Suomalainen muinaisusko

Wikipedia

Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteet, mutta niihin ei viitata. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä laatuvaatimuksia. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Aikatasot menevät pahasti sekaisin. Artikkeli loikkii kivikaudelta 1900-lukuun ja takaisin ilman minkäänlaista "punaista lankaa". Tiedot ovat asiayhteyksistään irrotettuja yleistyksiä. Artikkelin luotettavuus on kyseenalaistettu keskustelusivulla.

Suomalainen muinaisusko tarkoittaa suomalaisten ja karjalaisten esikristillisiä uskonnollisia tapoja ja uskomuksia. Uskonnollisuus oli voimakkaasti kytköksissä suomalaiseen mytologiaan. Muinaisusko ei ollut Suomessa yhtenäistä tai muuttumatonta, vaan tavat ja uskomukset vaihtelivat eri aikoina ja eri alueilla. Kristinuskon saavuttua paljon pakanallista ainesta sekoittui siihen synnyttäen synkretistisen kansanuskon. Eräät pakanalliset käsitykset ja juhlapyhät, kuten kekri ja joulu, säilyivät kuitenkin kristillistyneessä muodossa aina 1800-luvulle saakka.

Muinaisuskonto ei koskenut pelkästään yliluonnollista, vaan oli myös erittäin arkinen asia, sillä pyhiksi koetut ilmiöt ja olennot on nähty luonnossa ja ihmisissä.Uskonto ei ollut selvärajainen elämän ja toiminnan alue samalla tavoin kuin esimerkiksi sen syrjäyttänyt kristinusko. On usein vaikea vetää rajaa uskonnollisen ja mytologisen välille. Yhtä lailla saatettiin palvoa tai puhutella niin pientä paikallista kotihaltijaa, tarun muinaissankaria, esi-isän henkeä kuin keskeistä jumalaakin.

[muokkaa] Jumalat ja henkiolennot

Ukkosenjumalan asetta esittävillä amuleteilla on haettu suojelusta niin Suomessa, Skandinaviassa kuin Baltiassakin. Kuvassa joitakin amulettimuotoja. Ylin muistuttaa kirveen terää^{kenen mukaan?}, keskimmäinen vasaraa, ja alin lienee saanut vaikutteita kristillisestä rististä

Suomalaiseen muinaisuskontoon kuului useita jumaluuksia ja muita haltijoita ja henkiolentoja. Nämä vaihtelivat ajallisesti ja paikallisesti: eri aikoina ja eri alueilla palveltiin eri jumaluuksia. Kuitenkin esimerkiksi Ukko Ylinen Jumala tunnettiin luultavasti kaikkialla Suomessa, ja vastaava hahmo tunnetaan niin skandinaaveilta, saamelaisilta kuin balteiltakin. Myöhemmin Ukko kohosi itse Ylijumalaksi. Tämä tapahtui oletettavasti osittain kristinuskon mukanaan tuoman opin vaikutuksesta, sillä Ukko samaistettiin kirkollisen opin Jumalaan, joka myös eli taivaalla. Osin myös maanviljely saattoi vaikuttaa Ukon kohoamiseen ylijumalaksi, sillä Ukko ja Ukon mukanaan tuoma sade olivat elinehtona kansalle. Ilmeisesti merkittävä, mutta nykyisin vain huonosti tunnettu henkiolento on ollut Jumi, jonka nimi on sukua sanalle Jumala. Tarusankareina nykyisin paremmin tunnetut Väinämöinen ja Ilmarinen ovat olleet myös palvonnan kohteita. Ilmarinen on ilmeisesti samaa kantaa kuin etäsukukielisten taivaanjumala Inmar .

Muita tärkeitä jumalhahmoja olivat eri ympäristöjä hallitsevat luonnonhenget, joista suurimpia kutsuttiin myös "kuninkaiksi". Veden kuningas oli usein nimeltään Ahti, metsän kuningas taas Tapio. Lisäksi oli paljon muita veden ja metsän haltijoita. Usein näiltä pyydettiin riistaa, hyvää säätä tai kalaonnea esimerkiksi rukouksilla ja uhreilla. Metsästyksessä auttoivat myös eri eläinlajien kantaäidit, emuut.

[muokkaa] Omaisuuden haltijat

Yhteisöillä, esimerkiksi kylillä tai pitäjillä on ollut omia paikallisia haltijoitaan, joita on palvottu esimerkiksi pyhissä lehdoissa. Palvontamenoihin on voinut osallistua koko pitäjän väki.

Perheillä, rakennuksilla, maaomaisuudella ja viljelyksillä oli omat haltijansa. Näiden tehtävä oli suojelu ja vaurauden ja hedelmällisyyden turvaaminen. Maan haltija oli joissain perinteissä talon ja pihapiirin hoitaja. Joskus haltijat toimivat vierasta taloa vastaan. Ne saattoivat varastaa toisten talojen omaisuutta tai liikutella rajapyykkejä oman talonsa eduksi. Haltija saattoi joskus varoittaa uhkaavasta onnettomuudesta näyttäytymällä. Pihapiirissä tai rakennuksessa oli usein jokin tietty paikka, joka toimi alttarina ja uhripaikkana ja joskus myös haltijan asuinpaikkana. Usein tämä oli pyhä pihapuu, joskus myös kivi, kuten napakivi.

Haltijat olivat joko mies tai -naispuolisia. Haltija saattoi olla myös rikas ja hyvin pukeutunut tai kurja. Haltijan olemus ja mieliala vaikuttivat siihen, miten hyvin hän hoiti hallitsemaansa. Eräässä perinteessä naispuolinen haltija hoiti erityisen hyvin lehmät, miespuolinen taas erityisen hyvin hevoset. Joskus haltijoita oli pariskunta, silloin talo oli erityisen onnekas.

Suhtautuminen pihapiirin haltijoihin muistutti uskonnollista palvontaa. Haltijoiden suopeus ja avuliaisuus varmistettiin uhraamalla. Vihainen haltija saattoi olla hyvin vaarallinen, hän saattoi esimerkiksi aiheuttaa onnettomuuden. Vihaista haltijaa saatettiin lepyttää esimerkiksi vuolemalla arvometallia maahan, loitsuja lukien ja alasti kumartelemalla.

Arvellaan, että varsinkin moni paikallinen haltija on alun perin ollut palvottu esi-isän henki. Joissain tapauksissa haltijana on pidetty talon ensimmäistä asukasta. Joskus uutta taloa perustettaessa haltija on pyritty valmistamaan tai kutsumaan paikalle erityisillä rituaaleilla. Paikallinen luonnonhaltija on voitu myös kutsua paikalle perustettavan talon haltijaksi.

