David Lee Roth

Wikipedia

David Lee Roth
Syntynyt:	1954
Taiteilijanimet:	Diamond Dave, D.L.R
Kotipaikka:	Yhdysvallat
Aktiivisena:	1974-
Tyylilajit:	Rock Hard rock
Ammatit:	laulaja, ensihoitaja, radiojuontaja, näyttelijä, kirjailija
Soittimet:	Kitara
Yhtyeissä:	Van Halen Soolo
Levy-yhtiöt:	Warner Bros.
MusicBrainz

David Lee Roth (s.10. lokakuuta 1954 Bloomington, Indiana, Yhdysvallat) on yhdysvaltalainen muusikko, kirjailija, näyttelijä ja radio-DJ. Hän tuli alun perin tunnetuksi Van Halen -yhtyeen laulajana ja keulamiehenä. David Lee Rothin tekivät tunnetuksi vahva lavakarisma ja persoonallinen ääni. Van Halen -aikoina hän oli paljon lööppijulkisuudessa rankan elämäntyylin vuoksi.

Vuonna 1985 hän erosi Van Halenista erimielisyyksien takia, jotka olivat hänen ja yhtyeen kitaristin Eddie Van Halenin välisiä. Hänen tilalleen tuli Sammy Hagar. Hän lähti menestyksekkäälle soolouralle, jossa hänen taustayhtyeissään toimi varsin lahjakkaita artisteja. Mm. Steve Vai, Jason Becker sekä Billy Sheehan. Kuuluisin soolouralla tehty kappale lienee Yankee Rose, jonka alussa Steve Vai "puhuu" kitarallaan DLR:n kanssa. Muita hittejä ovat mm. California Girls, Just Like Paradise ja Just A Gigolo/I Ain't Got Nobody.

Sisällysluettelo 1 Historia 1.1 Lapsuus 1.2 Van Halen -ajat 1.3 Sooloura 2 Albumit 2.1 Van Halen 2.2 Sooloura 3 Aiheesta muualla

[muokkaa] Historia

[muokkaa] Lapsuus

David Lee Roth on silmälääkäri Nathan Rothin ja Sibyl Rothin poika. Hänellä on kaksi siskoa, Allison ja Sibyl. Hänen isovanhempansa olivat Liettuasta tulleita siirtolaisia. Hänen isoisänsä Manny Roth oli yrittäjä, joka omisti kuuluisan yökerhon Cafe Wha?:n New York Cityssä. 1960 -luvun alussa yökerhossa esiintyi mm. Bob Dylan ja Jimi Hendrix. "The Wha":ssa oleskelemalla David Lee Roth sai ensikosketuksensa showbisnekseen.

Roth valmistui The Webb Schoolista Kaliforniasta ja John Muir High Schoolista Pasadenasta. Myöhemmin hän kävi Pasadena City Collegea, kuten myös muut Van Halenin jäsenet, mutta ei ikinä valmistunut.

[muokkaa] Van Halen -ajat

Roth pääsi Los Angelesin rock -skeneen mukaan Van Halenin laulajana. Tarina kertoo, että vuonna 1974 Roth vuokrasi PA -laitteistoaan Eddie ja Alex Van Halenille heidän esiintyessään paikallisella klubilla. Veljesten Mammoth -yhtye sai esiintymispalkkiota 50 dollaria, mutta kun mikserin ja kaiuttimien vuokra oli 40$, he päättivät ottaa Rothin mukaan yhtyeeseen. Toisen tarinan mukaan silloinen kitaristi-laulaja Eddie Van Halen halusi keskittyä vain kitaransoittoon ja kun he näkivät David Lee Rothin laulamassa karaokessa Ice Cream Man -kappaletta (joka päätyi myös Van Halenin debyyttialbumille), he päättivät ottaa Rothin laulajakseen. Roth ehdotti vähän ajan kuluttua, että yhtyeen nimen voisi vaihtaa veljesten sukunimen mukaan Van Haleniksi. Van Halen olikin jo vuonna 1977 koko Kalifornian huulilla, ja viimeistään yhtyeen julkaistua 1978 debyyttialbuminsa, siitä alkoi tulla myös kaupallisesti menestynyt.

