Van Halen

Wikipedia

Van Halen (1974– )
Tiedot
Tyylisuunta:	metallimusiikki
Tyylilaji:	Hard rock Rock Heavy metal
Kotipaikka:	Yhdysvallat
Laulukieli:	englanti
Jäsenet
Eddie Van Halen kitara, Koskettimet (1974−) Wolfgang Van Halen basso (2006−) David Lee Roth laulu ( 1974−1985, 1996−1997, 2007−) Alex Van Halen rummut ( 1974−)
Entiset jäsenet
Sammy Hagar laulu ( 1985−1995, 2004−2006) Michael Anthony basso (1974−2006) Gary Cherone laulu (1997−1999)
Levy-yhtiöt
Warner Bros.

Van Halen on vuonna 1974 perustettu yhdysvaltalainen hard rock -yhtye, jota voidaan pitää yhtenä merkittävimmistä 80-luvun musiikkityyliin ja Heavy metalliin vaikuttaneista yhtyeistä. Yhtyeen tunnetuimpiin kappaleisiin kuuluvat mm. "Eruption", "Ain't Talkin' 'Bout Love", "Dreams", "I Can't Stop Lovin' You", "Panama", "Why Can't This Be Love?", "Poundcake", "When It's Love", "Right Now" ja "Jump".

Bändi on julkaissut vuosien 1978–2008 välisenä aikana yhteensä 11 eri studioalbumia, joilla on laulanut yhteensä kolme eri solistia. Yhtye onkin vuosien varrella ollut useasti otsikoissa musiikillisten ansioidensa lisäksi myös lukuisten riitaantumisten vuoksi.

Vuonna 2007 Van Halen pääsi Rock and Roll Hall of Fameen. Yhtye pitää ennätystä eniten ykköspaikkoja Mainstream Rock Tracks -listalla saavuttaneena yhtyeenä.^[1] Yhtyeen albumeja on myyty maailmanlaajuisesti yli 80 miljoonaa kappaletta, joista Yhdysvalloissa yli 56 miljoonaa.^[2]

Yhtyeen tunnetuimman, nk. "Klassisen Van Halen -kokoonpanon" muodostivat Edward "Eddie" Van Halen (kitara) ja hänen veljensä Alex Van Halen (rummut), sekä David "Dave" Lee Roth (laulu) ja Michael Anthony (basso). Yhtyeen vuonna 1978 julkaisema debyyttialbumi Van Halen muutti välittömästi ihmisten käsityksen rockmusiikista sekä kitaransoitosta (esim. kitarasoolokappale Eruption). Samalla tästä albumista lähtien Eddie Van Halen esitteli suurelle yleisölle uuden, ennennäkemättömän kitaransoittotyylinsä sekä soundinsa ja toi rockmusiikkiin sekä kitaransoittoon uusia ulottuvuuksia puhumattakaan täysin uudenlaisesta tyylistä.

Samoin oli asioiden laita bändin toisen keulakuvan, laulajasolisti David Lee Rothin, kohdalla. Hän kehitteli itselleen täysin omanlaisensa imagon, joka ajan myötä teki hänet yhdeksi persoonallisimmista ja puhutuimmista rockyhtyeen keulakuvista. Myös hänen äänensä oli ainutlaatuinen. Se, minkä hän kenties menetti äänialansa kapeudessa, hän korvasi esiintymis- sekä viihdyttämistaidoillaan. Myöhemmin Rothin erottua hänet korvasi pitkästä soolourasta kuuluisa Sammy Hagar. Myös bändin muut jäsenet, basisti Michael Anthony sekä rumpali Alex Van Halen tulivat tunnetuiksi ennemmin musiikillisten taitojensa sekä Anthony myös hänen korkean, ainutlaatuisen lauluäänensä takia, jota voi lähes jokaisella yhtyeen albumeista selkeästi kuulla.

Sisällysluettelo 1 Historia 1.1 Yhtyeen alkuvuodet aloittelijana (n. 1967-1974) 1.2 Van Halenin alkuajat (1974-1977) 1.3 Läpimurto (1978-1981) 1.4 Askelta kevyempään suuntaan (1982-1984) 1.5 David Lee Rothin lähtö ja uusi laulaja Sammy Hagar (1985-1989) 1.6 1991-1993 1.7 Uusi laulajanvaihdos (1995-1998) 1.8 2001– 2 Live-esiintymiset 3 Kiertueet 4 Van Halenin saavutuksia 5 Jäsenet 6 Diskografia 6.1 Studioalbumit 6.2 Livealbumit 6.3 Kokoelmat 6.4 Videot & DVD:t 6.5 Singlet 7 Lähteet 8 Katso myös

[muokkaa] Historia

[muokkaa] Yhtyeen alkuvuodet aloittelijana (n. 1967-1974)

Bändin nimi Van Halen juontaa juurensa yhtyeen kahdesta perustamisesta lähtien mukana olleesta veljeksestä, Edward Van Halenista sekä hänen veljestään, Alex Van Halenista. Tarkalleen ottaen yhtye nimettiin nimenomaan vanhemman veljen, Alexin mukaan, tosin ennen Van Halen -nimen käyttöä yhtyeellä ehti olla useita muitakin nimiä. Veljekset olivat syntyjään hollantilaisia, mutta vuonna 1962 he muuttivat vanhempiensa, isä Jan Van Halenin sekä äiti Eugenia Van Halenin mukana Alankomaista Yhdysvaltoihin, Kalifornian osavaltiossa sijaitsevaan Pasadenaan. Huolimatta veljesten lähtökohdista, yhtyeen laulukielenä on alusta lähtien toiminut englanti.

Alkujaan, hieman 1960-luvun puolenvälin jälkeen Edwardin (s. 1955) ollessa suunnilleen 12-vuotias, hänen vajaa kaksi vuotta vanhempi veljensä Alex (s. 1953) sai vanhemmiltaan sähkökitaran sekä pienen vahvistimen. Pojat olivat ottaneet pienestä pitäen klassisia pianotunteja ja kun heidän isänsäkin oli ammattilaismuusikko, olivat veljekset musiikin ympäröimät jo pienestä pitäen. Kun poikiin kuitenkin tässä vaiheessa iski valtavirtainen rockmusiikki etenkin englantilaisbändien toimesta, vaihtuivat soittimet nopeasti pianosta kitaraan sekä rumpuihin, jotka Edward osti pian sen jälkeen, kun Alex oli saanut kitaran. Alex otti jopa oppitunteja kitaralla, mutta hän ei tahtonut oppia soittamaan kitaraa kunnolla, joten kun nuorempi veli oli jakamassa postia päiväsaikaan maksaakseen rumpusettinsä, alkoi Alex harjoitella salaa veljensä rummuilla. Pian Eddie huomasi Alexin osaavan soittaa rumpuja häntä paremmin, joten lopulta Eddie vaihtoi kitaraan. Eddien mukaan hän tajusi veljensä hallitsevan rummut paremmin viimeistään siinä vaiheessa kun hän kuuli veljensä soittavan rumpusooloa kappaleeseen Wipe Out. Edward oli nopea oppimaan kitaralla ja hän onkin sanonut osanneensa 14-vuotiaana soittaa yhden suurimmista idoleistaan, Eric Claptonin, koko siihenastisen tuotannon ulkoa nuotilleen. Veljekset harjoittelivat autotallissaan päivittäin tuntikausia soittaen lähinnä omien idoleidensa teoksia.

