Richard Wagner

Wikipedia

Wilhelm Richard Wagner (22. toukokuuta 1813 Leipzig – 13. helmikuuta 1883 Venetsia) oli saksalainen säveltäjä, kapellimestari musiikkiteoreetikko ja esseisti. Hänen merkittävyytensä säveltäjänä perustuu pitkälti oopperoihin, joista hänen uudistuksellinen tyylinsä nykyisin parhaiten muistetaan. Wagner kirjoitti muista suurista oopperasäveltäjistä poiketen myös teoksiensa libretot itse.

Wagnerin sävellykset, etenkin myöhäiskaudella, sisältävät huomattavaa kontrapunkti-tekniikan käyttöä, kromaattisuuden hyödyntämistä, omintakeisia harmonioita ja orkestraatiota sekä runsasta johtoaiheen (Leitmotif), eli tiettyihin hahmoihin, paikkoihin tai juonenkohtiin liittyvän teeman, käyttöä. Wagner oli pioneeri Euroopan taidemusiikkiin suuresti vaikuttaneiden musiikillisten innovaatioiden, kuten äärimmäisen kromaattisuuden ja nopeasti vaihtuvien tonaalisten keskusten, käyttäjänä.

Hän muutti musiikkia koskevaa ajattelua kokonaistaideteoksen (Gesamtkunstwerk) käsitteellään, joka yhdistää kaikki poeettiset, visuaaliset, musiikilliset ja näytelmälliset taiteet yhdeksi teokseksi. Tämä ajattelu kulminoitui neljän oopperan sarjaan, Nibelungin sormus, joka valmistui vuonna 1876. Wagner myös rakennutti oman oopperatalonsa, jotta hänen teoksiaan voitaisiin esittää juuri siten kuten hän halusi.

Sisällysluettelo 1 Elämä 1.1 Nuoruus 1.2 Maanpako 1.3 Myöhäinen tuotanto 1.4 Wagnerin luonne 2 Wagnerilainen kokonaistaideteos 2.1 Wagnerin runous ja näyttämötaide 2.2 Wagnerin musiikki 2.2.1 Oopperat 2.2.2 Muut musiikkiteokset 3 Vaikutus ja jälkimaine 4 Teokset 5 Musiikkinäytteet 6 Kirjallisuutta 7 Lähteet 8 Audio 9 Aiheesta muualla

[muokkaa] Elämä

[muokkaa] Nuoruus

Wagner oli perheensä seitsemäs lapsi. Hänen suvussaan oli useita opettajia ja kanttoreita sekä teatterin harrastajia. Wagnerin isä Friedrich Wagner kuoli pojan ollessa vasta puolivuotias, ja Wagnerin äiti avioitui pian taidemaalari, näyttelijä ja runoilija Ludwig Geyerin kanssa. Isäpuolensa (tai isänsä, sillä Wagnerin oikeasta isästä vallitsi jonkinlainen epätietoisuus) opastuksella nuori Wagner tutustui teatterin maailmaan, jossa häneen teki vaikutuksen Weberin ooppera Der Freischütz sekä erityisesti Beethovenin 9. sinfonia ja ooppera Fidelio. Nämä vaikutteet ohjasivat häntä musiikilliselle uralle.

Wagner opiskeli itsekseen musiikkia, ja eräs hänen alkusoitoistaan esitettiin Leipzigin teatterissa jo vuonna 1830. Seuraavana vuonna hän alkoi opiskella kontrapunktia ja sävellystä kaupungin yliopistossa Tuomas-kirkon kanttorin Theodor Weinligin opastuksessa. Weinlig esitytti Wagnerin varhaisia teoksia kuten C-duurisinfonian (1832) sekä eräitä alkusoittoja. Wagner sävelsi lauluja sekä piano- ja orkesterimusiikkia ja pian myös kolme ensimmäistä oopperaansa: Die Hochzeit (1832, keskeneräinen), Die Feen (Haltijat, 1834) ja Das Liebesverbot (Lemmenkielto, 1835). Vuonna 1833 Wagner pääsi kuoronjohtajaksi Würzburgiin; vuosina 1834–1836 hän toimi kapellimestarina Magdeburgissa ja vuonna 1837 Königsbergissä. Vuonna 1836 hän avioitui Minna Planerin (1809–1866) kanssa, mutta liitosta tuli monien kriisien varjostama.

