Siouxit
Wikipedia
| Siouxit | |
|---|---|
 |
|
| Kokonaismäärä | 150 000+ |
| Pääasiallinen asuinalue | Yhdysvallat |
| Kieli (kielet) | Englanti, Siouxin kieli |
| Uskonto (uskonnot) | Kristinusko Midewiwin |
Siouxit ['siouksit] eli sioux't [su:t] on intiaanikansa. Nimitys sioux on lyhentymä sanasta Nadouessioux.
Siouxit eivät ole kielellisesti tai kulttuurillisesti kovin yhtenäinen ryhmä, mutta Yhdysvaltojen hallinto rekisteröi heidät kaikki siouxeiksi 1800- ja 1900-luvuilla. Nykyisin puolet rekisteröityneistä siouxeista asuu reservaatissa.
Siouxit voidaan jakaa kolmeen pääryhmään kielen ja kulttuurin perusteella:
- Isanti (suom. "Veitsi", nimi nykyisessä Minnesotassa sijaitsevasta järvestä), asuttavat Etelä- ja Pohjois-Dakotan itäosia, Minnesotaa ja pohjoista Iowaa. Heitä kutsutaan usein nimillä Santee ja Dakota.
- Ihanktowan-Ihanktowana, asuttavat Minnesota-joen aluetta. Heihin viitataan usein nimillä Yankton ja Nakota.
- Teton tai Tetonwan, läntisimmät siouxeista, jotka tunnetaan metsästys- ja soturikulttuuristaan. Heihin viitataan usein nimellä Lakota.
Etelä- ja Pohjois-Dakotan osavaltiot ovat saaneet nimensä siouxien mukaan.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Heimonimiä
Varsinaiset dakotat eli santeet muodostuivat sissetoneista, m`dewekantoneista, wahpekuteista ja wahpetoneista. Heitä kutsuttiin itäiseksi ryhmäksi asuinalueittensa sijainnin takia. Keskiryhmään taas kuuluivat yanktonit ja yanktonait. He olivat nakotoja, joista käytettiin yleisemmin nimeä yanktonait. Tunnetuin oli kuitenkin läntinen ryhmä lakotat eli tetonit. Heihin kuuluivat muun muassa brulet, minneconjout, hunkpapat, oglalat sekä sans arcit. He olivat kansan läntistä ryhmää ja edustivat juuri sitä ratsain liikkuvaa tasankointiaanin prototyyppiä, joka on tullut tutuksi niin kirjoista kuin elokuvistakin. Santeet ja yanktonait taas olivat enemmänkin metsäintiaaneja, jotka vähitellen oli pakotettu jättämään maansa nykyisen Minnesotan osavaltion alueella.
[muokkaa] Kulttuuri
Siouxien kulttuurista tuli varsin epäyhtenäinen, koska he levittäytyivät niin laajoille alueille. Wakan-tanka oli suuri henki, joka toimi kaikkien sioux-heimojen ylijumalana. [1] Riitit olivat hyvin samankaltaisia kuin kokonaan täysin eri kieltä puhuvilla ojibwaylla. He olivat kuitenkin olleet naapureita Yläjärven ja Michiganjärven alueilla, joten tämä selittänee kumpienkin kulttuurista löytyneen lähes samanlaisen parantajien salaseuran. Soturiseuroilla, jotka todennäköisesti kuuluivat alkuperäiseen siouxien kulttuuriin, oli paljon erilaisia tehtäviä, kuten kylien järjestyksen valvominen ja kurin pitäminen biisoninmetsästyksen aikana. Rikkureita rangaistiin ankarasti. Sodissa johtava soturiseura toimi iskujoukkona. Soturien urheus oli ihailtavaa, sillä he saattoivat uhrautua oman heimonsa puolesta. Myös naisilla oli omia seurojaan, mutta sotiin he eivät ottaneet osaa.
Alun perin sioux-heimojen asuntoina toimivat kupolinmuotoiset puunkuorilla verhoillut wigwamit, mutta siirtyminen tasangoille sai aikaan monia muutoksia, joista eräs oli tiipii-asutus.
