istutettiin muurahaispesässä. Jussi Muilu esti kuitenkin Hakkilan tappamisen. Lopulta Hakkila ilmaisi tukensa Lapuan liikkeelle ja lupasi vetäytyä politiikasta, jolloin hänet vapautettiin.^[2]

Kyydityksen olivat suunnitelleet Lapuan liikkeen taloudellisen tukijan, kauppaneuvos Rafael Haarlan poika Vapaussodan Rintamamiesliiton puheenjohtaja Eino Haarla, Aamulehden toimittaja, Vapaussodan Rintamamiesliiton sihteeri Eero Rekola ja liikeapulainen Yngve Mustonen. Kaikki olivat tamperelaisia. Haarla ja Rekola värväsivät viisi muiluttajaa, joita johti myöhemmin Suomen Kansan Järjestön johtajana toiminut jääkärikapteeni Arvi Kalsta. Kalsta tuomittiin kyydityksen pääsuorittajana kahdeksan kuukauden kuritushuonerangaistukseen. Vapaussodan Rintamamiesliitonkin maine kärsi pahasti kyydityksen myötä. Teko tuomittiin laajasti ja sen jälkeen Lapuan liikkeen varmana tukijana lehdistössä suurista lehdistä toimi lähinnä vain Uusi Suomi ja jossain määrin myös Aamulehti. Kyydityksen myötä Vaasan läänin maaherra Erik Heinrichs erosi kestämättömänä pitämästään tehtävästä. Lapuan liike joutui puolustuskannalle kyydityksestä, joka selvästi osoitti kenttäväen radikalisoituneen ja aloitelleen sosiaalidemokraattien vastaista toimintaansa. Lapuan liikkeen radikaali johtohenkilö, Lapuan kirkkoherra, asessori Kaarlo Rietrikki Kares ei pitänyt väkivallan ihannoimisesta, mutta ilmoitti kyseessä olevan eräänlainen vallankumous ja että elämällä oli omat kovat lakinsa. Monissa kansalaispiireissä tämä Kareksen lausunto aiheutti hämmästystä ja tyrmistystäkin:

»Mitenkä ajattelen siitä, että pormestari Hakkila on nykyisin tavaksi tulleella vapaakyydillä kuljetettu? Jos sanoisin, että pahoittelen ja valitan sitä, niin voitaisiin siihen ehkä tyytyä. Sanon sen, mutta tunnen samalla, että se sana on sitä laverrusta, jolla entisen olotilan ihailijat ovat tuominneet kaikki ne tapahtumat, joilla lapualaisliikettä on viety eteenpäin ja jotka kuitenkin nykyään ovat todistaneet välttämättömiksi. Ilman niitä ei olisi aikaansaatu mitään siitä, missä nyt sentään ollaan.»

Tätä seurasi radikaalein osuus:

»Eduskuntapuolueiden itsevalta oli ja on kumottava. Ei mikään valta näy astuvan sijaltaan ilman jonkinlaista pakkoa ja väkivaltaa. se on historiassa säännöllisesti osoittautuva ilmiö. Olemme erinomaisen onnellisessa asemassa, jos selviydymme joillakin kirjapainojen rikkomisilla ja kuljetuksilla. Se, joka ei tätä halua käsittää, on asiain kulkua ymmärtämätön^[2]»

Kareksen radikaalin lausunnon osuus, jossa puhuttiin eduskuntapuolueiden itsevallan kumoamisesta, sai tasavaltaista hallitusmuotoa tukeneet kansalaiset takajaloilleen. Kares oli julistanut jo kesällä Vihtori Kosolan "Jumalan valitsemaksi kansanjohtajaksi". Tästä julistuksesta tuli sittemmin erittäin tunnettu. Syyskuussa 1930 Turussa Kosola kuitenkin yritti rauhoitella radikaalista siivestä kuuluneita lausuntoja sanomalla: "Lapuan liike ei ole pyrkinyt eikä pyri hallitsemaan maata. Sitä varten ovat hallitus, eduskunta ja eri hallintoelimet".^[2]

[muokkaa] Syksyn eduskuntavaalit 1930 ja liikkeen kannatuksen lasku

Eduskuntavaalit 1.2. lokakuuta nostattivat poliittisen myrskyn. Lapuan liike painosti porvarillisia puolueita luomaan yleisporvarillista rintamaa. Tosin kansanliikkeen omakin yhtenäisyys alkoi rakoilla, kun maltilliset ja radikaalit alkoivat ottaa yhteen entistä enemmän. Lopulta liikkeen johto kehotti syyskuun puolessa välissä kannattajiaan lopettamaan kyyditykset hallituksen painostuksesta. Syyskuussa syntyikin vaaliliitto nimeltä Isänmaallinen vaaliliitto, johon oli tarkoitus koota kaikki liikkeen määritelmän mukaan isänmaalliset eli käytännössä kommunisminvastaiset tahot puoluekannasta riippumatta. Vaaliliitto ei kuitenkaan saanut kuin alle 10 000 ääntä. Älymystön edustajat ja voimahahmot vetosivat ennen vaaleja kansanliikkeen puolesta ja sitä vastaan. Lapuan liikkeen tukijoiksi ilmoittautuivat esimerkiksi Mannerheim ja Danielson-Kalmari. Vaaleissa porvarilliset puolueet saivat 134 edustajaa ja sosiaalidemokraatit 66 edustajaa. Kansallinen Kokoomus lisäsi paikkalukunsa 28:sta 42:een edustajaan. Kommunistien vaalijärjestö, jonka ehdokasasettelulle asetettiin osittaisia esteitä, sai vain 11 504 ääntä eli 1,02 % äänistä, mikä ei tuottanut yhtään eduskuntapaikkaa.^[2]

Uusi eduskunta äänesti pienimmälle mahdollisella määräenemmistöllä voimaan tasavallan suojelulain, jolla virallisesti kiellettiin kommunistien toiminta. Suomessa äärivasemmistolla ei ollut laillisia toimintaoikeuksia ennen kuin vasta jatkosodan jälkeen vuonna 1944. Joulukuussa säädettiin työrauhalaki, jolloin liikkeen keskeisimmät tavoitteet oli saatu läpi. Samoihin aikoihin liikkeen kannatus alkoi laskea.^[2]