Vuonna 1837 Wagner siirtyi kapellimestariksi Riikaan, jossa hän kirjoitti ja sävelsi Rienzin kaksi ensimmäistä näytöstä. Hänen tavoitteenaan oli saada oopperoitaan esitetyksi Pariisissa, jonne hän matkustikin Lontoon kautta vuonna 1839. Myrskyisä merimatka antoi hänelle inspiraation oopperaan Der fliegende Holländer (Lentävä hollantilainen). Huolimatta hänen puolestaan annetuista suosituksista Wagner ei saanut oopperoitaan esitetyksi Pariisissa. Hän työskenteli kustantaja Schlesingerille sovittaen oopperoita pianolle ja kirjoittaen artikkeleita Gazette Musicaleen, mistä huolimatta hän joutui velkavankeuteen vuoden 1840 lopulla ylellisen elämänsä vuoksi. Vastoinkäymisistä huolimatta Pariisin-vuodet eivät olleet turhia: Wagneriin teki syvän vaikutuksen hänen kuulemansa Beethovenin yhdeksännen sinfonian esitys, ja lisäksi hän tutustui Hector Berlioziin sekä tämän sävellyksiin. Hän myi Lentävän hollantilaisen luonnokset Pariisin kaupunginoopperan johtajalle, ja teos esitettiin oopperassa nimellä Le Vaisseau fantôme (Aavelaiva).

Dresdenin hoviteatteri otti menestyksekkäästi Rienzin ohjelmistoonsa vuonna 1842, ja Wagner päätti asettua kaupunkiin. Rienzin ohella Lentävä hollantilainen Wagnerin omana versiona saavutti suosiota, ja säveltäjä sai hovikapellimestarin paikan teatterissa vuonna 1843. Tannhäuserin partituuri valmistui 1845, ja samana vuonna oli teoksen kantaesitys. Lisäksi hän luonnosteli oopperat Die Meistersinger von Nürnberg (Nürnbergin mestarilaulajat), Lohengrin sekä Götterdämmerung (Jumalten tuho; tässä vaiheessa vielä esiasteena nimellä Siegfrieds Tod, Siegfriedin kuolema). Vuonna 1846 hän johti Dresdenissä Beethovenin 9. sinfonian, ja esityksestä tuli käänteentekevä. Tutkittuaan klassista aihepiiriä ja germaanista kansantarustoa Wagner sai idean nibelungeista kertovaan draamaan vuonna 1848, innoituksenaan Aiskhyloksen teokset Oresteia sekä Edda.

[muokkaa] Maanpako

Keväällä 1848 Wagner osallistui Dresdenissä toukokuun vallankumoukseen, mikä pakotti hänet lähtemään maanpakoon kahdeksitoista vuodeksi. Franz Liszt, jolla oli syvä ystävyyssuhde Wagneriin, auttoi tätä pakenemaan ensin Weimariin ja lopulta Zürichiin vuonna 1849. Liszt järjesti myös Lohengrinin ensiesityksen Weimarissa vuonna 1850. Zürichissä Wagnerin poliittinen aktiivisuus muuttui teoreettisten ja filosofisten tutkielmien kirjoittamiseksi, joista merkittävimpiä ovat Die Kunst der Revolution (1849), Das Kunstwerk der Zukunft (1850), antisemitistinen Das Judentum in der Musik (1850) sekä kokonaistaideteoksen ideaa käsittelevä Oper und Drama (1851).