Sioux-nimi (pienet kyyt) oli ojibwaykielinen. Siouxit itse pitivät saamaansa nimeä erittäin loukkaavana. [2] He käyttivät itsestään dakota-nimeä, joka oli itäisten siouxien murretta ja tarkoitti ystävää tai liittolaista. Sille he eivät kuitenkaan voineet mitään, että heidät opittiin parhaiten tuntemaan siouxeina.
[muokkaa] Varhaishistoria
Joskus 1500-luvulla olivat sodat Kanadan rajoilla asuvien cree-intiaanien kanssa ajaneet osan siouxien heimoista alemmas Minnesotaan. Myöhemmin 1600- ja 1700-lukujen taitteessa olivat koillisesta tulleet ojibwayt riitaantuneet siouxien kanssa oltuaan sitä ennen rauhanomaisessa suhteessa vuosia. Seuranneissa sodissa olivat siouxit joutuneet antamaan periksi ojibwaytten tuliylivoiman alla. Jälkimmäisillä oli suuret määrät ranskalaisilta hankittuja tuliaseita, kun taas siouxit joutuivat turvautumaan perinteisiin jousiin ja nuoliin. Santeet ja yanktonait jättivät Minnesotan rehevät metsämaat siirtyen Etelä-Dakotan ja Nebraskan seuduille. Täällä asuneet arikarat joutuivat jättämään kymmenkunta suurtaa kyläänsä siouxheimojen miehittäessä ne. Jonnekin Minnesotan lounaisiin sopukoihin jääneet tetonit saivat hekin tarpeekseen kotikunnaistaan ja muuttivat Pohjois-Dakotaan. Näin alkoivat siouxien eri heimot vallata itselleen uutta elintilaa työntäen heikompia kansoja tieltään. Toiset väistivät länteen joidenkin pyrkiessä pohjoiseen.
[muokkaa] Tasangoille siirtyminen
Tetonit ulottivat pyyntimaansa nopeasti Missourin rantamille ja vuoteen 1730 mennessä he olivat levittäytyneet joen idänpuoleisille rannoille. Pian he hankkivat ensimmäiset hevosensa, joita sitä ennen eivät olleet koskaan nähneet. "Henkikoirat" kuten he hevosia nimittivät, mahdollistivat hetkessä uudenlaisen tavan metsästää biisoneita ja liikkua Missourin lännenpuoleisilla tasangoilla vaivattomasti paikasta toiseen. Syntyi kokonaan uusi kulttuuri: ratsain liikkuvat preerioitten metsästäjät. Ihmisten asumiseen huonosti tai ei ollenkaan soveltuvat ylänköarot tarjosivat metsästäjille paratiisin. Suuria biisonilaumoja vaelsi kaikkialla ja hevosten selästä niiden saalistaminen oli helppoa. Biisoni tarjosi kaiken mitä tetonit tarvitsivat. Siitä sai yltäkylläisesti lihaa ja nahka itsessään oli verraton raaka-aine niin vaatteisiin kuin asumuksiinkin. Tiipii-telttoja alkoi ilmestyä tasangoille. Idempänä asuvat yanktonait ja santeet omaksuivat myöhemmin osan tästä elämäntyylistä opittuaan ratsastamaan. He eivät luopuneet kuitenkaan kokonaan maanviljelystä.
Siouxeista kehittyi tasankojen ja preerioitten valtiaita. Heitä pelättiin laajoilla alueilla aina suurilta järviltä kalliovuorille.[3] Vaikka pohjoisten tasankojen mustajalatkin kylvivät ympärilleen pelkoa, oli se vielä pientä verrattuna siouxeihin, joiden maine oli niin hurja, että samaan olivat Pohjois-Amerikan historiassa pystyneet vain irokeesit.
