Punakaarti
Wikipedia
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä tai viitteitä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia lähteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa. |
Punakaarti tarkoittaa yleensä vasemmistolaisen työväenliikkeen puolisotilaallista järjestöä. Useimmin sanalla viitataan Suomen sisällissodan kapinallisiin, joita tämä artikkeli käsittelee. Venäjällä ja Neuvosto-Venäjällä punakaartilaisiksi kutsuttiin kansankomissaarien neuvoston puolesta taistelleita, sotamiesneuvostoja perustaneita sotilaita. Punakaartit autonomisina ja kansanvaltaisina yksikköinä lakkautettiin 23. helmikuuta 1918 Neuvosto-Venäjällä, kun ulkoasiain kansankomissaari (ulkoministeri) ja punakaartien komentaja, Lev Trotski, organisoi kurinalaisen puna-armeijan torjumaan saksalaisten hyökkäystä Latvian, Viron ja Pihkovan alueen kautta kohti Petrogradia. Saksassa 1919 vallankumoukseen pyrkineitä punakaartilaisia kutsuttiin Rooman aikaisen orjakapinajohtaja Spartacuksen mukaan spartakisteiksi.
Myös Kiinan kulttuurivallankumoukseen aktivoituja ihmisiä kutsuttiin punakaartilaisiksi ja suomalaiset maolaiset antoivat lehdelleen nimeksi Punakaarti.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Punakaartien synty Suomeessa
[muokkaa] 1905 suurlakko
Suomen ensimmäiset työväenkaartit, punakaartit perustettiin 1905 suurlakon yhteydessä.
 |
Tämä artikkeli tai osio loppuu kesken ja tarvitsee laajennusta. Tarkennus: |
[muokkaa] 1906 Viaporin kapina
Alkuun työväen järjestyskaartit olivat aseettomia ja toimivat usein yhteistyössä myös porvarillisen puolen kanssa. Ensimmäisenä väkivallantekona 1906 tapahtui Helsingin Hakaniemen torilla suojeluskuntalaisten ja punakaartilaisten välillä ammuskelu, jossa useita ihmisiä sai surmansa.
Helsingin punakaarti lähetti 300 kaartilaista tukemaan Suomenlinnan Kuninkaansaareen tukemaan kapinaan nousseita venäläisiä tykkimiehiä. Tämän lisäksi muodostettiin Helsingin punakaartin rautatiekomppania, joka kävi paikallisten punakaartien tuella tuhoamassa 1 km:n - 2 km:n pituisia osuuksia pääradasta Tikkurilan aseman ja Riihimäen aseman, Ryttylän aseman ja Hikiän aseman väliltä, minkä lisäksi räjäytettiin Riihimäen ja Ryttylän välinen rautatiesilta sekä Haapahuhdan raitatiesilta. Rautatietoimintaan osallistuneista 18 joutui syytteeseen kapinasta. Räjäytysten tarkoituksena oli tukea Viaporin kapinallisia estämällä Venäjän joukkojen kuljetukset rautateitä pitkin kapinallisia vastaan.[1] Tämän vuoksi Venäjä perusti Riihimäen ratsuvaruskunnan suojaamaan nopeasti liikkuvin joukoin rautatien eteläosaa.
Viaporin kapinaa Kuninkaansaaressa tukeneista Helsingin punakaartin jäsenistä 79 saatiin kiinni ja syytettiin kapinasta rangaistuksena kuolemantuomio tai vankeutta 10 - 20 vuoteen.julistuksen, joka jäi painamatta ja jakamatta sen vuoksi, että salainen kirjapaino oli tuhoutunut. [1] Radikalisoitumisen vuoksi Suomen senaatin määräyksestä elokuuna alussa 1906 lakkautettiin Helsingin punakaarti, jonka päällikkönä toimi Suomen armeijasta 1800-luvun lopulla eronnut kapteeni Johan Kock. Sosialidemokraattien puolue oli tehnyt päätöksen Oulussa edustajakokouksessaan, mutta samaan aikaan, kun päätöstä tehtiin, pidettiin myös salainen kokous, jossa päätettiin toimintaa jatkaa salassa. Salaista toimintaa varten Otto Wille Kuusinen laati ensimmäisen salaisen julistuksen, joka jäi painamatta ja jakamatta sen vuoksi, että salainen kirjapaino oli tuhoutunut. [1]
[muokkaa] Suomen sisällissota
Suomen suuriruhtinaan, Venäjän tsaari Nikolai II:n, luovuttua vallasta helmikuun vallankumouksessa 1917, perustettiin Suomessa työväen järjestyskaarteja ja suojeluskuntia jotka ottivat järjestyksenpidon santarmeilta.
Yhteiskunnallisten ristiriitojen kärjistyessä kesästä 1917 alkaen myös vastakkainasettelu työväen järjestyskaartien ja suojeluskuntien kesken syveni ja kumpikin puoli alkoi viimeistään loppuvuodesta 1917 aseistautua. Suojeluskuntien toiminta organisoitiin aluksi palokuntien nimellä. Työväenliikkeen radikaalimmat ainekset alkoivat nimittää kaarteja punakaarteiksi ja nähdä ne yhä selkeämmin vallankumouksellisina järjestöinä.