Vuodet 1850–1857 Wagner omisti Der Ring des Nibelungen -tetralogialle (Nibelungin sormus) lukuun ottamatta neljän kuukauden konserttimatkaa Lontooseen vuonna 1855. Hän sai valmiiksi Nibelungin sormuksen tekstin vuonna 1852. Ensimmäiset osat valmistuivat: Das Rheingold (Reininkulta) 1852–1854 ja Die Walküre (Valkyyria) 1852–1856. Työ keskeytyi vuonna 1857 Siegfriedin toisen näytöksen orkesteriluonnokseen, sillä hänen suunnittelemansa juhlanäytännön toteuttaminen osoittautui mahdottomaksi. Lisäksi häntä oli alkanut kiehtoa ajatus kelttiläisperäiseen taruun Tristanista ja Isoldesta perustuvasta oopperasta (Tristan und Isolde, 1857–1859). Teoksen syntyyn vaikutti myös Wagnerin rakkaus tämän luottomiehen ja turvapaikan antajan, Otto Wesendonckin, runoilijavaimoon Mathildeen. Wagner sävelsi osittain Tristanin teemoihin perustuvan viiden laulun sarjan Mathilden runojen pohjalta. Suhde paljastui, ja Wagner joutui lähtemään Venetsiaan talveksi 1858–1859 ja Luzerniin 1859, missä hän sävelsi Tristan ja Isolden toisen ja kolmannen näytöksen.

Vuonna 1860 Wagner matkusti jälleen Pariisiin, jossa pidetyt kolme konserttia saivat huomiota, mutta aiheuttivat taloudellisen tappion. Kaupungin Suuressa oopperassa esitettiin keisarin vaatimuksesta Tannhäuser, jonka bakkanaali- ja Venusvuorikohtaukset Wagner oli muokannut uudelleen. Teosta harjoiteltiin peräti 164 kertaa, mutta Jockey-Clubin provosoiman skandaalin takia se esitettiin vain kolme kertaa. Wagner oli kuitenkin ehtinyt saada Pariisissa taakseen ihailijajoukon, johon kuului muun muassa runoilija Charles Baudelaire.

[muokkaa] Myöhäinen tuotanto

Wagner vapautettiin maanpakolaisuudesta 1861, ja hän lähti Wieniin valmistellakseen Tristanin esitystä. Seuraavana vuonna hän alkoi jatkaa Nürnbergin mestarilaulajien sävellystyötä, mutta erimielisyydet kustantajan kanssa johtivat siihen, että Wagnerin piti matkustaa konserttikiertueelle aina Pietariin ja Moskovaan saakka. Tristanin esittämiseen liittyneet vastoinkäymiset johtivat jälleen taloudellisiin vaikeuksiin, ja velkojien ahdistamana Wagner joutui 1864 pakenemaan Müncheniin, jonne hänen suuri ihailijansa, Baijerin kuningas Ludvig II oli hänet kutsunut. Kuningas kehotti häntä jatkamaan Nibelungin sormuksen säveltämistä. Tristan esitettiin vihdoin ensi kerran vuonna 1865 Hans von Bülowin johdolla. Wagner valmisteli Siegfriedin toisen näytöksen partituuria ja Parsifalia.

Säveltäjä joutui poliittisista syistä muuttamaan Tribscheniin Luzernin lähelle vuonna 1866. Hänen siellä viimeistelemänsä Nürnbergin mestarilaulajat sai kantaesityksensä – jälleen von Bülowin johdolla – Münchenissä vuonna 1868. Seuraavana vuonna Wagner jatkoi Siegfriedin ja Jumalten tuhon säveltämistä. Tältä kaudelta ovat peräisin useat kirjoitukset kuten Staat und Religion (1864), Was ist deutsch (1865), Über das Dirigieren (1869) ja Beethoven (1870). Vuonna 1870 Wagner avioitui Cosima von Bülowin (1837–1930) kanssa, joka oli Lisztin tytär ja Hans von Bülowin entinen vaimo. Cosima toimi omalta osaltaan puolisonsa elämäntyön hyväksi myös säveltäjän kuoleman jälkeen. Wagner sävelsi Siegfried-idyllin Cosiman syntymäpäivän kunniaksi vuonna 1870.

