Arikarat
Wikipedia
Arikarat olivat eräs Pohjois-Amerikan tasankojen monista intiaanikansoista. He kuuluivat caddoan kielikuntaan ja asustivat Pohjois-Dakotan eteläisillä alueilla joutuessaan ensimmäisiä kertoja tekemisiin valkoisten kanssa 1700-luvulla. Arikarat olivat maanviljelijöitä. He itse kutsuivat itseään Sahnisheiksi. Ranskalaiset kutsuivat heitä ricaree-intiaaneiksi ja britit pudottivat pois alkuosan puhuen heistä ree-nimellä.[1] Kyseessä oli kuitenkin yksi ja sama kansa, joka tässä artikkelissa esiintyy arikaroina. Enimmillään heidän lukumääränsä on arveltu olleen noin 3000 henkeä. [2]
Arikarat olivat kieliryhmänsä pohjoisimmalle levinnyt haara. He olivat joskus olleet osa pawnee-kansakunnasta, joka oli vaeltanut Itä-Teksasista ja Oklahomasta asti kohti hedelmällisempiä metsästys- ja viljelysmaita. Nebraskassa arikarat olivat eronneet pawneista ja suunnanneet kulkunsa ylös pohjoista kohti päätyen Missouri-joen varsille, aluksi Etelä-Dakotaan. Samoille alueille oli ajautunut kuitenkin idästä pois ajettuja sioux-kansan heimoja. Siouxit tekivät saman nyt arikaroille työntäen nämä tieltään Missouri-joen vartta pitkin ylöspäin. Pohjois-Dakotassa nykyisen Bismarckin kaupungin lähettyvillä arikarat asettuivat asumaan liki hidatsojen ja mandanien asuma-alueita. Aluksi arikarat sotivat molempien uusien naapureidensa kanssa, eivätkä olleet kovin hyvissä väleissä euro-amerikkalaisiinkaan.
Vuonna 1837 puhjennut isorokko-epidemia tuhosi Missourin rantamilla lähes kaikki arikara-, hidatsa- ja mandankylät. Ennennäkemättömän voimakkaana riehunut tauti surmasi intiaanikansoja myös muualla, mutta nämä kolme kokivat sen ehkä kaikkein tuhoisimpana. Hidatsat ja mandanit yhdistyivät tapauksen jälkeen ja joitakin vuosia myöhemmin myös arikarat solmivat liiton heidän kanssaan.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Kulttuuri
Vaikka arikarat olivat säilyttäneet maamajansa ja maanviljelynsä Itä-Teksasin ajoista asti, niin he harrastivat myös metsästystä. Syksyllä, kun elonkorjuu oli tehty, suuntasi joukko ratsumiehiä kulkunsa tasangoille, jossa he elivät yli talven vaeltavina biisonien metsästäjinä. Joskus biisoneita metsästettiin vedessä. Arikarat olivat taitavia uimareita ja pystyivät vangitsemaan biisoneita vedessä, kun nämä puolustuskyvyttöminä ylittivät jokia suurina laumoina.[3] Keväällä metsästäjät palasivat kyliinsä odottamaan ukkosen ensimmäistä jyrähdystä. Se oli merkki, joka käynnisti jokakeväisen "Äiti Maissin" rituaalin.[3] Kyseessä oli monimuotoinen ja tarkoin suunniteltu seremonia, joka alkoi pyhän kirstun avaamisella. Kirstussa säilytettiin voiman symboleita: kaikkeen elolliseen ja hedelmällisyyteen liittyviä taika-esineitä. Joka kylällä oli oma kirstunsa. Vaikka menot liittyivätkin lähinnä maissin istutukseen, oli kyseessä kuitenkin myös uuden elämän luomistyö. Juhla oli arikaroille tärkeä. Myöhemmin he omaksuivat mandaneilta aurinkotanssin ja imivät kulttuuriinsa muitakin uusia tapoja, mutta Äiti Maissin rituaali oli heille pyhin asia.
