Elokuva Suomessa

Wikipedia

Suomalainen elokuva sai alkunsa 1900-luvun alkupuoliskolla.

Sisällysluettelo

1 Historia
2 Menestys
3 Tapahtumat
4 Elokuva-arkisto
5 Tunnettuja suomalaisia elokuvaohjaajia
6 Lähteet
7 Aiheesta muualla
8 Kirjallisuutta

[muokkaa] Historia

Suomi-Filmin ja Oy Suomen Filmiteollisuuden perustaja Erkki Karu.

Tätä artikkelia on pyydetty väliotsikoitavaksi, koska se parantaa luettavuutta ja selkeyttä.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä laatuvaatimuksia.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tarkennus: Jäsentely, wikitystä lisää

[muokkaa] Autonomian ajan elokuva

Suomalaisen elokuvakulttuurin lähtökohdaksi on katsottu ranskalaisten Lumière-veljesten elokuvien esityksien aloittaminen Helsingissä 28.6.1896. Vuosisadan lopun aikana elokuvien esittäminen laajentui koko maahan ennen muuta kiertävien elokuvateatterien toiminnan myötä. Tunnetuin esittäjistä, "operatööreistä" kuten elokuvahistorian termi kuuluu, oli Oskar Alonen, jonka kiertue 1899 kattoi jo maantieteellisesti koko maan.

Ensi yritykset pysyvän elokuvateatteritoiminnan vakiinnuttamiseksi epäonnistuivat, mutta 1900-luvun ensi vuosikymmenellä teatterien määrä eri paikkakunnilla alkoi kasvaa. Ensimmäisenä paikkansa vakiinnutti vuonna 1904 toimintansa aloittanut Maailman ympäri –elokuvateatteri. Sen omisti valokuvaamo Atelier Apollon perustaja K. E. Ståhlberg, jonka ensimmäiset avaukset elokuvan esittämiseen olivat peräisin jo 1800-luvun lopulta.

Elokuvien vakiintuneiden esityspaikkojen ja -mahdollisuuksien myötä syntyi myös tarve kotimaiseen elokuvatuotantoon. Helsingin Sirkusmaneesissa tilapäisesti toiminut American Biograph oli ensimmäinen elokuvia Suomessa valmistanut yhtiö. Ruotsalaiseksi arvellun yhtiön toimenkuvaan kuului myös elokuvien tekeminen esityspaikkakunnalla. Vuodenvaihteen 1904-1905 molemmin puolin Helsingissä esityksiä järjestänyt yritys esitti teatterissaan dokumenttielokuvia, joita se oli itse kuvannut kaupungissa. Ne eivät ole säilyneet nykypäivään.

Paras säilynyt näyte autonomian ajan lyhytelokuvista on vuonna Berliinin matkamessuille valmistunut elokuva Finland (1911), joka oli Atelier Apollon ja Suomen Matkailutoimiston yhteyteen perustetun messukomitean yhteinen tuote. Lähes puolen tunnin esitys koostuu noin 30 yhteen kompiloidusta lyhytelokuvasta. ^[1]

Näytelmäelokuvatuotanto käynnistyi K. E. Ståhlbergin omistaman Atelier Apollon laajennettua toimintaansa elokuviin. Ensimmäinen näytelmäelokuva oli käsikirjoituskilpailun tuloksena syntynyt Salaviinanpolttajat vuonna 1907. Sen tekijäkuntaan kuului monta elokuvan pioneerina pidettävää henkilöä.

Kansallisteatterin näyttelijä Teuvo Puro, joka esitti myös Salaviinanpolttajien pääosaa, lienee ollut vahvasti kiinni myös ohjaustyössä, toiseksi toteuttajaksi on mainittu ruotsalainen kreivi, taidemaalarina tunnettu Louis von Sparre. Elokuvan kuvaaja Frans Engström oli alun perin ruotsalainen, Ståhlbergin yhtiöön palkkaama kuvaaja, ja hän koulutti alalle kaksi toimijaa, kuvausapulaisina toimineet Hjalmar Hårdhin ja Oscar Lindelöfin. Järjestäjänä oli myöhempien aikojen lavastajamestari ja ohjaaja Karl Fager.