Keskeisin kansanliikkeen suosion laskija oli erityisesti loppukesän ja syksyn kyyditysskandaalit. Suurin osa syksyn kyydityksistä tehtiin paikallisesti yksittäisten henkilöiden tekoina Lapuan liikkeen ja Lapuan hengen nimissä, monet ilman liikkeen johtohenkilöiden tietoa. Toisaalta liike ei myöskään tuominnut kyydityksiä, joten kyyditykset söivät liikkeen kannatusta. Viimein pahin isku kannatukselle oli kuuluisa K. J. Ståhlbergin kyyditys Joensuuhun 14. lokakuuta 1930. Kyyditysidea oli yleisesikunnan päällikön jääkärikenraalimajuri Kurt Martti Walleniuksen alaisen jääkärieverstiluutnantti Eero Kuussaaren huonosti suunniteltu hanke. Myös Walleniuksen katsottiin sekaantuneen kyyditykseen. Hän menetti virkansa ja istui vankilassa heinäkuuhun 1931, jolloin korkein oikeus vapautti hänet syyttömänä. Puolustusvoimien palvelukseen Wallenius ei kuitenkaan päässyt takaisin ennen talvisotaa.^[2][21]

Ståhlbergin kyyditys oli paha isku koko Lapuan liikkeelle, koska yleisesti liikkeen katsottiin olevan syyllinen tekoon. Kyydityksen voidaan myös katsoa kertoneen liikkeen kannattajakunnan radikalisoitumisesta. Ståhlbergiä vastustettiin vanhastaan aktivistien ja kokoomuksen oikeistosiiven piirissä, mutta silti koko lapuanliike ei pitänyt kyyditystä järkevänä. Sosiaalidemokraateille ja vapaamieliselle porvaristolle porvarillinen laillisuusmies, tasavallan ensimmäinen presidentti Ståhlberg oli perustuslaillisen kansanvallan symboli. Kyyditys johti Suomen Lukon lakkauttamiseen ja sulauttamiseen Lapuan liikkeeseen, kun sen sihteeri Mikko Jaskari oli sekaantunut tapaukseen.^[2]

Ståhlbergin kyydityksen jälkeen Maalaisliitto ja Kansallinen Edistyspuolue irtautuivat Lapuan liikkeen kannattajaryhmästä. Puolueet muodostivat Ruotsalaisen kansanpuolueen kanssa niin sanotun laillisuusrintaman, jonka eräänlaisena ulkojäsenenä toimivat sosiaalidemokraatit. Svinhufvudin hallitus päätti, että kyydittäjät oli saatava oikeuden eteen ja vaati Lapuan liikettä lopettamaan muiluttajien suojelun. Kun poliisi alkoi vangita muilutuksesta epäiltyjä, Lapuan liike vastasi joukkovoimalla ja järjesti muiluttajien joukkoilmoittautumisen Ostrobotnialla, jonne saapui 400 henkilöä. Vastaavia tapahtumia järjestettiin ympäri maata ja lopulta poliisilla oli kuulusteltavanaan 10 000 epäiltyä. Hallitus joutui jälleen noloon tilanteeseen. Vaasan maaherra K.V. Martonen taas ei suostunut edes jatkamaan tutkimuksia perustellen maakunnan olevan niin lapualaismielinen, että kyydittäjien kiinnisaanti oli mahdotonta. Pohjanmaalla kommunisteja vastaan suunnattuja väkivaltaisuuksia pidettiin isänmaallisina tekoina, ei rikoksina. Kyydittäjien joukkoilmoittautumiset eri puolilla Suomea olivat viimeiset lapuanliikkeeksi kutsutun kommunisminvastaisen liikehdinnän viimeiset tapahtumat.^[2]

Lopulta kyyditykseen osallistuneista 14 prosenttia saatiin haastetuiksi. Kyydityksistä nostettiin 656 syytettä, joista 38 prosenttia raukesi. 10 prosentille tuomituista langetettiin ehdoton vankeustuomio. Kyydittäjistä suurin osa ei siis saanut minkäänlaista tuomiota. Joka viides kyyditysten aikana poliittisen väkivallan uhriksi jäänyt vaati ja sai oikeutta.^[2]

Vaikka Väinö Hakkilan ja K. J. Ståhlbergin kyyditykset olivat paha isku Lapuan liikkeelle, tavallaan näillä kahdella kyydityksellä oli muiluttajien toivoma vaikutus. Hakkila nimittäin muilutuksensa jälkeen jyrkensi asennettaan kommunisteja kohtaan ja tuli sotien aikana hyvin toimeen Isänmaallisen Kansanliikkeen kansanedustajien, eli entisten lapualaisten, kanssa. Ståhlberg pysyi edelleen laillisuuslinjallaan, muttei enää arvostellut yhtä kärkevästi Lapuan liikkeen toimia.^[2] Tämä ei kuitenkaan riittänyt Lapuan liikkeen radikaaleimmille kannattajille. Helmikuussa 1931, presidentinvaalitaistelun ollessa kuumimmillaan, lapualaisten pää-äänenkannattaja Aktivisti-lehti kehotti murhaamaan presidentti Ståhlbergin. Sisäministerin määräyksestä kyseisen numeron painos takavarikoitiin, mutta päätoimittaja Vihtori Kosolaa ei uskallettu pidättää.^[22]

[muokkaa] Lapuan Liike Ry

[muokkaa] Presidentinvaalit 1930 ja Lapuan Liike Ry:n tavoitteet

Syksyn radikalisoitumisen myötä maltilliset piirit jättivät Lapuan liikkeen. 22.–23. marraskuuta 1930 pidetyssä kansanliikkeen kokouksessa perustettiin Lapuan Liike Ry. Perustajat olivat käytännössä kansanliikkeen radikaalisiiven edustajia. Tarkoituksena oli luoda kansanliikkeelle järjestömäisempiä piirteitä ja selkeyttää sen epäselvää johtoa. Lapuan Liike Ry otti käyttöön suojeluskuntapiirien mukaisen piirijaon ja paikallisosastot. Vuosien 1931–1932 vaihteessa järjestön jäsenmäärä oli noin 30 000. Vaikka on vaikea laskea, eikä tarkkaan tiedetä, kuinka paljon kevään–kesän 1930 lapualaisliikehdintään otti aktiivisesti osaa, oli järjestön jäsenmäärä todennäköisesti huomattavasti vähemmän kuin kansanliikkeen.^[2]