Vähän Van Halenin debyyttialbumin julkaisemisen jälkeen, Rothista tuli tunnettu mahtailevan esiintymistyylinsä sekä villin käytöksensä vuoksi. Hänestä tuli nopeasti myös mediakuuluisuus; hänen asiatonta huumoria sisältäviä lausahduksiaan lainattiin jatkuvasti. Myös kritiikkiä tuli: arvostettu The Rolling Stone -lehti kertoi Rothin olevan "vastenmielisin laulaja koko ihmisen historiassa, joka on huomattava saavutus rockin pitkässä historiassa ja kovassa kilpailussa" (the most obnoxious singer in human history, an achievement notable in the face of long tradition and heavy competition). Tällä ei kuitenkaan ollut suosioon suurta vaikutusta. Rothin laulutyyliä on kuvailtu enemmän fyysiseksi kuin tekniseksi, näyttäväksi. Rothin bluesahtava baritoniääni ja persoonalliset huudot huilurekisterissä yhdistettynä humoristisiin ja usein camp-henkisiin sanoituksiin, toivat toivotun lisän Van Halenin soundiin. Rothin kyky rääkyä vahvasti säröisenä korkealta, kuulostaen lähes junan vihellykseltä, oli vaikeasti matkittava ja varsin persoonallinen.

Vuodesta 1979 vuoteen 1984 Van Halen julkaisi lisää albumeita: Van Halen II, Women and Children First, Fair Warning,Diver Down ja 1984. Jokainen lisäsi julkista suosiota ja vähensi kritiikkiä. Vuonna 1983, Van Halenille maksettiin miljoona dollaria yhden setin soittamisesta US Festivaleilla Kaliforniassa. Heistä tuli näin yksi kahdesta yhtyeestä, jolle on ikinä maksettu näin paljon yhdestä esiintymisestä. Toinen näistä oli festivaalien toinen pääesiintyjä David Bowie. Van Halen saavutti suurimman suosionsa 1984 -albumin myötä, kun he saivat ensimmäisen singlensä ("Jump") Billboardin ensimmäiselle sijalle. Vain vähän tämän jälkeen jännite kasvoi Rothin ja muun yhtyeen, erityisesti Eddie Van Halen välillä. Alkuvuodesta 1985, kun Roth oli vielä Van Halenin jäsen, hän julkaisi soolo-EP:n "Crazy From The Heat", jonka singleistä "Just a Gigolo/I Ain't Got Nobody" sekä "California Girls" saavuttivat suurta suosiota. Myös kappaleista tehdyt musiikkivideot olivat suosittuja Rothin luomien, videoissa esiintyvien hulvattomien hahmojen vuoksi.

[muokkaa] Sooloura

Huhtikuussa 1985, Roth erosi Van Halenista. Yleisimmän teorian mukaan yhtyeen hajottaneet jännitteet Rothin ja kitaristi Eddie Van Halenin välillä johtuivat suurimmaksi osaksi Eddien halusta ottaa musiikkiin mukaan kosketinsoittimia, syntetisaattoreita ja mahtipontisia voimaballedeita. Yleisesti ottaen Eddie halusi raskaampaa soundia Fair Warningin tapaan, kun Roth halusi ottaa vaikutteita myös kevyemmästä musiikista Diver Downin tapaan. Roth kuvaili vuonna 1998 julkaistussa omaelämäkerrassaan Van Halenin uutta suuntaa "juroksi". Roth halusi nauhoittaa sooloalbuminsa nopeasti, lähteä kiertueelle ja näytellä elokuvissa. Nopea aikataulu oli hänen mielestään välttämätöntä Crazy From The Heatin suosion vuoksi. Omien sanojensa mukaan hän olisi julkaissut uuden albumin Van Halenin kanssa, mutta mielestään muu yhtye koostui apaattisista, veltoista juopoista. Todistetusti Roth ei myöskään pitänyt Eddien käytöksestä, kun hän nauhoitti Michael Jacksonin kanssa kappaleen Beat It kertomatta siitä Rothille, koska pelkäsi että Roth ei antaisi julkaista kappaletta. Roth kirjoitti omaelämäkerrassaan, että hän suostui Eddien osuuteen Beat Itissä, koska uskoi Quincy Jonesin tuottaman kappaleen näyttävän loistavalla tavalla Eddien taitoja ja vaikuttavan näin positiivisesti myös Van Halenin uraan. Toiset uskovat, että Michael Jacksonin kappaleella soittaminen aiheutti Rothin eron yhtyeestä. Joka tapauksessa, Roth on sitoutunut näyttävään, värikkääseen tyyliinsä myös soolouralla, josta on tehty otsikoita ympäri maailman ja joka on aiheuttanut paljon julkista keskustelua.

