Mandanit
Wikipedia
Mandan-intiaanit kuuluivat siouxien kielikuntaan. He saattoivat alkuaan olla lähtöisin Ohiosta, josta olivat kulkeutuneet Indianan kautta Missouriin. Sieltä he olivat mahdollisesti nousseet Missouri-jokea myötäillen kohti pohjoista asettuen lopulta kyseisen joen laaksoihin nykyiseen Pohjois-Dakotaan.
Mandanit olivat paikallaan pysyviä maanviljelijä-metsästäjiä. He asuivat puoliksi maanalaisissa majoissa, jotka kohosivat maastosta esiin ruohoittuneina kumpareina. Heidän on väitetty olleen ensimmäisiä intiaaneja pohjois-Dakotassa 1600-luvun alkupuolella. Mandaneilla oli kymmenkunta kylää ja heidän lukumääränsä on saattanut olla yli 5000 intiaania. Heistä oli eurooppalaisten tekemiä havaintoja 1700-luvun alusta. Tällöin mandanien tiedettiin käyneen kauppaa Kanadasta ja Suurten järvien alueilta tulleiden ranskalaisten kanssa.[1] Idästä tulleet hidatsat asettuivat mandanien naapureiksi 1600- tai 1700-luvulla omaksuen näiden tavat ja kulttuurin. Heidän sioux-murteensa olivat hyvin erilaisia, samoin suhtautuminen muihin heimoihin. Siinä missä mandanit rakastivat rauhaa, olivat hidatsat sotaisia.
Pohjois-Dakotan alueet alkoivat täyttyä ennen vuosisadan puoliväliä hevosilla liikkuvista metsästäjistä, jotka tulivat joka suunnalta ja vaihtoivat usein asuinpaikkaa. Siouxien monet eri heimot tunkeutuivat yhä lähemmäs mandanien kyliä aiheuttaen hyökkäyksillään jatkuvaa harmia. Pohjoisilta lakeuksilta tuli assiniboinien tekemiä iskuja ja idästä käsin uhkasivat ojibwayt.
1700-luvun loppupuolella mandanien väkiluku alkoi huveta. Vihollisten hyökkäysten lisäksi heidän kyliinsä iskivät isorokkoepidemiat. 1800-luvulla mandanit kävivät vielä innokkaasti kauppaa kolmen vuosikymmenen ajan, kunnes varsinainen tuomio lankesi heidän ylleen vuonna 1837 tulleen isorokon seurauksena. Arviolta 130 henkiinjäänyttä mandania liittyi hidatsoihin, jotka olivat kokeneet saman taudin aiheuttaman tuhon.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Kulttuuri
Mandanien kulttuuri jakoi varsin selkeästi miesten ja naisten tehtävät. Sodankäynti ja metsästys kuuluivat heimon jokaiselle miehelle, kun taas maanviljely, ruoanlaitto ja asunnosta huolehtiminen olivat naisten asioita. Toukokuussa aloitettiin maissin, pavun, tupakan,kurpitsan ja auringonkukan viljely. Naisten työkaluina olivat erilaiset kaivukepit, haravat ja puiset tai biisoninluusta tehdyt kuokat. Puutarhojen ja peltojen tuholaiset; preeriakoirat, linnut ja pikkujyrsijät pyrittiin torjumaan erilaisin biisoninnahasta muotoilluin pelottimin. Naiset saattoivat hieroa eri puolille kehoaan salviaa, koska uskottiin sen suojelevan heidän satoaan madoilta ja taudeilta.[2] Sadonkorjuu alkoi elokuussa päättyen lokakuussa. Mandanien naiset keräsivät myös erilaisia juuria, poimivat marjoja ja kävivät kalassa. Heillä oli myös omat seuransa kuten miehilläkin.
Miehet metsästivät biisonien lisäksi peuroja, hirviä, karhuja, antilooppeja sekä vesilintuja. Poikalapset aloittivat metsästyksen harjoittelun heti opittuaan kävelemään. 7-vuotiaina he pääsivät jahtaamaan jäniksiä. Nuoret miehet hikoilivat mandanien alkeellisessa saunassa päästääkseen eroon ominaishajuistaan. Tämän jälkeen naamioiduttiin sudentaljoihin ja lähdettiin pyydystämään biisoneita. Ennen hevosten saapumista metsästysmatkat tehtiin jalan. Aseina olivat nuolet, jouset, kirveet ja nuijat.