[muokkaa] Vihollisia
Myös eteläisimmiltä preerioilta löytyi siouxien kieliryhmän kansoja kuten iowat, osaget, omahat, kansat, poncat ja quapawit. He olivat täysin itsenäisiä heimoja, joille ei oikeiden siouxien kanssa ollut muuta yhteistä kuin kaukainen kielisukulaisuus.[3] Esihistoriallisella kaudella siouxeista erkaantuneet assiniboinet olivat kaikkien siouxheimojen katkeria vihamiehiä. Edelleen siouxien verivihollisista voidaan mainita pawneet, arikarat ja crowt. Tämän enempää on turha luetella nimiä, mutta yleisesti voidaan todeta, että siouxit olivat lähes kaikkien ympärillä ja myös kauempana asuvien heimojen vihollisia. Vasta 1800-luvulla he alkoivat solmia liittoja sellaisten heimojen kanssa, jotka alun perin eivät heihin kuuluneet. Näihin liittoutumiin oli syynä valkoisen väestön nopea lisääntyminen.
[muokkaa] Uudisasutuksen leviäminen
1700- ja 1800-lukujen taitteessa kaikkien siouxheimojen lukumäärän on arveltu olleen vähintäänkin 25 000 henkeä. Valkoisen miehen mukanaan tuomat vitsaukset, kuten erilaiset kulkutaudit, harvensivat kuitenkin myös siouxien rivistöjä. Tetonit siirtyivät asumaan kokonaan Missourin länsipuolelle. He jatkoivat sotimista yhä tasankojen muita heimoja vastaan joutuen myös toistuviin yhteenottoihin valkoisten turkismetsästäjien kanssa. Vuonna 1830 tetonit solmivat rauhan arapahojen ja cheyennien kanssa, jotka he aiemmin olivat työntäneet pois tieltään. Nopeasti etenevä uudisasutuksen leviäminen tasangoille mursi pysyvät intiaanirajat. 1840-luvulla alkoi Yhdysvaltain hallituksen edustajia liikkua intiaanikylissä neuvottelemassa kauttakulkuoikeuksista. Viimeistään tässä vaiheessa yhä useammat heimot alkoivat etsiä liittolaisia itselleen.
Vuonna 1851 syyskesällä kokoontui 10 000 intiaanin lähetystö Horse creekiin lähelle Fort Laramieta. Heillä oli neuvottelu Amerikan hallituksen kanssa kauttakulkusopimuksista ja niiden noudattamisesta. [2] Siouxien lisäksi paikalla oli arapahojen, cheyennien, arikarojen ja hidatsojen edustajia. Kunkin intiaaniheimon rajat merkittiin tarkoin ja kaikkien heimojen yhteiseksi päälliköksi valittiin Voittoisa Karhu (Conquering bear). Yhdysvaltain senaatti ei kuitenkaan koskaan hyväksynyt sopimuksen kaikkia ehtoja ja intiaanit tunsivat itsensä petetyiksi. Voittoisa karhu yritti rauhanomaisin keinoin hoitaa asiaa loppuun asti, mutta tuloksena oli lopulta väistämätön sotatila. Voittoisan karhun voittokulku päättyi yöllisessä taistelussa valkoisten ampumiin luoteihin. Eräs taistelusta selvinneistä oli nuori oglala-tetoneihin kuuluva soturi nimeltään Hullu Hevonen (Crazy Horse).[4]
Samalla vuosikymmenellä ajautuivat myös santee-siouxit vaikeuksiin Minnesotan alueella, jonne heidät oli sijoitettu hallituksen taivuttamina reservaattiin. Joukko uudisasukkaita oli surmattu ja syy vieritettiin santein niskoille. Eräänlaisena kostotoimenpiteenä hallitus riisti osan jo ennestään pienestä santeereservaatiosta. Intiaanit yrittivät pysyä rauhallisina, mutta tilanne ajautui vääjäämättä kohti suurta katastrofia. Uudisasukkaat alkoivat kohdella santeita loukkaavasti. Kun Abraham Lincoln valittiin vuonna 1860 uudeksi Yhdysvaltain presidentiksi vaihtuivat myös reservaattien asiamiehet. Uusien intiaaniagenttien ongelmaksi osoittautui kokemattomuus, joka näkyi monina virheinä. [2] Hallituksen määrärahoja ei toimitettu sopimuksen mukaisesti reservaattiin. Tämä teki intiaaneista nälkäisiä ja vihaisia. Kun he pyysivät ruoka-annoksiaan käskettiin heidän syödä ruohoa ja omia ulosteitaan.[2] Rauhallisina pidetyt santeet aloittivat kapinan surmaten lähes 500 valkoista Minnesotassa. Idästä apuun lähetetyt joukot lopettivat sotatilan ja osa kapinallisista päätyi hirttolavalle, mutta suurten intiaanisotien ensitahdit oli lyöty. Tästä eteenpäin vyöryvät tapahtumat levisivät kauas tasangoille.