Liikkeen järjestäytyminen jäi kuitenkin puolitiehen. Loppusyksystä 1931 pääsihteeriksi valittiin Ståhlberg kyyditysjupakassa syyt niskoilleen ottanut, valtakunnan politiikasta sivuraiteille sysätty entinen yleisesikunnan päällikkö Kurt Martti Wallenius, joka hyvänä organisaattorina sai pidettyä langat jollain tavalla käsissään. Vaikka järjestöllä oli tärkeitä yritys- ja liikemaailman taloudellisia tukijoita, kuten Rafael Haarla ja Petter Forsström, maksoi Walleniuksen palkan Jussi Muilun kokoama vapaaehtoisjoukko pohjalaismiehiä.^[2]

Kansanliikkeestä Lapuan Liike Ry:ksi muuttunut Lapua liike kuitenkin onnistui vielä vaikuttamaan maanpolitiikkaan jatkossakin, erityisesti maaliskuun 1931 presidentinvaalissa, joka voidaan laskea viimeiseksi liikkeen poliittiseksi voimannäytöksi ennen Mäntsälän kapinaa. Tosin vaikuttaminen oli jo vaikeampaa, kun Maalaisliiton, Kansallisen Edistyspuolueen ja Ruotsalaisen Kansanpuolueen piireissä tuki liikkeelle oli vähentynyt huomattavasti.^[2]

Maaliskuun presidentinvaaleista oli muodostumassa jälleen poliittinen kriisi jo syystäkin, koska vastakkain olivat Lapuan Liikkeen vankasti tukema Pehr Evind Svinhufvud ja laillisuusrintaman K. J. Ståhlberg. Maalaisliitossa johtomiehet, kuten Juho Niukkanen, yrittivät saada kannattajia Svinhufvudin taakse. Svinhufvudin kannatus perustui osittain siihen, että Ståhlbergin valinta saattaisi johtaa levottomuuksiin ja suistaa maan todella pahaan kriisiin. Svinhufvudin uskottiin myös pitävän arvovallallaan Liikkeen ja sitä myötäilevät ääriainekset kurissa. Näin toivottiin erityisesti maalaisliittolaisissa piireissä.^[2]

Svinhufvud yritti viilentää jyrkimpien lapualaisten tunteita julkaisemalla helmikuussa STT:n kautta tiedonannon, jossa sanottiin, että kaikkien piirien tulisi hyväksyä vaalitulos, oli se mikä tahansa. Pari päivää tämän tiedonannon jälkeen kriisin ainekset syntyivät, kun Lapuan Liikkeen jyrkkää linjaa kannattanut kahdesti kuukaudessa ilmestynyt Aktivisti-lehti julkaisi kirjoituksen, jonka tulkittiin tarkoittavan, että Ståhlberg pitäisi ampua, jollei Svinhufvud tulisi valituksi. Yrjö Nikulan omistamaa Aktivistia toimitti Vilho Viita ja sillä oli myös ruotsinkielinen sisarlehtensä Aktivisten. Aktivistin kannessa oli Kosti-Paavo Eerolaisen asettama Mannerheimin kuva, jonka alla luki "Historia toistuu aina". Sisäsivuilta löytyi Kosti-Paavo Eerolaisen kirjoittama artikkeli nimeltä "Laukauksia". Artikkelissa kirjoitettiin lukijoille, että vielä tarvittaisiin sen kaltaisia sankareita kuin Eugen Schauman ja Bobi Sivén. Uusi Suomi yritti vielä selitellä ja ymmärtää kirjoitusta pääkirjoituksessaan, kirjoittamalla että Eerolaisen "levottoman mielialan voi viimeaikaisten valtiollisten tapausten valossa käsittää". Maalaisliittolainen sisäministeri Erkki V. Kuokkanen määräsi lehden koko painoksen takavarikoitavaksi ja päätoimittajan pidätettäväksi. Koska lehden muodollinen päätoimittaja oli Vihtori Kosola, ei pidätystä pantu toimeen, jottei tilannetta kärjistettäisi.^[22][2]

Lopulta presidentinvaalien ensimmäisellä valitsijamieskierroksella olivat vastakkain P.E. Svinhufvud, K. J. Ståhlberg ja Kyösti Kallio, joka oli vielä toisellakin kierroksella. Ståhlberg ei tullut kolmannella kierroksella valittua, koska maalaisliiton valitsijamiehet menivät Svinhufvudin taakse. Kun eduskunnassa ilmoitettiin, että Svinhufvud valittiin presidentiksi äänin 151–149, eduskunnan lehtereillä ollut yleisö puhkesi suosionosoituksiin, mutta Svinhufvud karjaisi: "Hiljaa, tämä ei ole mitään teatteria!". Lapuan Liikettä kannattaneet olivat tulleet seuraamaan vaalia, kuten tasavallan suojelulaistakin äänestettäessä. Väistyvä Relanderkin piti tulosta helpottavana kirjoittaessaan päiväkirjaansa: "Isänmaan asia tuli pelastetuksi". Svinhufvud onnistuikin pitämään lapualaiset käytännössä täysin hiljaisuudessa seuraavan puoli vuotta. Ja siltikin Svinhufvudilla oli suuri merkitys Mäntsälän kapinan tyrehdyttämisessä. Myöhemmin on tultu siihen tulokseen, että Ståhlbergin valinta olisi nostanut suuremman lapualaisten laittomuusaallon kuin kesällä 1930.^[2][23]