Tärkeimmät rituaalit olivat O-Kee-Pa Seremonia ja Buffalo dance. Ensin mainittu oli heidän elämänsä tärkein seremonia, joka oli eräänlainen ihmisten, eläinten ja maitten luomiskertomus.[3] Tapahtuma oli nelipäiväinen. Siihen kuului oleellisena osana nuorten miesten hyväksytyksi tuleminen mandanien yhteisön jäseneksi. Nuorukainen sai valita sukulaisen, joka lävisti hänen rintansa kahdesta kohtaa. Näin syntyneistä rei'istä nuori mies nostettiin nahkahihnoihin asetettujen koukkujen avulla roikkumaan mandanien lääkemajan poikkipuuhun. Itsekidutuksen aikana vaellettiin eläimiksi muotoutuneina henkien maailmaan ja etsittiin täältä voimaa ja hyviä neuvoja miten selvitä läpi elämän. Kun nuorukainen menetti tajuntansa, hänet laskettiin maahan. Tajuihin palaaminen tapahtui ilman ulkopuolista apua. Tämä seremonia oli testi nuoren miehen voimista ja sietokyvystä ja samalla varmin tae siitä, että hän oli soturiksi tulemisen arvoinen.[2]
Buffalotanssissa houkuteltiin biisoneita kylän läheisyyteen metsästystarkoituksessa. Vanhemmat miehet istuivat ympyrässä poltellen piippujaan ja katsellen, kun nuoret miehet esittelivät vaimojaan tai sellaisiksi aikovia. Kun naiset olivat tulleet hyväksytyiksi osallistuivat miehet tanssiin värjäten itsensä punaisin, mustin ja valkoisin värein. Sonnustautuneina biisonintaljaan he aloittivat hurjan tanssin, joka kuvasi sekä metsästäjiä että metsästettäviä. Tapahtuma pidettiin kylän keskellä olevalla torilla, jonka ainoana rakennuksena oli rituaalien pyhä paikka, lääkemaja. Viimeisenä päivänä joku tanssiin osallistuneista naamioitui nälänhädän hengeksi. Kyläläiset kivittivät häntä, kunnes "nälkä" oli ajettu pois. Tämän toimituksen jälkeen järjestettiin suuret pidot. Kaiken kaikkiaan hyvät suhteet henkimaailmaan takasivat elämän jatkuvuuden, riittävän sadon ja hyvän metsästysonnen.
[muokkaa] Kauppiaat
Kaupankäynnillä oli erittäin tärkeä osuus mandanien elämässä. Naisten maanviljelyn ansiota oli, että mandanien niin kuin myös naapurien hidatsojen kylät alun perin muotoutuivat kauppapaikoiksi. Aluksi ympäristössä liikkuvat heimot tulivat ostamaan ruokaa, mutta kun tarjonta ja markkinat laajenivat, alkoi kaupankäynti paisua sangen merkittäväksi. Mandaneista ja hidatsoista tuli kaksi rikkainta tasankojen kansaa, ainakin mitä tuli aineelliseen hyvinvointiin, elämän helppouteen ja ruokavarastojen kokoon. Suurimmat heidän kylistään toimivat kesäaikaan kohtaamispaikkoina monille alueen muille heimoille. Crowt, cheyennet, creet, assiniboinet, gros ventresit ja siouxit kävivät säännöllisesti vierailuilla mandankylissä. Kauppamatkat saattoivat venyä kuukaudenkin pituisiksi. Monista intiaaneista kehittyi monikielisiä ja myös preerioiden merkkikieli yleistyi. Tämä kesäinen markkinatapahtuma oli niin tärkeä,että sen ajaksi vihollisheimotkin solmivat rauhan, jatkaakseen sitten myöhemmin taas keskinäisiä sotatoimiaan.
1700-luvun puolenvälin jälkeen ranskalaiset kauppiaat alkoivat tehdä yhä enemmän vierailuja mandanien ja hidatsojen yhdistettyihin kauppakeskuksiin. Eurooppalaisen teollisuuden monet tuotteet otettiin vastaan suurella innolla ja näin alkoivat valkoisen miehen mukanaan tuomat tuliaiset levitä preerioilla.
