Nyrkkeily
Wikipedia
Nyrkkeily on vanha kamppailu-urheilulaji. Se on maailman levinnein ja harrastetuin kamppailulaji ja nykyään myös suosittu kuntoilumuoto.
Nykyään kilpatasolla on kaksi nyrkkeilymuotoa: ammattinyrkkeily ja amatööri- eli olympialuokan nyrkkeily. Molemmat muodot ovat perussäännöiltään samanlaiset, mutta ammattilaiset ottelevat ilman paitaa ja pääsuojusta sekä ohuemmin hanskoin. Vastustajaa saa lyödä ainoastaan nyrkin etuosalla, ei avokämmenellä tai hanskan sisäpuolella. Myös lyöminen niskaan, selkään, munuaisiin tai vyötärön alapuolelle on kiellettyä. Lisäksi roikkuminen vastustajassa, kiinnipitäminen, maassa olevan lyöminen, potkiminen ja jalan päälle astuminen on kiellettyä.
Ammattinyrkkeilyssä ottelu koostuu 4-12 erästä. Amatöörinyrkkeilyssä ottelussa on vuodesta 2000 alkaen ollut neljä kahden minuutin mittaista erää (aiemmin 3 x 3 min). Seuraavien olympialaisten jälkeen erien pituus muuttuu 3 x 3min. Ottelun voittaja voi ratketa ottelun aikana joko tyrmäyksellä, ottelun keskeyttämisellä (tekninen tyrmäys), ottelusta sulkemisella (hylkäys) tai luovutuksella. Mikäli ottelu kestää täydet erät, lasketaan kolmen arvostelutuomarin laskemat pisteet, jotka ratkaisevat voittajan. Amatöörinyrkkeilyssä voittaja ratkaistaan nykyisin ns. pistekoneilla.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Historia
Nyrkkitappelut ja -kamppailut ovat tiettävästi maailman vanhin urheilulaji, mikäli ne sellaiseksi lasketaan. Sitä muistuttavaa toimintaa on todistettu harrastetun jo 4000-luvulla eaa. Pohjois-Afrikassa. Nyrkkeily kuului jo Kreikan klassisten olympialaisten ohjelmaan vuonna 688 eaa. Tuolloin nyrkkeilijät käyttivät härännahoista käärittyjä käsisuojuksia, mutta muutoin ottelivat täysin alastomina ja vartalo öljyttynä. Iskujen voimaa saatettiin tehostaa esimerkiksi hihnoilla sidotulla metalliraudoituksella. Antiikin nyrkkeilijät harjoittelivat nykyajan tapaan hakkaamalla nyrkkeilysäkkejä.
Nyrkkeilyn englanninkielinen termi "boxing" esiintyi ensi kertaa 1700-luvun Englannissa, jolla erityisesti tarkoitettiin ja pyrittiin erottamaan kamppailumuoto, jossa kaksi pehmustettuja hanskoja käyttävää kilpailijaa (eng. "boxer") ottelee toisiaan vastaan tarkoitukseen suunnitellussa kehässä ("ring") tunnustettujen sääntöjen puitteissa.
Vaikka miehet ovatkin kautta historian olleet ylivoimainen enemmistö nyrkkeilyn harrastajista, on olemassa joitakin viitteitä 1700-luvulla harrastetuista naisten välisistä otteluista. Uudelleen naisnyrkkeilyä ryhdyttiin järjestelmällisesti harrastamaan vasta 1900-luvun lopulla.
Nykyaikaisen nyrkkeilyn säännöt, ns. Queensberry-säännöt, muodostuivat varsinaisesti vuonna 1867.
[muokkaa] Aika ennen Queensberryä
Nykyaikaisen nyrkkeilyn edeltäjä oli Britanniassa 1700-1800-luvuilla paljain nyrkein harrastettu tappelu eli "pugilismi". Varsinainen nyrkkeily ("boxing") kehittyi suurimmilta osin nykyiseen muotoonsa 1700-luvun alkupuolella muun muassa Lontoon tenniskentillä järjestetyissä näytösotteluissa. Näytöksissä oli monia tekijöitä, jotka jäivät olennaiseksi osaksi nyrkkeilyä: ottelijat käyttivät pehmustettuja kintaita, ottelujen ajallinen kesto oli ennalta määrätty, samoin erätauot olivat käytössä. Painille ominaisen heitot, samoin kuin maassa makaavan lyöminen oli kiellettyä. Ensimmäinen henkilö, joka kirjasi nyrkkeilyn säännöt oli Jack Broughton, entinen paljasnyrkkitappelija 1730-luvulta, joka perusti oman amfiteatterin vuonna 1743. Hän kehitti säännöt nimenomaan ottelijoiden suojelemiseksi. Broughton itse oli kaksi vuotta aikaisemmin tappanut vastustajansa paljasnyrkkisessä ottelussa.