Sakari Toiviaisen mukaan elokuvatuotanto Suomessa oli itsenäisyyden ensivuosiin asti ”suppeaa ja haparoivaa, mutta löysi vähitellen linjansa kansallisen identiteetin ja kulttuurin rakennustyöstä: kansalliset aiheet olivat arvo sinänsä, samalla kun korostettiin kotimaisen tuotannon tärkeyttä, eroa ja kilpailuasetelmaa ulkomaiseen elokuvaan nähden". ^[2]

[muokkaa] Elokuvateollisuuden synty 1920-luvulla

Autonomian ajan elokuvatuotanto ei vakiinnuttanut asemaansa. Suomalaisen elokuvateollisuuden rakentamisen näkökulmasta tärkein yhtiö koko 1920-luvun oli vuonna 1919 perustettu Suomen Filmikuvaamo, joka vaihtoi nimensä Suomi-Filmiksi 1921. Yhtiön johdossa toimineen Erkki Karun (1887-1935) panos oli ratkaiseva sekä taiteellisesta että elokuvayrittämisen näkökulmasta. Karu oli kuolemaansa saakka keskeinen toimija kahden suurimman elokuvayhtiön, Suomi-Filmin ja Suomen Filmiteollisuuden perustajana, johtajana ja ohjaaja-käsikirjoittajana. Suomi-Filmin lyhenne on yleisesti Su-Fi, joka on historiankirjoittajien luomus; Suomen Filmiteollisuudesta käytetään sen logosta tuttua lyhennettä SF.

Elokuva-ala laajeni jo 1920-luvun alussa siinä mielessä, että sanomalehdissä alettiin arvostella elokuvia, yleensä nimimerkin suojissa. Elokuva oli nimenä keksitty vuonna 1927. Muita tohtori Artturi Kanniston keksintöjä tuolloin olivat sanat elokuvateatteri ja valkokangas. Sitä ennen puhuttiin elävistä kuvista, elävistä valokuvista, filminäytelmistä ja valkoisesta kankaasta.

Karun suomalaiskansallinen linja on nähtävissä hänen ohjauksissaan Nummisuutarit (1923) ja kansainvälistäkin arvostusta saaneessa elokuvassa Koskenlaskijan morsian (1923) sekä kansallisen armeijaa propagoineessa trilogiassa, jonka muodostivat Meidän poikamme (1929), Meidän poikamme merellä (1933) ja Meidän poikamme ilmassa - me maassa (1934).

1920-luvulla toiveita herättävää laajaa kansainvälistä levitystä sai myös ensi kerran jo vuonna 1911 kuvattu, mutta teknisistä syistä silloin ilmestymättä jäänyt Anna-Liisa. Vuoden 1921 version, joka myytiin Ruotsiin, Norjaan, Ranskaan ja Yhdysvaltoihin, ohjasivat jo Salaviinanpolttajissa mukana olleet Teuvo Puro ja Jussi Snellman. Anna-Liisan kuvaajana toimi Karun Suomeen löytämä Kurt Jäger, joka rakensi Suomi-Filmille tarvittavat laboratoriot. Ensimmäisen maailmansodan lentäjänä toiminut Jäger aloitti Suomessa ilmakuvauksen, jolle löytyi sijaa erityisesti dokumenttielokuvassa.

Elokuva on leimallisesti kansainvälistä. Jäger ei ollut ainoa ulkomaalainen toimija Suomen elokuva-alalla. Elokuvantekijöiksi nousivat jo 1920-luvulla monet seuraavalta, äänielokuvan vuosikymmeneltä tutut elokuvantekijät: Valentin Vaala ja Theodor Tugai. Vaala oli venäläistä sukua, Tugain eli Teuvo Tulion sukuhaarat veivät Venäjälle ja jopa Iranin aristokratiaan. Jäger oli saksalainen ja ensimmäisen näytelmäelokuvan kuvaaja Frans Engström oli ruotsalainen Suomeen muuttanut. Seuraavan vuosikymmenen alussa Suomeen saapui Virosta Viron ensimmäisen näytelmäelokuvan ohjannut Theodor Luts. Muita keskeisiä ohjaajia olivat jo 1920-luvulla Kalle Kaarna ja kirjailija Juhani Ahon pojat, suomalaisen dokumentaarielokuvan pioneereihin laskettavat Heikki Aho ja Björn Soldan.

Ulkomaalaisten suuresta osuudesta huolimatta elokuvien aiheet löytyivät suomalaiselta maaseudulta. Poikkeuksia on oikeastaan vain kolme: Erkki Karun komedia Suvinen satu, Kurt Jägerin ja Ragnar Hartwallin kansainvälisyyttä tavoitellut Elämän maantiellä (1927) ja Carl von Haartmanin jännityselokuva Korkein voitto (1929). Von Haartmanin ura oli muutenkin kansainvälinen, hän eli yläluokkaista elämää, valmisti yhteistyöelokuvia väliin epäonnistuenkin saksalaisten hankkeissa ja oli aiemmin toiminu jonkin aikaa myös Hollywoodissa William Wellmanin sotilasneuvonantajana kuuluissa lentosotaelokuvassa Wings (suom. Siivet).