[muokkaa] Punakaartin organisaatio
Työväen järjestyskaartit ja punakaartit olivat alkujaan paikallisia, usein paikallisten työväenyhdistysten perustamia ja vasta sisällissodan aattona ne saatiin yhteisen johdon alaiseksi. 26. tammikuuta 1918 pidetyssä kokouksessa työväen järjestyskaartit ja Helsingin punakaarti yhdistyivät Suomen punaiseksi kaartiksi. Sisällissodan alettuakin punakaartien keskusjohto toimi varsin heikosti.
Punakaartit olivat järjestäytyneet pääasiallisesti paikallisesti tai isoissa kaupungeissa esim. eri työpaikoilla muodostettuihin komppanioihin jotka yleensä valitsivat itse komentajansa. Komppaniaa suuremmat muodostelmat olivat varsin lyhytaikaisia.
Punaisen Suomen sotalaitoksen ylimpänä elimenä oli Helsingissä sijainnut punakaartin yleisesikunta, alaisuudessaan läntisen, itäisen ja keskisen rintaman ns. rintamaesikunnat. Punakaartilla oli suuri joukko pienempiä piiri-ja paikallisesikuntia. Tuomiovalta oli punaisena aikana vallankumous- ja toverioikeuksilla, joka käsitteli lähinnä punakaartin sisäisiä asioita. Suurin punakaartin yksiköistä oli rykmentti, sitä seurasivat pataljoonat, komppaniat, plutoonat ja osastot, kaikilla näillä oli omat päällikkönsä. Aselajeina oli jalkaväki, tykkiväki, sekä ratsuväki (mm. Lehtimäen Turun ratsuosasto) mutta viimeisimmällä oli varsin vähän merkitystä. Punaisten aseistukseen kuului mm. panssarijunia sekä panssariautoja, pääosin venäläisiltä saatua aseistusta lentokoneista Maxim-konekivääreihin. Panssarijunat tehtiin VR:n Pasilan konepajalla Helsingissä sodan aikana [2]
Punakaartin toimintaan kuului myös ns. punainen terrori, josta Jaakko Paavolainen on tehnyt laajan tutkimuksen. Merkittävimpiä punaisten väkivallantekoja syksyllä 1917 oli kartanonomistaja Alfred Kordelinin murha Mommilassa. Sodan aikana tapahtui punaisten toimesta useita joukkomurhia, mm. Suinulassa, Porissa sekä Loimaalla. Pahimmat joukkomurhat tapahtuivat sodan lopussa. Kuurilassa surmattiin Tuomas Hyrskymurron käskystä 23 Mustialan maanviljelysopiston oppilasta huhtikuun lopulla. Lappeenrannan punakaartin etsivä osasto taas ampui 19 Lappeenrannan vankilassa ollutta valkoista. Viimeisenä tapahtui Viipurin lääninvankilan joukkomurha, jossa punaiset Taipalsaaren punakaartin päällikön Jalmari Kaipiaisen johdolla surmasivat 30 henkeä käsikranaateilla ja ampumalla. Usein valkoisille kuolemantuomioita antoivat punakaartien lentävät osastot ja "sotaoikeudet", mm. Toijalan esikuntaan kuuluneet Juho Vuori ja Kalle Tanner olivat kuuluisia näistä toimistaan.
Punakaartin ylipäällikkö oli Eero Haapalainen ja päämaja sijaitsi Helsingissä. Punaisten tärkeitä keskuksia olivat Tampere, Kotka ja Viipuri. Punakaartille perustettiin Helsinkiin myös Kallion kansakoulun tiloissa toiminut sotakoulu jossa pyrittiin kouluttamaan komentajia, mutta yksikään kurssilainen ei ehtinyt valmistua.
Punakaarti hävisi sodan ja viimeiset punaiset antautuivat toukokuun alussa 1918 Ahvenkoskella. Neuvosto-Venäjälle paenneita punakaartilaisia liittyi Petrogradissa puna-armeijaan. Punakaartilaisten, samoin kuin syksyllä 1918 perustetun Suomen kommunistisen puolueen (SKP) välittömänä tavoitteena oli uuden kumouksen synnyttäminen Suomessa ja sotilaslinjalla oli SKP:ssa vahva asema. Pietarin kansainvälisessä sotakoulussa oli 1920-luvulla enemmän suomalaisia oppilaita kuin Suomen armeijan reserviupseerikoululla (RUK). Joistain suomalaisista tuli neuvostokomentajia, Eino Rahjasta (1885-1936) jopa kenraaliluutnantti. Osa Venäjälle paenneista punakaartin johtajista surmattiin Kuusisen klubin murhissa 1920. Ammuttujen joukossa olivat mm. Tuomas W. Hyrskymurto ja Jukka Rahja. Murhat toteuttaneet oppositiokommunistit tulivat Pietarin sotakoulusta. Kuolonuhreille järjestettiin valtavat hautajaiset joihin osallistui satatuhatta ihmistä.
[muokkaa] Katso myös
Kuva. Punakaartilainen V.Ruuskanen Helsingin punakaartista. Itä ja Länsi-lehti julkaisi vuonna 1928 laajan matrikkelin kansalaissodassa ja vankileireillä kuolleista punaisista.