[muokkaa] Ihmisen henkilökohtaiset haltijat

Jokaisella ihmisellä oli tavallisesti oma, henkilökohtainen suojelushaltijansa tai useampiakin. Haltija tuli ihmiseen vasta ensimmäisen hampaan puhkeamisen aikoihin. Sitä ennen lasta oli vartioitava tarkasti. Pahimmassa tapauksessa maahinen saattoi viedä lapsen, ja tuoda tilalle oman lapsensa, vaihdokkaan. Suojelushaltija tunnettiin luontona. Jos ihmisellä oli voimakas haltija eli luonto, hän oli voimakasluontoinen, eli kyvykäs niin maallisissa kuin yliluonnollisissakin asioissa. Haltijasta pitkälti riippui ihmisen menestys.

Edelleen ihmisillä saattoi olla henkilökohtaisia apuolentoja, haltijoita, jotka hyvin kohdeltuina toivat omistajalleen vaurautta ja onnea. Apuolentoja olivat esimerkiksi tontut ja parat. Tietäjän apuolento saattoi olla lievoksi kutsuttu kaarne eli korppi. Joskus tietäjällä oli elättinään oikea korppi. Myös muita eläimiä, varsinkin käärmeitä on pidetty elättinä uskoen näiden voivan toimia omistajansa puolesta.

[muokkaa] Väet ja animismi

Pääartikkeli: Väki (mytologia)

Suomalainen muinaisuskonto on ollut pitkälti sieluttava^lähde?. Suurten henkiolentojen, jumalten ja lukuisten taruolentojen lisäksi maailmassa oli paljon pienempiä haltijaolentoja. Eri ympäristöillä, paikoilla, olioilla ja jopa ihmisillä oli omat haltijansa.

Haltijoiden nähtiin ryhmittyneen joukkoihin eli väkiin. Esimerkiksi vedessä asui veden väki, tulessa taas tulen väki. Väet vartioivat omia valtapiirejään, ja jotkut tartuttivat myös sairauksia, jos niiden valtapiirillä ei käyttäydytty kunnioittavasti. Monet ongelmat johtuivat väkien välisistä riidoista tai vihoista.

Väki tarkoitti sekä haltijoiden joukkoa että asioissa ja olennoissa piilevää luonnollista tai yliluonnollista voimaa, kuten nykykielessä "väkevyys". Ilmeisesti voima ja henkiolentojen joukko samaistettiin pitkälti. Kaikkialla missä oli voimaa, saattoi olla myös olentoja. Nämä olennot saattoivat olla näkymättömiä tai ehkä äärimmäisen pieniä, vaikka ne selvästi joissain tarinoissa olivat olentoja. Esimerkiksi rannalla kiroilevaan saattoi vihastua ja tarttua veden väkeä, joka sairastutti ihmisen. Tällöin väen käsitteen merkitys (sairautta tuottavana) taikavoimana korostui. Toisaalta veden väeltä pyydettiin kalaonnea, ja tällöin veden väki koettiin korostetusti olennoiksi.

Väen kahtalaisesta käsitteestä päätellen muinaissuomalainen todellisuuskäsitys saattoi joskus olla läpeensä sieluttava siten, ettei mitään voimia ollut ilman haltijoiden väkiä. Toisin sanoen maailmassa ei tapahtunut mitään ilman että sen olisi aikaansaanut jokin haltijoiden joukko^lähde?. Jopa puutikkua sormessa nimitettiin puun väen vihaksi.

Joutsen ja muna Karjalan kalliopiirroksen mukaan

[muokkaa] Pyhät eläimet

[muokkaa] Karhu

pääartikkeli: Muinaissuomalaiset ja karhu

Varsinkin karhu on ollut palvottu eläin. Pyydystetyn karhun kunniaksi järjestettiin juhlat, karhunpeijaiset, joilla karhu pyrittiin palauttamaan uuteen elämään tullakseen jälleen riistaksi metsään. Karhunpeijaisissa on jälkiä muinaisen metsästys-keräilykulttuurin shamanistisesta todellisuuskäsityksestä. Kivi- ja pronssikauden kalliomaalauksissa on kuitenkin paljon karhua useammin kuvattu hirviä.

[muokkaa] Linnut

Monet vesilinnut olivat pyhiä itämerensuomalaisille, joihin suomalaisetkin kuuluvat. Ne olivat kiellettyä riistaa, ja niiden tappajaa tai häiritsijää kohtasi turma tai kirous. Tällaisia olivat ainakin joutsenet. Vesilintujen lisäksi pääskynen oli erityisen arvostettu kaiketi siksi, että sen ei uskottu laskeutuvan koskaan. Linnut liittyvät monella tavalla itämerensuomalaisten uskomuksiin. Oli esimerkiksi monta käsitystä siitä, miten lintu oli luonut maailman. Sielulintu saattoi myös tuoda vastasyntyneelle sielun.

[muokkaa] Ihminen

[muokkaa] Sieluolennot

Muinaissuomalaisen arvellaan uskoneen ihmisellä olevan monta sieluolentoa, tai toisin ilmaisten sielulla olevan useita eri osia, joista jokainen on oma olentonsa.

Ihmisen minuus piili ilmeisesti "varsinaisessa" sielussa. Joskus tämän olennon nimi oli itse, joskus taas itse oli varsinaiselle sielulle rinnakkainen varjosielu ja jopa ruumiille rinnakkainen kaksoisolento. Itse-sieluolennon nimestä on peräisin nykysuomen pronomini itse. Sielu tai itse saattoi lähteä elävästä ruumiista pois. Sielun tai itsen menetykseen ei kuollut ainakaan heti. Vakavien sairaustilojen ja rappiotilojen, kuten halvausten, epilepsiakohtausten tai juoppouden katsottiin johtuvan sielun tai itsen menetyksestä. Itse-sielunsa menettänyt oli itsetön. Sielu saattoi kuitenkin vielä palata ja ihminen saattoi näin toipua. Sielun saattoi myös etevä tietäjä palauttaa, vaikka se olisi mennyt jo vainajien maahan.

Ehkä uskottiin sielun voivan lähteä ruumiista myös tarkoituksella. On oletettu, että tietäjät olisivat voineet käyttää transsitilaa sielunsa lähettämiseksi johonkin tehtävän henkimaailmassa, joka oli eräänlainen "rinnakkaistodellisuus". Transsin käytöstä ei tosin ole säilynyt suoria merkkejä suomalaisilta, mutta sen oletetaan kuuluneen muinoin shamanismiin Suomessakin.

Ruumiin elämänvoima oli henki, erillinen olento, jonka läsnäolo ilmeni muun muassa hengityksenä, ruumiinlämpönä ja ruumiin toimintoina. Jos henki lähti ruumiista, ihminen oli kuollut, ja tällöin myös muut sielu-olennot joutuivat lähtemään.

[muokkaa] Luonto

Pääartikkeli: luonto (mytologia)

Luonto-olennon, jonka nimestä on peräisin muun muassa nykysuomen sana luonne, tehtävä sielun osana on epävarma. Ilmeisesti se ei ollut ainakaan uudemmissa perinteissä varsinaisesti sielun osa, vaan ihmiselle hyvin läheinen ja henkilökohtainen suojelushaltija. Luonto kuitenkin vaikutti syvästi ihmiseen muun muassa antamalla tälle rohkeutta ja henkisiä tai ruumiillisia kykyjä tai taikavoimaa. Luonnoton ihminen oli rappiolla tai pelkuri, ja vailla suojaa vahingollisia yliluonnollisia ilmiöitä vastaan.

