Afganistanin sota

Wikipedia

Afganistanin sota
Neuvostojoukkojen kuorma-autojen jäännöksiä Kandaharissa vuonna 2002.
Päivämäärä: 27. joulukuuta 1979 – 15. helmikuuta 1989 Paikka: Afganistan Lopputulos: Neuvostoliiton vetäytyminen, sota jatkuu
Taistelijat
Afganistanilaiset mujahideen-sissit Ulkomaalaisten mujahideen tukijat: Iran Kiinan kansantasavalta Pakistan Saudi-Arabia Yhdysvallat	Neuvostoliitto Afganistanin demokraattinen tasavalta
Komentajat
Abdul Haq Jalaluddin Haqqani Gulbuddin Hekmatyar Ismail Khan Ahmad Shah Massoud	Sergei Sokolov Valentin Varennikov Boris Kromov Babrak Karmal Mohammad Najibullah Abdul Rasid Dostum
Vahvuudet
ei tietoa	629 000 neuvostosotilasta
Tappiot
	15 000
Siviilejä on arvioitu kuolleen yli miljoona. Lisäksi 5,5 miljoonaa ihmistä joutui pakolaisiksi

Afganistanin sota alkoi, kun Neuvostoliitto suoritti 27. joulukuuta 1979 palatsivallankumouksen Afganistanissa laskuvarjojoukkojen avulla ja nosti kommunistisen nukkehallitsijan valtaan miehittäen samalla maan pääkaupungin Kabulin ja seuraavina aikoina maan tärkeimmät kaupungit massiivisella sotilasoperaatiolla. Kommunistihallintoa vastaan nousi afganistanilaiset mujahideen –muslimisissit, jotka saivat tukea muun muassa Pakistanista, arabimaista ja Yhdysvalloista. Neuvostoliittoa vastaan suunnattiin miehityksen takia merkittävät talouspakotteet ja Moskovan olympialaisiin 1980 kohdistui laaja boikotti. Kylmä sota saavutti 1980-luvun alussa uuden lakipisteensä. Afganistanin sota kesti vuoteen 1989, jolloin Neuvostoliitto vetäytyi pahoin raunioituneesta maasta. Yli miljoona ihmistä oli kuollut ja yli viisi miljoonaa ihmistä eli pakolaisina. Sota oli aiheuttanut suhteellisesti ottaen laajimman muuttoliikkeen maailmassa sitten toisen maailmansodan. ^[1] Neuvostojoukkojen vetäydyttyä taistelut jatkuivat sisällissotana.

Sisällysluettelo 1 Taustaa: Kylmä sota ja Afganistanin sekasorto 2 Neuvostoliiton miehitys alkaa 3 Reaktiot miehitykseen 4 Miehitysaika ja terrorisota 5 Neuvostoliiton sodan loppu 6 Tapaus Brezinski 7 Lähteet 8 Katso myös

[muokkaa] Taustaa: Kylmä sota ja Afganistanin sekasorto

Maailmalla Neuvostoliiton Afganistanin miehitystä pidettiin yllätyksenä, mutta sitä edelsi jo pidempiaikainen kehitys, johon liittyivät huonontuneet suurvaltasuhteet, varustelukierre ja ilmeinen Neuvostoliiton voimantunne. Yleisesti 1970-luvun loppua kohti elettiin tunnelmissa, joissa Vietnamin sodassa tappion kärsinyt USA vaikutti sotilaallisesti heikolta ja Neuvostoliitto vastaavasti jopa vahvemmalta supervallalta.^[2]

Afganistania oli pidetty aiemmin Neuvostoliittoon päin kallellaan olevana sitoutumattomana maana. Sen kuviteltiin lännessä olevan suurvaltojen varsinaisten hegemoniatavoitteiden ulkopuolella. Maata pidettiin yleisesti varsin vaikeasti kontrolloitavana köyhyydestä, sosiaalisesta pirstaleisuudesta ja vuoristoisuudesta johtuen. Se oli silti vahvasti Neuvostoliiton luotottama ja taloussuhteet pohjoiseen suurvaltanaapuriin olivat olleet maalle elintärkeät koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan. Neuvostoliiton kasvavaa kiinnostusta maahan lisäsi entisestään se, että Afganistan muodosti strategisen reitin kohti Persianlahden öljyä.^{[3] [4]}