Wagnerit saivat kolme lasta: Isolden, Evan ja Siegfriedin. Siegfriedistä (1869–1930) tuli myös säveltäjä. Siegfriedin poika Wieland (1917–1966) taas oli tunnettu oopperaohjaaja ja teatterinjohtaja. Wielandin veli Wolfgang (1919–) toimii tällä hetkellä Bayreuthin oopperajuhlien johtajana.

Wagner halusi valmistuvalle oopperatetralogialleen oman suurteatterin kauas suurkaupunkien teatterielämästä. Hänen 59-vuotispäivänään vuonna 1872 muurattiin teatterin peruskivi baijerilaiseen Bayreuthin pikkukaupunkiin. Jumalten tuhon valmistuttua vuonna 1874 alettiin valmistella oopperajuhlia. Kesällä 1876 Nibelungin sormus esitettiin kolme kertaa; taiteellisesti esitykset menestyivät hyvin, mutta taloudellisesti ne tuottivat 150 000 Saksan markan tappiot. Vuonna 1877 Wagner järjesti Lontoon Royal Albert Hallissa kahdeksan konserttia tappioiden kattamiseksi, mutta niistä saadut tulot olivat vaatimattomat. Seuraavana vuonna säveltäjä sai Baijerin kuninkaalliselta rahastolta lainan, jonka turvin tappiot pystyttiin maksamaan.

Oopperajuhliin pettynyt Wagner alkoi vuoden 1877 jälkeen säveltää toden teolla viimeistä suurta oopperaansa Parsifalia. Partituuri valmistui Palermossa 1882, minkä jälkeen säveltäjä palasi Bayreuthiin. Samana vuonna teoksen esitystä varten järjestetyille juhlaviikoille hän sai Ludvig II:lta käyttöönsä hovioopperan ja kuoron ja johti itse viimeisen esityksen loppukohtauksen.

Loppuvuonna 1882 terveydentilansa horjuessa Wagner perheineen muutti Venetsiaan Palazzo Vendraminiin. Siellä hän ehti johtaa Cosiman kunniaksi Teatro La Fenicessä nuoruudenteoksensa, C-duurisinfonian. Helmikuussa 1883 Wagner kuoli sydänkohtaukseen. Hänen ruumiinsa vietiin Bayreuthiin, jonne hänet haudattiin Wahnfriedin puutarhaan valmistuttamaansa hautapaikkaan.

[muokkaa] Wagnerin luonne

Wagner kuvattiin monissa aikalaisten kirjoituksissa iloluontoisena persoonana, joka vielä viimeisillä vuosillaan kiipeili huvikseen puissa ja kokeili päällään seisomista. Hän oli myös kasvissyöjä ja uskoi, että julmimmatkin rikolliset voidaan usein muuttaa lempeiksi ihmisiksi vain oikean ruokavalion avulla (täysin lihattomaan ravintoon hän ei kuitenkaan siirtynyt).

Wagnerin antisemitismi tarkoitti käytännössä sitä, että hän näki juutalaisen kulttuurin vaikutuksen vieraana ja epäsopivana saksalaiseen kulttuuriin. Ratkaisuksi hän ei tarjonnut holokaustia, vaan esitti, että juutalaiset sulautettaisiin saksalaiseen kulttuuriin. Antisemitismi ei estänyt Wagnerin ystävyyttä muutamien juutalaisten kanssa. Wagner oli myös pasifisti, mikä näkyy joissakin hänen oopperoissaan, kuten Parsifalissa.

Vain harvoin on taiteilija ollut niin tietoinen omasta merkityksestään, kuin mitä Wagner oli. Hän piti itseään nerona, joka ansaitsee vain parasta. Valitettavasti hänen rahavaransa eivät aina riittäneet ylellisen elämäntavan kustantamiseen, joten hänen elämänsä oli aina kuningas Ludvig II:n tapaamiseen asti jatkuvaa velkojien pakenemista. Rahan lisäksi Wagner vaati ystäviltään kaikenlaista muutakin. Eniten kohua herätti se, kun hän kaappasi kapellimestari Hans von Bülowilta tämän vaimon Cosiman.