Bändin alkuajat sijoittuvat 1970-luvun alkuvuosille Kaliforniaan, Los Angelesin esikaupunkialueeseen kuuluvaan Pasadenaan, jossa Alex ja Edward Van Halen perustivat yhdessä koulukaverinsa, basisti Dennis Travisin kanssa Trojan Rubber Companyn (myöhempiä nimiä: Genesis, Rat Salade ja Mammoth) Black Sabbath suurimpana innoittajanaan. Bändin alkuaikoina Edward toimi kitaristin roolinsa ohessa myös yhtyeen laulajana, mitä hän oli aina siihen asti kunnes yhtyeen myöhemmin tunnettu keulakuva David Lee Roth astui bändiin. Yhtyeen ensimmäinen kokoonpanomuutos tuli olemaan basistin vaihtaminen, sillä yhtyeen ollessa vielä aloittelevan bändin roolissa, joutui Dennis Travis muuttamaan perheensä mukana pois Pasadenasta. Korvaajaksi saatiin toinen koulukaveri, Mark Stone. Hän olikin yhtyeessä pidempään ja ehti kokea sen menestystä lupaavan kehityksen vaiheita, kunnes hänet myöhemmin tultiin korvaamaan Michael Anthonyllä. Syynä tähän oli se, että Stone ei veljesten mukaan ollut "tarpeeksi omistautunut yhtyeelleen".

[muokkaa] Van Halenin alkuajat (1974-1977)

Tässä vaiheessa (v. 1974) bändillä ei ollut varsinaista laulajaa kun Eddie ei halunnut enää laulaa. Hän oli sitä mieltä, että erillinen laulusolisti olisi parempi ja lisäksi bändi oli jo jonkin aikaa vuokrannut yhtyeen paikalliskilpailijan Red Ball Jetin solistin David Lee Rothin omistamaa miksauspöytää 40 dollarilla per kerta, joten lopulta veljekset pyysivät häntä bändinsä keulakuvaksi. David suostui ja näin oli myöhemmin menestyksekkääksi kohoava yhtye kasassa. Lisäksi Davidin liityttyä bändiin hänen ehdotuksestaan bändin nimi muutettiin Van Haleniksi, sillä Davidin mielestä se oli omaperäinen, huomiota herättävä ja ennen kaikkea kahden yhtyeen jäsenen sukunimi. Tässä vaiheessa yhtyeen kaikki jäsenet olivat jo sen verran kokeneita, että he saattoivat aloittaa keikkailun lähes saman tien. Edward, joka koko bändin historian ajan on toiminut käytännössä yksin yhtyeen kappaleiden säveltäjänä, oli jo tähän mennessä kirjoitellut joitakin kappaleita, joista jotkut tulivat jopa pääsemään levyille asti. Nyt, kun yhtye oli hyvässä mallissa, saattoi Edwardkin jatkaa soittamisen ohessa säveltämistään. Saman vuoden aikana bändi sai myös ensimmäisen klubikeikkansa sekä pääsi ensimmäistä kertaa soittamaan Hollywoodiin asti, aiemmin keikkojen sijoittuessa lähinnä Pasadenaan ja sen lähiympäristöön.

Vuonna 1976 yhtye oli jo hyvin suosittu esiintyjä kotipaikassaan Los Angelesissa ja bändin livesetti oli paikalliseksi klubi- ja takapihabändiksi käsittämättömän laaja. Bändi soitteli biisejä laidasta laitaan tehden mm. lukuisia coverversioita itse suosimiensa yhtyeiden kappaleista sekä muista sillä hetkellä pinnalla olevien bändien tuotoksista. Mukana oli myös monia heidän itsesäveltämiään kappaleita, joista osan he tulivat myöhemmin laittamaan heidän tuleville albumeilleen.

Heidän keikkapaikkansa olivat aina täynnä, sillä kaikki halusivat päästä näkemään ja kokemaan tämän villin, raa'alla rock-asenteella ja mielettömällä musiikillisella kyvyllä pyörivän bändin. Jo tähän aikaan päästiin kokemaan myös myöhemmin yhdeksi maailman tunnetuimmaksi kitarasooloksi muodostuva kappale, "Eruption", jonka aikana kuuntelija jäi täysin sanattomaksi ihmetellessään, kuinka joku voikaan saada sähkökitarasta lähtemään moisen äänen. Tähän aikaan tästä soolosta kuitenkin vielä puuttui kenties sen nykyisin tunnetuin osa, jossa Eddie tuo tappingin kautta hänen ilmiömäiset virtuoosinkykynsä esille. Bändin asenteesta kertoo kuitenkin jotain se, että mitään keikkatarjousta ei hylätty ja joka paikkaan mentiin, oli esiintymispaikkana sitten koulun juhlat tai jonkun pihalla järjestettävät bileet. Vuonna 1977 bändi olikin jo koko Kalifornian osavaltion kuumimpia nimiä jatkaen edelleen tauottomasti keikkailuaan.

[muokkaa] Läpimurto (1978-1981)

Van Halen saa osaltaan kiittää nousustaan tähteyteen legendaarisen KISS-yhtyeen keulahahmoa Gene Simmonsia, joka sattumalta kuuli Van Halenin soittavan eräässä kaupungin klubeista. Keikan jälkeen hän tarjoutui kustantamaan bändille demonauhan, josta voisi olla apua yhtyeelle sen hakiessa vielä läpimurtoaan kohti rock-tähteyttä. Bändi siis kävi Simmonsin piikkiin New Yorkissa äänittämässä kappaleitaan. Yhtye, etenkin Eddie ei ollut kuitenkaan tyytyväinen demon lopputulokseen, Edward varsinkin omaan soittoonsa, joten bändi palasi takaisin ja jatkoi intensiivistä keikkailuaan. Myöhemmin Simmons tuli tosin ottamaan Van Halenin mm. KISSin lämmittely-yhtyeeksi muutamalle keikalle, mikä myös avasi vähitellen yhtyeelle tietä kohti huippua. Kun bändi aikanaan sai ensimmäisen levynsä tehtyä, mainittiin myös Simmons kyseisen albumin kiitoksien osoitusten listalla bändille tarjoamansa avun ansiosta.