Kansainvälisen pääoman tulolla oli myös vaaransa kansalliselle elokuvayrittämiselle. Elokuvien esittäminen oli vaarassa joutua kansainvälisten suurten elokuvatoimistojen valtaan vuonna 1926-28. Ruotsalaisen Gustaf Molinin hanke kaatui kuitenkin saksalais-amerikkalaisen kartellin kaatumiseen kesällä 1928. Sen jälkeen amerikkalaiset suuret yhtiöt perustivat Suomeen oman toimistonsa ja saksalaisen UFA:n edustus tuli suomalaisille yhtiöille, vuodesta 1933 lähtien Adams-Filmille. Molinin Oy Kosmos-Filmi ja siihen kuuluneet elokuvateatterit jatkoivat olemassaoloaan vielä pitkään.

Dokumenttielokuvalle tyypilliset alalajit ovat tilauselokuvan käytännön tulosta 1920-luvulta: propaganda- , järjestö-, teollisuus-, yritys-, urheilu-, opetus- ja tiede-elokuvat sekä uutisfilmit muokkaantuivat vähitellen tutuiksi elokuvan muodoiksi katsojille. 1920-luvun tärkein lyhytelokuvavalmistamo oli Suomi-Filmi, jonka johtajan Erkki Karun merkittävin menestys oli juuri dokumenttielokuvassa. Vuonna 1922 maailmanmarkkinoille saatettiin ulkoasiainministeriön ja Suomi-Filmin yhteistyönä valmistama Finlandia, kansakuntaa mainostava propagandafilmi, joka osoittautui maailmanmenestykseksi. Sillä on laskettu olleen yli kuusi miljoonaa katsojaa eri puolella maailmaa. Yli puolitoistatuntisesta elokuvasta on säilynyt nykypäivään vain murto-osa.

[muokkaa] Äänielokuvan synty ja kahden suuren yhtiön kilpa

Kansainvälistyminen koki kolauksen, kun äänielokuva löi itsensä läpi maailmalla 1920-luvun loppupuoliskolla. Se, että elokuvasta tuli globaalissa maailmassa entistä enemmän kansallista, ei ollut vain suomalainen ilmiö. Sama kehitys näyttää toteutuneen suuressa osassa maailmaa. Äänifilmatuissa elokuvissa puhuttiin ja laulettiin omalla kielellä, Suomessa suomeksi. Sen myötä syntyi suomalainen yleisö, minkä olemassaoloon suuret suomalaiset elokuvayhtiöt 1930-luvun retoriikassaan hanakasti tarttuivat.

Äänielokuvan tulo Suomeen oli suuri investointi. Kilpailevia järjestelmiä oli useita ja ne olivat kalliita jopa Suomi-Filmin tapaiselle maan suurimmalle alan yrittäjälle. Suomessa amerikkalaisen James Cruzen ohjaama Great Gabbo oli ensimmäinen elokuva, jonka puhekohtauksiin laitettiin suomalaisten näyttelijöiden dubbaus. Aku Korhonen ja Ruth Snellman joutuivat tekemään nauhoituksensa Ruotsissa Råsundassa. Elokuva sai ensi-iltansa 15.10.1930 Kino-Palatsissa. Karu luonnehti Svenska Pressenille tapahtumaa "mielenkiintoiseksi kokeiluksi, mutta jatkossa suomalaisen puhefilmin nauhoittaminen Ruotsissa olisi tietysti taloudellinen mahdottomuus." Karu kehotti ihmisiä odottamaan.^[3]

Suomi-Filmin äänifilmituotantoon siirtymistä edesauttoivat myös huhut, joiden mukaan ulkomaiset tuottajat alkaisivat ulkomaisella pääomalla valmistaa suomenkielisiä äänielokuvia Pariisin ja Tukholman studioissa. Ensimmäinen pitkä äänellinen näytelmäelokuva oli Suomi-Filmin valmistama. Jaakko Korhosen (1890-1935) ohjaama Aatamin puvussa ja vähän Eevankin sai ensi-iltansa Kino-Palatsissa 2.2.1931. Kari Uusitalo kirjoittaa Suomi-Filmin historiassaan, ettei elokuva ollut "täysioppinen", 100 % äänielokuva, sillä se oli alun perin filmattu mykkänä, ja vanhaan tapaan kirjoitetut välitekstit korvasivat vuoropuhelun.^[4] Marraskuussa 1930 Karu kertoikin Elokuva-lehdelle, ettei äänielokuvaan "sentään lennetä", ensin oli kokeiltava synkronisoidulla äänielokuvalla eli sellaisella, jossa on "musiikkia ja laulua", vaikka pitikin sitä Turun Sanomien haastattelussa ensimmäisenä suomalaisena kokoillan äänielokuvana.^[5] Tämän lisäksi elokuvaan synkronisoitiin erilaisia ääniefektejä.