Tämän jälkeen, ennen Queensberryn sääntöjä, käytiin sekä varsinaisia nyrkkeilyotteluita kintaat käsissä, mutta myös ammattilaisotteluita, joissa oteltiin paljain nyrkein. Jälkimmäiselle muodolle kehitettiin vuonna 1853 omat säännöt ja järjestö "Pugilistic Association's Revised Rules", ja otteluita käytiin vielä vuosisadan vaihteen tienoilla.
[muokkaa] Queensberry-säännöt
Nykyaikaisen nyrkkeilyn voidaan varsinaisesti katsoa syntyneen vuonna 1876, jolloin John Chambers kehitti lajille uudet, 12-osaiset säännöt. Niiden mukaan ottelu on reilu pystyasennossa nyrkkeiltävä ottelu, joka käydään 24 jalan kokoisessa kehässä. Ottelu on jaksotettu kolmeen kolmen minuutin mittaiseen erään, joiden välillä on minuutin tauko. Maahan kaatuneella ottelijalla on 10 sekuntia aikaa nousta jaloilleen. Kintaiden koko ja olemus määriteltiin sekä paini ja roikkuminen kiellettiin. Säännöt muotoiltiin Queensberryn VIII markiisin suojeluksessa. Ensimmäinen Queensberry-sääntöjen alainen maailmanmestari oli yhdysvaltalainen James J. Corbett, joka voitti John L. Sullivanin vuonna 1892 Pelican Athtletic Clubilla New Orleansissa.
Kautta nyrkkeilyn historian on nyrkkeilijän menestys ollut lähes suoraan verrannollinen hänen painoonsa. Ilman käsineitä järjestettyjen otteluiden alkuvuosina oli vain yksi mestari, jolla oli tapana olla kaikista painavin. 1800-luvun alkuvuosina termi "kevyt sarja" oli käytössä, ja toisinaan järjestettiin kevyempien miesten keskinäisiä kamppailuja, mutta mitään varsinaisia mestaruustitteleitä ei heille jaettu. Termit kevytsarja, kevyt välisarja, keskisarja ja raskas sarja yleistyivät 1800-luvun loppupuolella, mutta mitään yleisiä painorajoja ei ollut käytössä. 1900-luvulla painoluokkia lisättiin ja niitä määriteltiin, mutta erimielisyyksiä ilmeni.
Ilman kintaita otelleet ottelivat harvoin rakkaudesta lajiin. Useimmilla liikkeellepanevana tekijänä toimi raha. Mitään erityistä amatööriurheilua ei ollut olemassakaan, kunnes vuonna 1867 järjestettiin Lontoon Lillie Bridgessä Queensberry-säännöillä amatöörien mestaruuskilpailut kevyen-, keski- ja raskaansarjan ottelijoille. Pikkuhiljaa laiton paljasnyrkkinen ammattinyrkkeily menetti suosiotaan ja lajin parissa liikkuvat rahamäärät vähenivät, mikä lopulta johti lajin lopulliseen hiipumiseen. Sitä vastoin amatöörimuoto alkoi kukoistaa. Sitä harrastettiin muun muassa kouluissa, yliopistoissa ja sotavoimissa, mutta myös kaupunkien työväen asuttamilla alueilla.
Queensberry-sääntöjen saadessa asteittain hyväksyntää, syntyi lopullinen jako amatööri- ja ammattilaismuotoihin. Eri puolilla muodostettiin paikallisia ja kansallisia lajiliittoja sekä sääntömuunnelmia.