Svinhufvud toteutti myös yleisesti porvarillisten piirien ja Lapuan Liikkeen toivomaa politiikkaa. Esimerkiksi hän päätti kohentaa maanpuolustuksen tilaa, jota ei onnistuttu parantamaan puoluepoliittisista syistä, eikä se ollut jatkossakaan helppoa. Lapuan Liike oli vaatinut puolustusneuvoston puheenjohtajaksi Mannerheimiä, jonka Svinhufvud heti ensi töikseen tähän virkaan nimittikin. Svinhufvud nimitti Mannerheimin myös salaisesti sodanaikaiseksi ylipäälliköksi. Ståhlberg taas sen sijaan inhosi Mannerheimiä.^[2]

Lapuan Liike todellakin hiljeni puoleksi vuodeksi. Liikkeen kannatus laski entisestään, kun viimeinenkin tavoite oli saavutettu. Liikkeen kannatus oli laskenut koko ajan sitä mukaa, kun se oli saavuttanut tavoitteitaan. Yleisesti liikettä siis alettiin pitää turhana, kun kerran kommunismi ja äärivasemmisto oli hävitetty, porvarillinen hallitus pystytetty, työmaaterrori poistettu ja Svinhufvud valittu presidentiksi. Liike alkoikin keskittyä seuraavaan kohteeseensa, sosiaalidemokratian kitkemiseen. Lapuan liike oli jo syksyllä osoittanut merkkejä sosiaalidemokratian vastaisesta toiminnasta, mutta marraskuussa Lapuan Liike Ry:n perustamiskokouksessa se otti viralliseksi tavoitteekseen SDP:n lakkauttamisen. Koko kansanliikkeen toiminta oli perustunut suuriin ja voimakkaita tunteita puolesta sekä vastaan herättäneisiin riskeihin, mutta sosiaalidemokraattien hävittämistavoitetta on monesti pidetty sen suurimpana virheenä. Suomalainen kansa ei pitänyt SDP:tä uhkana, mutta kommunismiin se ei suhtautunut myötäillen, sen osoitti eduskuntavaalien tuloskin. Liike kuitenkin alkoi uskoa todella lauseeseensa "Me teemme mitä tahdomme" ja piti mahdollisena, että SDP voitaisiin poistaa siinä missä kommunistitkin. Varsinkin se uskoi suoraan toimintaan, koska kansanliikkeen vaatimukset, eivät olisi menneet läpi ilman ulkoparlamentaarisia keinoja, laittomuuksia ja väkivaltaa. Sosiaalidemokratian hävittämistä perusteltiin sillä, että SDP oli äänestänyt tasavallan suojelulakia vastaan ja yrittänyt hidastaa kommunistilainsäädännön toimeenpanemista. Samoin se katsoi, että Suomeen jäljelle jäänet kommunistit tai muut äärivasemmistolaiset olivat soluttautuneet tähän ainoaan jäljelle jääneeseen vasemmistopuolueeseen. Näin ollen oli tarpeellista hävittää koko vasemmisto. Eräät lapualaisten äärimmäisyyshenkilöt suunnittelivat ilmeisesti myös SDP:n kanssa hyvissä väleissä olleesta laillisuusrintamasta eroon pääsyä.^[2]

[muokkaa] Lapuan Liikkeen radikalisoituminen ja tuho

Pääartikkeli: Mäntsälän kapina

17. syyskuuta 1931 RKP:läinen sisäministeri Ernst von Born antoi käskyn avata Lapuan työväentalo, joka oli naulattu umpeen marraskuussa 1929 heti kommunistien haastejuhlien jälkeen. Liike oli elänyt hiljaisuudessa, mutta von Born nosti uudelleen sen taistelutahtoa, varsinkin kun von Born oli haasteellisesti kysynyt, kumpi määräisi, hallitus vai Kosola. Lapualla järjestettiin jälleen kansalaiskokous, jonka päätteeksi 21. syyskuuta Lapuan työväentalo naulattiin ja laudoitettiin umpeen kahden tuhannen miehen voimin. Iivari Koivisto piti ennen naulausta puheen, ja naulauksen jälkeen lähetettiin päättäjille sähke, jossa luki: "Talo on kiinni ja pysyy". Työväentalon naulauksesta tuli todellinen lapualainen kansanjuhla ja hallitus joutui jälleen taipumaan lapualaisen joukkovoiman edessä.^[2]

[muokkaa] Vallankaappauksen uhka

Tapaus aiheutti sen, että vallankaappaushuhut alkoivat jälleen pyöriä niin kuin vasemmiston keskuudessa syksyllä 1930. Huhut saivat lisää pontta, kun Lapuanliikkeestä julkaistiin lausuntoja, joissa puhuttiin vain epämääräisesti valtiojärjestyksen muuttamistarpeesta. Mahdollisiksi vallankaappaushankkeen suunnittelijoiksi epäiltiin Vapaussodan Rintamamiesten Liittoa ja Maakuntien liikettä. Marraskuussa sisäpoliittinen tilanne alkoi kärjistyä ja huhut kasvoivat. 14. marraskuuta Lapualla pidettiin kokous, jossa laadittiin ns. ohjelmajulistus, jossa vaadittiin siirtymistä enemmistövaalijärjestelmään, äänioikeuden sitomista verojen maksukykyyn, sosiaalisista uudistuksista luopumista, eduskunnan vallan siirtämistä hallitukselle, maataloustuotannon tukemista tullein, Lapuan liikkeen laittomaan toimintaan osaa ottaneiden vapauttamista ja sosiaalidemokraattisen toiminnan kieltämistä. Enemmistövaalijärjestelmällä oli tarkoitus luoda vahva yhden puolueen porvarihallitus, jota vahvistettaisiin eduskunnan vallan siirtämistä sille. Äänioikeuden sitomisella verojen maksukykyyn ilmeisesti haluttiin taata se, ettei köyhempi työväestö pääsisi äänestämään vasemmistoa, joka kuitenkin käytännössä kuihdutettaisiin sosiaalidemokraattien kieltämisellä (jolloin vasemmiston äänestäjien pääosa tosin luultavasti olisi siirtynyt äänestämään "vasemmistoporvareita").^lähde? Vaatimukset kertovat Lapuan Liikkeen siirtyneen vaatimuksineen alkuperäisestä kansanliikkeestä huomattavasti enemmän oikealle. ^[24] Erityisesti äänioikeuden rajoittaminen varallisuuden mukaan kertoi tästä, varsinkin, kun alkuperäisen kansanliikkeen kannattajakuntaan kuului monia vähävaraisia talonpoikia ja lamasta kärsineitä yrittäjiä.^[4]