Suomi-Filmi ei ollut vielä keväällä 1931 tarjoamassa markkinoille äänielokuvia. Valentin Vaalan Fennica-Filmille ohjaama Laveata tietä ja Kalle Kaarnan Sarastus Oy:lle tekemä Jääkärin morsian olivat nekin alkujaan mykkäelokuvaksi kuvattu, ja ne täydennettiin jälkisynkronisoidulla musiikilla. Jääkärin morsiamen ensimmäisessä filmatisoinnissa Tauno Brännas, myöhemmin Tauno Palo, lauloi pari laulua. Elokuvan ääni tallennettiin Kurt Jägerin Jägerton-menetelmällä, mutta lauluosuudet tuotti Kööpenhaminassa Nordisk Tonefilm omilla studioillaan. Elokuvan ensi-ilta oli 12.3.1931 Capitolissa ja Arenassa Helsingissä. Yrjö Nybergin ja Lahyn-Filmin kokeilut Turussa ehtivät ensimmäiseksi täydelliseksi äänielokuviksi. Laulua ja tanssia revyyn muodossa tarjoillut "Sano se suomeksi" ymmärrettiin käännekohdaksi, jonka mukana oli astuttu täysi askel 100 % -äänielokuvaan. Näytelmäelokuvissa ensimmäinen täysin suomalaisvoimin valmistunut äänielokuva oli Erkki Karun Suomi-Filmille ohjaama Tukkipojan morsian, joka sai ensi-iltansa Helsingissä 15.11. 1931.^[6]

1930-luvun alkuvuodet olivat suomalaiselle elokuvalle vaikeat. Suomi-Filmi tasapainoili konkurssin partaalla, mitä edesauttoi johtaja Karun keskittyminen elokuvan sijaan pilvenpiirtäjähankkeisiin Helsingin keskustassa. Suomi-Filmistä eroamaan joutunut Karu perusti vuonna 1933 uuden elokuvayhtiön Suomen Filmiteollisuuden. Vuonna 1936 yritys kohosi tuotantoluvuissaan samalle tasolle siihen asti Suomen elokuva-alaa lähes yksin hallinneen Suomi-Filmin kanssa. Karun jälkeen Suomi-Filmin johtoon nousi Risto Orko, jonka elokuva Siltalan pehtoori muodostui kaikkien aikojen menestykseksi ja takasi yhtiölle toimintaedellytykset laman jälkeisessä Suomessa. Karun kuoltua Suomen Filmiteollisuuden johtoon nousi Kotimaisen Työn Liiton toimitusjohtaja T. J. Särkkä, joka ohjasi tulevalla urallaan kaikkiaan 49 elokuvaa.

1930-luvulla Särkkä ja Yrjö Norta olivat tuotteliammat ohjaajat. Niitä kertyi vuoteen 1941 mennessä molemmille 12. Valentin Vaalalle elokuvia oli samana aikana 11, Orkolla 8, kuten myös Orvo Saarikivi, jonka ensimmäinen ohjaustyössä kumppanina oli Hugo Hytönen. Kuuden elokuvan ohjaajia olivat Kalle Kaarna ja Teuvo Tulio, viiden Tapiovaaran lisäksi Wilho Ilmari ja Jorma Nortimo. Vuosikymmenen lopulla ohjauspuikkoihin päässyt Ilmari Unho ehti saada valmiiksi 4 elokuvaa. Muita uusia ohjaajia ennen vuotta 1941 olivat Ossi Elstelä, Roland af Hällström, Jorma Nortimo, Hannu Leminen ja Ville Salminen. Unohtaa ei sovi myöskään Suomen ensimmäistä naisohjaajaa: Glory Leppänen debytoi elokuvalla Onnenpotku vuonna 1936.

1930-luvun elokuvatuotannolla oli tukenaan valtiovallan sille vuonna 1930 myöntämä etu, verovapaus, joka jatkui vuoteen 1941 asti. Näytelmäelokuvien tuotanto lähtikin kasvuun 1930-luvun puolivälissä. Vuoden 1935 neljästä elokuvasta nousu oli jatkuvaa vuoteen 1940 asti, jolloin valmistui peräti 21 näytelmäelokuvaa. Vastaavalla tavalla myös elokuvateatterien määrä kasvoi ollen vuonna 1939 kaikkiaan 388.