[muokkaa] Amatöörinyrkkeily
Amatööri- eli olympiatyylin nyrkkeilyssä päätavoitteena on oman koskemattomuuden turvaaminen ja kerätä pisteitä hyväksytyistä iskuista, eikä hakea voittoa esimerkiksi aiheuttamalla vastustajalle ruumiillista vahinkoa. Pisteitä annetaan päähän ja ylävartaloon osuneista iskuista. Kilpailijat käyttävät päänsuojusta. Ottelut kestävät nykyaikana neljä kahden minuutin mittaista erää. Ottelun kulkua valvoo itse kehässä kehätuomari, jonka tehtävänä on tarkkailla, että ottelijat käyttävät vain sääntöjen mukaisia keinoja. Vyötärön alapuolelle lyöminen on kiellettyä, samoin kiinnipitäminen (mikäli näin käy, tuomari erottaa ottelijat toisistaan. Toistuva vastustajassa roikkuminen aiheuttaa pisteiden menetyksiä ja lopulta hylkäyksen.)
Toisinaan amatöörinyrkkeilystä käytetään nimitystä olympiatyylin nyrkkeily, sillä nimitystä amatöörinyrkkeily pidetään harhaanjohtavana - myös amatöörinyrkkeilijä joutuu harjoittelemaan ammattimaisesti päästäkseen huipulle.
Tuomarin tärkein tehtävä on kuitenkin taata ottelijoiden turvallisuus. Tyrmäykset ovatkin amatöörinyrkkeilyssä varsin harvinaisia, sillä tuomari yleensä keskeyttää epätasaiset ottelut ennen kuin mitään ehtii tapahtua. Muutenkin nyrkkeilijöiden turvallisuudesta huolehditaan tarkasti erityisin säännöin. Ottelijoilla täytyy olla muun muassa voimassa oleva lääkärintodistus, lisenssivakuutus ja kilpailukirja. Turnauksissa nyrkkeilijöiden kunto tarkastetaan ennen jokaista ottelua lääkärin toimesta.
[muokkaa] Amatöörinyrkkeilyn historia
Queensberry-amatöörimestaruuskilpailut jatkuivat vuodesta 1867 vuoteen 1885, ja tuolloin amatöörin käyttivät hanskoja vielä toisin kuin ammattilaiset. Vuonna 1880 Britanniassa perustettiin amatöörinyrkkeilyn järjestö ABA (Amateur Boxing Association), kun kaksitoista seuraa liittyi yhteen. ABA piti seuraavana vuonna ensimmäisen mestaruusturnauksensa, jossa oli käytössä neljä painoluokkaa: höyhensarja (9 kiveä), kevytsarja (10 kiveä), keskisarja (11 kiveä, 4 naulaa) ja raskas sarja (ei painorajaa). Yksi kivi on 14 naulaa, ja yksi naula eli pauna 454 grammaa.
Vuonna 1902 myös yhdysvaltalaiset alkoivat osallistua ABA:n mestaruuskilpailuihin, ja vuonna 1924 ABA:n oli liittynyt jo 105 seuraa. 1900-luvun alkupuoliskolla amatöörinyrkkeily saavutti suosiota ympäri maailmaa. Kun ensimmäinen kansainvälinen nyrkkeilyliitto Federation Internationale de Boxe Amateur perustettiin vuonna 1920 Pariisissa, sillä oli kuitenkin vain viisi jäsenmaata. Vuonna 1946 perustettiin Kansainvälinen nyrkkeilyliitto AIBA (Associaton Internationale de Boxe Amateur), jossa oli yhteensä 24 maata viidestä maanosasta edustettuina, ja perustamisestaan lähtien AIBA on toiminut virallisena amatöörinyrkkeilyn maailmanjärjestönä. Ensimmäiset amatöörien maailmanmestaruuskilpailut järjestettiin vuonna 1974. Nykyään AIBA:n jäsenmaita on jo 189.
Ensimmäistä kertaa nyrkkeily oli olympialaisten lajina 1904 Saint Louisin kisoissa, ja 1912 Tukholman kisoja lukuun ottamatta ne ovat olleet siitä lähtien joka kerta virallisessa kisaohjelmassa. Saint Louisissa nyrkkeilijät saivat otella useammassa painoluokassa, ja yhdysvaltalainen Oliver Kirk voittikin kultaa sekä kärpäs- että höyhensarjassa. Menestyneimmät olympialaisten nyrkkeilymaat vuosina 1974-2004 ovat olleet Kuuba ja Yhdysvallat, joista Kuuballa on 29 ja Yhdysvalloilla 21 kultamitalia. Viisi maata on saavuttanut ainoat olympialaisten mitalinsa nyrkkeilystä: Puerto Rico (6 kappaletta), Tonga, Niger, Bermuda ja Guyana.