Afganistanin tapahtumat alkoivat vyöryä eteenpäin 1973, kun entinen pääministeri, prinssi Mohammed Daoud Khan, joka oli kuningas Mohammad Zahir Shahin serkku, kaappasi maassa vallan ja julisti sen tasavallaksi.Perustuslailliset vapaudet kiellettiin.On arveltu, että kumous kauko-ohjattiin Neuvostoliitosta, tai Muhammed Daud Khan käytti apunaan kommunisteja. Joka tapauksessa uudessa hallituksessa oli seitsemän kommunistiministeriä.Vuonna 1975 kommunistit erotettiin hallituksesta ja samana vuonna vieraillessaan Neuvostoliitossa Mohammed Daud Khan riitautui Leonid Brežnevin kanssa.Afganistanin hallitus solmi kauppasuhteita Iranin ja Intian kanssa.^[5]

Huhtikuun 27. päivä 1978 kommunistit kaappasivat vallan armeijan ja Neuvostoliiton tuella syrjäyttäen presidentti Mohammed Daoud Khanin. Samalla maahan tuli noin 1000 neuvostoliittolaista neuvonantajaa. Joulukuussa 1978 maata hallitseva Afganistanin Kansan Demokraattinen Puolue kytki maan Neuvostoliiton rakentamaan liittojärjestelmään solmimalla oman 20 vuoden mittaisen YYA-sopimuksensa Neuvostoliiton kanssa. Kommunistien valta ei ollut kuitenkaan maassa varmistettu. Heidän radikaalit, monia paikallisia perinteitä rikkovat marxilaiset reforminsa kohtasivat alusta alkaen kovaa vastustusta ja mujahideen -sissit nousivat kapinaan hallitusta vastaan. Myös armeijan yksiköitä liittyi kapinallisiin. Lisäksi kommunistit olivat sisäisesti jakautuneet kahteen ryhmittymään, jotka olivat Nur Muhammad Tarakin ja Hafizullah Aminin johtama Khalq eli Kansa sekä Babrak Karmalin johtama Parcham eli Lippu. ^{[6] [7]} Tilanteen monimutkaisuutta kuvastaa se, varsinkin Pakistan ja Saudi-Arabia olivat jo pitkin 1970-lukua kasvattaneet omaa vaikutusvaltaansa alueella tukemalla heimoja, jotka olivat vastustaneet Neuvostoliittoa.[1]

Afganistanin asiat kehittyivät huonoon suuntaan. Maa oli sekasortoisessa tilassa ja sen uudessa kommunistijohdossa käytiin valtataistelua. Valtataistelussa Amin vahvisti asemiaan Tarakin kustannuksella nousten pääministeriksi. Tarakin kohtalo oli menettää henkensä Aminin toimeksiannosta, kun Aminin miehet tukehduttivat hänet tyynyllä. Seuraavaksi Amin teki itsestään maan presidentin. Parchamin johtohahmo Karmal joutui tässä vaiheessa suurlähettilääksi Prahaan. Vuoden 1979 aikana Aminin johdolla käyty taistelu mujahideen sissejä vastaan ei ollut erityisen menestyksekäs ja sotilaallista toimintaa yritettiin tehostaa. Aminin kommunistihallinto muuttui entistä enemmän väkivaltaan nojaavaksi. ^[8]

[muokkaa] Neuvostoliiton miehitys alkaa

Neuvostojohtoa ilmeisesti ärsytti heikosti mennyt sota mujahideen -sissejä vastaan. Kaiken lisäksi Aminin kommunismi oli nationalistissävytteistä ja pyrkimyksenä oli selvästi vähentää riippuvuutta Neuvostoliitosta ja kehittää kommunismia Kiinaan turvaten. ^[9] Sekavassa tilanteessa Neuvostoliitto päätti varmistaa maan pysymisen omassa kontrollissaan ja se ryhtyi sotilaalliseen interventioon.