[muokkaa] Tutkimusmatkailijat
Pohjois-Amerikan kaikista intiaaniheimoista liittyy mandanien muinaishistoriaan eniten mystiikkaa. Jo vuonna 1738, kun ranskalainen löytöretkeilijä Siur de la Verendrye teki vierailun mandanien kyliin, joutui hän ymmälleen näiden ulkonäöstä, joka poikkesi kaikista muista intiaanikansoista paljon. Hän merkitsi muistiin oudot havaintonsa. Verendrye teki huomioita myös mandanien kylistä, joiden kadut ja aukeat torit pidettiin puhtaina ja siisteinä. Paaluvarustukset kylien ympärillä olivat yli neljän metrin korkuisia. Kyliä oli kuusi ja olivat mandanien mukaan "valloittamattomia". [3]
Vuonna 1781 mandanien hyvin suojattujen kylien sisälle tunkeutui isorokkoepidemia , joka surmasi paljon heidän väkeään ja sai heidät jättämään kylänsä. Etsiessään hieman pohjoisemmilta alueilta uusia asuinpaikkoja he lyöttäytyivät yhä tiiviimmin naapureihinsa hidatsoihin, jotka saman kulkutaudin kokeneina olivat päättäneet muuttaa muualle.
Vuonna 1804 Meriwether Lewisin ja William Clarkin johtama 45-miehinen retkikunta majoittui Pohjois-Dakotaan nykyisen Bismarckin-kaupungin laitamille. Yhdysvaltain kongressi oli salaa rahoittanut tutkimushankkeen, jonka tarkoituksena oli kartoittaa länttä ja sen intiaanialueita.[4] Lähestyvän talven suojaksi retkikunta rakensi Fort mandanin, joka sijaitsi lähellä mandanien kahta kylää Metutankea ja Ruptaria. Viettäessään viisi kuukautta mandanien parissa Lewis ja Clark tutustuivat näihin paremmin ja tekivät yllättävän havainnon. Intiaanit olivat vaaleaihoisia, heillä oli punertavat tai vaaleat hiukset ja lisäksi monilla oli siniset tai harmaat silmät. Tutkimusmatkailijat olivat hämmästyneitä, sillä noihin aikoihin olisi sekoittuminen uudenajan eurooppalaisiin ollut mahdotonta. Ainoa selitys oli se, että mandanien geenit tulivat jostain hyvin kaukaa. Asia jäi mystiseksi niin Clarkille kuin Lewisillekin.
Tutkimusmatkalle lähtiessään Lewis ja Clark ottivat oppaakseen nuoren shoshoni-naisen Sacagawean, joka oli ollut muutaman vuoden ajan hidatsojen orjana. Muuan turkiskauppias oli ostanut Sacagawean vapaaksi ja nainut hänet. Kun tutkimusretkikunta palasi takaisin 16 kuukauden kuluttua olivat he tehneet uskomattoman matkan Yhdysvaltain länsirannikolle ja takaisin kartoittaen suuret määrät ennestään tuntemattomia seutuja. Lewisistä ja Clarkista tuli juhlittuja sankareita ja Sacagaweasta kuuluisa intiaaninainen.
[muokkaa] Tuho
1830-luvulla taidemaalari George Catlin kävi tutustumassa kymmenissä eri intiaanikylissä ikuistaen siveltimillään ja kynillään päälliköiden muotokuvia ja heimojen tärkeitä tapahtumia. Catlin saapui myös mandanien luo saaden lämpimän vastaanoton. Hän pääsi lähelle tätä mystistä kansaa maalaten lukuisia kuvia heidän seremonioistaan. kärsimysrituaaleistaan ja elämäntavoistaan.
Vuonna 1833 mandanit saivat vieraikseen sveitsiläisen taiteilijan Karl Bodmerin ja saksalaisen prinssi Maxmilian zu Wiedin.[5] Bodmerin tehdessä maalauksiaan tutki prinssi Maxmilian intiaanien ulkonäköä ja tapoja. Heidän, samoin kuin Catlinin, työnsä ovat jääneet jälkipolville muistuttamaan mandaneista, joiden elämänkaari koki traagisen lopun vain muutamaa vuotta myöhemmin Bodmerin ja Maxmilianin lähdön jälkeen. Kesällä 1837 valtava isorokkoepidemia iski täydellä voimallaan mandanien kyliin jättäen jälkeensä kauhistuttavan tuhon. Kulkutauti levisi käsittämättömällä nopeudella levittäen kuolemaa ympärilleen. Monet taudin runtelemat mandanit näkivät itsemurhan ainoaksi vaihtoehdokseen.[6] Ulkopuolella odottavat siouxien sotapartiot pitivät mandanit kylissään, jonne he menehtyivät ennen syksyn tuloa kenenkään hautaamatta heidän ruumiitaan.
Kun epidemia oli ohitse, 1800 henkeä käsittänyt mandanyhteisö oli pyyhkiytynyt lähes olemattomiin. Tautien jäljiltä eloonjääneiden määrä oli vähäinen: 23 miestä, 40 naista ja 65 lasta.[7] Kokonaiset suvut, klaanit, päälliköt, hengelliset johtajat ja lääkemiehet veivät mukanaan mandanien rikkaan kulttuurin, joka jäi elämään lähinnä vain Catlinin ja Bodmerin maalauksissa.
