Suomen itsenäistyminen

Wikipedia

Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteet, mutta niihin ei viitata. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

Ensimmäisessä maailmansodassa kärsityt tappiot ja sisäiset ongelmat ajoivat Venäjän keväällä 1917 vallankumoukseen ja keisarivalta kaatui. Suomi käytti tilaisuutta hyväkseen ja alkoi tunnustella mahdollisuutta itsenäistymiseen. Aleksandr Kerenskin johtama Venäjän väliaikainen hallitus suhtautui kielteisesti Suomen itsenäistymispyyntöihin ja ilmoitti asiasta voitavan päättää vasta, kun perustuslakia säätävä kokous alkaisi. Sosiaalidemokraatit ehdottivat Suomen valtiopäivillä maaliskuussa 1917 itsenäisyyden julistamista, mutta porvaripuolueet olivat sitä vastaan. Eduskunnan julistautuessa korkeimmaksi valtiomahdiksi (Suomen suuriruhtinaan vallan saaneen Venäjän väliaikaisen hallituksen yli) heinäkuussa, oli osa porvaripuolueiden edustajia vastustanut valtalakia sosiaalidemokraattien kannattaessa sitä.

Väliaikaisen hallituksen kukistuttua lokakuun vallankumouksessa marraskuussa 1917 Suomen poliittiset piirit jakautuivat kahtia sen suhteen, miten itsenäisyyttä pitäisi tavoitella. Porvarilliselle linjalle oli ongelmallista, että ainoa venäläinen osapuoli, joka kykeni edes jollain tasolla neuvotteluihin, olivat bolsevikit. Porvarilliset halusivat hakea itsenäisyyden tunnustusta lännestä, kun taas sosiaalidemokraatit halusivat tunnustuksen bolsevikeilta.

Sisällysluettelo 1 Itsenäisyysjulistus 2 Julistetun itsenäisyyden tunnustaminen 2.1 Itsenäisyyden tunnustaminen maittain 3 Kirjallisuutta

[muokkaa] Itsenäisyysjulistus

Pääartikkeli: Suomen itsenäisyysjulistus

Senaatti antoi itsenäisyysjulistuksen eduskunnalle 4. joulukuuta 1917. 6. joulukuuta eduskunta kokoontui ja hyväksyi esityksen porvarilliselta pohjalta. Julistuksen sanamuodosta jouduttiin äänestämään. Sosiaalidemokraattien esityksessä korostettiin itsenäistymistä sovinnossa Venäjän kanssa, kun taas porvaripuolueitten esityksessä Venäjää ei mainittu. Äänestyksessä porvarillinen esitys voitti. Itsenäistyminen oli aiemminkin samana vuonna jakanut eduskuntaa puoluerajojen mukaan. Ennen Venäjän lokakuun vallankumousta, kesällä 1917, eduskunnan julistautuessa korkeimmaksi valtiomahdiksi Suomen suuriruhtinaan vallan saaneen Venäjän väliaikaisen hallituksen ohitse, oli enemmistö porvaripuolueiden edustajista vastustanut valtalakia sosiaalidemokraattien kannattaessa sitä.

Suomen itsenäisyys- ja kansallispäiväksi vakiintui myöhemmin itsenäisyysjulistuksen hyväksymispäivä, joulukuun kuudes.

[muokkaa] Julistetun itsenäisyyden tunnustaminen

Tämän jälkeen oli olennaista hakea tunnustusta ulkovalloilta. Keskeiset maailman valtiot eivät kuitenkaan suostuneet tunnustamaan itsenäistä Suomea, ennen kuin bolsevikkien johtama neuvosto-Venäjä sen tekisi. Saksakin edellytti, että Venäjä, jonka kanssa sillä oli ollut aselepo 5. joulukuuta 1917 alkaen, tunnustaisi Suomen itsenäisyyden ensiksi.