[muokkaa] Wagnerilainen kokonaistaideteos

[muokkaa] Wagnerin runous ja näyttämötaide

Wagner uudisti oopperaa monelta osin ja rikkoi totuttuja kaavoja. Hänen päämääränään oli luoda oopperasta kokonaistaideteos (Gesamtkunstwerk), jossa runo, musiikki ja visuaaliset tekijät täydentävät toisiaan yhtä merkittävinä elementteinä. Libreton kirjoittaminen ja säveltäminen olivat hänelle yksi ja sama prosessi, joten hän päätti jo nuorena, että hänen on itse kirjoitettava omat librettonsa. Hänen mielestään vain säveltäjä saattoi tietää, millaisia musiikin tekstien tulisi olla.

Vaikka Wagner oli uudistaja, oli hän myös monessa suhteessa oman aikansa lapsi. 1800-luvun saksalainen romantiikka näkyy vahvasti hänen aihevalinnoissaan. Viisaat kuninkaat, urheat ritarit ja viattomat neidot ovat tärkeä osa wagnerilaista maailmaa. Tärkeintä Wagnerille oli kuitenkin aina kertomuksen dramaattinen teho. Niinpä hän ei koskaan tyytynyt kopioimaan vanhoja taruja sellaisinaan, vaan pyrki muokkaamaan niitä syvällisemmiksi. Hän myös yhdisteli samaan teokseen mitä erilaisimpia vaikutteita. Wagner haki inspiraatiota mm. germaanien ja viikinkien mytologiasta, antiikin Kreikan teatterista, kristinuskosta, buddhalaisuudesta ja filosofiasta. Lisäksi hän seurasi aktiivisesti oman aikansa politiikkaa - esimerkiksi Nibelungin sormus on helppo tulkita 1800-luvun kapitalismin kritiikiksi.

Koska Wagner kirjoitti librettonsa itse, kertovat hänen oopperoidensa aiheet aina paljon hänestä itsestään. Tämä on saanut muun muassa psykoanalyytikot kiinnostumaan hänen oopperoistaan. On esimerkiksi huomattu, että Wagnerin oopperoiden sankarit etsivät usein isähahmoa (Mestarilaulajien Stolzing, Nibelungin sormuksen Siegfried). Tämän on katsottu heijastavan Wagnerin epävarmuutta oikeasta isästään. Psykoanalyytikoita kiehtovat myös Wagnerin oopperoissa toistuvat yö- ja uniaiheet. Valkyyriassa Wagner käsittelee niinkin arkaluontoista asiaa kuin insestiä.

Wagner jätti jälkensä myös oopperoiden esityskäytäntöihin. Hän siirsi orkesterin pois näkyvistä, eli toisin sanoen keksi niin sanotun orkesterimontun. Hän myös sammutti valot katsomosta, jotta yleisön keskittyminen itse oopperaan helpottuisi.

Toisen maailmansodan jälkeen Wagnerin oopperoiden esitystapa on muuttunut suuresti. Romantiikan ajan ylenpalttiset lavasteet ovat kadonneet näyttämöltä, ja kapellimestarit yrittävät tulkinnoissaan välttää liiallista paatosta. Nibelungin sormuksessa laulajilla ei enää näe entisajan tyyliin sarvikypäriä ja haarniskoja.