[muokkaa] Punaisen pilven sota
1860-luvun alkupuoliskolla koko Missourin alue ja sen sivujokien varret alkoivat täyttyä Yhdysvaltain armeijakuntien varustuksista. Vaikka siouxien eri heimojen alueet pohjoisilla tasangoilla pysyivätkin jonkin aikaa lähinnä valkoisen miehen läpikulkualueena, niin ongelmilta ei siltu onnistuttu välttymään. Kultalöytöjen takia olivat pohjoisten tasankojen arapahot ja cheyennet joutuneet luopumaan maa-alueistaan. Myös siouxien teton-heimoille uhkasi käydä samoin, kun Yhdysvaltain hallitus päätti avata niin sanotun Bozemanin reitin Wyomingin ja Montanan siouxalueiden läpi. Syynä oli läntisestä Montanasta löytynyt kulta. Kolme linnaketta kunnostettiin Wyomingin koilliskulmilla. Tarkoituksena oli linnakkeista käsin suojata kultakentille matkaavia uudisraivaajaperheitä intiaanien mahdollisilta hyökkäyksiltä. Pohjoiset arapahot ja cheyennet saivat pian huomata, että Bozemanin reitti kulki myös heidän parhaitten metsästysmaittensa halki.
Vuonna 1866 useita intiaanipäälliköitä teki visiittejä Fort Laramiessa neuvotellakseen hieman yksityiskohtaisemmin Yhdysvaltain hankkeesta avata Bozemanin reitti. Punainen pilvi, ylväs oglala-päällikkö sai monta muuta intiaanijohtajaa puolelleen. Brule-päälliköt Täplähäntä ja Punainen lehti tulivat mukaan. Minneconjou-päällikkö Rampa peura ja cheyenne-johtaja Tylsä veitsi joukkoineen olivat valmiit auttamaan kaikin tavoin Punaista Pilveä.
Neuvottelut Fort Laramiessa eivät johtaneet mihinkään. Yhdysvallat oli jo tehnyt päätöksensä ja halusi avata Bozemanin reitin vaikka pakkokeinoin. Punaisen pilven käskystä kymmenet päälliköt kokosivat soturinsa. Nopeasti he katkaisivat liikenteen Bozemanin tiellä. Lisäksi intiaanit saartoivat kaikki kolme Wyomingin koillisosissa kunnostettua linnaketta Powder- ja Big Horn-jokien välillä. Yhdysvaltain omat joukot jäivät pahasti alakynteen. Seuranneissa taisteluissa Amerikan sotajoukot hupenivat nopeasti. Loppukesä vuonna 1866 oli katastrofaalista aikakautta Bozemanin tien valkoisille puolustajille.