Olympiakultaa voittaneita nyrkkeilijöitä, jotka ovat voittaneet raskaan sarjan ammattilaisten maailmanmestaruuden ovat Floyd Patterson ([kesäolympialaiset 1952), Cassius Clay (1960), Joe Frazier (1964), George Foreman (1968), Leon Spinks (1976), Michael Spinks (1976) ja Lennox Lewis (1988). WBO-liiton mestaruusvyötä on pitänyt hallussaan 1996 Atlantan olympiavoittaja Volodymyr Klytško. Viimeisin suomalainen nyrkkeilyn olympiamitali on Jyri Kjällin pronssi 1992 Barcelonasta.
Naisten nyrkkeily oli jo 1904 Saint Louisin olympialaisissa näytöslajina, mutta 1900-luvun aikana se kiellettiin monissa maissa. Naisnyrkkeilyn elvytyksen edelläkävijänä olivat ruotsalaiset, jotka vuonna 1988 järjestivät ensimmäisiä naisten otteluita. Britannian amatöörinyrkkeilyjärjestö järjesti ensimmäisen naisten nyrkkeilykilpailut vuonna 1997.
1990-luvulla AIBA vahvisti naisnyrkkeilyn uudet säännöt, ja järjesti vuonna 1999 ensimmäiset EM- ja 2001 MM-kilpailut.
Pääsuojuksen käyttö tuli pakolliseksi 1984 Los Angelesin olympialaisissa. Aiemmin amatööriotteluiden pistelasku oli erilainen. Kolme ja myöhemmin viisi arvostelutuomaria antoi kunkin erän voittajalle 20 pistettä, ja häviäjälle suhteellisesti vähemmän. Pistelaskujärjestelmä muuttui vuoden 1988 Soulin olympialaisten jälkeen, kun sekä Michael Carbajal että Roy Jones Jr. hävisivät kultamitalinsa isäntämaan nyrkkeilijöille, vaikka yleisen mielipiteen mukaisesti heidän olisi kuulunut voittaa. Myöhemmin paljastui, että tuomareita oli lahjottu.
Soulin kisojen jälkeen otettiin käyttöön arvostelu pistekoneella. Tuomarit painavat nappia aina kun näkevät nyrkkeilijän tekevän onnistuneen iskun. Kun kolme viidestä tuomarista painaa nappia 1,2 sekunnin sisällä, piste lasketaan. Mikäli nyrkkeilijä johtaa vastustajaansa yli 20 pisteellä, ottelu keskeytetään.
[muokkaa] Painoluokat
Vuosina 1984-2000 olympianyrkkeilyssä oli peräti 12 painoluokkaa, mutta Ateenan kisoihin tultaessa 67 (välisarja) ja 71 kg:n (kevyt keskisarja) painoluokat korvattiin yhdellä 69 kilon sarjalla.
Nykyiset AIBA:n painoluokat:
| kevyt kärpässarja | 48 kg |
| kärpässarja | 51 kg |
| kääpiösarja | 54 kg |
| höyhensarja | 57 kg |
| kevytsarja | 60 kg |
| kevyt välisarja | 64 kg |
| välisarja | 69 kg |
| keskisarja | 75 kg |
| raskas keskisarja | 81 kg |
| raskassarja | 91 kg |
| superraskas sarja | yli 91 kg |
[muokkaa] Ammattilaisnyrkkeily
Nyrkkeily on nykyään ainoa olympialaji, johon ammattilaiset eivät saa osallistua. Vaikka ammattilaisnyrkkeily on perussäännöiltään hyvin pitkälle samanlainen kuin amatöörimuoto, on se luonteeltaan hyvin erilainen. Ammattilaisnyrkkeilyssä arvostetaan voimaa ja tyrmäykset ovat yleisiä. Ammattilaiset ottelevat ilman paitaa ja päänsuojusta, ja kintaat ovat ohuemmat.
Ottelut ovat huomattavasti amatööriotteluita pitempiä ja ne voivat kestää jopa 12 erää. Tuomari voi keskeyttää ottelun mikäli näyttää, että toinen ottelijoista ei kykene jatkamaan tai ole muuten täysissä sielun voimissaan. Tällöin vastustaja julistetaan voittajaksi teknisellä tyrmäyksellä. Tekninen tyrmäys seuraa myös, mikäli ottelija saa haavan, eikä lääkäri anna hänelle lupaa jatkaa ottelua. Ottelu voidaan myös päättää luovutukseen, joka yleensä ilmoitetaan avustajien kehään heittämällä pyyhkeellä.