Lapsi sai luontonsa vasta ensimmäisten hampaiden puhkeamisen aikaan. Tätä ennen häntä täytyi suojella ja vartioida tarkasti, sillä muuten häntä olisi voinut vahingoittaa jokin yliluonnollinen, kuten kateen taikuus tai haltijoiden väki. Pahimmassa tapauksessa vartiomatta jätetyn vastasyntyneen saattoi viedä maahinen, ja tuoda oman lapsensa, vaihdokkaan, tilalle.

[muokkaa] Lempi

Pääartikkeli: lempi

Lempi oli varsinkin naimattomille naisille tärkeä ominaisuus, kyky houkutella kumppaniehdokkaita. Hyvällä lemmellä varustettu pääsi helpommin hyviin naimisiin kuin lemmetön. Lempeä pidettiin usein yliluonnollisena, eikä se välttämättä riippunut ihmisen muista piirteistä. Lempeä ei siis ennen vanhaan koettu toiseen suuntautuneeksi tunteeksi, kuten nykyisin. Lemmetön turvautui usein taikuuteen nostaakseen lempeään.

[muokkaa] Kuolema

Kristinusko ei kadottanut kaikkia vanhoja kuolemaan liittyviä käsityksiä satoihin vuosiin, ja vanhat käsitykset säilyivät kristillisten käsitysten rinnalla varsinkin Karjalassa vielä 1900-luvun alkuvuosille saakka.

Paikoin on ollut tapana, että vainajaa kalmistolle kuljetettaessa tehtiin jonnekin asutuksen ja kalmiston välille karsikko, kuollutta koskeva merkintä mäntyyn. Karsikon eräs merkitys oli pysäyttää vainaja, kun tämä pyrki kalmistolta takaisin kotiinsa.

Kuoleman jälkeen sielulla oli edessään noin 30-40 päivän siirtymäaika, jolloin se etsi kuolleiden maata ja paikkaansa siellä. Tänä aikana sielu saattoi käydä elävien sukulaistensa luona kummituksena tai eläimen hahmossa. Näin tapahtui varsinkin, jos vainaja oli tyytymätön. Siirtymäajan jälkeen kuolleen sielu muutti Tuonelaan, kuolleiden valtakuntaan. Vainaja saattoi tosin edelleen palata, jos oli tyytymätön johonkin, tai jos häntä tarvittiin. Jotkut vainajat eivät vakiintuneet tai päässeet kuolleiden maahan, vaan jatkoivat kummittelua. Näitä olivat muun muassa murhatut, itsemurhan tehneet ja tapetut äpärälapset (joista käytettiin muun muassa nimityksiä ihtiriekko ja liekkiö).

Kummituksia pelättiin, mutta vainajat myös suojelivat ja auttoivat eläviä sukulaisiaan, ja heiltä pyydettiin usein apua. Tietäjiä on lähetetty Tuonelaan hakemaan vainajilta tietoa, joskus jopa hakemaan vainaja ihmisten ilmoille apuhengeksi. Etäinen esivanhempi saattoi olla ihmisen suojelushaltijana, luontona. Tuonelaan mennyttä vainajaa piti kunnioittaa muun muassa uhrilahjoin. Paikkoja, joissa kuolleille on uhrattu, on ilmeisesti kutsuttu hiisiksi, ennen kuin hiisi alkoi kristinuskon vaikutuksesta merkitä pahoja olentoja.

Kuolleiden uskottiin elävän Tuonelassa, joka oli monissa käsityksissä maan tai veden alla. Tuonelassa vainajat elivät jokseenkin samankaltaista elämää kuin eläessäänkin. Tämän vuoksi esikristillisinä aikoina kuolleen mukaan laitettiin hautaan aseita, koruja ja tarve-esineitä. Käsitykset Tuonelasta ovat säilyneet sekoittuneina käsityksiin kristinuskon tuonpuoleisesta, taivaasta ja helvetistä. Tuonelassa saattoi esimerkiksi olla kivinen sänky pahoille ihmisille. Tällainen käsitys tuonpuoleisesta kostosta tai hyvityksestä saattaa olla peräisin kristinuskosta.

Kristillisyys ei täysin hävittänyt vanhoja kuolemaan ja kuolleisiin liittyviä käsityksiä varsinkaan Karjalasta ja Itä-Suomesta. Kuolleiden henkiä palvottiin kuten kristillisiä pyhimyksiä. Vainajat olivat yhä tavoitettavissa, jos heitä kaivattiin. Ortodoksiset karjalaiset saattavat edelleen vanhan perinteen mukaan uhrata haudalla jotain pientä, kuten viinaryypyn.

Karjalassa on vielä 1900-luvun alussa paikoin uskottu, että lintu, sielulintu, tuo sielun syntymässä ja vie sen jälleen kuolemassa.

[muokkaa] Šamanismi

Jousella aseistautunut naishahmo Astuvansalmen kalliomaalauksesta

Pääartikkeli: Šamanismi

Tutkijat ovat olettaneet, että suomalainen muinaisusko olisi ollut joskus šamanistinen samaan tapaan kuin esimerkiksi saamelainen tai joidenkin Siperian kansojen muinaisuskonto. Šamanismi ei ole vierasta myöskään muille eurooppalaisille: sitä katsotaan olleen muun muassa skandinaaveilla (katso: seid) ja jopa antiikin Kreikassa pitkälle kehittyneinä laitoksina, kuten oraakkelilaitoksena ja erilaisina pappijohtoisina kultteina^lähde?.

Suomessa on ollut tietäjälaitos, eli eri yhteisöillä on ollut keskushahmoina tietäjiä, jotka auttoivat taioillaan yhteisöä muun muassa parantaen sairaita. Suomalaista tietäjälaitosta ei kuitenkaan pidetä varsinaisesti šamanistisena: siitä puuttuivat ainakin viime vaiheissaan monet esimerkiksi saamelaiseen ja siperialaiseen šamanismiin liittyvät olennaiset piirteet. Tietäjälaitoksen taustalla olettavat tutkijat kuitenkin olleen joskus varsinaisen šamaanilaitoksen. Tästä katsotaan olevan merkkejä tietäjien käyttäytymisessä ja kansanperinteessä.