Simmonsin avuliaisuudesta on liikkunut myös huhuja, että hän olisi vain halunnut Eddien oman yhtyeensä uudeksi kitaristiksi, sillä Simmonsin yhtye oli näihin aikoihin hieman riitaantunut keskenään. Kuitenkin, eräänä vuoden 1977 lokakuisena maanantaina Van Halen oli soittamassa eräällä klubilla, jolla sattui samaan aikaan olemaan Warner Brosin yksi johtohahmoista, Mo Ostin sekä tuottaja Ted Templeman. Bändin lopetettua soittonsa miehet tulivat tarjoamaan yhtyeelle sopimusta, joka alle viikossa olikin sitten jo allekirjoitettu ja bändillä oli levytyssopimus. Yhtye antoi Templemanille demonauhan, jolla oli 40 heidän omaa kappalettaan tai versiotaan toisten kappaleista, joista Templeman tuli lopulta valinneeksi 10 tulevalle debyyttialbumille. Itse äänitykset sujuivat n. 3 viikossa, kun yhtye vain nauhoitti 10 ennalta valittua kappalettaan. Studiossa bändi sävelsi ainoastaan yhden kokonaan uuden, "Jamie's Cryin'" -nimisen kappaleen, joka tuli vielä albumille mukaan.

Vuoden 1978 tammikuussa bändin ensimmäinen singlelohkaisu The Kinks -cover You Really Got Me julkaistiin ja menestys oli taattu. Saman vuoden helmikuussa julkaistiin yhtyeen debyyttialbumi Van Halen, joka myi jo julkaisuvuotenaan platinaa. Van Halen on yhtyeen myydyin albumi (pelkästään USA:ssa myyty yli 10 miljoonaa kappaletta). Bändi lähti historiansa ensimmäiselle todelliselle kiertueelle, Van Halen World Tourille, soittaen ajoittain lämppärinä ja ollen välillä itse pääesiintyjänä. Van Halen I:stä on jälkeenpäin arvosteltu yhtenä maailman parhaimmista debyyteistä. Itse albumilla mm. kitaristi Eddie Van Halen mullisti kitaransoittoa, esimerkkinä kitarasoolokappale "Eruption". Levy sisälsi myös monia muita kappaleita, joista tulisi muodostumaan sekä bändille että musiikille ylipäänsä merkittäviä teoksia.

Vuonna 1979 yhtye pääsi Isoon-Britanniaan lämmittely-yhtyeeksi legendaariselle Black Sabbathille, jonka suuria faneja olivat varsinkin Van Halenin veljekset. Uusi World Vacation Tour -kiertue jatkoi siitä, mihin edellinen loppui. Yhtyeen lavakarisma kehittyi koko ajan ja mukaan alkoi tulla musiikin ulkopuolista showtakin, mm. Alexin takana oli nyt valtava gongi, joka tietyssä vaiheessa keikkaa sytytettiin reunoistaan palamaan. Yhtyeen railakkaasta elämäntavasta kertoo osaltaan samana vuonna ilmestyneen uuden albumin taakse kirjoitettu anteeksipyyntö eräälle hotellille, jonka ylimmän kerroksen bändi oli edellisenä vuonna tuhonnut Led Zeppelin -tyyliin. Vuoden alkupuolella julkaistiin siis Van Halen II, joka jatkoi yhtyeen tuttua linjaa, kuten kappaleet "Somebody Get Me a Doctor", "Beautiful Girls" ja Eddien akustisella, nailonkielisellä kitaralla soitettu "Spanish Fly" -soolokappale kertovat, poikkeuksena ns. tanssihitti "Dance the Night Away", joka on kenties albumin tunnetuin raita. Yhtye alettiin tuntea suurena ja energisenä lavaesiintyjänä ympäri Yhdysvaltoja.

Vuonna 1980 julkaistiin yhtyeen kolmas albumi Women and Children First, jolta kappale "And the Cradle Will Rock..." nousi suureksi hitiksi ja yhtye tuli vieläkin suositummaksi. Vastoin yleisiä oletuksia, jo tällä levyllä Edward soitti ensimmäisen kerran koskettimia, joista myöhemmin 80-luvun edetessä tuli yksi olennainen soitin lisää bändin varustukseen. Kyseisen albumin avauskappaleessa "And the Cradle Will Rock..." pohjasoundina kuullaan Eddie soittamassa sähköpianoa Marshallin vahvistimensa läpi, mistä myös selitys oudon sähköiselle äänelle. Kiertueella sähköpianoa soitti oman soittimensa sijasta basisti Anthony. Women and Children First oli jo raskassoundinen, mutta energinen kuten kappale "Everybody Wants Some!!" osoittaa. Bändi teki myös ensimmäisen varsinaisen maailmankiertueensa, World Invasion "Party 'Til You Die Tour" Tourin, ollen mm. Euroopassa ensimmäistä kertaa pääesiintyjänä.

1981 julkaistiin yhtyeen neljäs albumi Fair Warning, joka oli edellisiä albumeita musiikillisesti huomattavasti synkempi. Samana vuonna Edward oli mennyt naimisiin tv-kasvo Valerie Bertinellin kanssa, joka ainakin Eddien mukaan hieman kitkeröitti hänen ja Davidin suhdetta. Albumi tuli olemaan Rothin aikana julkaistuista kuudesta levystä kaupallisesti heikoimmin menestynyt, myyden kuitenkin tuplaplatinaa. Levyltä ei noussut varsinaisesti ainuttakaan hittiä, jota olisi soitettu valtavirran mukana. Albumin kappaleista "Unchained" on mahdollisesti tunnetuin sekä soitetuin ja se onkin myös useasti äänestetty yhtyeen suosituimmaksi kappaleeksi. Tästä albumista sanotaankin, että se on todellinen kitaristien albumi, kenties melko raskaan soundinsa ja Eddien jatkuvasti kehittyneen kitarataituroinnin takia. Albumia seurasi luonnollisesti myös kiertue Fair Warning Tour, jolla bändi jatkoi tuttua linjaansa, pysyen kuitenkin vielä poissa aivan maailmanlaajuisen suosion huipulta.