Mandanien rippeet jättivät tuhotut kylänsä ja pääsivät pakenemaan hidatsojen turviin ilman että olisivat joutuneet siouxien käsiin. Hidatsat olivat menettäneet suuren osan väestöstään saman epidemian kourissa. Vuonna 1845 molempien heimojen eloonjääneet perustivat uuden kylän Like-a-fishhookin, joka myöhemmin muutti nimensä Fort Beltholdiksi. Yhdysvaltain myötävaikutuksella mandanit ja hidatsat selvisivät seuraavalle vuosisadalle.
[muokkaa] Taru prinssi Madokista ja valkoisista intiaaneista
 |
Tämän artikkelin tai sen osan paikkansapitävyys on kyseenalaistettu. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Tämä teoria on 1700-luvun fantasiointia, joten sitä voisi käsitellä vähän kriittisemmin |
Prinssi Madok oli vanhan tarinan mukaan paennut kotimaastaan Walesista, purjehtinut Pohjois-Amerikkaan ja perustanut Ohioon siirtokunnan vuonna 1170.[8] Shawnee-intiaanien päällikkö Tobacco kertoi aikoinaan tarinan kenraali George Rogers Clarkille. Tarun mukaan kauan sitten oli monia valkoisia miehiä surmattu suuressa taistelussa Ohion putouksilla. Pakoon päässeet olivat vaeltaneet pitkiä matkoja ja käyneet hyvin etelässä. Täältä heidän kulttuuriinsa oli tarttunut siellä asuvien caddonkielisten kansojen tapoja. Lopulta Ohion taistelun pakolaiset tai heidän jälkeläisensä olivat saapuneet Missouriin muodostaen mandan-intiaaniheimon. Saman tarinan kenraali Clark kuuli myöhemmin muiltakin päälliköiltä. Vallankumoustaistelut olivat kuitenkin vieneet kenraalin ajatukset toisaalle, mutta legenda Prinssi Madokista ja walesilaisesta siirtokunnasta oli jäänyt elämään.
Kun vallankumoussota loppui vuonna 1783 kenraali Clark miehineen perusti Ohion putousten läheisyyteen linnakkeen, joka nimettiin Fort Clarkiksi kenraalin itsensä mukaan. (Myohemmin Clarksville, Indianassa.) Lähettyvillä tehtiin väittämän mukaan hämmästyttäviä löytöjä, jotka yhdistettiin prinssi Madokiin. Ensimmäinen väitetty löytö oli hautakivi, jossa oli Madokin nimikirjaimet ja vuosiluku 1186. Toinen väitetty löydös käsitti kuusi luurankoa, jotka oli kaivettu esiin pellolta läheltä Clarkin linnoitusta. Jokainen luurangoista oli puettu pronssiseen rintahaarniskaan, jollaisia oli muka käytetty Walesin armeijassa. Haarniskat oli koristeltu harppua soittavan merenneidon kuvin. Tutkimusryhmä tuli siihen lopputulokseen, että haarniskat olivat alun perin kuuluneet Madokin miehistön lipunkantajille. Hieman myöhemmin tehtiin samoilta alueilta vielä yksi löytö, vanhan jättikokoisen linnoituksen rauniot. Yksi pystyssä oleva seinä kertoi väittämän mukaan muurilaastin käytöstä. Myös tämä löytö yhdistettiin prinssi Madokin walesilaiseen siirtokuntaan, koska kivimuuri oli paljon suurempi kuin intiaanien rakentamat.[8]
Myös toinen mysteerinen kiviseinä on yhdistetty Madokin siirtokuntaan. Pohjoisessa Georgiassa Chattahoocheen kansallisen metsän alueella sijaitseva Fort Mountain on saanut nimensä yli 200 metriä pitkästä kivimuurista, joka sijaitsee vuoren korkeimmalla huipulla. [9] Cherokeiden perimätieto kertoo valkoisista miehistä, jotka rakensivat muurin kauan sitten. Cherokeet kutsuivat seinäntekijöitä "kuusilmäisiksi ihmisiksi", jotka näkivät pimeässä. He olivat olleet vaaleatukkaisia, vaaleaihoisia ja heidän silmänsä olivat olleet siniset.[10] Oconostota, eräs cherokeiden nimekkäimmistä päälliköistä, oli kertonut, että muukalaisia oli kutsuttu walesilaisiksi ja heidän johtajaansa sanottu Madokiksi. [10]Arkeologien todistusten mukaan kiviseinä Fort Mountainin huipulla oli rakennettu kauan ennen Columbuksen saapumista.[10] Vastaavia, mutta pienikokoisempia rakennelmia on löydetty lähialueilta Alabama-joen varrelta.[10]
[muokkaa] Outoja havaintoja
Myös taiteilija George Catlin tiesi prinssi Madokista ja uskoi, että mandanit saattoivat polveutua hänen siirtokunnastaan. Syitä tähän päätelmään oli useita. Mandanien sioux-murteessa esiintyi monia walesin kieltä muistuttavia sanoja, jotka Catlin merkitsi paperille. Lisäksi mandanit käyttivät veneitä, jotka oli punottu pajusta ja päällystetty nahalla. Samanlaisia käytettiin Walesissa. Merkittävin asia oli eurooppalainen ulkonäkö kasvonpiirteitä myöten.[8] Catlin totesikin muistiinpanoissaan, että mandanit erosivat siksi paljon kaikista muista heimoista ympäristössä, että heidän täytyi olla lähtöisin jostain hyvin kaukaa.