[muokkaa] Kosmiset käsitykset

Maailman rakennekuva

A taivaankannet eli kirjokannet. Esimerkiksi 6 tai 9 kpl päällekkäin. B pohjantähti eli pohjannaula C maailmanpylväs

D pyörre, kinahmi E pohjoinen maa, Pohjola F tuttu maailma

G lintukoto H vainajien maa oli maan tai veden alla, ehkä ylösalaisin

[muokkaa] Kaikkeuskäsitykset

Pääartikkeli: Muinaissuomalaisten kaikkeuskäsitykset

Maan uskottiin olevan litteä kiekko, jonka peitti taivas suurena kupuna. Usein taivaankansia kerrottiin olevan useita kerroksittain. Maan keskipisteessä, äärimmäisessä pohjoisessa, seisoi maailmanpylväs, joka toimi akselina maan ja taivaankannen keskinäisessä pyörimisliikkeessä. Maailmanpylväs oli kiinni pohjantähdessä, jota kutsuttiin myös pohjannaulaksi.

Maan reunoilla sijaitsi lintukoto, jossa muuttolinnut asuivat talvet. Lintukodossa asuivat pienikokoiset lintukotolaiset. Pohjoisessa sijaitsi Pohjola, ikikylmä maa, sairauksien ja monien ongelmien lähde.

Maan alla oli kuolleiden asuinsija, Manala eli Tuonela. Se saattoi olla kuin maailman peilikuva ylösalaisin.

[muokkaa] Maailman synty

Pääartikkeli: Maailman synty

Käsitykset asioiden alkuperästä eli synnystä ovat olleet tärkeä osa muinaissuomalaisten todellisuuskäsitystä. Maailman syntytarinat ovat olleet merkittävä osa runoutta, ja maailman synnystä oli useita erilaisia kertomuksia. Niistä yleisimmän mukaan maailma oli syntynyt vesilinnun munasta. Tunnetaan myös maansukellus-taru, jonka mukaan maailma syntyi kuikan tai paholaisen haettua pohjasta maata. Joskus kerrotaan myös, miten seppäsankari Ilmarinen takoi taivaankantta.

[muokkaa] Maailmanloppu

Kansantarusto tuntee maailmanloppuun liittyviä ilmiöitä. Näitä ovat esimerkiksi tähtien tanssiminen, kuun kuumuminen ja auringon siirtyminen pohjoiseen. Myös suoranaisesta tuhosta kerrotaan. Esimerkiksi tunnetaan suuri pakkanen ja maailman palaminen, maailmanlopun taistelu, tauti ja nälänhätä, kuten skandinaavisessa tarustossa.

[muokkaa] Aikakäsitys ja vuodenkierto

Vuodenkierto oli tärkeä osa elämää. Vuoteen kuului melko säännöllisinä maanviljelyyn, kalastukseen, metsästykseen tai muihin töihin liittyviä vaiheita, sekä juhlapäiviä. Juhlista tärkeimmät olivat keskikesän juhla juhannus ja sen vastapuoli keskitalven juhla, jotka jakoivat vuoden kahteen osaan. Keskitalven juhla oli alun perin kekri, mutta joulu sai kekrin piirteitä, kun kekrin juhlinnasta luovuttiin. Juhannuksena auringon päivittäinen liikerata taivaankannella saavutti korkeimman huippunsa, ja tuntui jäävän siihen joksikin aikaa. Tätä noin viikon kestävää aikaa pidettiin aavemaisena ja taianomaisena. Sitä kutsuttiin pesäpäiviksi, sillä auringon rata oli ikään kuin paikallaan, pesässä. Myös keskitalven aikaan oli pesäpäivät, kun aurinko oli toisessa ääripäässään. Aika keskitalvesta keskikesään oli nousevaa, kuten auringon ratakin, kun taas aika keskikesästä keskitalveen aika oli laskevaa.

Muinaissuomalaisten maailmalla oli alku ja kehitysvaiheita. Aikakäsitys ei ollut kierroksellinen. Myös tulevia aikakausia ennustettiin. Tarusankarien, kuten Väinämöisen ja virolaisilla Kalevanpojan, kerrottiin väistyneen maailmasta, mutta palaavan vielä kansojensa avuksi vaikeina aikoina. Menneiden tapahtumien muistot muuttuivat uusien sukupolvien myötä ennen pitkää taruiksi ja lopulta unohtuivat tai sekoittuivat muiden tarujen kanssa osaksi rikasta kansantarustoa.

Aikaa laskettiin ainakin kristillisellä ajalla vuosina merkittävistä tapahtumista, kuten sodista.

[muokkaa] Pyhät paikat

[muokkaa] Pyhän käsite

Pääartikkeli: Pyhä

Pyhä on ilmeisesti tarkoittanut kiellettyä. Esimerkiksi vieraan yhteisön rajaa on voitu pitää pyhänä. Tällöinkin pyhän käsitteeseen on kuitenkin usein kuulunut yliluonnollisuus. Pyhän rikkoja on esimerkiksi saanut vainajat tai muut henkiolennot vastaansa. Myös pyhien (eli kiellettyjen) lehtojen tapauksessa pyhään on liittynyt yliluonnollinen. Pyhä on ollut esimerkiksi aidattu alue lehdossa, jonka sisään ei saanut mennä, mutta jonne heitettiin uhreja.

[muokkaa] Hiisi-sana

Pääartikkeli: Hiisi

Viron hiisien ja saamelaisten seitojen tapaan myös suomalaiset ovat voineet nimittää pyhää paikkaa hiideksi. Hiisi on alun perin tarkoittanut pyhää uhrilehtoa, johon vainajat haudattiin ja jossa suoritettiin uhrimenoja. Myöhemmin, kristinuskon levittyä, hiisi on kuitenkin ollut pieni tai suuri paha olento, jopa paholainen, sekä paha paikka, kuten louhikko.

[muokkaa] Kalliomaalaukset

Hirviä, ihmishahmoja ja vene Astuvansalmen Kalliomaalauksissa.

Punamullalla tehtyjä kalliomaalauksia tehtiin lähinnä kivikaudella, osittain pronssikaudellakin. Näin ollen niitä ei voida suoraan rinnastaa nykyisin tunnettuihin myytteihin ja uskomuksiin, sillä tunnettu perinnetieto on kerätty talteen enintään joitakin satoja vuosia sitten. Kansanrunous on kuitenkin säilyttänyt muistumia jopa kivikautisista taruista ja uskomuksista^{kenen mukaan?}. Toisaalta saattaa olla kalliomaalauksia koskevaa nuorempaakin kansanperinnettä. Muutamat paikannimet viittaavat siihen, että kalliomaalauksia on tunnettu jo ennen kuin ne virallisesti löydettiin. Pidetään todennäköisenä, että esimerkiksi Verijärven, Maksasaaren ja Värikallion nimet tulevat kallioiden verenvärisistä maalauksista. Muinaisetkin ihmiset ovat voineet huomata paljon aiemmin tehdyn kalliomaalauksen ja keksiä siihen liittyvän tarinan. Esimerkiksi erästä maalattua jalanjälkien jonoa nimitetään Hiidenjäljiksi. On ehdotettu, että Suomen tunnetuimpiin kuuluvan, Pohjoismaiden laajimman maalauspaikan Astuvansalmen nimi liittyy maalauksissa mahdollisesti kuvattuun yhdyntään, astuntaan. Paikannimille on ehdotettu muitakin kalliomaalauksiin liittyviä alkuperiä.