[muokkaa] Askelta kevyempään suuntaan (1982-1984)

1982 albumilla Diver Down yhtyeen musiikki meni huomattavasti kevyempään suuntaan David Lee Rothin ja Ted Templemanin vaikutuksesta, sillä he halusivat tehdä todellisen "hittilevyn" tähän mennessä aiempiin albumeihin nähden heikoimmin menestyneen Fair Warningin jälkeen. Tästä ei taas Eddie ollut tyytyväinen, sillä hän olisi halunnut tehdä albumista eräänlaisen jatko-osan edeltäjälleen Fair Warningille, mutta joutui nyt kuitenkin taipumaan. Tästä lähtien voidaan katsoa, että yhtyeen yhteishenki alkoi ensimmäisen kerran todella rakoilla. Itse albumilta hitiksi nousi Roy Orbison -cover "(Oh) Pretty Woman", ja albumiin liittynyt kiertue "Hide Your Sheep Tour" tuli olemaan todella menestynyt. Albumia kutsutaankin todelliseksi cover-albumiksi yhtyeen uralla, sillä sen 12 kappaleesta peräti viisi oli alun perin muiden artistien kappaleita. Tämä oli seurausta Daven ja Tedin aikeista kehitellä seuraava todellinen hitti. Osittain tässä mentiin kenties jo liikaakin bändin tyylin ulkopuolelle, josta eräänlaisena huipentumana oli levylle päätynyt Martha And the Vandellasin kappaleen "Dancing in the Streets" coverointi. Käytännössä koko muu bändi oli tätä valintaa vastaan, mutta kappale pääsi silti levylle asti. Samana vuonna bändi teki myös uransa ensimmäisen virallisen musiikkivideon kappaleesta "(Oh) Pretty Woman". Koska itse video oli pidempi kuin kappale, bändi nauhoitti lisäksi kappaleen "Intruder", joka soi videon alkuosalla ennen "(Oh) Pretty Woman":ia. Intruder laitettiin myös levylle, jossa se myös on juuri ennen (Oh) Pretty Woman:ia. Itse musiikkivideo ei kuitenkaan lopulta kelvannut siihen aikaan vasta-aloittelevalle MTV-kanavalle, joka päätti olla esittämättä sitä. Syynä oli se, että videolla näytettiin paria kääpiötä "ahdistelemassa" erästä vangittua naista, mitä kanavan mukaan ei sopinut esittää valtakunnallisessa televisiossa.

Vuonna 1983 Van Halenille maksettiin 1,500,000 dollaria yhden setin soittamisesta eli noin 17,000 dollaria minuutilta US Festivaleilla, Kaliforniassa. Katsojia on arvioitu olleen yli 370,000.^[3] Heistä tuli näin yksi kahdesta yhtyeestä, jolle on ikinä maksettu näin paljon yhdestä esiintymisestä. Toinen näistä oli festivaalien toinen pääesiintyjä David Bowie. Tietenkin, koska kyseessä on Van Halen, tulivat bändin jäsenet lavalle jo valmiiksi hieman ottaneina, joka kyllä heijastui myös esitykseen sen ollessa musiikillisesti ajoittain hieman heikko, mutta asenteeltaan ja show'ltaan sitäkin parempi.

Tässä vaiheessa olivat yhtyeen jäsenet myös viritelleet omia sooloprojektejaan. Kenties tunnetuimmaksi niistä nousi Edwardin soittama, yksi arvostetuimmista ja tunnetuimmista kitarasooloista, jonka hän toimitti Michael Jacksonin käyttöön Jacksonin todelliseen hittibiisiin, "Beat It". Kaiken lisäksi Eddie ei edes pyytänyt tästä mitään palkkiota, vaikka kappaleesta tuli myöhemmin varsinainen myyntimenestys. Lisäksi Eddie teki pienimuotoisen projektin myös Queenistä tunnetun Brian Mayn kanssa. David ei ollut liiemmin innostunut kuultuaan tästä, mikä hieman lisäsi varsinkin Eddien ja Daven välistä riitaa.

Joulukuun viimeisenä päivänä 31. joulukuuta 1983 julkaistiin Van Halenin tunnetuin hittisingle, "Jump", josta tuli yksi koko seuraavan vuoden suurimmista menestyksistä pääasiassa sen muistettavan syntikkariffin ansiosta. Tällä kappaleella koskettimia soitti kitaran lisäksi Edward samoin kuin toisella suuren yleisön suosioon nousseella kappaleella, "I'll Wait":llä. Jumpista tuli todella suuri hitti ja seuraavan vuoden puolella julkaistu albumi 1984, joka oli käytännössä täysin Edwardin ja Donn Landeen käsialaa, tuli suureksi myyntimenestykseksi ja tuli myymään 12 kuukauden jälkeen julkaisusta jo 5-kertaista platinaa Yhdysvalloissa. Siitä tuli yhtyeen toiseksi myydyin albumi ja samalla toinen Yhdysvalloissa yli 10 miljoonaa kappaletta myynyt albumi. Tämä oli myös ensimmäinen Van Halenin albumeista, joka äänitettiin "5150"-studiolla. Kyseinen studio sijaitsee Eddien kotona Malibussa, jonne hän oli parin viime vuoden aikana muuttanut. Nimensä studio sai Los Angelesin poliisin käyttämästä koodista "5150", joka tarkoittaa pakkohoitoon menevää potilasta. Myös kaikki tulevat yhtyeen albumit tultiin äänittämään tässä studiossa.

1984-albumilta hiteiksi nousivat myös "Panama" sekä "Hot for Teacher", joista kummastakin bändi teki myös musiikkivideon samoin kuin albumin hittibiisistä "Jump":ista. Videoista etenkin humoristinen Hot For Teacher sai paljon esitysaikaa MTV:llä. Vastoin yleistä käsitystä, kappale "Panama" ei käsittele tämännimistä autoa vaan stripparia, jonka Dave tapasi aikoinaan Arizonassa.^[4] Levyä seurannut 1984 Tour oli myös todellinen menestys kaikkien keikkojen ollessa loppuunmyytyjä. Tämä oli myös bändin tähän asti tuottoisin kiertue. Kiertueella Eddie itse toimi kosketinsoittajana kosketinpohjaisilla kappaleilla I'll Wait:illa sekä Jump:illa, jota jälkeenpäin on hieman kritisoitu perusteltuna sille, että Eddie oli lähtökohtaisesti yhtyeen kitaristi ja hänet haluttiin ensisijaisesti nähdä kitaransa kanssa. Van Halenia ei ole koskaan tunnettu ahkerasti Amerikan mantereen ulkopuolella kiertävänä yhtyeenä. Kuitenkin v. 1984, oman menestyksekkään kiertueensa lisäksi bändi päätti 1984-kiertueen päätyttyä liittyä mukaan Monsters of Rock Tour 1984:iin, jossa bändi kiersi muutaman muun yhtyeen, mm. AC/DC:n kanssa joitakin Euroopan maita läpi, käyden mm. ensimmäistä kertaa soittamassa Skandinaviassa (Tukholmassa, Ruotsissa). Bändin sisäinen henki oli kuitenkin alkanut jo hiljalleen muilta piilossa rakoilla, mikä osaltaan saattoi johtua myös bändin railakkaasta elämäntavasta. Van Halen soitti vain viidellä tämän kiertueen keikoista päättäen urakkansa Nürnbergiin, Saksaan syyskuun toisena päivänä vuonna 1984. Tämä tuli olemaan viimeinen keikka, jonka bändi soitti tällä alkuperäisellä kokoonpanollaan ennen David Lee Rothin lähtöä.