[muokkaa] Wagnerin musiikki

Wagnerin musiikki perustuu paljolti taitavaan johtoaiheen (Leitmotiv) käyttöön. Johtoaiheen tarkoitus on pitää yllä teoksen musiikillista yhtenäisyyttä symboloimalla tiettyä henkilöä, tapahtumaa tai tunnelmaa. Lentävästä hollantilaisesta lähtien Wagner alkoi kehittää tietystä osasta (esimerkiksi balladista) koko teokseen täydellisenä kudoksena leviävän temaattisen materiaalin. Muita Wagnerin uudistuksia musiikissa olivat jatkuva, sinfoninen melodian virta (unendliche Melodie), huomattavasti aiempaa suurempi orkesteri, omintakeiset harmoniset ratkaisut, soitinnus ja sointivärit, polyfonia, musiikin muotoa koskevat ideat, kuten paikoin äärimmäinen kromaattisuus, sekä tonaalisuuskäsitteen laajentaminen. Erityisesti Tristanissa Wagner tutki perinteisen tonaalisuuden rajoja osoittaen tietä 1900-luvun atonaalista musiikkia kohti.

Wagnerin tyyliä on usein pidetty romantiikan ajan huipentumana, koska siinä tutkitaan tunteiden ilmaisun mahdollisuuksia aiempaa laajemmin. Wagnerin musiikki on usein hyvin dramaattista ja elämyksellistä. Orkesterilla on vähintään yhtä suuri rooli kuin laulajillakin. Se kommentoi tapahtumia lavalla, vihjailee tuleviin tapahtumiin ja muistelee aiemmin tapahtuneita asioita. Orkesterilla on siis melko samanlainen rooli kuin kuorolla antiikin Kreikan näytelmissä.

Wagnerin alkusoitot ovat siinä määrin tunnettuja, että niitä esitetään usein myös irrallaan oopperoista. Tällaisia esityksiä varten Wagner laati alkusoittihin erikseen lopetukset, koska oopperoissa ne eivät lopu luontevasti vaan sulautuvat ensimmäiseen näytökseen. Kaikkien tunnistamia Wagnerin laatimia melodioita ovat "Häämarssi" Lohengrinin 3. näytöksestä (joka on Yhdysvalloissa käytetyin häämarssi) sekä "Valkyyrioiden ratsastus" Valkyyrian 3. näytöksen alusta.

[muokkaa] Oopperat

Wagnerin "musiikkidraamat" ovat hänen keskeinen taiteellinen perintönsä. Nämä jaetaan kolmeen aikakauteen:

19-vuotiaana Wagner alkoi säveltää ensi kerran oopperaa. Tämän Die Hochzeit (Häät) nimisen teoksen työstämisen hän kuitenkin keskytti pian vuonna 1832. Kolme valmistunutta varhaisvaiheen oopperaa ovat Die Feen (Keijut), Das Liebesverbot (Rakkauden kielto) sekä Rienzi. Näissä käytetty sävellystyyli oli vielä tavanomaista, eikä näistä teoksista löydy niitä innovaatioita, joiden ansiosta Wagner on jäänyt musiikin historiaan. Myöhemmin elämässään Wagner sanoi, että hän ei pitänyt näitä varhaisia töitä osana repertuaariaan. Häntä ärsytti Rienzin jatkunut suosio hänen elinaikanaan. Nykyään Wagnerin varhaistuotantoa ei juuri esitetä, joskin Rienzin alkusoitto otetaan toisinaan ohjelmistoon.

Wagnerin keskikauden teoksia pidetään huomattavasti korkeampitasoisina. Niissä hän näyttää kasvaneen osaamisensa draaman ja säveltaiteen edustajana. Keskivaiheen ensimmäinen teos on Lentävä Hollantilainen, jota seurasivat Tannhäuser sekä Lohengrin. Näitä esitetään yhä laajalti.

Wagnerin myöhäiskauden oopperat ovat hänen mestariteoksiaan, jotka veivät oman taidesuuntaansa kehitystä eteenpäin. Jotkut pitävät Tristan ja Isoldea Wagnerin suurimpana yksittäisenä oopperana. Nürnbergin mestarilaulajat on Wagnerin ainoa komedia (lukuun ottamatta unohdettua Liebesverbotia). Nibelungin Sormus -sarja on neljän oopperan germaaniseen mytologiaan perustuva teossarja. Sen säveltäminen vei 26 vuotta ja esitykset kestävät yhteensä noin 15 tuntia. Sormussykliä on kutsuttu musiikinhistorian kunnianhimoisimmaksi projektiksi. Wagnerin viimeinen ooppera, Parsifal, joka tehtiin Bayreuthin avajaisia silmällä pitäen, on syvämietteinen Graalin maljan legendaan perustuva työ.