Maalausten aiheet liittyvät yleensä ihmisiin tai riistaan, mutta myös veneisiin ja vesilintuihin. Jotkut ihmiset ovat sarvipäisiä: he voivat olla joko naamioituneita shamaaneja, jumalolentoja tai shamaaneja, jotka muuttuvat eläimiksi. Joukossa on myös käden-, jalan- ja tassunjälkiä sekä kuvioita, joita ei osata nykyisin tulkita minkään kuviksi, kuten vinoristejä, verkkokuvioita, renkaita ja kärjistään pyöristyneitä kolmioita. Kalliomaalausten merkityksestä on monia arveluita. Joidenkin kalliomaalausten alta on löytynyt meripihka-esineitä sekä kivikautisia nuolenkärkiä, jotka ovat särkyneet ammuttaessa kallioon.

Kalliomaalaukset, joissa on ihmisen ja eläimen sekoituksen näköisiä kuvia ja kuvat, joissa on esim. spiraaleja ja sahalaitaviivoja voivat viitata transsissa nähtyihin asioihin. Aluksi näkyy kuvioita (verkkokuviot ja sahalaidat) ja sitten voi tuntea muuttuvansa (sarvipäiset ihmiset).

Jotkin kalliot on valittu maalauspaikoiksi mahdollisesti siksi, että niissä on luonnostaan ihmiskasvoja muistuttavia piirteitä. Astuvansalmen maalattu kallio muodostaa yhdestä reunastaan selvästi erottuvat jättiläismäiset kasvot.

[muokkaa] Kalliopiirrokset

Kalliopiirrokset oli tehty lähinnä rantakallioon tai kiveen hakkaamalla ja kaivertamalla. Esihistoriallisia kalliopiirroksia ei tunneta nykyisen Suomen alueelta, kun taas esimerkiksi Itä-Karjalassa niitä on runsaasti. Jotkut kalliopiirrokset kuvasivat esimerkiksi luonnollisen kokoista ihmishahmoa, jolla oli käsissään pyöreät esineet, ehkä rummut. Nämä kuvat oli usein tehty veteen johtavan kallionhalkeaman luokse, ja näihin halkeamiin on uhrattu muun muassa meripihkaa. Kristinuskon tultua joihinkin ihmishahmoisiin kalliopiirroksiin hakattiin risti, ja ne saivat joko kristillisen pyhimyksen uuden merkityksen tai ne leimattiin piruiksi eli kiesoiksi.

[muokkaa] Pyhät kivet

Uhrikiville tuotiin uhreja. Monia kiviä pidettiin haltijan tai jumalolennon alttareina tai asuinpaikkoina, myöhemmin myös kristillisten pyhimysten alttareina. Joissain kivissä on reikiä, minkä vuoksi niitä kutsutaan kuppikiviksi. Toisissa taas on viiltoja, ikään kuin niihin olisi teroitettu miekkaa. Näitä kutsutaan miekanhiontakiviksi.

Kuppikivien ja miekanhiontakivien katsotaan saaneen alkunsa viimeistään rautakaudella. Kuppikiviä on varsinkin Länsi- ja Etelä-Suomessa. Kivien kuoppien merkityksestä on useita teorioita ja kansanperinteitä. Kansantarustossa kuopat ovat esimerkiksi uhrikuoppia, tai niihin jääneellä sadevedellä on parantava vaikutus. Taruissa myös kipuja ja vaivoja karkotetaan kuoppiin. Jotkut tutkijat olettavat, että ihmisen kuoltua hänelle olisi tehty kiveen kolo reitiksi tuonpuoleiseen. Kivi jossa on monta kuoppaa syntyi, kun usean vainajan kolot tehtiin samaan kiveen. Kolon kautta siitä menneeseen vainajaan saisi myös yhteyden, ja koloihin jätetyt uhrit menisivät tuonpuoleiseen lahjoiksi vainajalle.

Lounais-Suomen vanhoilla maanviljelysalueilla on myös napakiviksi ja tonttukiviksi kutsuttuja pitkänomaisia pystykiviä, joita kutsutaan kansanperinteessä myös juminkeoiksi. Kivien on tulkittu liittyneen hedelmällisyyteen tai haltijoihin. Napakivien pystytysaikaa ei tiedetä. Lisäksi oli tasapintaisia pöytä- eli alttarikiviä, joiden arvellaan olleen uhripaikkoja. Näitä tiedetään myös esimerkiksi saamelaisilta. Joihinkin kiviin, varsinkin moniin suuriin siirtolohkareisiin liittyi syntytarina, esimerkiksi jättiläinen oli heittänyt sen paikalleen.

[muokkaa] Kivikehät

Kivikehät oli koottu suurista tai pienemmistä kivistä, ja joissakin on keskellä napakivi. Niiden on uskottu olleen käräjäpaikkoja. Tästä ei kuitenkaan ole täyttä varmuutta: arkeologisten tutkimusten perusteella ainakin osa kivikehistä on hautoja. Tiedot käräjäpaikoista ovat epävarmaa ja ehkä vasta myöhään syntynyttä kansanperinnettä. Voi kuitenkin olla, että käräjäpaikat "pyhitettiin" polttamalla niiden luona vainajia. Käräjät myös saatettiin tarkoituksella pitää hautapaikalla. Käräjät olivat joka tapauksessa myös hengenelämään liittyvä tapahtuma. Oikeutta käytiin jumalten tai esi-isien katseen alla.

[muokkaa] Jatulintarhat

Jatulintarhat, jotulintarhat tai jotunintarhat ovat lähinnä rannikolla esiintyviä kivisiä labyrinttejä, joita pitkin kuljettiin erilaisten rituaalien aikana. Niiden alkuperä on epävarma. Todennäköisesti ainakin osa niistä on keskiaikaisia tai nuorempia. Nimensä mukaisesti jatulintarhoja on uskottu jatuli-jättiläisten tekemiksi.

[muokkaa] Pyhät lehdot

Pyhät lehdot olivat paikkoja, joihin tultiin harjoittamaan uskonnollisia menoja, muun muassa viemään uhreja. Lehtoja on ehkä kutsuttu alun perin hiisiksi. Suomalaisilla oli kenties lehdoissaan puisia jumalankuvia. Niitä on ollut ainakin muiden suomensukuisten kansojen pyhissä lehdoissa. Suomesta on löytynyt suossa säilynyt kivikautinen jumalankuva. Pyhissä lehdoissa saattoi olla myös uhriaitaus, jonka sisäpuolelle ei saanut mennä, mutta jonka sisään heitettiin uhreja. Hengellisessä mielessä kristinuskon kirkkoa vastasi lähinnä uhrilehto ja alttaria uhriaitaus.