[muokkaa] David Lee Rothin lähtö ja uusi laulaja Sammy Hagar (1985-1989)

1985 David Lee Rothin ja Eddie Van Halenin välit olivat niin tulehtuneet valtataisteluista, että lopulta Roth oli päättänyt lähteä yhtyeestä menestyksekkäälle soolouralle, jolloin hänestä tuli inhokki Van Halen -fanien keskuudessa. Muutenkin jo melko huonoksi edenneitä välejä bändin muiden jäsenten ja Rothin välillä kitkeröitti entisestään se, että Roth oli alkanut harjoitella tulevan soolobändinsä kanssa omassa kellarissaan. Tästä bändin muut jäsenet eivät olleet ollenkaan mielissään, vaikkakin mm. Eddie itsekin oli vuonna 1983 olleen tauon aikana viritellyt omia sooloprojektejaan. Muun bändin mukaan Rothia ei selvästikään kiinnostanut tulla studiolle harjoittelemaan ja äänittämään, kun taas Roth sanoi kyllästyneensä bändin paikallaan pyörimiseen ja Eddien huhuttuun alkoholisoitumiseen. Todellisuudessa Eddie oli jo säveltänyt monia uusia kappaleita, mm. bändin seuraaville levyille ilmestyviä kappaleita, kuten "Summer Nights" sekä "Black and Blue". Joka tapauksessa yhtye oli jo niin riitaantunut, että lopulta David lähti Van Halenista 1. huhtikuuta 1985.

Erosta liikkui jälkeenpäin ja yhä edelleen erilaisia tarinoita. Toiset niistä väittivät Davidin saaneen potkut, joissain taas sanottiin, että Dave lähti itse omia aikojaan. Davidin mukaan hän oli vain kyllästynyt bändin paikallaan lepäilyyn ja aloittanut oman sooloprojektinsa julkaisten jopa muutamia kappaleita sisältäneen levynkin sooloprojektibändinsä kanssa. Tästä lähtien Van Halen sekä David Lee Roth kävivät näkyvästi median välityksellä katkeraa taistelua toisiaan vastaan. Entinen tiivis Van Halen -"yhteisö" jakaantui joko David Lee Rothin puolelle tai vastaavasti uuden Van Halenin puolelle. Uutta Van Halenia kutsuttiin välillä ivallisestikin Van Hagariksi (uuden laulajan Sammy Hagarin mukaan) samalla kun Rothia taas syytettiin "hänen tarpeestaan olla uusi Elvis". Näiden kahden "leirin" välillä nähtiin vuosia kestänyttä sanasotaa, tarinoiden aina muuttuessa sen mukaan, mikä oli sen kertojalle silloin sopivinta.

Vuonna 1985 Eddie esiintyi ensimmäisen kerran suosion huipulla olleen Sammy Hagarin kanssa Farm Aid -konsertissa Illinoisissa, jossa he esittivät ikimuistoisesti Led Zeppelinin coverin Rock and Rollin. Pian Hagarille tarjottiin paikkaa Rothin tilalle. Sammy Hagar oli Eddie Van Halenin silloisen lempiyhtyeen Montrosen laulaja ja Eddie tykkäsi myös kovin Sammyn soolouran kappaleista kuten I Can't Drive 55 ja There's Only One Way To Rock. Vaikka Hagar ei saavuttanut kaikkien Van Halen -fanien jakamatonta arvostusta, yhtyeen kaupallinen suosio Yhdysvalloissa silti sen kuin vain vahvistui.

Seuraavana vuonna julkaistiin albumi 5150, jolta nousivat suuriksi hiteiksi kosketinpohjaiset "Why Can't This Be Love", "Dreams", "Love Walks In" ja rock-tyylisempi "Best Of Both Worlds". Tuolloin yhtyeen musiikki oli paljon enemmän pop-orientoitunutta, joka keräsi osittain menetettyjen fanien tilalle kokonaan uuden kuulijakunnan. Musiikillisesti bändi oli laajentanut alaansa ja 1984 -albumin luoma huippusuosio sai jatkoa myös tällä albumilla sekä sitä seuranneella 1986 Tour -kiertueella. Kiertuetta pidettiin aiempien tapaan energisenä ja hauskana; Siitä on myös tehty tallenne Live: Without a Net, joka nauhoitettiin New Yorkissa, jossa yleisöä oli vaikka muille jakaa. Rothin karisman lähdettyä bändi muuttui myös herkemmäksi etenkin Hagarin ja Eddien toimesta, kuten esimerkiksi kappaleet "Why Can't This Be Love", "Love Walks In" ja "Dreams" osoittavat. Albumi menestyi todella hyvin Yhdysvalloissa; Se oli The Billboard 200 -listan ykkösenä kolme viikkoa. Tämä oli ensimmäinen kerta kun Van Halenin albumi nousi Billboardin kärkeen. Albumi on myynyt yli 6 miljoonaa kappaletta pelkästään Yhdysvalloissa, joten albumi on bändin myydyimpien levyjen listalla sijalla kolme.

1988 julkaistiin yhtyeen toinen albumi Hagarin kanssa, OU812, jolta nousivat hiteiksi balladit "When It's Love", "Feels So Good", rock-klassikko "Black and Blue" ja akustinen "Finish What Ya Started". Albumi oli Billboard 200 -listan ykkösenä peräti neljä viikkoa. Eddien ja Alexin isä oli kuollut edellisenä vuonna, joten hänen muistokseen levy omistettiin hänelle. Albumin nimi toimi eräänlaisena nokitteluna David Lee Rothille, jonka ensimmäisen sooloalbumin nimi oli "Eat 'em And Smile". OU812 viittasi siis tuohon albumiin (OU812 = "Ou You Ate One Too").