Loppuvuonna 1985, Roth ilmoitti kokoavansa yhtyeen, jota moni kutsuisi superkokoonpanoksi. Yhtyeeseen kuului kitaristi Steve Vai, basisti Billy Sheehan ja rumpali Gregg Bissonette. Myöhemmin hän ilmoitti Van Halen -tuottajan Ted Templemanin tuottavan yhtyeen debyyttialbumin Eat 'Em And Smile. Albumi oli Rothin paluu raskaampaan hard rock -ilmaisuun ja saavutti runsaasti kaupallista suosiota. Tuon ajan haastatteluissa hän ilmoitti nauhoittaneensa espanjan- ja portugalinkieliset versiot levystä, mutta vain espanjankielinen albumi ilmestyi nimellä Sonrisa Salvaje. Eat 'Em And Smile -kiertue oli yksi menestyneimmistä kiertueista vuonna 1986.

Van Halenin ensimmäinen albumi 5150 uuden laulajan Sammy Hagarin kanssa saavutti suuremman kaupallisen menestyksen kuin Eat 'Em And Smile, mutta kriitikoiden mielestä se oli menettänyt Rothin aikaisen särmänsä. Van Halen nimesi seuraavan albuminsa nimellä OU812 (Oh, you ate one too?, "sinäkin söit yhden?") pilkatakseen Rothin albumia (Eat 'Em And Smile, "syö heidät ja hymyile").

Alkuvuonna 1988 Roth julkaisi albumin Skyscraper, huomattavasti kokeellisemman teoksen kuin ensimmäinen sooloalbumi. Se sisälsi Rothin kuuluisimman kappaleen "Just Like Paradise", josta tuli maailmanlaajuinen hitti. Skyscraperin tuottivat Roth sekä kitaristi Steve Vai, jonka vaikutus oli uudella albumilla selvästi kuultavissa. Albumi sisältää muhkeita monen kerroksittaisen kitararaidan muodostamia osuuksia, jotka erottavat sen enemmän "Van Halenmaisesta" "Eat 'Em And Smilestä". Albumi myi Yhdysvalloissa platinaa ja saavutti kuudennen sijan Billboardin albumilistalla. Yllättäen siitä ei kuitenkaan tullut yhtä suurta kaupallista menestystä kuin ensimmäisestä sooloalbumista. Vain vähän aikaa albumin julkaisun jälkeen, Billy Sheehan ilmoitti jättävänsä yhtyeen. Tilalle otettiin kiertuebasistiksi Matt Bissonette, joka soitti yhtyeessä lähes vuoden. Levyä seuranneella kiertueella Rothilla oli valtavia lavarakennelmia, hän mm. surffasi yleisön yllä köydessä riippuvalla surffilaudalla ja esiintyi nyrkkeilykehän sisällä. Molemmat näistä spektaakkeleista ovat nähtävillä "Just Like Paradisen" musiikkivideolla.

Koko yhtye soitti myös lavalla calypso -osion, jossa oli mm. karibialaisia metallirumpuja. Esiintymisiin kuului myös ns. "unplugged" -osio, jossa yhtye esitti akustisia covereita tunnetuista 1950 -luvun rock n' roll -kappaleista, kuten Evelyn Brothersin Wake Up Little Susie. Kiertue oli huima menestys ja sai monissa lehdissä ylistäviä kommentteja. Eräässä Sounds Magazinen arvostelussa yhtyeen keikkaa St. Louisissa kehuttiin "hienoimmaksi rockshowksi tällä planeetalla ("the greatest rock show on earth") ja Kerrang Magazine tiivisti kiertueen sanoihin "älä ohita tätä tai menetät jotain todella vaikuttavaa" (don't blink it or you'll miss it spectacular") ja joka sai toimittaja Mick Wallin "ryntäämään hakemaan uusia pattereita sydämentahdistimeensa" ("scrabbling to put new batteries into his pacemaker"). Huolimatta kriitikoiden ylistyksestä ja huikeasta kaupallisesta menestyksestä, Steve Vai jätti yhtyeen liittyäksensä Whitesnakeen.