Kaikkiaan vuosina 1936-1941 sai ensi-iltansa 101 näytelmäelokuvaa. Niistä Suomen Filmiteollisuus valmisti 39 ja oli siten suurempi kuin kilpailijansa Suomi-Filmi, joka samana aikana valmisti 29 näytelmäelokuvaa ja talvisodan jälkeen ilmestyneen pitkn dokumentaarielokuvan, talvisodan uutismateriaalista kompiloidun elokuvan Taistelun tie (1940). SF:n menestyksiä olivat "elokuvaromanssi" Kulkuri valssi, historiallisromanttinen Kaivopuiston kaunis Regina ja sotilasfarssi Rykmentin murheenkryyni. Suomi-Filmin menestykseimmät elokuvat olivat Siltalan pehtoori (1934), Hella Wuolijoen Juhani Tervapään nimellä kirjoittama Juurakon Hulda, Samuel Sihvon laulunäytelmään pohjaava Jääkärin morsian ja Hilja Valtosen romaaniin perustuva Vaimoke. Kurt Jägerin Jäger-Filmi valmisti 1930-luvulla omana tuotantonaan kahdeksan näytelmäelokuvaa ja tuotti osittain uudelleen leikatun ja suomenkielelle saatetun koosteen Vänrikki Stoolin tarinat ruotsalaisesta mykkäelokuvasta Fänriks Ståls sägner, joka ei menestynyt. Parhaaseen tulokseen yhtiö ylsi aiemminkin filmatisoidulla klassikkonäytelmällä Tukkijoella.^[7]

Suomalaiseen elokuvakulttuuriin vaikutti myös vuonna 1921 perustettu, koko maan kattava Valtion Filmitarkastamo. Sitä oli edeltänyt lähes kahden vuoden ajan Helsinkiin sijoitettu Valtion filmilautakunta, mitä puolestaan edelsi poliisien toimittama paikallinen sensuuri. 1930-luvun yhteiskunnalliset muutokset johtivat tiukan, yksityiskohtaisen sensuuriohjeiston antamiseen, jonka valtiovalta sääti komiteatyöskentelyn päätteeksi lokakuussa 1935. Säännöstö kertoi myös suomalaisten elokuvien tekijöille tarkoin, mikä elokuvissa oli sallittua, mikä taas ei. Suomalaiset elokuvantekijät pääosin noudattivat säännöstöä, mutta taiteilijoille ominaiseen tapaan mieluusti myös koettelivat niitä. Yleisenä linjana voisi sanoa olleen sen, että täyskieltoa elokuvien tuottajat halusivat välttää kaikin keinoin: se merkitsi poliittisen kannanoton niukkuutta ja hakeutumista yhtenäisille linjoille nationalistisen valtiovallan kanssa, mutta eettisen ja moraalisen säännöstön puitteissa rajoja yritettiin rikkoa. Jos sensuuri leikkasi, siitä syntyi julkisuutta, joka oli samalla mainosta elokuville. Elokuvan kokonaan kieltäminen oli tietysti taloudellinen katastrofi. Jos ja kun elokuvanala jostakin valitti 1920- ja 1930-luvulla, oli kyse useimmiten veroista ja sensuurista, tässä järjestyksessä.^[8]

Talvisodassa vain 28-vuotiaana kaatunut Nyrki Tapiovaara ehti ohjata viisi elokuvaa. Hänen elokuvansa olivat osoituksia perinteisten lajityyppien tuntemisesta. Elämäkerran kirjoittaja Sakari Toiviaisen mukaan kirjallisuutemme Juha (1937) ja Miehen tie (1940) ovat velkaa klassikoiden maalaisepiikalle, Varastettu kuolema (1938) jännityselokuvalle, Kaksi Vihtoria (1939) farssille ja Herra Lahtinen lähtee lipettiin (1939) musiikkikomedialle. Tapiovaaran ohjaajan otetta leimaa kuitenkin kokeellisuus ja yhteiskunnallinen kantaaottavuus, eikä hän antanut perinteen estää myöskään hupailujen muuttamista kriittiseksi satiiriksi.^[9] Kaksi viimeksi mainittua Tapiovaaran elokuvaa olivat samalla myös kaikkiaan kuusi elokuvaa valmistaneen Eloseppo Oy:n parhaat menestykset.