[muokkaa] Pyhät puut

Pyhiä olivat monet vanhat, suurikokoiset ja erikoiset puut, varsinkin männyt. Kun saatiin kaadettua karhu, sen kunniaksi pidettiin peijaiset. Peijaisten jälkeen karhun kallo nostettiin "kallomäntyyn", jossa saattoi olla jo useita karhunkalloja. Myöhempinä aikoina sukujen karsikkomäntyihin hakattiin vainajia koskevia merkintöjä. Isojen petäjien alla saatettiin myös pitää käräjiä. Ainakin myöhempinä aikoina pihan pihlajalla oli erityinen arvo. Sitä ei saanut vahingoittaa millään tavalla. Pihapuiden luokse on viety uhreja haltijoille.

[muokkaa] Kosteikot

Soita, lähteitä, puroja ja jyrkkiä rantoja on käytetty uhraukseen. Kosteikkoihin on jätetty esimerkiksi piikiviä ja tuluksia, ja niitä on käytetty joinakin aikoina ehkä myös ei-toivottujen henkilöiden kuten rikollisten teloitukseen ja hävittämiseen. Kosteikkoihin saatettiin upottaa myös aviottomasti syntyneitä tai vammaisia lapsia. Näin kerrotaan tehdyn myös kansantaruissa.

[muokkaa] Kalmistot

Pääartikkeli: Hautauskulttuurin vaiheita Suomessa

Hautausmaita ja niiden edeltäjiä on kutsuttu kalmistoiksi. Ennen kristinuskoa hautoihin jätettiin usein vainajan omaisuutta. Hautaustapoja on ollut monenlaisia. Joillekin haudoille pystytettiin kivistä koottuja kumpuja, tällöin oli kyseessä röykkiöhautaus. Röykkiöhautoja eli kiukaita pystytettiin tarkoituksella näkyville paikoille, muun muassa mäille tai vesireittien varrelle, jotta vieraat tietäisivät kenelle alue kuuluu ja tajuaisivat varoa vainajia. Vainajien herättämää pelkoa käytettiin ehkä hyväksi tekemällä hautoja vieraiden heimojen vastaisille rajoille.

Röykkiöhautojen alkuperäisen merkityksen unohduttua niiden tekijöiksi on arveltu esimerkiksi hiidet. Kiviröykkiöitä on voitu pitää aarrekätköinä eli aarnihautoina, sillä joistakin niistä saattoi löytää vainajan mukaan laitettuja arvoesineitä. Aarrekätkö on voitu avata esimerkiksi silloin, kun sen päällä paloi virvatuli.

[muokkaa] Karsikot

Pääartikkeli: karsikko

Vainajien tulo hautausmaalta asutuksen luo eläviä kiusaamaan estettiin tekemällä kalmiston ja asutuksen väliin karsikko eli vainajaa koskeva merkintä mäntyyn. Tämän nähtyään kalmistolta kotiinsa palaava vainajan haamu viimeistään tajusi kuolleensa ja kääntyi takaisin.

[muokkaa] Uskonnollisia toimituksia

Akseli Gallen-Kallelan Kullervon kirous esittää loihdintaa.

[muokkaa] Loihdinta

Pääartikkeli: Loitsu

Loitsut olivat eräs ihmisten keino puuttua maailman kulkuun yliluonnollista tietä. Loitsuilla pyrittiin parantamaan sairaita, lisäämään onnea ja vaurautta tai vahingoittamaan vihollista. Loitsut olivat yleensä kalevalamittaisia lauluja. Eräs tärkeä loitsujen muoto perustui loihdinnan kohteen alkuperän eli synnyn tietämiseen ja julkilausumiseen. Uskottiin, että ilmiöitä ja olentoja voitiin hallita, jos niiden alkuperä tunnettiin.

Kokonaisten yhteisöjen väen koonneista saamelaisista taikamenoista rumpuineen, yhteisjoikuineen ja transsiin vaipuvine šamaaneineen on säilynyt runsaasti värikkäitä kuvauksia ja piirroksia. Suomalaisten menoista taas kuvauksia on vähän, ja nekin kertovat lähinnä melko koruttomasta loitsujen lukemisesta. Taikomistilaisuudet olivat pikemminkin yksityisiä. Suoria mainintoja suomalaisten tietäjien käyttämästä transsitilasta ei ole säilynyt, vaikka esimerkiksi kansanperinteen tuntema loveen lankeaminen vaikuttaisi viittaavan juuri tähän. Noitarumpuja ei tiedetä käytetyn, mutta kovaa melua on voitu pitää sanotun vahvistukseksi. Loitsija on usein ollut innoissaan, haltijoissaan. Loitsut on usein lausuttu tai laulettu painokkaasti, jopa huudettu. Nyrkissä olevan käden nostaminen ylös on mainittu osaksi loihtimista joissain tutkijoiden muistiinpanoissa. (Katso myös: Intomies)

Siitä, miten kristillistyneissä suomalaisissa yhteisöissä harjoitettiin pakanallisia toimituksia kuten loitsimista, ei kuitenkaan kovin pitkälle voida tulkita sitä, millaisia toimitukset ovat olleet satoja vuosia aikaisemmin ennen kristinuskon juurtumista.

[muokkaa] Pakanalliset juhlat

Vuosi alkoi kekristä ja loppui kekriin. Kesän kohokohta oli juhannus, josta tunnettiin myös muun muassa nimitys Ukon juhla. Vakkajuhlissa eli vakoissa uhrattiin pitäjän järjestämissä pidoissa vakallinen ruokaa usein pyhässä lehdossa. Eri juhlissa juotiin Ukon malja.

[muokkaa] Kansanparannus

Pääartikkeli: Suomalainen kansanparannus

Tautien syyksi katsottiin usein paha henkiolento tai vihamielinen noita, joihin tehosivat muun muassa loitsut. Käytännön hoito tapahtui usein saunassa. Ihoa hoidettiin tervalla. Usein sairaus pyrittiin palauttamaan sinne, mistä se oli tullutkin. Esimerkiksi veden luona tarttunut sairaus johtui veden väestä, joka piti palauttaa veteen. Parantaja oli usein koko yhteisön arvostama tietäjä eli šamaani, joka osasi paljon muutakin. Joillakin oli verenseisauttajan kyky, joka saattoi periytyä suvussa.

[muokkaa] Muinaisuskonnon kehitysvaiheita

Kirjalliset tiedot suomalaisesta muinaisuskosta ovat suhteellisen nuoria: ensimmäisillä kattavilla kirjallisilla tiedoilla on ikää vain joitakin satoja vuosia. Tiedot suomalaisesta muinaisuskosta siis kerättiin vasta kristinuskon jo levittyä käytännössä lähes kaikkien pääasialliseksi uskonnoksi, jolloin kristinusko oli jo pyyhkinyt pois monia muinaisia perinteitä ja uskomuksia. Tästä huolimatta varsinkin ortodoksisessa Karjalassa säilyi monia vanhaan uskontoon ja todellisuuskäsitykseen kuuluneita uskomuksia ja myyttejä. Tarinat Jeesuksesta ja Väinämöisestä, samoin kuin tarinat Ukko ylijumalasta ja kristinuskon Jumalasta elivät rinnan ja toisinaan myös sekoittuivat. Monet tiedot muinaisesta uskonnosta ovat säilyneet osana kansantaruja, jotka varsinkin Karjalassa olivat huomattavan rikkaat vielä 1800-luvulla.