1984 -kiertueen tapaan 1986 Tour, Monsters of Rock Tour 1988 ja OU812 Tour -kiertueilla Edward Van Halen soitti koskettimia kappaleissa, johon kuului koskettimet, sillä välin kun Sammy Hagar soitti kitaraa. Van Halen oli Monsters of Rock Tour 1988:n pääesiintyjä. Mukana oli myös monia hyvin tunnettuja bändejä kuten Scorpions, Metallica, Dokken ja Kingdom Come.

[muokkaa] 1991-1993

Vuonna 1991 julkaistu For Unlawful Carnal Knowledge tuotti bändille sen ensimmäisen Grammy-palkinnon (Best Hard Rock Performance). Nyt yhtye oli palaamassa vanhahtavaan ja hieman energiseen Van Halen -tyyliin. Albumilta löytyvät mm. hard rock -hitit "Poundcake", "Runaround", "Top of the World", jossa mukana oli Eddien hyvä ystävä Steve Lukather, "Right Now", jossa Eddie soittaa pianoa sekä Eddien rauhallinen kitarasoolokappale ja livehitti 316. Albumi myi oikein hyvin Kanadassa ja Yhdysvalloissa ja oli Billboard 200 -listan ykkösenä kolme viikkoa. Albumi myi 3-kertaista platinaa eli yli kolme miljoonaa kappaletta Yhdysvalloissa. Kappaleen "316" nimi tulee Eddien ainoan lapsen, Wolfgangin syntymäpäivästä (16.3.), joka Amerikassa kirjoitetaan järjestyksessä 3/16. Eddie on kertonut, että hänen vaimonsa odottaessa heidän lastaan, oli hän näppäillyt kitarallaan vaimonsa vatsan vierellä kyseistä kappaletta ja vauva oli alkanut samaan aikaan potkia. Tämän vuoksi Eddie päätti nimetä kappaleen 316:sta. Itse kappaletta hän oli soittanut mm. keikoillakin jo vuodesta -86, mutta levylle tämä lyhyt instrumentaali pääsi siis vasta 1991 kyseisellä nimellä.

Vuonna 1992 For Unlawful Carnal Knowledge Tourin aikana Van Halen teki ilmaiskonsertin Dallasissa hyvityksenä aiemmin peruuntuneelle Dallasin keikalle.

1993 julkaistiin yhtyeen ensimmäinen live-albumi Live: Right Here, Right Now. On sinänsä yllätys että yhtyeeltä ei aikaisemmin ollut julkaistu live-levyä, sillä yhtyeen esiintymisiä oli kehuttu jo yhtyeen alkuaikoina.

[muokkaa] Uusi laulajanvaihdos (1995-1998)

Vuonna 1995 julkaistiin yhtyeen kymmenes studioalbumi Balance. Se menestyi hyvin erityisesti Can't Stop Lovin' You -kappaleen ansiosta. Albumi oli viikon Billboard 200 -listan kärjessä.

Sammy Hagarin ja Eddie Van Halenin väleille kävi 90-luvun puolivälissä samoin kuin Rothin ja Eddien väleille kymmenen vuotta aikaisemmin ja lopulta Hagar jätti Van Halen -leirin taakseen epäselvissä olosuhteissa kesällä 1996. Juorut kertovat, että Hagar oli Havaijilla vaimonsa kanssa, kun Eddie halusi hänet studioon. Kun Sammy ei ilmestynyt, niin hänet erotettiin yhtyeestä. Roth kutsuttiin takaisin laulamaan kahdelle uudelle kappaleelle, jotka tulivat samana vuonna ilmestyneelle kokoelmalevylle, mutta MTV Video Music Awardsien backstagella syntynyt riita lopetti uuden yhteistyön lyhyeen. Myöhemmin kävi ilmi, että muu yhtye oli harjoitellut ja jopa tehnyt jonkinlaisen sopimuksen toisenkin laulajan kanssa Rothin tästä tietämättä, vaikka hän yhä oli ollut yhtyeen virallinen laulaja. Samana vuonna Van Halen -debyyttialbumi myi Yhdysvalloissa jo timanttia eli yli kymmenen miljoonaa kappaletta. Lopulta yhtyeen uudeksi laulajaksi palkattiin Extreme-yhtyeessä kannuksensa ansainnut Gary Cherone, mutta niin hänen kanssaan tehty albumi Van Halen III (1998) kuin sitä seurannut kiertuekin menestyivät heikosti. Tällä kiertueella Van Halen kävi myös ensimmäistä kertaa Suomessa, esiintyen Helsingin Jäähallissa vuoden -98 joulukuussa. Lopulta vuoden -99 aikana levy-yhtiö erotti Cheronen, vaikka muut yhtyeen jäsenet olisivat olleet valmiit jatkamaan yhteistyötä hänen kanssaan.

[muokkaa] 2001–

2000-luvun alun Van Halen eli hiljaiseloa, kun Eddie Van Halenilta diagnosoitiin syöpä kielestä vuonna 2001. Yhtye palasi lavoille Hagarin kanssa 2004, mutta kiertue sai varsin vaisun vastaanoton ja varsinkin Eddie Van Halenin terveydentila ja mahdolliset päihdeongelmat herättivät keskustelua yhtyeen fanien keskuudessa.

Vuonna 2004 yhtye julkaisi tuplakokoelman The Best of Both Worlds, johon yhtye teki kolme uutta kappaletta. Michael Anthony ei soittanut bassoa näissä kolmessa uudessa kappaleessa.

Vuonna 2006 Sammy Hagar teki kesäkiertueen Michael Anthonyn kanssa ilman Van Halenin veljeksiä. Samana vuonna Hagar ja Anthony lähtivät soolouralle bändistä. Anthonyn eroamiseen on sanottu olevan monia syitä, kuten esim. se että vuoden 2004 kiertueesta hän ansaitsi paljon vähemmän kuin yhtyeen muut jäsenet. Hänen tilalleen tuli Wolfgang Van Halen, Eddie Van Halenin poika.

8. tammikuuta 2007 Van Halen listattiin arvostettuun Rock and Roll Hall of Fameen. Helmikuun alussa bändi ilmoitti virallisesti palaavansa yhteen kokoonpanossa, jossa soittaisivat Eddie, Alex, Dave sekä käytännössä uutena jäsenenä kitaristista basistiksi vaihtunut Wolf. Bändin oli tarkoitus pitää 40 show'n käsittävä kesäkiertue Pohjois-Amerikassa, mutta noin kuukauden päästä tästä Eddie ilmoitti menevänsä jälleen vieroitushoitoon toipumaan alkoholismistaan.