Marraskuussa samana vuonna Yhdysvallat lähetti taistelukentälle lisäjoukkoja. Paikalle saapui kapteeni William J. Fetterman luvaten murskata 80 miehensä avulla koko sioux-kansakunnan. Kapteeni joukkoineen majoittui Fort Phil Kearnyyn, joka oli eräs tapahtumapaikan kolmesta linnakkeesta. Tämän jälkeen ei kukaan valkoinen nähnyt Fettermania enää elossa. Hän ja hänen miehistönsä katosivat linnakkeesta. Myöhemmin, eräänä pakkasaamuna, heidät kannettiin jäätyneinä ruumiina linnakkeeseen. Fetterman ei ollut onnistunut tehtävässään tuhota siouxien kansaa. [2] Hän oli joutunut Hullun hevosen ja tämän soturien käyttämän houkutuslintu-taktiikan uhriksi.[4]
Seuraavan kevään ja kesän aikana Punainen pilvi liittolaisineen jatkoi lähes hellittämättä tehostettuja iskujaan. Hullusta hevosesta kehittyi taitava sissisodan johtaja. Amerikan hallitus piti hätäistuntoja ja monet väsyneet Yhdysvaltain sotilaat olivat valmiita lopettamaan taistelun. 29. huhtikuuta 1868 solmittiinkin Fort Laramiessa sopimus muutaman brule- ja oglalapäällikön kanssa. Lisää intiaanijohtajia oli valmiina neuvottelemaan rauhasta, mikäli heidän ehtoihinsa suostuttaisiin. Lopulta Yhdysvaltain hallituksen oli myönnyttävä vastapuolen ehtoihin. Eräs vaatimuksista oli, että Bozemanin reitin varrella olevat kolme linnaketta hylätään. Hallitus suostui tähän. Päätöksen vahvistukseksi joukko intiaaneja kävi sytyttämässä linnakkeet tuleen.
Fort Laramien uuden sopimuksen mukaan teton-siouxit saivat pohjoisilta tasangoilta itselleen suuren maa-alueen, jossa riitti riistaa. Sopimusta kirjoittaessaan Punainen pilvi totesi, että sodan syynä oli yksinomaan ollut se, että valkoinen mies oli avannut Bozemanin reitin ilman intiaanien lupaa. Tämä Punaisen Pilven johtama sota jäi historiassa sikäli ainutlaatuiseksi, että se oli ainoa, jonka Yhdysvallat hävisi intiaaneja vastaan.
[muokkaa] Sopimuksen rikkojat
Yhdysvaltain hallitus keksi uusia keinoja saadakseen intiaanit kuriin. He ehdottivat kongressille ajatuksen biisonien joukkoteurastuksesta. [2] Kongressi hyväksyi esityksen ja tämä johti siihen, että Buffalo Bill ja hänen kaltaisensa metsästäjät ampuivat satoja biisoneita päivittäin. Lisäksi hallitus salli Fort Laramien sopimuksen vastaisesti Northern Pacific-rautatien kulkea läpi suuren teton-siouxien reservaation. Hanke toteutettiin vuonna 1867. Asia aiheutti kielteisiä tunteita alueen intiaaneissa. Vielä enemmän mielipahaa sai aikaan kultalöytö Black Hillsissä. Paikka oli siouxien pyhintä aluetta. Yhdysvaltain armeija lähetettiin Black Hillsin ympärille Dakotaan vartioimaan, etteivät uudisasukkaat tunkeutuisi intiaanien maille. Sotilaat eivät kuitenkaan välittäneet puuttua millään tavalla kullankaivajien toimiin. Kultaryntäyksen eräs seuraus oli, että Deadwoodin kaltaisten pikkukylien asukasluvut kasvoivat nopeasti. Myös valmistunut rautatie lisäsi osaltaan siouxien, cheyennien ja arapahojen ongelmia, sillä biisonien ammuskelu oli junissa matkustavien suurin huvitus. Tasangoille jäi mätänemään tuhansia ammuttuja eläimiä.