Suomen itsenäisyys ei kuitenkaan saanut Venäjän väliaikaisen hallituksen seuraajien, bolsevikkeja vastaan vielä taistelevien ja länsivaltoihin suhteissa olevien valkoisten armeijoiden ylläpitämien hallitusten tunnustusta, koska ne pitivät kiinni yhtenäisen ja jakamattoman Venäjän periaatteesta. Kun tämä ei ollut mahdollista, pyrki P. E. Svinhufvudin hallitus hankkimaan tunnustuksen bolsevikkienemmistöiseltä Venäjän hallitukselta, kansankomissaarien neuvostolta. Se avasi samalla mahdollisuuden sille, että Venäjän kanssa rauhaan pyrkivä Saksa voisi tunnustaa Suomen itsenäisyyden heti Venäjän jälkeen.

Tunnustus itsenäisyydelle saatiin Leninin johtamalta Venäjän hallitukselta hieman ennen vuodenvaihdetta 31. joulukuuta 1917 (18.12. juliaanista kalenteria) ja virallinen päätös tuli 4. tammikuuta 1918 (22.12.1917 juliaanista). Leninin tarkoituksena oli tukea itsenäistymistä siksi, että sisällissodan mahdollisuus voitaisiin "kansallistaa" entisen Venäjän keisarikunnan osissa, jotta itsenäistyneet valtiot eivät joutuisi taisteluun bolševikkeja vastaan eivätkä näin saisi itsenäisyyspyrkimyksilleen tukea Venäjän valkoisilta. Johtoajatuksena oli se, että ainakin ns. vähempimerkityksellisillä alueilla kansalliset vallankumoukset aiheuttaisivat tilanteen, missä voittava punainen puoli hakisi tukea neuvosto-Venäjästä ja lopulta liittyisi siihen.^lähde?

Venäjän tunnustuksen jälkeen Ranska ja Ruotsi tunnustivat Suomen 4. tammikuuta sekä Saksa 6. tammikuuta (tosin oman ilmoituksensa mukaan de facto myös 4. tammikuuta). Yhdistyneen kuningaskunnan ja Yhdysvaltojen tunnustukset tulivat keväällä 1919 Suomen sisällissotaa seuranneen saksalaissuuntauksen päätyttyä ja ensimmäisten itsenäisyyden ajan eduskuntavaalien jälkeen.

[muokkaa] Itsenäisyyden tunnustaminen maittain

Neuvosto-Venäjä	4. tammikuuta 1918
Ranska	4. tammikuuta 1918
Ruotsi	4. tammikuuta 1918
Saksa	4. tammikuuta 1918
Kreikka	5. tammikuuta 1918
Norja	10. tammikuuta 1918
Tanska	10. tammikuuta 1918
Sveitsi	11. tammikuuta 1918
Itävalta-Unkari	13. tammikuuta 1918
Alankomaat	28. tammikuuta 1918
Espanja	21. helmikuuta 1918
Turkki	21. helmikuuta 1918
Bulgaria	27. helmikuuta 1918
Argentiina	11. toukokuuta 1918
Persia	23. heinäkuuta 1918
Siam	9. lokakuuta 1918
Puola	8. maaliskuuta 1919
Yhdistynyt kuningaskunta	6. toukokuuta 1919
Yhdysvallat	7. toukokuuta 1919
Japani	23. toukokuuta 1919
Belgia	10. kesäkuuta 1919
Chile	17. kesäkuuta 1919
Peru	23. kesäkuuta 1919
Italia	27. kesäkuuta 1919
Uruguay	18. elokuuta 1919
Liechtenstein	27. lokakuuta 1919
Portugali	19. joulukuuta 1919
Brasilia	26. joulukuuta 1919
Kolumbia	31. joulukuuta 1919
Romania	8. huhtikuuta 1920
Venezuela	18. huhtikuuta 1920
Panama	17. toukokuuta 1920
Ecuador	25. kesäkuuta 1920
Unkari	23. elokuuta 1920
Paraguay	3. kesäkuuta 1921
Luxemburg	25. lokakuuta 1921
Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunta	27. heinäkuuta 1922
Afganistan	17. heinäkuuta 1928
Albania	1. joulukuuta 1928

[muokkaa] Kirjallisuutta

• Hentilä, Jussila ja Nevakivi: Suomen poliittinen historia 1809–1999.