Mikäli ammattilaisottelu ei pääty tyrmäykseen tai hylkäykseen (diskvalifiointi), otetaan käyttöön tuomarien pistekortit. Ammattilaisotteluissa kolme tuomaria antavat pisteitä siten, että tuomarit antavat kunkin erän voittajalle 10 pistettä ja häviäjälle 9 siten, että pisteitä vähennetään sääntöjen vastaisista otteista ja jaloillaan pysymättömyydestä. Mikäli tuomarin mielestä erä päättyy tasan, ovat pisteet 10-10. Suuri ero amatööripistelaskuun on se, että jos erässä tapahtuu maahanlyönti, lyönnin suorittanut ottelija voittaa erän 10-8 mikäli on muuten hallinnut tapahtumia. Näin ollen ammattilaissääntöjen pistelasku suosii selkeästi tyrmäykseen pyrkivää ottelutapaa, toisin kuin amatöörisäännöt. Ottelun päätyttyä kaikki pisteet lasketaan yhteen. Mikäli kaikkien tuomarien mielestä sama ottelija on voittaja, on päätös yksimielinen. Ottelu voi ratketa myös enemmistöpäätöksellä jos kaksi tuomaria on samaa mieltä yhtä vastaan. Mikäli taas esimerkiksi ensimmäisen tuomarin korteissa ottelija A ja toisen tuomarin korteissa ottelija B on voittaja, ja kolmannen tuomarin korteissa pisteet menevät tasan, päättyy ottelu ratkaisemattomaan. Ottelu on myös ratkaisematon jos kahden tuomarin korteissa pisteet menevät tasan, riippumatta siitä mitä kolmas tuomari on merkinnyt.
[muokkaa] Ammattilaisnyrkkeilyn kehitys
Vuonna 1891 yksityinen lontoolainen seura National Sporting Club alkoi järjestää omia, ammattilaisten hanskat kädessä käymiä otteluita, omilla ehdoillaan. NSC:n säännöt pohjautuivat Queensberry-sääntöihin, joihin oli lisätty yhdeksän lisäsääntöä, jotka pääasiassa määrittelivät tarkemmin toimitsijoiden aseman ja pistelaskun, joka mahdollisti tuomaroida ottelun tuloksen, sillä aiemmin kaikki ottelut päättyivät tyrmäykseen tai siihen, ettei toinen nyrkkeilijä muuten kyennyt jatkamaan ottelemista. NSC:n sääntöjen johdosta nyrkkeily muuttui enemmänkin taito- kuin kestävyyslajiksi. Vuonna 1919 perustettiin BBBC (the British Boxing Board of Control). BBBC:llä oli tiiviit yhteydet NSC:iin aina vuoteen 1929, jolloin NSC lakkautettiin.
Vuonna 1909 Lonsdalen jaarli myönsi ensimmäisen mestaruusvyön NSC:n mestaruusottelun voittajalle. Vuonna 1929 BBBC jatkoi Lonsdale-vöiden myöntämistä kaikille britannialaisille nyrkkeilijöille, jotka voittavat kolme titteliottelua samassa painoluokassa. Kyseiset "titteliottelut" eli mestaruusottelut ovat aina olleet ammattilaisnyrkkeilyn keskeinen elementti, kun varsinaisia arvokilpailuja ei järjestetä.
1900-luvun alkuvuosina alkoi myös nyrkkeilypromoottorien keskeinen asema vakiintua: promoottorit pyrkivät järjestämään hyvätuottoisia ja kiinnostavia mestaruusotteluita, ja näin myös tiedotusvälineet ja suuri yleisö alkoi yhä enemmän kiinnostua lajista. Kuuluisa kolmikko Jack Dempsey (raskaansarjan mestari 1919-1926), hänen managerinsa Jack Kearns ja promoottori Tex Rickard ansaitsivat yhteensä 8,4 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria vuosina 1921-1927 vain viidellä ottelulla. Ensimmäinen suora radiolähetys ammattilaisnyrkkeilyn mestaruusottelusta oli Dempseyn ja Georges Carpentierin kohtaaminen vuonna 1921.