Yhdysvaltain presidentiksi noussut Ulysses S. Grant nimitti komission neuvottelemaan tetonien kanssa mustien vuorten ostamisesta. Nämä neuvottelut raukesivat kuitenkin turhina. Siouxien johtomiehet eivät suostuneet myyntiin. Tetonien suureksi johtajaksi 1870-luvun alussa noussut hunkpapa-heimon poppamies Istuva Härkä oli jo kauan sitten tajunnut sen, että valkoinen mies söi sanansa heti kun sai siihen tilaisuuden. Amerikkalaisten antamaa esimerkkiä noudattaen alkoivat myös intiaanit rikkoa Fort Laramien sopimusta siirtymällä metsästämään omien alueittensa ulkopuolelle. Hallitus koetti väkipakolla saada niskuroivia tetoneita palaamaan omille mailleen. Vanhaksi tullut päällikkö Punainen Pilvi oli halukas noudattamaan valkoisen miehen vaatimuksia, mutta nuoremmat päälliköt olivat eri mieltä. Istuva Härkä, josta myöhemmin tuli lähes legenda, ei hyväksynyt amerikkalaisten määräyksiä. Hänen puolelleen kallistui myös muiden heimojen johtajia. Punaisen pilven tyytyessä kohtaloonsa reservaatissa johtivat Istuva härkä ja Hullu hevonen ylimpinä päälliköinä tasankojen yhdistyneitä heimoja. Vastapuolen joukkojen johdossa olivat kenraali William Tecumseh Sherman, joka oli ylennyt Yhdysvaltain armeijan komentajaksi, sekä kenraali Philip Henry Sheridan, joka komensi Missourin sotilasdivisioonaa. Viimeksi mainittu tuli kuuluisaksi rasistisesta aforismistaan; "ainoa hyvä intiaani on kuollut intiaani." [4]
Sherman ja Sheridan organisoivat joitakin hyökkäyksiä siouxien ja cheyennien maille ilman sen suurempaa menestystä. Hallituksen joukkoja virtasi vuoden 1875 aikana Wyomingiin ja Montanaan. Mustien vuorten ympärillä kuhisi niin sotilaita, kullankaivajia kuin intiaanejakin. Tilanne ajautui vuonna 1876 siihen pisteeseen, että hallitus julisti kaikki Istuvan Härän puolella olevat intiaanit Yhdysvaltain vihollisiksi.
Tulevassa sodassa Yhdysvaltoja vastaan taistelivat tetonien lisäksi kaikki siouxien heimot yhdessä cheyennien ja arapahojen kanssa. Useampia tuhansia sotureita käsittävän sotajoukon johtajina toimivat Istuvan Härän lisäksi Hullu Hevonen, Musta Kuu, Gall, Rampa Peura sekä koko joukko muita päälliköitä.[1] Myös Yhdysvaltain joukot turvautuivat intiaani-liittolaisiin. Pawneet, crowt, arikarat ja itäiset shoshonit sotivat valkoisten puolella siouxeja vastaan.
Kesällä 1876 tapahtunut Little Bighornin taistelu jäi vahvana elämään pohjois-Amerikan intiaanihistoriaan. Kenraalimajuri George Armstrong Custer johti Montanassa yli 200-miehisen seitsemännen ratsuväkirykmenttinsä varmaan kuolemaan tietämättä mitään vastustajiensa murskaavasta sotilaallisesta ylivoimasta. Hullun Hevosen ja Gallin johtamat intiaanit tuhosivat Custerin joukot kirjaimellisesti viimeiseen mieheen. Yhdysvaltain ratsuväki oli joutunut ansaan ruohikossa piileskelleiden siouxien ja cheyennien keskelle.
Custerista tuli suuri sankari kuolemansa jälkeen ja lehdistö paisutteli hänen urotekojaan. Valkoinen väestö vaati pikaista kostoa intiaaneille ja suuria sotilasjoukkoja lähetettiin tasangoille kostamaan Little Bighornin verityöt. Intiaanien puolella nuoria sotureita ilmaantui eri reservaateista liittyäkseen Istuvan Härän johtamiin joukkoihin. Yhdysvallat oli kuitenkin kasvanut liian voimakkaaksi, ja intiaanit antautuivat seuraavien vuosien aikana heimo toisensa perään. Valkoisten vangiksi joutunut Hullu Hevonen kuoli pistimen iskusta vatsaan vuoden 1877 syksyllä. Istuva Härkä joukkoineen pakeni Kanadan puolelle, josta hän palasi takaisin vuonna 1881. Hän antautui Yhdysvaltain armeijalle ja istui kaksi vuotta sotavankina. Suurin osa hänen johtamistaan intiaaneista oli palannut ankeaan elämäänsä omiin reservaatteihinsa. Biisonit oli metsästetty lähes sukupuuttoon ja pohjoisten tasankojen metsästäjistä ja sotureista alkoi olosuhteiden pakosta muotoutua katkeroituneita farmareita.