Maaliskuun 12. päivänä yhtye vastaanotti palkintonsa pääsystään Rock and Roll Hall of Fameen, mutta erinäisten kiistojen takia tilaisuudessa olivat bändin edustajina paikalla vain Sammy Hagar ja Michael Anthony, jotka eivät enää kuuluneet bändin nykyiseen kokoonpanoon. Myöhemmin keväällä Eddie pääsi terveenä ulos vieroituksesta ja kesän lopulla bändi vihdoin vahvisti 25 keikkaa sisältävän kiertueensa alkavan syyskuun 27. päivä Charlottesta, Pohjois-Carolinasta. Kovan kysynnän vuoksi vuoden loppupuolelle mentäessä kiertueen keikkojen määrää oli kasvatettu ja alkuperäinen, joulukuuhun ajoittunut viimeinen esiintymispäivämäärä siirtynyt huhtikuulle. Bändi saavutti myös kahden kuukauden keikkailun jälkeen ehdokkuuden "People's Choice Awards":ssa "parhaimmasta comebackista". Kiertue kuitenkin keskeytyi helmikuun loppupuolella, jolloin yhtye ilmoitti Eddien menevän "eräänlaisiin tutkimuksiin" , jotta hän sen jälkeen voi taas palata vahvana takaisin lavoille. Monet olettavat tauon syynä olleen Eddien retkahtamisen taas viinaan. Bändi palasi takaisin lavoille huhtikuussa esiintyen Tiger Jam XI:ssä pääsoittajana. Tauon aikana Edwardin kitarasoundeja oli hieman muuteltu kiertueen alkuperäisistä, mikä myös selkeästi paransi koko yhtyeen esiintymistä. Yhtye soitti keskenjääneen kiertueensa loppuun lopettaen kesäkuun 2. päivänä Grand Rapidsiin, Michiganiin. Kiertueen (syksy, talvi, kevät) vihdoin loppuessa oli keikkamäärä noussut jo 75:een, eikä kiertue käsittänyt kuin USA:n ja muutamia keikkoja Kanadassa. Kiertue oli myös bändin historian tuottoisin tulojen noustessa yli 93 miljoonaan dollariin ja lähes miljoona ihmistä näki sen. Kiertueen loppumisen jälkeen bändi on vain ilmoittanut katsovansa jo eteenpäin ja suuntaavansa kohti uusia haasteita.

[muokkaa] Live-esiintymiset

Van Halenin live-esiintymiset olivat täysin omaa luokkaansa, mikä on aina ollut bändin valttikortti. Basisti Michael Anthonyn taustalaulu täydensi yhtyeen solistien ääntä ja alkuaikoina DLR:n energinen hyppely lavalla ja "naisten vikittely", joilla hän "otti lavan haltuunsa", tekivät bändistä omanlaisensa. Sammy Hagarin aikana live-esiintymiset jatkoivat vauhdikasta linjaa, esiintymisten painottuessa enemmänkin musiikkiin kuin itse keikkaan kaikkine vaiheineen.

Michael Anthony ja rumpali Alex Van Halen "pelasivat" yhteen uskomattomalla tavalla ja tämä kaikki yhdistettynä Eddie Van Halenin kitaransoittoon oli jotain mitä sillä ajanjaksolla ei ollut aiemmin nähty. Myös Alexin "Flaming Gong" eli liekehtivä gong-lautanen hänen takanaan oli uskomaton näky yhdistettynä Michael Anthonyn kärrynpyöriin sekä Eddien liukumiseen porraskaidetta pitkin vetäen Eruptionia. Ajan myötä esiintymisistä on pikkuhiljaa jäänyt pois kaikenlainen hyppeleminen ja riehuminen. Viimeisin Van Halenin kiertue vuonna 2007-08 tuotti yli 93 miljoonaa dollaria.

[muokkaa] Kiertueet

• 1978 Van Halen World Tour
• 1979 World Vacation Tour
• 1980 World Invasion "Party 'Til You Die Tour" Tour
• 1981 Fair Warning Tour
• 1982-1983 Hide Your Sheep Tour
• 1984 1984 Tour ja Monsters of Rock Tour 1984
• 1986 1986 Tour
• 1988 Monsters of Rock Tour 1988
• 1988-1989 OU812 Tour
• 1991–1992 For Unlawful Carnal Knowledge Tour
• 1993 Right Here Right Now Tour
• 1995 The Balance "Ambulance" Tour
• 1998 III Tour
• 2004 Van Halen Summer Tour 2004
• 2007 Van Halen Fall 2007 Tour
• 2008 Van Halen Winter 2008 Tour ja Van Halen World Tour 2008 (TBA 2008)

[muokkaa] Van Halenin saavutuksia

• Van Halen on yli 56.5 miljoonalla myydyllä albumilla Yhdysvaltain kautta aikojen eniten myyneiden artistien listalla sijalla 19.

• Van Halen pitää hallussaan ennätystä Mainstream Rock Tracks -listalla: yhtyeellä on eniten ensimmäisiä sijoja listalla ja se on tämän ansiosta Guinness-maailmanennätyslistoilla.^[1]

• Van Halen on päässyt kuuluisaan Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 2007.

• Yksi kahdesta yhtyeestä, jolle on ikinä maksettu yli miljoona dollaria yhden setin soittamisesta.

• Van Halen on myynyt maailmanlaajuisesti yli 80 miljoonaa albumia.^[2]

• Yksi viidestä rockbändistä, jonka kaksi albumia ovat myyneet yli 10 miljoonaa kappaletta eli 10-kertaista platinaa (albumit Van Halen ja 1984).

• Van Halen on myös Grammy-voittaja kategoriassa Best Hard Rock Performance.

• Van Halenilla on myös tähti Hollywood Walk of Fame:llä.