Pohjois-Dakotaan siirryttyään arikarat harrastivat hyvinkin aktiivista kaupankäyntiä monilla maataloustuotteillaan. Heidän viljelemänsä pienitähkäinen maissilajike oli hyvin kysyttyä ruokatavaraa.[4] Cheyennet olivat vakioasiakkaita, mutta paljon pistäytyi ostoksilla myös muita maanviljelystä luopuneita heimoja. Lähettyvillä olivat hidatsojen ja mandanien kylät, joista varsinkin ensin mainitut harrastivat kauppaa lähes kaikella mitä preerioille oli kulkeutunut. Missourin rantamilla kävi melkoinen kuhina, kun eri heimojen monilukuiset joukot tulivat tutustumaan myyntituotteisiin ja tekemään kauppoja.
Arikarat (sarvipäät) olivat saaneet nimensä otsapuolelle jätetyistä tupsuista, jotka oli lävistetty pienillä luunpalasilla ja muotoiltu näillä pystyasentoon kahden puolen päätä.[4] Ne toivat mieleen biisonin sarvet. Muu osa päästä saatettiin ajaa kaljuksi. Sukulaisuus arikaroilla laskettiin äidin puolelta. Tämän vuoksi naisilla oli joskus paljon valtaa ja he pystyivät osallistumaan tärkeisiin päätöksiin heimon asioissa. Miesten soturiseurat muodostuivat eri ikäryhmistä. Tapa oli sellaisenaan otettu mandaneilta, jotka olivat muokanneet monen heimon kulttuuria pohjoisten tasankojen alueilla.
[muokkaa] Historia
Laajamittainen kuivuus ja sen aiheuttama nälänhätä 1200-luvun lopun itäisessä Teksasissa oli syy, joka sai paikalliset caddoan-kieliryhmän heimot liikkeelle.[5] Pawneet, jotka olivat levinneet myös osaan Oklahomaa ja jopa Louisianaan, läksivät ensimmäisinä liikekannalle. Murheellisin mielin pawnee-liittokunnan heimot luopuivat kylistään ja aloittivat kahtena suurena erillisenä joukkona vaelluksensa kohti pohjoista. Matka oli rasittava, kun nälkä ja sääolosuhteet koettelivat loputonta taivallustaan tekevää kansaa. Arikarat olivat mukana matkalla luottaen parempaan huomispäivään. Vaelluksellaan pawneet kohtasivat Kanadasta asti lähteneitä kansoja, joiden matka vei eri suuntaan. Ensin tulivat apassit ja hieman myöhemmin navajot. Molemmat kuuluivat Athabaskien kieliryhmään ja puhuivat siksi käsittämätöntä kieltä. Apasseja oli paljon, ja he miehittivät hetkeksi aikaa muutamia pawnee-kyliä Platte-joella.[5]
Arikarat erosivat pawneiden pääjoukoista 1600-1700 lukujen taitteessa, jatkaen kulkuaan aluksi skidien kanssa, jotka olivat eräs pawneeliiton heimoista. Nebraskassa Loup-joen seuduilla ryhmät erkanivat omiksi heimoikseen arikarojen jatkaessa matkaansa Missouri-joelle, jonka varsille he pystyttivät 12 kylää. Heidän asutuksensa ylettyi nykyisen Omahan kaupungin liepeille asti. Samoihin aikoihin oli idästä ja koillisesta työntynyt samoille alueille suuren sioux-kansakunnan useita heimoja. Heidät oli pakotettu jättämään kotimaansa Minnesotassa. Pakkomuuton takaa löytyivät ojibwayt, jotka olivat hallinneet suurten järvien alueita Missourin itäpuolella. Heitä oli paljon, ja ranskalaisten myymien tuliaseiden avulla heidän onnistui ajaa siouxit pois mailtaan. Uusia alueitaan siouxit eivät halunneet menettää ja arikarat joutuivat kokemaan heidän vihansa, joka puhkesi sodaksi. Hetken sodittuaan arikarat solmivat rauhan vihollistensa kanssa, ollen hetken jopa heidän kanssaan liitossa. Kun valkoiset ilmestyivät Missourin rannoille 1700-luvulla ja kävivät vierailuilla joissakin siouxien kylissä, he saivat kuulla, että samat kylät olivat aiemmin kuuluneet arikaroille.[3] Samalla vuosisadalla, vuonna 1770, solmivat arikarat ensimmäiset kauppasuhteensa ranskalaisiin Cheyenne-joen rantamilla Missourissa. Vuonna 1794 turkismetsästäjä Jean-Baptist Trudeau tapasi arikaroja Missourin jokialueilla asuen pitkiä ajanjaksoja heidän parissaan.