Teuvo Tulio on kiistämättä suomalaisen melodraaman mestari, joka irtoaa kuvakerronnassaan ja visuaalisessa näkemyksessään perinteisistä kirjallisista arvoista. Pitkän uran tehneen ohjaajan keskeinen tuotanto ilmestyi parikymmenen vuoden aikana 1936-1956, tärkeimpinä Nuorena nukkunut (1937), Laulu tulipunaisesta kukasta (1938), Sellaisena kuin sinä minut halusit (1944), Rakkauden risti (1946) ja Rikollinen nainen (1952).^[10] Tulion oma tuotantoyhtiö oli nimeltään Tarmo-Filmi Oy. Muita pieniä 1930-luvun valmistamoja olivat Adams-Filmi kolmella elokuvalla, Sampo-Filmi kahdella, minkä lisäksi seitsemän yhtiötä valmisti yhden ainoan elokuvan. Niistä ainoastaan Aho & Soldanin ja Tapiovaaran Juha voidaan laskea menestyneeksi elokuvaksi.

1930-luvun tärkeimmistä näytelmäelokuvan ohjaajista Valentin Vaala teki elokuviaan ainoana suurelle yhtiölle. Suomi-Filmissä työskentely tarkoitti monien lajityyppien hallintaa. Hella Wuolijoen näytelmään perustuva Juurakon Hulda (1937) on osoitus yhteiskunnallisesti vaikuttavistateemoista, Mika Waltarin näytelmiin pohjaavat Gabriel, tule takaisin (1951) ja Omena putoaa (1952) sekä Hilja Valtosen Vaimoke (1936) ja Varaventtiili (1942) komedioista. Hänen ohjaamiaan olivat myös melodraamat Koskenlaskijan morsian (1937) ja Jumalan myrsky (1940), ja hän osoitti kykynsä myös suomalaisen kirjallisuuden filmatisoinneissa tyylilajeista riippumatta, mistä esimerkkejä ovat Loviisa, 1946 ja impressionistisena pidettävään Sillanpää-filmatisointiin Ihmiset suviyössä (1948).^[11]

Valtiovalta antoi Suomessa vuonna 1933 lähinnä saksalaisen esimerkin mukaisesti elokuvateollisuudelle merkittävän signaalin korjaamalla elokuvien leimaverolainsäädäntöä. UUdistuksen jälkeen suomalaisen lyhytelokuvan, siis alle 200 m pitkän filmin esittäminen ennen pääkuvaa laski elokuvalipuille määrättyä veroa 5 %. Tulokset olivat huimaavat. Kun lyhyitä oli tehty ennen lakia vuonna 1932 kaksi tusinaa tehtiin niitä lain voimaantulon jälkeen vuonna 1933 yli 250. Vaikka alkuinnostus selittää suuria lukuja, pysyi lyhytelokuvatuotanto hyvissä kantimissa, lukumäärältään yli sadassa vuosittain koko vuosikymmenen. Elokuvahistoriallisesti alkuinnostus saattoi olla myös ongelma. Monia 1920-luvun dokumentaarikuvauksia pilkottiin sopivan mittaisiksi "veronalennuskuviksi", mikä tuhosi elokuvan originaalin negatiivin. Näin alkuperäiset teokset menetettiin ikiajoiksi, sillä edes esityskopioita ei läheskään aina säästetty.^[12]

Suomalaisen dokumenttielokuvan historian merkkitapauksia on Saksassa koulutuksensa saaneiden Heikki Ahon (1895-1961) ja hänen velipuolensa Björn Soldanin (1902-1953) lyöttäytyminen yhteen elokuvantekijöiksi. Aho & Soldan -yhtiöstä kasvoi 1920-luvun lopulla tärkein pitkien dokumenttien valmistamo. Uutta aluevaltausta merkitsi myös ulkoministeriön tilaustyö Suomi kutsuu (1932-1940), jonka eri versioita esitettiin Suomea esiteltäessä talvisotaan asti. Aho & Soldan valmisti satoja elokuvia, dokumentteja, uutisfilmejä, propagandafilmejä, mainosfilmejä, yritysfilmejä. Juuri Aho & Soldan -elokuvat olivat nostamassa Suomen imagoa maatalousvaltiosta teolliseksi; moderni elokuvassa näkyy selvimmin juuri niissä. Lukumääräisesti suurin valmistaja oli kuitenkin 1930-luvun puolivälissä lyhytelokuvaosastonsa täyteen vauhtiin virittänyt Suomi-Filmi Oy.^[13]

Vuonna 1944 ilmestyneen valtion elokuvakomitean ensimmäisen osamietinnön liitteenä julkaistun tilaston perusteella Kari Uusitalo on laskenut, että Suomessa valmistettiin vuosina 1933—39 yhteensä 1093 kotimaista lyhytelokuvaa. Vuosittaiseksi keskiarvoksi saadaan näin 156 lyhytelokuvaa. Silloisten suurimpien lyhytelokuvavalmistamoiden kesken tämä määrä jakautui seuraavasti: Aho & Soldan 276, Suomi-Filmi Oy 267, Adams Filmi Oy 59, Karhu-Filmi Oy 48 ja Jäger-Filmi Oy 47.

