Bassokitara
Wikipedia
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä tai viitteitä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia lähteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa. |
Bassokitara, sähköbasso tai pelkkä basso on sähkökitaran esimerkin mukaan tehty sähköinen kielisoitin, jossa on yleensä neljä, joskus myös viidestä seitsemään paksua kieltä, ja mikrofonit. Se korvasi kontrabasson ja nousi populaarimusiikin keskeisimpien soittimien joukkoon 1950-luvun lopussa.
Paul Tutmarc kehitti 1930-luvulla kitaran tyylisen 4-kielisen basson, jota pidettiin sylissä kitaran tavoin, mikä oli outoa kontrabasson soittotapaan verrattuna. Audiovox-merkin myyntikatalogissa (1935–36) oli ensimmäinen nauhallinen, 4-kielinen sähköbasso. Soitinta kuvailtiin: "Kitaran muotoisena tätä uutta soitinta on helpompi soittaa ja kuljettaa." Myös nauhat helpottivat äänien löytämistä, ja tekivät uudesta soittimesta helpon oppia. Ensimmäiset kaupallisesti menestyneet sähköiset bassokitarat kehitti Leo Fender 1950-luvulla. Yleisimmissä bassokitaratyypeissä on neljä kieltä, jotka on viritetty kontrabasson tapaan säveliin E, A, D ja G, mutta muitakin yleisiä virityksiä (esim. A, D, G, C) alettiin käyttää. Myös viisi- ja kuusikieliset bassokitarat ovat suhteellisen yleisiä. Viisikielisessä on lisäksi matala H (Amerikkalaisittain B)-kieli ja kuusikielisessä matalan H:n lisäksi c-kieli. 5-kielisissä bassoissa matalin kieli voi myös olla F#, 6-kielisissä myös C:n paikalla voi olla F. Akustisia bassokitaroita on, mutta niitä käytetään harvemmin, pääasiassa kevyessä akustisessa musiikissa.
Bassokitarat jaetaan yleensä lyhytskaalaisiin, normaaliskaalaisiin ja pitkäskaalaisiin soittimiin sen mukaan, miten pitkä kielen soiva osa eli mensuuri on. Lyhytskaalaisen bassokitaran (esimerkiksi Fender Mustang Bassin) kaula on tavallisia bassokitaroita lyhyempi ja nauhojen väli kapeampi. Pitkäskaalaisen bassokitaran kaula on usein tavallista pitempi. Pitkäskaalainen bassokitara voidaan helpommin virittää alavireiseksi, jolloin matalamman rekisterin nuotit soivat tarkemmin kieleen kohdistuvan kovemman jännityksen ansiosta. Lyhytskaalaisten bassojen mensuuri on yleensä 30-33 tuumaa, normaaliskaalaisten 34 tuumaa ja pitkäskaalaisten 35 tuumaa tai enemmän.
Kieliä näppäillään yleensä sormilla, mutta plektran käyttö on myös yleistä. Plektra tuottaa hieman "terävämmän" ja selvemmän äänen, sormilla aikaan saa pehmeän äänen.
Rockyhtyeissä bassokitara on lähes pakollinen soitin. Yleensä basisti soittaa bassolla yksinkertaista ja helppoa komppia tai kuviota. Basisteilla on erityisen merkittävä rooli intensiivistä rytmiä korostavassa funk-musiikissa sekä usein myös jazzissa. Eri musiikkityylien historiasta löytyy useita tunnustettuja virtuoosibasisteja.
Funkin myötä tunnetuksi tuli myös slap bass, joka tunnetaan myös nimellä "peukutus" (engl. slapping). Siihen liittyy kahdenlaista tekniikkaa. Alempia kieliä (E, A) isketään peukalolla, jolloin saadaan aikaan perkussiivinen efekti (engl. thumping). Tämä tekniikka yhdistetään ylempien kielten näppäykseen, jossa etu- tai keskisormella vedetään kieliä alhaalta päin, jolloin kieli iskeytessään otelautaan saa aikaan hyvin terävän äänen (engl. popping). Näiden tekniikkojen yhdistelyjen lisäksi slap bass -tyyliin kuuluu myös tiettyjen äänten vaimennus sormien (engl. damping) tai kämmenselän (engl. palm muting) avulla, sekä äänen muodostaminen pelkästään 'vasaroimalla' se vasemmalla kädellä (engl. hammer-on). Peukutuksessa voidaan myös käyttää plektran kaltaisia apuvälineitä, kuten Funk Fingers.
Useimmiten sähköbassolla tuotetaan puhdasta ja matalaa ääntä, mutta basistit voivat myös hyödyntää etuasteeseen yliohjattua äänisignaalia, joka tuottaa putkivahvistimilla särön tai transistorivahvistimien kanssa käytettyjä erillisiä efektipedaaleja sähkökitaristien tapaan.
Useimmissa bassoissa on muiden kitaroiden tapaan nauhat otelaudalla erottamassa sävelet toisistaan. Jotkut bassokitaristit suosivat kuitenkin nauhattomia bassoja, joilla voi soittaa lukemattoman määrän mikrotonisia säveliä.