7. marraskuuta Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa Eljas Erkko kirjoitti, että maassa aiottiin toteuttaa vallankaappaus, jonka johdossa olisivat luultavasti juuri pääsihteeriksi valittu K. M. Wallenius ja Ajan Suunta-lehden päätoimittaja Arne Somersalo. Sen sijaan Etsivän Keskuspoliisin päällikkö Esko Riekki sanoi Kokoomuksen ja sitä tukevan lehdistön tapaan, ettei maassa suunniteltu mitään, korkeintaan ilkivallan tasoista toimintaa. Loppuvuonna lapualaisten keskuudessa nosti kapinamieltä se, ettei Svinhufvud ollut suorittanut lapualaisten kannattamia toimenpiteitä sosiaalidemokraattisen toiminnan alasajamiseksi. Koska EK:hon ei luotettu, oli syksyllä 1931 perustettu hallitukselta tukea saanut salaseura Pro Patria et Lege – Isänmaan ja Lain Puolesta, joka Lapuan Liikkeen maltillis-porvarillisena vastavoimana pääosin seuraili lapualaisten toimintaa.^[22]

Tilanne alkoi todella kärjistyä 25. tammikuuta 1932. Mäntsälässä pidettiin kansalaiskokous, jonka päätteeksi päätettiin Suomen Sosialidemokraatin mukaan naulata kiinni kaikki Mäntsälän työväentalot. Ohkolan työväentalo ja monia muita työväentaloja ehdittiinkin sulkea ja Uudenmaan läänin maaherra Bruno Jalander lähetti paikalle Liikkuvan poliisin osaston rauhoittamaan tilannetta. Lapualaiset alkoivat pitää von Bornia maanpetturina, koska hän suojeli toiminnallaan sosialisteja ja näiden toimintaa. Mäntsälän Ohkolan työväentalolla oli tarkoitus pitää Kokoomuksesta Sosialidemokraattiseen Puolueeseen loikanneen kansanedustajan Mikko Erichin puhetilaisuus 27. helmikuuta. Erichiä pidettiin maanpetturina, koska tämä oli ennen paljastanut vapaussodan muistopatsaita ja ollut aktiivinen kokoomuslainen, mutta myöhemmin kääntynyt sosialistiksi. 24. helmikuuta Mäntsälään saapui Lapuan Liikkeen tukijoukkoja ja Pohjois-Uudenmaan suojeluskuntapiirin piiripäällikkö Paavo Susitaival pyysi perumaan Erichin puhetilaisuuden, koska levottomuuksia saattaisi syntyä, mutta tähän pyyntöön kieltäydyttiin.^[2]

[muokkaa] Mäntsälän kapina

Lopulta 27. helmikuuta 400–700 suojeluskuntalaista keskeytti ammuskelemalla Erichin puhetilaisuuden Ohkolan työväentalolla. Alun perin piti hajaantua kokouksen hajottamisen jälkeen, mutta suojeluskuntalaiset siirtyivät luutnantti Artturi Vuorimaan johdolla Mäntsälän suojeluskuntatalolle ja kieltäytyivät antautumasta viranomaisille. Vuorimaa antoi 28. helmikuuta kapinajulistuksen ja Mäntsälän kapina, eli hallituksen ja Lapuan Liikkeen välinen hermotaistelu, sai alkunsa. Samana päivänä Pro Patria et Lege – Isänmaan ja Lain Puolesta aktivoitui. 29. helmikuuta Lapuan Liikkeen johto asettui tukemaan kapinaa iltaisen ja yöllisen pohdinnan jälkeen. Seuraavana päivänä Kokoomus asettui tukemaan kapinallisia ja kapinalliset sekä Lapuan Liike näytti olevan niskanpäällä. Lopulta Mäntsälään saapui pohjalaisia joukkoja ja koko maassa 5 000-7 000 suojeluskuntalaista liikehti. Kapinallisten hallussa oli Jyväskylä ja Porin suojeluskuntatalollekin oli kokoontunut 1 000 aseistautunutta suojeluskuntalaista. Samoin Salossa oli liikehdintää. Vaikka presidentti Svinhufvud oli oikeistolainen, hän ei voinut sallia uutta sisällissotaa ja demokratian romuttumista. Niinpä hän piti kuuluisan radiopuheensa 3. maaliskuuta 1932, jossa vetosi suojeluskuntalaisiin. Tämä lupaus ja vetoomus saivat kapinapesäkkeet hajoamaan:^[2][25]

»Minä olen läpi pitkän elämäni taistellut lain ja oikeuden ylläpitämiseksi ja minä en voi sallia, että laki nyt tallataan jalkojen alle ja kansalaiset johdetaan aseelliseen taisteluun toisiaan vastaan. Suojeluskuntalaitos tulee kärsimään vastaisuudessa arvaamattomia vaurioita, jos osa suojeluskuntalaisista nyt unohtaa valansa ja ryhtyy taistelemaan yhteiskuntajärjestystä vastaan, jota he ovat vannoneet henkeen ja vereen puolustavansa... Vielä tahdon sanoa niille monille, jotka katuen hairahdustaan ovat huolissaan heitä uhkaavasta rangaistuksesta, että jos he hetimiten palaavat kotoisiin askareisiinsa, heitä ei uhkaa mikään rangaistus, mikäli he eivät ole olleet kapinaan yllyttäjiä...»
(Presidentti Svinhufvud)

4.–5. maaliskuuta Lapuan Liikkeen johto päätti lopettaa kapinan. 5. maaliskuuta Jyväskylän kapinapesäke hajosi, ja seuraavana yönä ilmoitettiin Mäntsälän kapinallisten antautuvan. Kapinajohto ilmoittautui 7. maaliskuuta klo. 10.00 aamulla mennessä ja näin lopullisesti kapina sai loppunsa. Lapuan Liikkeen johto tuomittiin vankeusrangaistuksiin. Lapuan Liike Ry:n toiminta oli kielletty käytännössä jo 29. helmikuuta tasavallan suojelulain nojalla, mutta sisäministeri Arvo Manner lakkautti järjestön 24. maaliskuuta. Päätöksen vahvisti raastuvanoikeus 28. toukokuuta.^[22]