Neuvostoliiton taistelujoukkoja siirtyi ilmateitse Kabulin pohjoispuolelle Bagramin lentokentälle ja ne ottivat haltuunsa Salangin maantietunnelin ja Bagramin ja Kabulin lentokentät. 24. joulukuuta kolme divisioonaa valtasi Bagramin, Kabulin, Kandaharin ja Heratin lentokentät. Spetsnaz -kommandot valtasivat Kabulin viestiyhteydet. 27. joulukuuta Neuvostoliiton neuvonantajat järjestivät juhlaillalliset valtion johdolle — kaikki pidätettiin, samoin kävi armeijan johdolle. 700 KGB:n Alfa-sotilasta afgaaniunivormuissa hyökkäsi presidentin palatsiin Kabulissa, ja Hafizullah Amin perheineen murhattiin. Neuvostoliiton uutistoimisto Tass totesi propagandistiseen sävyyn: ”Hafizullah Aminin ja hänen apureittensa sekä amerikkalaisen imperialismin verinen klikki on syösty vallasta”. ^[10]

Kremlin päätöksellä nostettiin Neuvostoliitossa maanpaossa ollut Babrak Karmal Afganistanin johtoon. Hänestä tuli 28. joulukuuta 1979 presidentti, pääministeri ja kommunistipuolueen pääsihteeri. ^[11] Afganistanin nukkehallitsijan otettu nimi Babrak Karmal merkitsi ”työläisten ystävää”. ^[12] Samana päivänä useat Neuvostoliiton maavoimien motorisoidut divisioonat ylittivät Afganistanin rajan. Peruste suureen sotilaalliseen operaatioon saatiin vetoamalla läpinäkyvästi Afganistanin kanssa solmittuun YYA-sopimukseen ja Aminin pyyntöön. Näin Brežnevin oppia sovellettiin Itä-Euroopan lisäksi myös Afganistanissa.

[muokkaa] Reaktiot miehitykseen

Neuvostoliiton sotatoimien herättämä yleinen pahennus tuli selvästi esiin asian YK-käsittelyssä. Afganistanin miehitystä käsiteltiin tammikuun alussa vuonna 1980 43 maan aloitteesta YK:n turvallisuusneuvostossa. Neuvostoliitto kaatoi odotetusti veto-oikeudellaan päätöslauselmaehdotuksen, jossa vaadittiin vieraiden joukkojen vetämistä maasta. Yleiskokouksen asiaa koskeva päätöslauselmaehdotus, jossa tosin Neuvostoliittoa ei mainittu suoraan nimeltä, oli merkittävä arvovaltatappio Moskovalle. YK:n yleiskokouksen käsittelemissä asioissa oli pitkän aikaa äänestetty käytännössä niin, että länsi oli usein jäänyt äänestyksissä tappiolle sosialististen ja kolmannen maailman maiden ollessa yhteisessä rintamassa. Nyt 14.1.1980 päätöslauselmaa kannatti 104 maata, 18 äänesti vastaan ja 18 pidättäytyi äänestyksestä. ^[13]Huomiota herättävää oli, että edes Euroopan liittolaiset eivät olleet yksimielisesti Neuvostoliiton tukena. Pidättäytyneiden maiden joukossa oli jopa omia polkujaan kulkeva stalinistinen Romania sekä suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella pysyttäytynyt puolueeton Suomi.

USA:n presidentti Jimmy Carter ei tyytynyt Neuvostoliiton tuomitsemiseen YK:ssa vaan ryhtyi laajoihin rankaisutoimiin. Diplomatian saralla toimenpiteisiin kuului Moskovan suurlähettilään kutsuminen kotiin. Neuvostoliittoa vastaan suunnattiin myös laajat taloudelliset pakotteet, jotka koskivat mm. viljan vientiä ja korkeaa teknologiaa. Moskovan kesän 1980 olympialaisia vastaan ryhdyttiin hankkimaan laajaa boikottirintamaa. Lisäksi strategisten aseiden rajoittamiseen tähdännyt SALT II –sopimus jäi ratifioimatta USA:n senaatissa. Pidemmällä aikavälillä USA heräsi vastaamaan entistä tiukemmin Neuvostoliiton asevarusteluun. Tämä asevarustelukierre imi jo muutenkin taloudellisesti pysähtyneen Neuvostoliiton voimavaroja siinä määrin, että se joudutti maan myöhempää hajoamisprosessia. ^[14]