Suomalaisen kansatieteellisen elokuvan pioneeri oli arkeologi ja kansatieteilijä Sakari Pälsi, joka tutkimusretkillään kuvasi koillis-Siperiassa jo vuosina 1916-17. Elokuvat saivat levitysmuodon kuitenkin vasta 1930-luvulla. Myöskään Kalevalan kuvaaminen ei realisoitunut kansatieteellisiksi elokuviksi, vaikka tiedepiirien hanke, pitkä elokuva Häiden vietto Karjalan runomailla (1921) onnistuttiinkin valmistamaan. Ohjelmallinen kansatieteellisten elokuvien valmistaminen alkoi 1930-luvun puolivälin jälkeen. Vuonna 1936 perustettu Kansatieteellinen Filmi Oy julkaisi viimeiset elokuvansa sotavuosina, yhteensä kaikkiaan nelisenkymmentä elokuvaa. Vain osa oli tarkoitettu julkisuuteen, osa oli tehty arkistoon tieteellisiä tarkoituksia varten. Kyse oli kulttuurin pelastamisprojektista. Yhtenä yhtiön kuvaajana ja suunnittelijana kunnostautui Eino Mäkinen, jonka kameranjälkeä saatiin seurata kymmenissä elokuvissa tulevina vuosikymmeninä. Mäkinen kuvasi työtään "liikkuviksi valokuviksi", joiden käyttötarkoitus oli ratkaisevaa. Mäkisen mukaan hänen työnsä eivät sinällään olleet dokumentaarisia, koska ne eivät kertoneet kuvauksen ennakkojärjestelyistä, eivätkä mistään mikä on kuvan ulkopuolella, ja siitäkin vaiettiin, mikä on leikattu pois. Mäkisen työ on parhaimmillaan kuitenkin hyvää kansainvälistä tasoa. Mäkisen tieteellisenä tukena ja yhteistyökumppanina toimi Kustaa Vilkuna, jonka Isien työ -teoksesta tutut tekstit ryydittivät monia Kansatieteellisen Filmi Oy:n elokuvia.^[14]

Suomen Kulttuurirahasto on julkaissut yhdessä Suomen elokuva-arkiston kanssa dvd:n Kansatieteellisen Filmin parhaimmista säilyneistä elokuvista.

[muokkaa] Aatedraamoista sodan elokuvaan

1930-luvun loppupuolella elokuvayhtiöiden suomalaiskansallinen linja ylsi nationalistisiin aatedraamoihin, joista tunnetuimmat olivat Suomen Filmiteollisuuden johtaja T. J. Särkän ohjaama Helmikuun manifesti (1938) sekä Suomi-Filmin johtajan Risto Orkon ohjaama Jääkärin morsian (1938) ja Aktivistit (1939). Näihin voi lisätä myös monipuolisen sensuurikohtalon jo sotavuosina omaavan elokuvan Isoviha (1939), jonka ohjasi Kalle Kaarna. Ne joutuivat ainoina sotaa edeltävän ajan elokuvina esityskieltoon sodan jälkeen, sillä niitä arveltiin poliittisesti vihamieliseksi suhteessa venäläisiin ja Neuvostoliittoon. ^[15]

Toinen maailmansota vuosina 1939–1944 pysäytti suomalaisen elokuvan kehityksen. Talvisodan aikana valmistui vain yksi elokuva. Moskovan rauhan ajalla valkokankaille saatettu romanttinen Kulkurin valssi sai kuitenkin valtaisan suosion ja horjumattoman maineen suomalaisena elokuvaklassikkona. Muita suosittuja, jopa elokuvasarjoiksi kasvaneita aiheita tarjosi esimerkiksi ydinperheen tapahtumia kuvaava Suomisen perhe. Suomen Filmiteollisuus valmisti sarjaan 1950-luvun loppuun mennessä kuusi elokuvaa. Useimmat niistä olivat Orvo Saarikiven ohjaamia.

Nationalististen aatedraamojen kaltaisia poliittisluonteisia elokuvia sodan aikana ei montaa ilmestynyt. Risto Orkon Armas J. Pullan hahmoihin perustuvat Ryhmy ja Romppais-elokuvat (Ryhmy ja Romppainen, 1941 ja Jees ja just 1943) jäivät hänen viimeisiksi ohjaustöiksi lukuun ottamatta vuonna 1980 valmistunutta neuvostoyhteistyössä tehtyä elokuvaa, uusintaversiota klassikosta Tulitikkuja lainaamassa. Erityisesti on kuitenkin mainittava Ilmari Unhon Suomi-Filmin 25-vuotisfilmiksi ohjaama Kirkastettu sydän (1943), jonka isänmaallinen paatos herätti tunteita omana aikanaankin. Näiden elokuvien esittäminen sodan jälkeen ei ollut ulkopoliittisista syistä helppoa edes televisioaikana.