[muokkaa] Lapuanliikkeen perilliset

Kosola palasi vankeudesta 20. lokakuuta 1932 Lapualle ja tapahtuma oli suuri kansanjuhla. Lapuan Liikkeen perintöä jatkamaan perustettiin Isänmaallinen Kansanliike 5. kesäkuuta 1932. Puolue aloitti toimintansa 14. kesäkuuta edustajainkokouksessa Lapualla. Isänmaallinen Kansanliike piti edelleen puolueohjelmassaan tavoitteenaan sosiaalidemokratian kitkemistä, mutta toimi puolueena demokratian ja parlamentarismin pelisäännöin edeltäjänsä taustasta huolimatta. Isänmaallinen Kansanliike oli vain eduskuntapuolue muiden joukossa korostaessaan laillisuutta, parlamentarismia ja demokratiaa. Tämä ärsyttikin monia vanhoja aktiiviseen suoraan toimintaan luottaneita Lapuan Liikkeen radikaalisiiven edustajia, kuten Kosti-Paavo Eerolaista. Isänmaallinen Kansanliike oli kuitenkin aivan erilainen poliittinen liike kuin Lapuan Liike ja toimi aivan erilaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa.^[2]

Isänmaallinen Kansanliike muodosti "isänmaallisen vaaliliiton" Kokoomuksen kanssa vuoden 1933 eduskuntavaaleissa saaden 14 paikkaa syöden Kokoomuksen ääniä niin, että Kokoomuksen paikkaluku laski 42:sta 18:aan. Vuoden 1936 vaaleissa se sai 14 paikkaa jälleen ja vuoden 1939 vaaleissa 8 paikkaa. Puolue istui Rangellin hallituksessa 4. tammikuuta 1941 – 5. maaliskuuta 1943. Moskovan välirauhansopimuksen 21. artiklassa vaadittiin lakkauttamaan kaikki "hitleriläismieliset järjestöt". Suomalaiset päättäjät tulkitsivat näillä tarkoitettavan isänmaallisia ja maanpuolustuksellisia järjestöjä, kuten Akateeminen Karjala-Seura, Lotta-Svärd, Suojeluskunta ja Isänmaallinen Kansanliike. Lisäksi jouduttiin lakkauttamaan Suomen Aseveljien Liitto. Isänmaallinen Kansanliike määrättiin neljä päivää rauhansopimuksen solmimisen jälkeen lakkautettavaksi 23. syyskuuta 1944.^[4]

[muokkaa] Lapuan liikkeen johto

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä tai viitteitä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia lähteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

Kansanliikkeen kansliahuone Kosolan nurkkakamarissa. Puhelimeen puhumassa itse Vihtori Kosola ja kirjoituskoneen ääressä hänen sihteerinsä Kauno Kangas

Monesti Lapuan liikkeen ajatellaan olleen johdetumpi organisaatio kuin se olikaan. Ainoa kunnolla Lapuan liikkeen tosiasiallisessa valvonnassa ollut seutu oli Etelä-Pohjanmaa, joka oli lähes mystisessä arvossaan lapualaisvuosina. Itse asiassa nimikkeellä "Lapuan liike" kutsuttiin yleisesti maassa tapahtunutta kommunisminvastaista liikehdintää sekä siihen kytkeytyneitä tapahtumia.^lähde? Liikettä yhdisti viime kädessä vain kommunisminvastaisuus, jonka merkeissä osin melko erilaisia henkilöitä, aatesuuntia ja piirejä osallistui liikkeen toimintaan. Lapuan liikkeellä ei ollut mitään jäsenkirjaa tai -kortistoa, vaan kuka tahansa saattoi toimia Lapuan liikkeen nimissä. Etelä-Pohjanmaan ulkopuolisissa maakunnissa Lapuan henki eli kommunisminvastainen liikehdintä nojautui paikallisiin järjestöihin, suojeluskuntiin ja entisiin aktivisteihin sekä kaikkiin, jotka pitivät kommunismin hävittämistä Suomesta välttämättömänä. Kosolan talosta pidettiin yhteyttä sähkeitse ja puhelimitse näihin suurimpiin ei-pohjalaisiin kommunisminvastaisiin piireihin, mutta nämä eivät kuitenkaan olleet suoraan Kosolan tai Lapuan komennossa.

Lapuan liikkeen epämääräisesti ja satunnaisesti kokoontunut johto ei tehnyt kuin muutaman linjaa vetävän päätöksen, joita olivat "kansannousujen" järjestäminen, kommunistikirjapainojen hävittämisvalmistelut 16. päiväksi kesäkuuta, kommunistikansanedustajien kaappaaminen valtiopäiviltä ennen 1. heinäkuuta kokoontuneita valtiopäiviä, suoran toiminnan lopettaminen talonpoikaismarssin ja kommunistilakien käsittelyjen ajaksi ja sen aloittaminen uudelleen 18. heinäkuuta Väinö Hakkilan kyydityksellä, kunnanvaltuustojen puhdistamiset kommunisteista Lapuan liikkeen valtuuskunnan 24. heinäkuuta antaman suosituksen perusteella, puhdistusten päätyminen vastakkainasetteluun valtiovallan kanssa 8.–10. syyskuuta ja väkivaltaisuuksien lopettaminen 15. syyskuuta porvarillisen vaalivoiton ja yleisporvarillisen rintaman takaamiseksi. Näistäkään kommunistien kaappaaminen ei toiminut kuin Eerolaisen ja Vuorimaan toteuttamana Rötkö-Pekkala -kaappauksena. Varsinkin K.R. Kares oli entisenä valtiopäivämiehenä vastustanut kommunistiedustajien kaappaamista kesken valtiopäivien.