Eurooppalaisesta näkökulmasta katsoen voitiin viimeistään nyt todeta asioiden vakava tila: Varsinkin oikeisto- ja konservatiivipuolueiden taholla tiedettiin, että kylmä sota oli jäädyttänyt ilmapiirin ja liennytys oli päättynyt. Margaret Thatcherin johtama Ison-Britannian konservatiivipuolue oli etulinjassa puuhaamassa pakotteita Neuvostoliitolle. ^[15] Länsi-Saksan Kristillis-Sosiaalisen Unionin (CSU) puheenjohtaja Franz-Josef Strauss sai uutta puhtia suomettumispuheilleen peläten koko Euroopan kattavaa Neuvostoliiton kauko-ohjausta ja totesi: ”Euroopasta oli tulossa jonain päivänä suuri Suomi.” ^[16]

[muokkaa] Miehitysaika ja terrorisota

Ajan mittaan kävi ilmi, että Afganistanista muodostui Neuvostoliitolle sotilaallinen ongelmapesäke. Miehittäjään vihamielisesti suhtautuvat islamilaisista maista, Kiinasta ja lännestä tukea saavat eri ryhmittymät aiheuttivat sille jatkuvasti tappioita käyttäen hyväksi sissisotaan sopivaa vuoristoista maastoa. ^[17] Neuvostoliiton joukoilla oli lähinnä hallussaan suurimmat kaupungit ja niille vievät tiet. Maateitse suoritettu huoltotoiminta Neuvostoliitosta oli sekin vaikeuksissa ennen kaikkea yöaikaan eikä kontrollointi onnistunut ilman suuria voimanponnistuksia.

Neuvostoliitolle ei tuonut menestystä sissialueella edes sen käyttämät äärimmäisen kovat terrorisodan menetelmät. ^[18] Sen ilmavoimat käyttivät afgaanikylien pommituksissa isoja fosforilla ja magnesiumilla täytettyjä palopommeja, jotka saivat kohteessa aikaan paikallisen tulimyrskyn. Ilmatorjunnan välttämiseksi aloitettiin vuodesta 1983 alkaen ”mattopommitukset” korkealta. Esimerkiksi huhtikuussa 1984 pommitettiin Panshirin laakson kyliä kolmellakymmenellä koneella päivittäin. Terroripommituksien tarkoitus oli tuhota vastarintaliikettä tukevan siviiliväestön elinmahdollisuudet. ^[19] Tämä maaseudun tyhjennys onnistuikin, sillä 2,8 miljoonaa afganistanilaista pakeni Pakistaniin ja 1,5 miljoonaa Iraniin.

Afganistanin sota heikensi myös merkittävästi Neuvostoliiton ja mujahideen –sissejä tukevan Pakistanin välejä. Pakistanin ilmavoimien F-16 -hävittäjät ampuivat vuosina 1986-88 alas ainakin 8 vastustajan konetta, kun Venäjän koneet loukkasivat Pakistanin ilmatilaa sissejä jahdatessaan. ^[20] Monien arabimaiden taloudellisen ja sotilaallisen avun lisäksi Afganistaniin virtasi tuhansia muista islamilaisista maista tulleita vapaaehtoisia, muun muassa Osama bin Laden ja muita myöhempiä Al-aidan jäseniä. Yhdysvaltain tuki oli koko ajan merkittävää ja se lahjoitti muun muassa vuonna 1986 noin 600 Stinger -lähi-ilmatorjuntaohjusta mujahideen –sisseille.

[muokkaa] Neuvostoliiton sodan loppu

Kun Mihail Gorbatšov siirtyi Neuvostoliiton johtoon, alettiin sotaan etsiä ratkaisua. Vuonna 1987 solmittiin ensimmäinen väliaikainen aselepo, jossa Neuvostoliiton tuen menettänyt Karmal syrjäytettiin vallasta. Uudeksi presidentiksi tuli Muhammed Najibullah. Vuonna 1988 YK:n avulla solmittiin Afganistanin ja sissien suurimman tukijan Pakistanin välinen sopimus sekä sopimus Neuvostoliiton joukkojen vetämisestä maasta. Vetäytyessään pois Afganistanista Venäjän joukot halusivat vaikuttaa vastustajaansa suorittamalla häirintäluontoisia kostoiskuja ballistisilla Scud-ohjuksilla. Kaksi ohjusta osui Asadabadin kaupungin torille, jolloin 300 ihmistä kuoli ja 500 haavoittui. ^[21]Helmikuussa 1989 viimeinen neuvostosotilas poistui Afganistanista. ^[22]

Afganistanin sota jatkui Neuvostoliiton vetäytymisen jälkeen sisällissotana. Najibullahin johtama kommunistihallinto menetti vähitellen otteensa tukialueistaan ja mujahideen -sissit valtasivat Kabulin vuonna 1992. Najibullah pelastautui tällöin YK:n suojaamaan kotiarestiin. ^[23] Maassa on tämän jälkeen ollut vain lyhyitä rauhallisempia kausia ja maa on käytännössä sotatilassa tälläkin hetkellä.