1900-luvun alkupuoliskon aikana ammattilaisnyrkkeilyn painopiste siirtyi Britanniasta Yhdysvaltoihin. Vaikka mitään virallisia maailmanmestaruuksia ei ollutkaan, yleisesti maailmanmestarina pidettiin The National Police Gazette -lehdellä listattuja nimiä. 1920-luvulla NBA (National Boxing Association) ryhtyi järjestämään mestaruusotteluita. Samaan aikaan perustettiin Ring Magazine, joka julkaisi mestarien luetteloita. Vuonna 1962 NBA vaihtoi nimensä WBA:ksi (World Boxing Association), ja seuraavana vuonna se sai kilpailijan, WBC:n (the World Boxing Council). Kumpikaan niistä ei ollut yleisesti tunnustettu, ja tästä johtuivat muun muassa erimielisyydet maailmanmestaruuksista. Vuonna 1983 perustettiin lisäksi uusi järjestö IBF (the International Boxing Federation), jolla on myös omat maailmanmestaruutensa kussakin painoluokassa. Vuonna 1988 syntyi vielä neljäs suuri maailmanlaajuinen järjestö WBO (World Boxing Organization) kun joukko puertoricolaisia ja dominikaanisia liikemiehiä riitaantui WBA:n kanssa. Näiden neljän suuren lisäksi on lukemattomia muita, omia maailmanmestaruustitteleitään, jakavia järjestöjä.
[muokkaa] Ammattilaisnyrkkeilyn painoluokat
Sekä WBA, WBC, IBF ja WBO käyttävät samaa painoluokkajärjestelmää:
| korsisarja | 47,6 kg |
| alempi kärpässarja | 49,0 kg |
| kärpässarja | 50,8 kg |
| ylempi kärpässarja | 52,2 kg |
| kääpiösarja | 53,5 kg |
| ylempi kääpiösarja | 55,3 kg |
| höyhensarja | 57,1 kg |
| ylempi höyhensarja | 59,0 kg |
| kevytsarja | 61,2 kg |
| ylempi kevytsarja | 63,5 kg |
| välisarja | 66,7 kg |
| ylempi välisarja | 69,9 kg |
| keskisarja | 72,6 kg |
| ylempi keskisarja | 76,2 kg |
| raskas keskisarja | 79,4 kg |
| alempi raskassarja | 90,7 kg |
| raskassarja | yli 90,7 kg |
[muokkaa] Nyrkkeilyn terveydelliset vaikutukset
Varsinkin ammattinyrkkeilyn tyypillisiä piirteitä on mahdollisimman kovan voiman saaminen suoritettavaan iskuun. Virheellinen lyöntitekniikka voi aiheuttaa vakavia vammoja käden eri luihin. Nykyaikana useimmat valmentajat eivät anna nyrkkeilijöiden harjoitella ja sparrata ilman kämmeneen käärittyjä siteitä (suojaavat kämmenen luita) ja kintaita.
1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä ammattinyrkkeily menetti suosiotaan. Mustat silmät ja ruhjeet alkoivat aiheuttaa huolta pysyvistä silmä- ja aivovammoista. Lääkärintarkastuksista ja otteluiden tarkkailusta tuli tärkeä osa nykypäivän nyrkkeilyä sekä amatööri- että ammattilaistasolla. 1980-luvulla amatööripuolella käyttöön otettiin pääsuojus, joka suojaa haavoilta ja ruhjeilta, mutta sen ei kuitenkaan katsota suojaavan päätä kovinkaan hyvin voimakkailta iskuilta. Usein lyönnit kohdistetaan leukaan, jota kypärä ei yleensä edes peitä.
Aikoinaan ammattilaisten ottelut kestivät viisitoista erää, ja vielä 1900-luvun alkupuolella edes yli neljänkymmenen erän ottelut eivät olleet aivan tavattomia. Vuonna 1982 korealaisen Deuk-Koo Kimin kuoltua Ray Mancinia vastaan käydyssä ottelussa asiaan tuli muutos. Vuonna 1988 säädettiin ammattilaisotteluiden erien ylärajaksi 12 erää.
[muokkaa] Katso myös
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Boxing news
- Kansainvälinen amatöörinyrkkeilyliitto
- WBA
- WBC
- IBF
- http://www.ammattinyrkkeily.net/ - laaja suomenkielinen ammattilaisnyrkkeilyaiheinen sivusto
- http://www.boxing.fi/ -suomenkielinen toinen nyrkkeilysivusto
- www.keskisuomenvoimailijat.com - pääasiassa voimailua koskeva sivusto, joka julkaisee myös nyrkkeilyyn liittyvää aineistoa