Epävirallisen Lapuan liikkeen (ennen järjestöksi muuttumista) eräänlainen pääesikunta oli Kosolan talo Lapualla. Tiedotusvälineiden, kansalaisten ja poliitikkojen huomio kiinnittyi juuri Kosolaan kesällä 1930. Johto Kosolassa kuin koko kansanliikkeessäkään ei ollut kovin tiukasti organisoitu. Kosolasta lähetettiin tiedonantoja ja pidettiin sähkeitse sekä puhelimitse yhteyttä eri maakuntiin ja poliitikkoihin. Kosolaan myös saapui paljon tukisähkeitä, mutta myös haukkumasähkeitä, erityisesti amerikansuomalaisilta kommunisteilta. Kai Donner kutsuikin ivallisesti Kosolan taloa "postikonttoriksi". Samoin talossa kävi useita eri henkilöitä eri vaatimuksineen. Kosolassa työskennellyt luutnantti Artturi Vuorimaa kuvasi kansanliikkeen johtamista näin:

»Olin odottanut löytäväni Lapualta yksityiskohtia myöten järjestyneen ja järjestetyn toiminnan. Olinpa kai kuvitellut jonkinlaisen konttorin konekirjoittajattarineen. Olin ehkä odottanut näkeväni jonkunlaisen vartioston päällikköineen ja johtajineen ja tiukan sotilaallisen kurin". Niin – mitä kaikkia lienenkin kuvitellut, niin kylläpä sain huomata perin pohjin käsittäneeni väärin koko homman ja erehtyneeni sen suhteen. – – Lapuan liike oli niin alkuperäisesti järjestämätön ja sellaisena se pysyikin, ettei siinä ollut sanottavasti ollenkaan järjestelyn yritystä. Koko kansanliike perustui aivan puhtaasti vain samoin ajattelevien kansalaisten kannatukseen, myötätuntoon ja heidän mahdolliseen toimintaansa.»

Lapuan liikkeen kolmihenkinen johto eli triumviraatti kahvilla kesällä 1930. Pankinjohtaja Iivari Koivisto, maanviljelijä Vihtori Kosola ja maanviljelijä Vihtori Herttua. Johto kasvoi nelihenkiseksi, kun mukaan tuli syksyllä 1930 Lapuan kirkkoherra, asessori Kaarlo Rietrikki Kares.

Lapuan liikkeen henkilöjohdon määrittelykään ei ole helppoa. Monesti on puhuttu vain Lapuan johdosta, jolla on tarkoitettu vain "Kosola ja kumppanit". Keväällä 1930 Suomen Lukon perustamisen aikoihin liikkeen johtajiksi olivat muodostuneet Kustaa Tiitu, Artturi Leinonen ja Vihtori Kosola. Tämän sisäpiiriin kuuluivat myös rehtori Hilja Riipinen ja Lapuan kirkkoherra K.R. Kares, jonka asema varsinkin alussa oli tärkeä. Myös Martti Pihkalalla oli merkityksensä alkuvaiheen järjestäytymisessä. Pihkala kannatti Maalaisliiton tapaan kansanliikkeen ylläpitämistä hallituksen tukiliikkeenä, eikä protestiliikkeenä. Samoin dosentti Kai Donnerilla, joka oli ollut aina mukana eri aktivistipiireissä ja oikeistojärjestöissä. Donner ei kuulunut johtohahmoihin, vaan hän oli lähinnä luomassa liikkeen ideologista pohjaa. Hänen oli arvovaltaa Helsingin vanhoissa aktivistipiireissä ja siten oli merkittävä Lapuan liikkeen toimija Etelä-Suomessa. Hän pysyi voimakkaana taustavaikuttajana koko Lapuan liikkeen olemassaolon ajan.^lähde?

Kaksifooninkinen, osittain kolmikerroksinen Kosolan talo Lapuan kirkonkylällä. Kosola oli Lapuan liikkeen päämaja ja sisäpoliittisen huomion keskipiste etenkin kesällä 1930. Varakas Kosolan talonpoikaissuku rakensi päärakennuksen 1887. Nyt päärakennus on körttiläisten Herättäjä-Yhdistyksen omistuksessa.

Leinosen johtama maltillinen laillisuuslinjan Suomen Lukko toimi maaliskuusta lokakuuhun 1930, mutta se ajautui sivuraiteille kansanliikkeestä pian perustamisensa jälkeen, suoran toiminnan alettua. Alun perin Suomen Lukko oli tarkoitettu kommunisminvastaiseksi kattojärjestöksi. Lukko kuitenkin toimi itsenäisenä kommunisminvastaisena organisaationa ja sillä oli jalansijaa Suomen eri maakunnissa, vaikka Lapuassa Kosolan ympärille oli muodostunut oma johtonsa. Kosolan oma johto syntyi Työn Äänen moukaroinnin ja Vaasan mellakan jälkeen. Kesällä 1930 syntyi niin sanottu Lapuan triumviraatti eli kansanliikkeen kolmijohto, johon kuuluivat Vihtori Kosolan lisäksi pankinjohtaja Iivari Koivisto ja Vihtori Herttua. K.R. Kareksen vaikutusvalta liikkeessä kasvoi talonpoikaismarssin jälkeen ja syksyllä hän kuului aktiivisesti johtoon ja paikkansa valokuvissa Koiviston, Kosolan, ja Herttuan rinnalla. Kareksen valinta kertoi jossain määrin radikaalin siiven vallan kasvusta.

Lapuan liikkeessä oli paljon organisaattoreita, jotka toteuttivat lapualaistoimintaa käytännössä. Näistä organisaattoreista tunnetuimmat lienevät Heikki Castrén, luutnantti Artturi Vuorimaa ja Etsivän Keskuspoliisin entinen etsivä Kosti-Paavo Eerolainen. Kaksi jälkimmäistä edustivat liikkeen jyrkkää siipeä. Eerolainen muokkasi Aktivisti-lehdestä radikaalisiiven kannattajan toimiessaan lehdessä toimittajana ja entuudestaan hänet tunnettiin kovana muiluttajana. Myöhemmin radikaalin siiven tunnetuksi edustajaksi nousi everstiluutnantti Paavo Susitaival, Repolan nimismiehen Bobi Sivénin isoveli. Susitaival toimi Pohjois-Uudenmaan suojeluskuntapiirin piiripäällikkönä ja hänen tiedetään ottaneen osaa Lapuan liikkeen toimintaan ainakin jo talonpoikaismarssin aikaan. Sittemmin Susitaival oli mukana radikaalin Lapuan Liikkeen loppuvaiheissa ja Mäntsälän kapinan johdossa.