[muokkaa] Tapaus Brezinski

Yhdysvaltojen presidentti Jimmy Carterin turvallisuuspoliittisena neuvonantajana toiminut Zbigniew Brzezinski on pyrkinyt saamaan Neuvostoliiton hajoamisesta kunniaa myös Jimmy Carterin hallinnolle. Yleensä kylmän sodan voittaminen liitetään lähinnä Ronald Reaganin kauteen ja Carterin aikana USA:n on katsottu olleen sotilaallisesti jossain määrin alakynnessä Neuvostoliittoon nähden. Brezinski paljasti ranskalaiselle sanomalehdelle Nouvel Observateur tammikuussa 1998, että Kiinan, Pakistanin ja Saudi-Arabian ohella myös USA oli alkanut avustaa mujahideeneja jo ennen kuin Neuvostoliitto tunkeutui Afganistaniin. Brzezinskin mukaan tarkoituksena oli virittää Neuvostoliitolle "afgaaniloukku", samaan tapaan kuin Yhdysvallat oli jäänyt aikanaan resursseja haaskaavaan konfliktiin Vietnamissa. Brezinski: ”Me emme varsinaisesti painostaneet heitä sinne, mutta lisäsimme sen todennäköisyyttä”.

[muokkaa] Lähteet

1. ↑ Arvo Santonen (toim.) Kansainvälinen. TyöväenliikeAasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa.Weilin+Göös, Amer-yhtymä Oy Weilin+Göösin kirjapaino Espoossa 1989, s. 86.
2. ↑ Seppo Zetterberg (toim. suomalainen laitos) Muutosten vuosisata 8. Alkuteos Power, Wealth & Powerty, The Family, Science, The Arts, Passing Parade. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva, s. 26-27.
3. ↑ Griffiths John C., Afghanistan. Key to a Continent. Westwiew Press, Inc., Boulder, Colorado 80301 1981, 142-155
4. ↑ Isby David, Russia´s War in Afghanistan. Osprey Publishing Ltd, London 1987, 4-6.
5. ↑ Kommunismin musta kirja,Kommunismi Afganistanissa,787,Courtois,Werth,Panné,Paczkowski,Bartosek,Margolin,WSOY,Juva 2002
6. ↑ Griffits 185.
7. ↑ Isby 4-6.
8. ↑ Isby, 6.
9. ↑ Griffits, 187.
10. ↑ Suomen Sosialidemokraatti. 29.12.1979, s.25.
11. ↑ Isby, 5-6.
12. ↑ Zetterberg, 26-27.
13. ↑ Key Resolutions of the United Nations General Assembly. Cambridge University Press, Cambridge 1997. Edited by Dietrich Rauching – Katja Wiesbrock – Martin Lailach. (KRUNGA) ES-6/2 The situation in Afghanistan and its Implications for International Peace and Security.
14. ↑ Reynolds David, One World Divisible. A Global History Since 1945. Penguin Books Ltd., London 2000, s. 362-368.
15. ↑ Lennon Eeva, Iso-Britannia haukkarintamassa, Suomen Sosialidemokraatti 5.1.19801.
16. ↑ Suomen Sosialidemokraatti 24.1.1980, 22. Lehden käännöksessä oli tarkkaanottaen käytetty erheellisesti sanaa Suur-Suomi.
17. ↑ Isby, s. 6.
18. ↑ Zetterberg, s. 39.
19. ↑ Lappi, Ahti, Ilmatorjunta kylmässä sodassa. Ilmatorjuntasäätiö, 2003. Jyväskylä, Gummerrus, 387.
20. ↑ Lappi, s. 388.
21. ↑ Lappi, s. 396.
22. ↑ Zetterberg, s. 39.
23. ↑ Zetterberg, s. 39.

[muokkaa] Katso myös

• Sota Afganistanissa (2001 alkaen)
• Afganistanin sisällissota (1928–1929)
• 9. komppania