Sota-ajan elokuvien enemmistö oli kuitenkin enimmäkseen komedioita tai romanttisia tunteita välittäviä elokuvia, mahtuipa joukkoon sota-ajan resurssit ottaen yllättävän monta pukudraamaakin. ^[15] Elokuvien painopisteinä olivat sosiaalisen identiteetin ja seksuaalisuuden tarkastelu.^[16] Aikakauden kuuluisimpia näyttelijöitä olivat Ansa Ikonen ja Tauno Palo, jotka säilyttivät suosionsa aina 1950-luvulle asti.

[muokkaa] Suomalainen elokuva sodan jälkeen

Sodan jälkeisen pula-ajan hellitettyä elokuvan tilanne kuitenkin parani - hetkellisesti, sillä television yleistyttyä elokuvan yleisöt vähenivät. Ennätysyleisöt saatiin 1948, aikana jolloin kevyet aiheet saivat rinnalleen joukon varsin vakavia ongelmaelokuvia. Ongelmaelokuvan on tyypillinen sodanjälkeinen lajityyppi monissa kansallisissa elokuvakulttuureissa. Eri maissa se sai omia painotuksiaan ja sen mukaisesti nimiä, joista tunnetuimmat olivat neorealismi (Italia), dokumentaarinen neorealismi (Ranska), ongelmaelokuva (Iso-Britannia) ja film noir (Yhdysvallat). Vuosina 1944 – 1948 Suomessa valmistetuista 81 elokuvasta 30 % (25) voidaan laskea ongelmaelokuviksi. Ne käsittelivät rikoksia, alkoholismia, avioeroja, sukupuolitauteja, lapsettomuutta, vapaita seksuaalisuhteita, mielenterveysongelmia, itsemurhia ja esimerkiksi sodan jälkiseurauksiin liittyviä fyysisiä ja psyykkisiä sosiaalisia ongelmia. Olojen vapauduttua myös elokuvaohjelmisto keventyi. Suosittuja elokuvagenrejä olivat muun muassa komedialliset hupailut kuten Rillumarei-sarja ja Pekka ja Pätkä -elokuvat sekä perinteinen tukkilaisromantiikka ja sodan yli jatkuneet sotilasfarssit.

1950-luvun suurin menestys oli vuonna 1955 julkaistu, Väinö Linnan romaaniin perustuva elokuva Tuntematon sotilas, jonka ohjasi Edvin Laine. Elokuvasta on tullut suomalaisuuden ja sota-ajan ikoni, sillä se esitetään perinteisesti YLE:n TV-kanavilla jokaisena itsenäisyyspäivänä. Tuntematon sotilas on yhä kaikkien aikojen katsotuin elokuva Suomen elokuvateattereissa^[17] ja se sai menestystä myös ulkomailla. Yhtiölleen Suomen Filmiteollisuudelle elokuva kuitenkin koitui kohtalokkaaksi, sillä verotussyistä uuteen tuotantoon ohjatut voittorahat johtivat suureen elokuvien määrään, mutta heikentyneeseen laatuun. Poikkeus tästä on kuitenkin ensimmäinen suomalainen väreissä kuvattu kokoillan elokuva, T. J. Särkän ohjaus Juha vuodelta 1956.

1950-luvun huippuohjaajiksi nousivat edellisellä vuosikymmenellä debytoineet Edvin Laine, Matti Kassila ja Hannu Leminen, joka oli jo sotavuosien tunnetuimpia tekijöitä (esim. Valkoiset ruusut, 1943).

Kansainvälisesti tunnetuimmaksi ohjaajaksi on kuitenkin vakiintunut riippumattomana elokuvantekijänä toiminut Erik Blomberg (1913-1996). Hän oli ollut Nyrki Tapiovaaran tuottaja ja kuvaaja jo 1930-luvulla. Oma ura sai kansainvälistä ulottuvuutta kuitenkin vasta Lapin mytologiaan perustuvan Valkoisen peuran (1952) myötä. Ura jatkui klassikkofilmatisoinneilla, Maria Jotunin teokseen perustuvalla elokuvalla Kun on tunteet (1954) sekä Aleksis Kiven näytelmään pohjanneella elokuvalla Kihlaus (1955).