Muiden ryhmien uskontojen tavoin myös suomalaisten uskonto ja koko todellisuuskäsitys on muokkautunut aikojen kuluessa huomattavasti. Vanhempien ainesten päälle kasaantui uudempia uskomuksia, jotka heijastelivat aikaansa. Vanhemmat uskomukset saattoivat silti säilyä uuden rinnalla tai nivoutua osaksi sitä jonkin verran muuttuneina (synkretismi). Kivikauden suomalaisten esi-isien uskonto arvellaan šamanistiseksi. Tästä katsotaan jääneen shamanistisia piirteitä myöhempiin uskonnon muotoihin. Myös vainajien ja esi-isien palvonta oli tärkeällä sijalla.

[muokkaa] Indoeurooppalaiset vaikutteet

Suomalaisten kielellisten esivanhempien lähialueilla jo hyvin varhain sijainneen indoeurooppalaisen kulttuuri- ja kielivyöhykkeen vaikutus suomalaiseen uskontoon ja mytologiaan on ollut merkittävä ja jatkunut tuhansia vuosia.

Arjalaiskielistä on lainattu itämerensuomalaisille eräitä keskeisiä uskonnollisia ja myyttisiä sanoja, kuten mana, marras, sammas (Sampo), suoda, syntyä, taivas, vasara (ukkosenjumalan ase) ja ehkä myös , syttyä (alkuperäinen merkitys "iskeä tulta") ja jumala (tosin näiden alkuperästä on erimielisyyttä). Nämä sanat kertovat kielentutkija Jorma Koivulehdon mukaan tiiviistä kulttuurillisesta kanssakäymisestä itämerensuomalaisten ja arjalaiskielisten välillä. Toistaiseksi on epävarmaa, missä, miksi ja miten tämä kanssakäyminen vallitsi.

Balttilaisten kielten puhujilta on tullut paljon vaikutteita, kuten miehinen pääukkosenjumala Ukko; vanha taivaanjumala Ilmarinen (marien Inmar) alennettiin kuolevaiseksi sankariksi. Ukon tulosuunta on ilmeisesti Baltiasta, mutta se on saanut vaikutteita myös skandinaavien Thorista.

Suomalainen muinaisusko muistutti viikinkiaikana ilmeisesti paljon skandinaavien muinaisuskontoa ja balttilaista muinaisuskontoa, joissa oli esimerkiksi pitkälti Ukkoa vastaavat miespuoliset ukkosenjumalat.

Joskus on katsottu, että indoeurooppalaiset vaikutteet toivat Eurooppaan laajalti patriarkaalisia ja sotaisia piirteitä, joista ukkosenjumala olisi vain yksi merkki. Nykytutkimuksessa tämä on kuitenkin asetettu kyseenalaiseksi, sillä ei voida tietää, miten matriarkaalisia tai patriarkaalisia yhteisöt olivat ennen indoeurooppalaisia vaikutteita^{kenen mukaan?}. Ne suomalais-ugrilaiset kansat, joissa perinteinen šamanistinen luonnonuskonto yhä vaikuttaa, ovat patriarkaalisia yhteisöjä.

Eräiden kiisteltyjen teorioiden mukaan ugrilainen kantakieli olisi myyttiseltä sanastoltaan vanhempi kuin indoeurooppalaiset vastineensa. Näin ollen lainausta olisi tapahtunut molempiin suuntiin, prof. Wiikin mukaan jopa enemmän ugrilaisista kielistä indoeurooppalaisiin päin. Perusteena on teoria ugrilaista kieltä puhuvien kansojen aikaisemmasta läsnäolosta Keski- ja Pohjois-Euroopassa jääkauden jälkeen. Teorian kannatus on kuitenkin vähäinen.

[muokkaa] Maanviljelyn vaikutuksia

Maanviljelyyn siirtyminen tapahtui hitaasti ja asteittain, mutta se muutti ihmisten eläntapaa ja kokemuksia ympäröivästä todellisuudesta. Jo pronssikaudella maanviljelyn omaksuneiden muinaissuomalaisten elämäntapa poikkesi merkittävästi esimerkiksi sisä-Suomen lappalaisiksi kutsuttujen metsästäjä-keräilijöiden elämäntavasta, ja nämä erot heijastuivat myös maailmankuvaan ja uskomuksiin. Esimerkiksi šamanismi on usein yhdistetty juuri metsästäjä-keräilijöihin.

Viljelyn tullessa tärkeämmäksi hedelmällisyyden merkitys korostui. Keksittiin tai omaksuttiin uusia henkiolentoja, joiden tehtävä oli turvata ja edistää viljelyksien, kotieläinten ja ihmistenkin hedelmällisyyttä. Luultavasti maanviljelyn mukana tulivat vakiintuneemmat asumukset ja pihapiirit, joita vartioivat ihmisenkaltaiset haltijat. Myöhemmin nämä haltijat ovat kutistuneet ehkä kokonaisia kyliä ja yhteisöjä vartioineista mahtavista henkiolennoista pieniksi nurkissa piilotteleviksi tontuiksi. Myös vuodenkierto sai uudenlaisen merkityksen maanviljelyn myötä. Suotuisan sään merkitys korostui, sillä maanviljely oli siitä riippuvaista. Säähän ja vuodenkiertoon liittyvät toimitukset ja uskomukset olivat olennaisen tärkeitä. Sään merkitys kohotti taivaanjumalan asemaa jopa tärkeimmäksi jumalaksi.

Metsästyskulttuurissa ihmiset ehkä kokivat olevansa syvemmin osa luontoa, kuin maanviljelyskulttuurissa. Mahdollisesti maanviljelyn myötä syntyi jako ihmisen alueeseen ja vieraaseen ympäristöön. Ihmisen aluetta olivat esimerkiksi viljelykset ja pihapiiri, ympäröivä luonto taas edusti vierasta. Vieraassa alettiin nähdä pelottavia ja vaarallisia asioita, esimerkiksi metsästä tuli kotipaikka ilkeille ja pahoille olennoille. Myöhäisissä uskomuksissa ympäristöjen vaarallisista voimista ovat merkkinä esimerkiksi väet, ympäristöjen haltijaolennot, jotka saattoivat vahingoittaa niiden valtapiirillä liikkuvia ihmisiä.

Suomalaisten esivanhemmat eivät kuitenkaan vieraantuneet luonnosta. Metsästystä ja kalastusta harjoitettiin paljon maanviljelyn rinnalla, ja samoin säilyivät metsästykseen ja kalastukseen liittyvät uskomukset. Riistaa ja kalaonnea pyydettiin yhä riistan ja kalojen haltijoilta.