Lapuan liikkeen johdon ympärillä pyöri useita voimakkaita miehiä, joten johto ei täysin ollut näiden kolmen, sittemmin neljän miehen käsissä. Kosolan johtajuudesta on aina kiistelty. Hän oli enemmänkin ideologinen johtaja, jota nostettiin talonpoikaisen kansannousun suureksi talonpoikaisjohtajaksi, josta tehtiin uutta Jaakko Ilkkaa. Marraskuun lopulla kansanliike organisoitui järjestöksi, jolloin sen johdon määrittely tuli hieman helpommaksi. Uusi johtava nimi oli valtakunnan politiikasta sivuraiteille Ståhlbergin kyyditysjupakassa jäänyt Kurt Martti Wallenius, josta tuli järjestön pääsihteeri. Samoin elinkeinoelämän johtohenkilöiden, kuten Rafael Haarlan ja Peter Forsströmin merkitys kasvoi järjestön sponsoreina. Järjestössä esille nousi entistä enemmän myös Hilja "Hurja-Hilja" Riipinen, joka oli tunnettu radikaaleista mielipiteistään. Lapuan Liikkeen pää-äänenkannattaja Aktivistin joulunumerossa vuodelta 1930 liikkeen johtomiehiksi laskettiin:

• maanviljelijä K. V. Huhtala
• maanviljelijä ja herännäisjohtaja Vihtori Herttua
• pankinjohtaja Yrjö Nikula
• maanviljelijä Vihtori Kosola
• jääkärimajuri Gunnar von Hertzen
• jääkärivääpeli Antti Isotalo
• maanviljelijä Matti Malkamäki
• maanviljelijä Erkki Perheentupa
• jääkärieverstiluutnantti P. A. Autti
• maanviljelijä Juho (Jussi) Tala
• kapteeni Torsten Hedman
• Lapuan kirkkoherra, asessori K. R. Kares.

Myöhemmin Mäntsälän kapinaan syylliseksi katsottujen perusteella voidaan myös päätellä järjestön johtohenkilöitä. Nämä henkilöt tosin edustivat Lapuan liikkeen viimeistä radikaalia vaihetta. Mäntsälän kapinan suurimmiksi vastuuhenkilöiksi katsottiin:

• Vihtori Kosola (maanviljelijä ja talonpoika, Lapuan Liikkeen ideologinen johtaja)
• Kurt Martti Wallenius (kenraalimajuri, Lapuan Liikkeen pääsihteeri)
• Arne Somersalo (everstiluutnantti, Ajan Sana-lehden päätoimittaja, Suomen Ilmavoimien entinen komentaja)
• Paavo Susitaival (everstiluutnantti, Pohjois-Uudenmaan suojeluskuntapiirin piiripäällikkö)
• Artturi Vuorimaa (luutnantti, Mäntsälän kapinan operatiivinen päällikkö)
• Arvo Lindh (Kokkolan entinen kaupunginviskaali, Lapuan liikkeen rahastonhoitaja)
• Rafael Haarla (kauppaneuvos, Lapuan Liikkeen taloudellinen tukija)
• Walde Sario (johtaja, Mäntsälän kapinajohtaja ja Lapuan liikkeen johtohenkilö Walleniuksen ja Kosolan rinnalla)

Professori Juha Siltala on maininnut johtaviksi isku- ja kyyditysetappimiehiksi sekä organisaattoreiksi seuraavat Lapuan liikkeen aktiivit: (Suluissa on paikkakunta, jonka iskujoukon johtohahmo ja organisaattori kyseinen henkilö oli.)

• pankinjohtaja Yrjö Nikula (Lapua)
• jääkärikapteeni Anton Eonsuu (Lapua)
• talonpoika Jussi Muilu (Lapua)
• talonpoika Jaakko Muilu (Lapua)
• varatuomari Ilmari Talvitie (Ilmajoki)
• liikemies Arvo Sihto (Ilmajoki)
• Etsivän Keskuspoliisin etsivä Kosti-Paavo Eerolainen (Kokkola)
• toimitussihteeri Vilho Viita (Kokkola)
• kapteeni Eino A. Laitakari (Turku)
• Paavo Markkula (Loimaa)
• Kansallisen Kokoomuksen kansanedustaja, talonpoika Erkki Perheentupa (Loimaa)
• johtaja Ahto Sippola, (Helsinki)
• aktivisti, maanviljelijä Toivo Pohjola (Porin seutu)
• Vapaussodan Rintamamiesten Liiton puheenjohtaja Eino Haarla (Tampere)
• Vapaussodan Rintamamiesten Liiton sihteeri, toimittaja Eero Rekola (Tampere)
• Kainuun suojeluskuntapiirin päällikkö majuri Pauli Kontio (Kajaani)
• Etsivän Keskuspoliisin etsivä, Kajaanin Puutavara Oy:n järjestyspäällikkö Albin Tolonen (Kajaani)
• pankinjohtaja Isak Kaitera (Oulu)
• entinen Yhtymä Vientirauhan pääasiamies, majatalonomistaja Ilmari Takkala (Karstula)
• entinen Voima-liiton aktiivi, aktivisti, majatalonpitäjä Einar Sarlin (Viitasaari)
• aktivisti, talonpoika Paavo Jauhiainen (Kiuruvesi)
• eläinlääkäri Aaro Hokkanen (Leppävirta)
• Joensuun suojeluskuntapiirin esikunnan jäsen, apteekkari Karl Mannelin (Joensuu)
• Nurmeksen suojeluskunnan perustaja, heimosotien organisaattori, piiriesikunnan jäsen, apteekkari Matti Calonius (Nurmes)

[muokkaa] Lähteet

[muokkaa] Aiheesta muualla

• YLEn Elävä arkisto –Kun Lapuan liike ravisteli