[muokkaa] Tutkimusmatkailijat
Vuoden 1804 lokakuussa amerikkalaiset tutkimusmatkailijat Meriwether Lewis ja William Clark ankkuroivat St. Louisista Missouria pitkin saapuneen jokilaivansa ja lähelle arikarojen maita. Ensimmäinen kylä löytyi saaresta keskellä Grand riveriä. Suurin osa saaresta oli täynnä maissi-, tupakka- ja papuviljelmiä. Niiden laidasta löytyi 60 maamajaa. Lähettyviltä muutaman mailin päästä löytyi kaksi muuta arikarakylää molemmin puolin Oak Creekiä. Clarkin ja Lewisin mukana seurasi kaksi tulkkia sekä musta mies nimeltään York, joka oli Clarkin palvelija. Intiaanit eivät olleet aiemmin nähneet mustaa miestä ja olivat ällistyneitä. York esitteli auliisti suuria voimiaan ja sai arikarat tuntemaan kunnioitettavaa pelkoa.[6] Osa pelosta kohdistui myös retkikunnan tuliaseisiin. Laivan miehistö pysytteli sivummalla, mutta he olivat kaikki aseistettuja. tutkimusmatkailijat tarjosivat arikaroille tapaamisten yhteydessä alkoholia. Nämä eivät kuitenkaan pitäneet väkijuomista, vaan ihmettelivät miten valkoinen mies voi tekeytyä ystäväksi ja tarjota samanaikaisesti jotain, joka tekee hulluksi.[6]
Lewis ja Clark suorittivat kolmessa kylässä tarkan väestönlaskennan saaden kokonaisluvuksi 2600 intiaania, joista sotureita oli neljännesosa. Tutkimusretkikunta yritti taivuttaa arikaroja myötämielisiksi amerikkalaisia kohtaan antaen samalla ymmärtää, miten voimakas kansa Yhdysvallat oli. Presidentti Thomas Jefferson oli itse tutkimusmatkan eräs tärkeä taustatekijä ja jotkut arikaroista halusivatkin tavata "suuren valkoisen isän". Tapaamiseen ei kuitenkaan suostuttu.[6]
[muokkaa] Arikarat vastaan Yhdysvallat
Arikarain ja Yhdysvaltain suhteet eivät muotoutuneet Lewisin ja Clarkin retkikunnan lähdön jälkeisinä vuosina kovinkaan lämpimiksi. Ehkä herkkävainuiset arikarat vaistosivat valkoisen miehen puheissa jotain, minkä he tulkitsivat juonitteluksi. Arikarain keskeinen sijainti tasankojen heimojen ja Anglo-amerikkalaisen maailman välisessä kaupankäynnissä huolestutti heitä itseään. Varsinkin, kun kaupankäynti alkoi siirtyä heidän kontrollinsa ulkopuolelle.