[muokkaa] Kristinuskon vaikutus

Kristityt voittavat Lorelein, vedenhaltijan, joka saksalaisen uskomuksen mukaan houkuttelee ihmisiä hukkumaan. Virolaisen Johann Kölerin maalaus vuodelta 1887. Myös suomalaisten kansantarinoiden mukaan kristityt ajoivat yliluonnollisten voimien avustuksella pois taruolentoja, entisiä jumaluuksia ja vanhan uskonnon edustajia.

Pakanuus hävisi Suomesta hiljalleen kristinuskon vallattua alaa. Ehkä useinkin pakanallinen Ukko ylijumala, "pilven päällinen jumala", samaistettiin kristinuskon Jumalaan, "taivahalliseen isään". Lopulta kansan keskuudessa ei ehkä edes muistettu näillä olevan mitään olennaista eroa. Kristillisen jumalan nimityksiä ja kuvauksia onkin "eksynyt" joihinkin Ukko ylijumalalle suunnattuihin loitsuihin.

Usein pienempiä pakanallisia jumaluuksia liitettiin pyhimyksiin; ja toisinpäin, pyhimyksistä tai jopa Neitsyt Mariasta ja Jeesuksesta muokattiin eräänlaisia pakanajumalia. Pakanalliset riitit, kuten Karjalassa Pokkouhri, saatettiin alkaa suorittaa kristillisillä palvontapaikoilla ja käsittää kristillisiksi. Toisaalta paikoin kristinuskon pyhimyksiä alettiin palvoa samoilla paikoilla tai tavoilla kuin ennen pakanajumalia. Karjalassa monista ennen pakanallisista uhrikivistä tehtiin jonkun pyhimyksen nimikkokiviä. Eroista kristillisyyden ja pakanuuden välillä ei oltu kansan keskuudessa kovin tietoisia. Pakana oli lähinnä herjaava nimitys, jolla solvattiin vihamiehiä ja pahoja olentoja - jopa pakanallisissa loitsuissa.

Suomessa uskonpuhdistus osui usein juuri niihin kirkon ja kansanuskon piirteisiin, jotka ylläpitivät muistumia pakanuudesta. Myös noitavainot hävittivät pakanuuden merkkejä. Ortodoksinen kirkko ei tällaista kokenut, ja siksi sen alueella säilyivät jotkin vanhan kansanuskon tavat vahvoina aina neuvostoaikoihin asti, eivätkän ne ole vieläkään täysin kadonneet.

Juhannuskokon eräs tarkoitus oli karkottaa pahoja henkiä

Suomessa vanhasta uskonnosta jäi merkkejä muun muassa kansantarustoon, paikannimistöön, juhlapäiviin, kansanparannukseen ja tapoihin. Tärkein nykyajan pakanallinen juhla on juhannus. Juhannukseen kuuluvat muun muassa pakanallisperäinen juhannuskokon poltto sekä juhannustaiat. Juhannustaioista monet kantavat muistumia harakoinniksi kutsutuista taioista.

[muokkaa] Uuspakanuus

Pääartikkeli: Suomalainen uuspakanuus

Romantiikan aikana myös Suomessa alettiin kokea kiinnostusta omaan myyttiseen menneisyyteen, ja Kalevala-romantiikka sekä karelianismi näkivät myös suomalaisen pakanallisuuden renessanssin. Oppineet ja sivistyneistö kiinnostuivat suomalaisista muinaisista uskomuksista 1800-luvulla, kun jotkut Suomen ja lähialueiden maaseudun ihmiset vielä uskoivat niihin. Vanha uskonnollisuus katosi hiljalleen elävänä kansanperinteenä, sillä maaseudun väki ei enää juurikaan välittänyt sitä jälkipolville. Oppineet kuitenkin tallensivat ja keräsivät muinaisuskontoon liittyviä tietoja, ja kehittivät sitä selittäviä teorioita, jotka ovat siitä lähtien mahdollistaneet muinaisuskontoon liittyvien asioiden opettelun kirjoista. Näiden oppineiden työn tuloksia hyödyntävää, vanhaa pakanallisuutta elvyttävää uskonnollisuutta voidaan nimittää suomalaiseksi uuspakanuudeksi. Alkujaan uuspakanuus oli voimakkaan romanttista ja melko keinotekoista, mutta se on sittemmin kehittynyt autenttisemmaksi^lähde?.

Varsinaisesti suomalainen uuspakanuus alkoi saavuttaa suosiota vasta 1900-luvun loppupuolella. Pakanuuden harrastajien toiminnan myötä esimerkiksi pyhät lehdot ja alkuperäisiä rituaaleja noudattavat karhunpeijaiset ovat palanneet Suomeen.

[muokkaa] Lähteet

• Anna-Leena Siikala: Suomalainen šamanismi (1992)
• Anna-Leena Siikala: Uralilainen ja saamelainen mytologia, kokoomateoksessa Pohjan poluilla, suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan, toimittanut Paul Fogelberg (1999)
• Ilmar Talve: Suomen kansankulttuuri (uudistettu 1990)
• Martti Haavio: Suomalainen mytologia (1967)
• Martti Haavio: Väinämöinen (1950)
• Martti Haavio: Kuolematonten lehdot (1961)
• E. N. Setälä: Sammon arvoitus (1932)
• "Outoa tuntematonta väkeä" Näkökulmia väkeen tuonpuoleisen edustajana - Kaarina Koski
• Kansanperinne Yrttitarha-projekti

[muokkaa] Kirjallisuutta

• Autio, Eero: Karjalan kalliopiirrokset. Otava. Helsinki 1981.
• Harva, Uno: Suomalaisten muinaisusko.Porvoo 1948.
• Kalliotaidetta : tutkimusta ja tulkintaa = Hällristningar : forskning och tolkning / kirjoittajat = författare: Eero Autio ... [et al.]Sarja: Suomen antropologisen seuran julkaisuja ; 1. Turun maakuntamuseo 1990.
• Kivikäs, Pekka: Kalliomaalaukset : muinainen kuva-arkisto = Paintings on rock : an ancient picture archive. Atena. Jyväskylä 1995.
• Kivikäs, Pekka: Kalliomaalausten kuvamaailma. Atena. Jyväskylä 1997.
• Kivikäs, Pekka: Kallio, maisema ja kalliomaalaus = Rocks, landscapes and rock paintings; [englanninkielinen teksti = translation: Jarmo Kankaanpää]. Minerva. Jyväskylä 2005.
• Pentikäinen, Juha: Karhun kannoilla : metsänpitäjä ja mies. Etnika. Helsinki 2005.
• Pentikäinen, Juha, Miettinen, Timo: Pyhän merkkejä kivessä. Etnika. Helsinki 2003.
• Pentikäinen, Juha: Samaanit : pohjoisten kansojen elämäntaistelu. Etnika. Helsinki 1998.