[muokkaa] Henkien tanssi
Minneconjou-päällikkö Potkiva Karhu oli tuonut tetonien keskuuteen 1880-luvun lopulla aavetanssin, joka oli lähtöisin jostain Kalliovuorten länsipuolelta. Tanssi herätti aggressioita valkoisia kohtaan. Tetonit olivat saaneet takaisin osan kadottamastaan elämänhalustaan ja tanssivat yötä päivää. Henkien tanssin uskottiin herättävän eloon kuolleet soturit. Eikä siinä kaikki. Maanpäällinen paratiisi odotti tulevaisuudessa, kun menetetyt maat tulisivat jälleen intiaanien omiksi. Yhdysvaltain viranomaiset olivat huolissaan ja pelkäsivät Istuvan Härän liittyvän aavetanssin aiheuttamaan hurmosliikkeeseen. Varmuuden vuoksi Istuva Härkä päätettiin vangita. [1] Vangitseminen ei sujunut ilman ongelmia, sillä joukko hunkpapa-sotureita kävi vangitsijoina toimineiden intiaaniupseerien kimppuun. Syntyneessä kahakassa Istuva Härkä sai luodin päähänsä. Hän kuoli joulukuussa vuonna 1890.
Henkien tanssiin osallistuneista hunkpapa- ja minneconjou-tetoneista osa pakeni Wounded Knee creekiin. Yhdysvaltain armeijan joukot saartoivat heidät lumiselle preerialle riisuen nämä aseista. Erään intiaanin kädessä oleva ase laukesi vahingossa, jonka seurauksena sotilaat alkoivat ampua silmittömästi antautuneiden tetonien joukkoon.[1] Edesmenneen kenraalimajuri George Custerin "kunniaksi" surmattiin kaikkiaan lähes 300 intiaania. Tästä joukosta yli puolet oli naisia ja lapsia osan saadessa surmansa heti. Jäiselle preerialle haavoittuneina jätetyt uhrit menehtyivät kylmyyteen.
Wounded Kneen verilöylyä pidetään yleisesti 1800-luvun intiaanisotien päätepisteenä, joka lopullisesti mursi tasankointiaanien vastarinnan.
[muokkaa] Nykyisyys
Siouxien mahtavaa kansakuntaa ei koskaan saatu nujerrettua. Nykyään heitä on paljon enemmän kuin milloinkaan aiemmin. Jo 1980-luvulla heitä oli yli 60 000 henkeä. Kymmenen vuotta myöhemmin rikkoutui 100 000 siouxin raja. Tetoneita on eniten, koska he alun perinkin ovat olleet suurin siouxkansoista. Kanadan puolella asuu eniten santee-siouxeja, kun taas niin eteläisestä kuin pohjoisestakin Dakotasta löytyy suurin osa yanktonain jälkeläisistä. Lisäksi monet siouxeista puhuvat yhä omaa kieltään.
[muokkaa] Lähteet
- ↑ 1,0 1,1 1,2 1,3 Pentti Virrankosli: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit. Gummerus, 1995. ISBN 951-717-788-7.
- ↑ 2,0 2,1 2,2 2,3 2,4 2,5 Markku Henriksson: Alkuperäiset amerikkalaiset. Gaudeamus, 1985. ISBN 951-662-385-9.
- ↑ 3,0 3,1 Bill Yenne: Encylopedia of North American Indian Tribes. Bison Books ltd, 1986. ISBN 0 600 50266 X.
- ↑ 4,0 4,1 4,2 Carl Waldman: Atlas of the North American Indian. Fact On File Publications, 1985. ISBN 0-87196-850-9.
[muokkaa] Katso myös