Vuonna 1823 erään kauppayhtiön työntekijä surmasi vaikutusvaltaisen arikara-päällikön pojan. Tapahtuma sai arikarat raivoihinsa ja he surmasivat Missourin varrella veneillä liikkuneen amerikkalaisen 13-henkisen kauppamatkueen.[3] Tämä johti peruuttamattomasti sotaan arikarain ja Yhdysvaltain välillä saman vuoden aikana. Amerikkalaiset kokosivat vahvan sotilasosaston, jonka johtoon asetettiin eversti Henry Leavenworth. Sadoilla sioux-sotureilla vahvistettu Yhdysvaltain armeija tunkeutui arikarain maille toteuttamaan saamaansa tehtävää. [7] Monta arikaraa tapettiin hajanaisissa hyökkäyksissä ja yksi kylä poltettiin. Arikarat etsivät turvaa pawneilta Nebraskassa. Rauha solmittiin Yhdysvaltain kanssa vuonna 1825.
Nämä tapahtumat olivat sikäli merkittäviä, että ne muodostivat ensimmäinen tasankointiaanien ja Yhdysvaltain välillä käydyn sodan. Poltetun arikarakylän paikalle rakennettiin kasarmi, jonka yhtenä tehtävänä oli muistuttaa "epäystävällisiä" intiaaneja, kuten mustajalkoja ja croweja, Yhdysvaltain voimasta.[7]
Arikarat palasivat takaisin rakentaen pari kylää Heart-joelle. Tämä alue sijaitsi hieman pohjoisempana heidän entisiä maitaan. Siouxien kanssa he olivat sodassa jatkuvasti ja tulevat liittolaiset mandanit ja hidatsat lukeutuivat hekin vihollisiin. 1830-luvulla arikarat viettivät kolme talvea skidi-pawneiden luona ilmeisestikin siouxeja paossa. Kun he sitten vuonna 1836 taas palailivat omiin kyliinsä, odotti heitä ikävä yllätys: isorokko. Se alkoi saman vuoden kesäkuussa ja tuli vajaan vuoden sisällä kolme kertaa hävittäen arikarain kylät suurimmaksi osaksi. Tämän jäljiltä eloon jääneet olivat siksi heikkoja, ettei heillä yksin ollut enää pienimpiäkään mahdollisuuksia selvitä hengissä ilman apua. He etsivät turvaa Yhdysvalloilta, jotka tarjosivatkin auttavan kätensä reservaation muodossa. Tämän jälkeen arikarat solmivat pysyvän liiton hidatsojen ja mandanien kanssa unohtaen vanhat vihollisuudet. Kolme isorokon lyömää kansakuntaa pystyi yhdessä raivaamaan tiensä sisulla ja toisiaan auttamalla tästä eteenpäin ja he selvisivät hengissä perivihollistensa siouxien hyökkäyksistä huolimatta.
[muokkaa] Nykyaika
Kaikki kolme kansakuntaa, arikarat, hidatsat ja mandanit elävät edelleen yhdessä tänäkin päivänä. Pohjois-Dakotassa heillä on Fort Bertholdin reservaatio, jossa puhutaan heidän alkuperäisiä murteitaan ja elvytetään kulttuuria. Reservaation alkujuuret ovat niinkin kaukaa kuin vuodelta 1862. Varsinaisesti se luotiin vuonna 1880, ja virallisesti heistä tuli sen asukkaita vuonna 1900. Osa maista on hyvinkin viljelykelpoista. Kaiken kaikkiaan heidän omistuksessaan on 1 850 neliökilometriä maata.
[muokkaa] Lähteet
- ↑ Arickaree Tribe
- ↑ MHAnation
- ↑ 3,0 3,1 3,2 3,3 Arikara Indian History
- ↑ 4,0 4,1 Pentti Virrankoski: Yhdysvaltain ja Kanadan Intiaanit, s. 177. Gummerus, 1994. ISBN 951-717-788-7.
- ↑ 5,0 5,1 Markku Henriksson: Alkuperäiset amerikkalaiset, s. 22. Gaudeamus, 1985. ISBN 951-662-385-9.
- ↑ 6,0 6,1 6,2 Lewis and Clark Expedition
- ↑ 7,0 7,1 Arikara War