Vuonna 1990 Roth julkaisi albumin A Little Ain't Enough, joka oli hiottu suurelle yleisölle. Albumin tuotti Bob Rock ja se saavutti RIAAN kultalevymerkinnän. Vain 21 -vuotias Jason Becker soitti albumilla kitaraa, mutta kun hänellä todettiin ALS-tauti, kiertueelle hänet korvattiin Joe Holmesilla. A Little Ain't Enough -kiertueen lavarakennelmiin kuului mm. patsaita, jotka sylkivät viskiä Rothin yleisöön sekä jättiläismäiset jalat haarat levällään päällään revityt verkkosukat. Kuitenkin grungen tullessa vuoden 1991 lopussa, Rothin kiertueelle ei riittänyt yleisöä totuttuun tapaan.

Vuonna 1993 Roth pidätettiin New York Cityn Washington Square Parkista hänen ostaessaan oman kuvailunsa mukaan "$10 worth of Jamaican, bunk reefer maan" eli kymmenellä dollarilla kannabista peitetehtävissä olevalta poliisikonstaapelilta. Pidätys aiheutti valtavat otsikot ja siitä tuli iltauutisten pääuutisaihe. Myöhemmin, kun Howard Stern kysyi Rothilta, oliko pidätys vain julkisuustemppu, Roth vastasi: "Howard, in New York City this small of a bust is a $35 traffic citation. It literally says 'Buick, Chevy, Other'. Your dog poops on the sidewalk, it's $50. If I was looking for publicity, I would have pooped on the sidewalk."

Roth julkaisi albumin Your Filthy Little Mouth vuonna 1994. Albumi oli suurelle yleisölle liian kokeellinen, sisältäen elementtejä rockista, countrysta, reggeasta, hip hopista sekä housebandien musiikista. Se sisälsi esimerkiksi kappaleen Cheating Heart Cafe, joka oli duetto kuuluisan kantrilaulajan Travis Trittin kanssa. Levy ei myynyt kovin hyvin, eikä saavuttanut edes kultalevystatusta. Roth alkoi esiintyä pienemmillä areenoilla USAssa.

Kuitenkin, Rothille jäi paljon uskollisia faneja. Rothin Van Halen -eron jälkeen hänestä on tullut länsimaisen pop-kulttuurin ikoni. Tänäkin päivänä ero Rothin puolella ja Van Halenin puolella olevien ihmisten välillä on selvä. Esimerkiksi vuonna 1993 ilmestyneessä elokuvassa Airheadsissa kerrottiin, että Rothin puolella pysyneet ihmiset ovat "cool", kuitenkin hahmo joka oli pysynyt Van Halenin puolella oli "aivopesty poliisin taholta", viitaten Rothin kannabispidätykseen. Samaan tyyliin vuonna 2001 elokuvan Joe Dirt samanniminen päähenkilö kertoi olevansa "Van Halen -fani eikä 'Van Hagar' -fani".

Vuonna 1995 Roth suunnitteli ja esitteli ns. aikuisille tarkoitetun näytöksen Las Vegasin kasinoissa. Mukana oli puhallinorkesteri, johon kuului Nile Rodgers, Edgar Winter sekä Miami Sound Machinen jäsenet. Näytöksessä oli mukana myös eksoottisia tanssijoita, jotka olivat Rothin mukaan "niin suloisia, että he varmaan paskantavatkin sokeria" ("they're so sweet, I bet they shit sugar").

Eläessään New Yorkissa 1990 -luvun lopussa asti, hän on kouluttautunut ensihoitajaksi ja "työskennellyt kaduilla" ambulanssin sairaanhoitajana. Oletetusti hän on kertonut ajoittain tarinoita työstään radio-ohjelmassaan.

Vuonna 2007 David Lee Roth tuli takaisin Van Haleniin ja he ovat tekemässä kiertuetta tällä hetkellä.

[muokkaa] Albumit

[muokkaa] Van Halen

• Van Halen  (1978)
• Van Halen II  (1979)
• Women and Children First  (1980)
• Fair Warning  (1981)
• Diver Down  (1982)
• 1984  (1983)
• The Best of Volume I (1996) lauloi kahdessa uudessa kappaleessa ("Can't Get This Stuff No More" ja "Me Wise Magic")

[muokkaa] Sooloura

• Crazy from the Heat  (EP, 1985)
• Eat 'Em and Smile  (1986)
• Skyscraper  (1988)
• A Little Ain't Enough  (1991)
• Your Filthy Little Mouth  (1994)
• The Best  (1997)
• DLR Band  (1998)
• Diamond Dave  (2003)
• Strumming With The Devil (2006)

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Virallinen kotisivu
• Fanisivu