[muokkaa] Jäsenet

• David Lee Roth – laulu (1974–1985, 1996–1997 The Best of Volume I kaksi uutta kappaletta, 2007–)
• Sammy Hagar – laulu (1985–1995, 2004–2006)
• Gary Cherone – laulu (1997–1999)
• Eddie Van Halen – kitara ja syntikka (1974–)
• Alex Van Halen – rummut (1974–)
• Michael Anthony – basso (1974–2006)
• Wolfgang Van Halen – bassokitara (2006–)

[muokkaa] Diskografia

[muokkaa] Studioalbumit

Julkaisu vuosi	Albumi	Tuottaja	RIAA (US) sertifikaatit	Billboard lista sijoitus	Muuta	Laulaja
1978	Van Halen	Warner Bros	10x Platinaa (timanttia)	#12	Ensimmäinen ja myydyin albumi Ensimmäinen albumi David Lee Roth kanssa	David Lee Roth
1979	Van Halen II	Warner Bros	5x Platinaa	#6	Ensimmäinen top 20 single "Dance the Night Away"
1980	Women and Children First	Warner Bros	3x Platinaa	#6	Ensimmäinen albumi, jossa ei ole yhtään cover-biisiä Vain yksi single julkaistiin albumilta
1981	Fair Warning	Warner Bros	2x Platinaa	#5	Vähiten menestynyt Van Halen albumi David Lee Roth kanssa
1982	Diver Down	Warner Bros	4x Platinaa	#3	Viisi 12:sta kappaleesta olivat cover-versioita - pidetään Van Halenin 'cover-albumina'
1984	1984	Warner Bros	10x Platinaa (timanttia)	#2	Grammy Award ehdokkuus: Best Rock Vocal Performance by a Duo or Group ("Jump"). Jump ylsi #1 on Billboard listalla; pysyi ykkösenä 5 viikkoa Yhtyeen toiseksi myydyin albumi viimeisin albumi David Lee Roth kanssa
1986	5150	Warner Bros	6x Platinaa	#1	Ensimmäinen albumi Sammy Hagar kanssa Ensimmäinen Billboard #1 albumi Kolmanneksi menestynein albumi ja menestynein Sammy Hagar kanssa	Sammy Hagar
1988	OU812	Warner Bros	4x Platinaa	#1	Omistettu Eddie ja Alex isälle Jan Van Halenille
1991	For Unlawful Carnal Knowledge	Warner Bros	3x Platinaa	#1	Grammy Award voitto: Best Hard Rock Performance
1993	Live: Right Here, Right Now	Warner Bros	2x Platinaa	#5	Ensimmäinen ja ainut virallinen livealbumi Sisälsi kaksi kappaletta Van Halenin esittäminä Sammy Hagarin soolo uralta
1995	Balance	Warner Bros	3x Platinaa	#1	Grammy Award Ehdokkuus: Best Hard Rock Performance ("The Seventh Seal") Vähiten menestynyt studioalbumi Sammy Hagarin ollessa vokalisti Viimeinen albumi Sammy Hagarin ollessa vokalisti
1998	Van Halen III	Warner Bros	Kultaa	#4	Ensimmäinen ja ainut albumi Gary Cherone ollessa laulaja Ensimmäinen ja ainut studioalbumi joka ei ole myynyt vähintään 2x Platinaa - Van Halenin vähiten menestynyt studioalbumi Michael Anthony soitti vain kolmessa kappaleessa bassoa Eddie Van Halen soitti loput itse Eddie Van Halen laulaa osan päävokaaleista yhdessä laulussa	Gary Cherone

• Van Halen  (1978)
  10-kertaista platinaa Yhdysvalloissa
• Van Halen II  (1979)
  5-kertaista platinaa Yhdysvalloissa
• Women and Children First  (1980)
  3-kertaista platinaa Yhdysvalloissa
• Fair Warning  (1981)
  2-kertaista platinaa Yhdysvalloissa
• Diver Down  (1982)
  4-kertaista platinaa Yhdysvalloissa
• 1984  (1984)
  10-kertaista platinaa Yhdysvalloissa
• 5150  (1986)
  6-kertaista platinaa Yhdysvalloissa
• OU812  (1988)
  4-kertaista platinaa Yhdysvalloissa
• For Unlawful Carnal Knowledge  (1991)
  3-kertaista platinaa Yhdysvalloissa
• Balance (albumi)  (1995)
  3-kertaista platinaa Yhdysvalloissa
• Van Halen III  (1998)
  kultaa Yhdysvalloissa

[muokkaa] Livealbumit

• Live: Right Here, Right Now  (1993)
  2-kertaista platinaa Yhdysvalloissa

[muokkaa] Kokoelmat

• The Best of Volume I  (1996)
  3-kertaista platinaa Yhdysvalloissa
• The Best of Both Worlds (albumi)  (2004)
  platinaa Yhdysvalloissa

[muokkaa] Videot & DVD:t

• Van Halen - Live Without a Net  (1986)
  2-kertaista platinaa Yhdysvalloissa
• Van Halen: Right Here, Right Now - Live  (1993)
  kultaa Yhdysvalloissa
• Van Halen: Video Hits, Vol. 1  (1996)
  platinaa Yhdysvalloissa
• Van Halen: Live Rarities  (2007)

[muokkaa] Singlet

• You Really Got Me  (1978)
• Runnin' with the Devil/Eruption  (1978)
• Jamie's Cryin  (1978)
• Ain't Talkin' 'Bout Love  (1978)
• Dance the Night Away  (1979)
• Beautiful Girls  (1979)
• And the Cradle Will Rock  (1980)
• So This Is Love?  (1981)
• (Oh) Pretty Woman  (1982)
• Dancing in the Street  (1982)
• Secrets  (1982)
• Jump  (1983)
• I'll Wait  (1984)
• Panama  (1984)
• Hot for Teacher  (1984)
• Why Can't This Be Love  (1986)
• Dreams  (1986)
• Love Walks In  (1986)
• When It's Love  (1988)
• Black and Blue  (1988)
• Finish What Ya Started  (1988)
• Cabo Wabo  (1988)
• Feels So Good  (1989)
• Top of the World  (1991)
• Runaround  (1991)
• Poundcake  (1991)
• The Dream Is Over  (1992)
• Right Now  (1992)
• Man on Mission  (1992)
• Jump (Live)  (1993)
• We Won't Get Fooled Again  (1993)
• Seventh Seal  (1995)
• Not Enough  (1995)
• Don't Tell Me (What Love Can Do)  (1995)
• Can't Stop Lovin' You  (1995)
• Amsterdam  (1995)
• Me Wise Magic  (1996)
• Humans Being  (1996)
• Can't Get This Stuff No More  (1997)
• Without You  (1998)
• One I Want  (1998)
• Fire in the Hole  (1998)
• Up for Breakfast  (2004)
• It's About Time  (2004)

[muokkaa] Lähteet

1. ↑ ^{1,0 1,1} 1999 Dutch Van Halen Fan Club Interview with Michael Anthony
2. ↑ ^{2,0 2,1} Press Release julkistettu 2004 Van Halenin konserttikiertueella
3. ↑ 2004 [1]
4. ↑ http://www.glidemagazine.com/hiddentrack/?p=254

[muokkaa] Katso myös

• Luettelo Van Halenin kappaleista
• Sammy Hagar
• Jan Van Halen