Walesilainen tutkija John Evans vietti yhden talven mandanien parissa jo 1700-luvun lopulla selvittääkseen näiden alkuperää. Hän ei ollut kuitenkaan löytänyt riittävästi todisteita mandanien sukulaisuudesta walesilaisiin, joten vaaleaihoisten intiaanien mysteeriota ei pystytty ratkaisemaan. Jokuset tutkijat ovat esittäneet teorian, jonka mukaan mandanit olisivat olleet viikinkien jälkeläisiä.[11] Prinssi Maximilian kuvasi tapaamiaan mandaneita rotevatekoisiksi, leveäharteisiksi ja lihaksikkaiksi ja pituudeltaan keskimittaisiksi. Naiset olivat lyhyehköjä, mutta niin ikään harteikkaita. Mandanien nenät eivät olleet kaarevia, eivätkä leveitä, vaan pääosin suoria ja enemmänkin kapeita. Heidän poskipäänsä eivät olleet korkealla kuten siouxeilla.[12]
[muokkaa] Nykyaika
Pohjois-Dakotan Fort Bertholdin reservaatiossa asuu joitakin tuhansia mandanien, hidatsojen ja arikarojen jälkeläistä, pääosan muodostuessa hidatsoista. Läheiseen Fort Lincoln State Parkiin on rakennettu pieni mandan kylä todellisine maamajoineen, jonne turistit voivat tehdä vierailuja. Kylässä aitouden tuntu on niin todellinen, että ihmiset ovat tunteneet tulleensa ajassa satoja vuosia taaksepäin. Yhden majan kattohirressä riippuu lisäksi mandansoturia kuvaava aidonnäköinen nukke luoden todentuntuisen kuvan O-Kee-Pa seremoniasta. Näin on kyetty säilyttämään vanhan mandankulttuurin perinteitä.[2]
Unohdettu tarina prinssi Madokista ja valkoisista intiaaneista on niin ikään uudelleen kaivettu esiin ja aiheesta on julkaistu Dana Olssonin kirjoittama kirja. [13] Sen mukaan kauan ennen Kristoffer Kolumbusta ankkuroi Mobile Bayn vesille Alabaman edustalle merenkyntäjä prinssi Madocin alus. Amerikan vallankumouksen sisaret ovat pystyttäneet muistomerkin prinssi Madokin kunniaksi Alabamaan Mobile Bayhin.[8]
[muokkaa] Lähteet
- ↑ Indian History
- ↑ 2,0 2,1 2,2 American America History
- ↑ 3,0 3,1 Mandan Historie
- ↑ Markku Henriksson: Alkuperäiset amerikkalaiset, s. 81–82. Gaudeamus, 1985. ISBN 951-662-385-9.
- ↑ Prince Maximilian of Wied
- ↑ Mandan indian tribe
- ↑ Bill Yenne: Encylopedia Of North American Indian Tribes, s. 96. Bison Books LTD, 1986. ISBN 0 600 50266 X.
- ↑ 8,0 8,1 8,2 8,3 The Mandans
- ↑ Fort Mountain
- ↑ 10,0 10,1 10,2 10,3 Ft. Mountain and Prince Madoc of Wales
- ↑ Pentti Virrankoski: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit, s. 178. Gummerus, 1994. ISBN 951-717-788-7.
- ↑ Mandan indian tribe History
- ↑ Legend of Prince Madoc
[muokkaa] Aiheesta muualla