Wagner ammensi oopperoidensa aineksia Pohjois-Eurooppalaisesta mytologiasta, erityisesti Islantilaisista lähteistä, kuten Eddan jumaltarustoa, Völsunga-saagaa ja saksalaista Nibelungin laulua. Teostensa ja teoreettisten esseidensä kautta Wagner työsti uutta näkemystään oopperasta, jota hän kutsui musiikilliseksi draamaksi. Siinä kaikki musiikilliset ja draamalliset ainekset yhdistyvät yhdeksi taideteokseksi. Wagner oli jo nuorena päättänyt kirjoittaa librettonsa itse, ja hän piti omia librettojaan korkeatasoisena runoutena.

Wagner asettaa oopperoissaan kovia vaatimuksia sekä orkesterille että laulajille, sillä hänen oopperansa ovat kestoltaan pitkiä, ja yksi on suorastaan mammuttimainen: 19-tuntista neljä oopperaa käsittävää Nibelungin sormusta pidetään yhtenä kaikkien aikojen kunnianhimoisimmista taideteoksista. Onkin tapana puhua "wagneriaanisista mittasuhteista", kun halutaan vihjata jonkin asian olevan todella suuri.

[muokkaa] Muut musiikkiteokset

Oopperoidensa lisäksi Wagner sävelsi vain muutamia teoksia. Näihin kuuluu 19-vuotiaana tehty sinfonia, Faust-alkusoitto (josta oli alun perin tarkoitus tulla Faust-sinfonian ensimmäinen osa - muita osia ei kuitenkaan valmistunut), sekä joitain muita alkusoittoja, kuoro- ja pianokappaleita sekä Gluckin Iphigénie en Tauride -oopperan uudelleenorkestrointi. Useiten esitetty ei-oopperateos on Siegfried Idyll, hänen toisen vaimonsa, Cosiman, syntymäpäiville kirjoitettu kamarimusiikkiteos, joka hyödyntää sormussyklin motiiveita. Toiseksi suosituin on Wesendonck Lieder, pianolle ja naisäänelle laadittu laulusarja, joka tehtiin Tristanin ohessa ja omistettiin Mathilde Wesendonckille. Wagnerin tuotannon omituisin tapaus on American Centennial March, jonka Philadelphian kaupunki tilasi häneltä 5000 dollarin hinnalla kaupungissa vuonna 1876 pidettyyn maailmannäyttelyyn.

Kun Wagner oli saanut viimeisen oopperansa, Parsifalin, valmiiksi, hän ilmoitti siirtyvänsä sinfonian pariin. Sävellystyö ei kuitenkaan ehtinyt alkaa ennen kuolemaa.

[muokkaa] Vaikutus ja jälkimaine

Wagnerin elämäntyöllä on ollut hyvin merkittävä, joskin kiistelty, vaikutus taiteeseen ja kulttuuriin. Hänen elinaikanaan Wagner sai ihailijoiltaan osakseen fanaattista omistautumista, ja jotkut nostivat hänet lähes jumalalliseen arvoon. Wagnerin sävellykset avasivat uusia taidemusiikin kehityskulkuja, ja lähes jokainen 1900-luvun alun säveltäjä joutui pohtimaan suhdettaan Wagneriin. Erityisen suoraan Wagnerille ovat velkaa Anton Bruckner sekä Hugo Wolf ja keskeisiä Wagner-vaikutteet ovat myös esimerkiksi César Franckin, Henri Duparcin, Ernest Chuassonin, Jules Massenetin, Alexander von Zemlinskyn ja Hans Pfitznerin teoksissa. Mahler totesi, että "On ollut vain Beethoven ja Wagner - heidän jälkeensä ei ketään". Debussyn ja Schönbergin vallankumoukselliset muutokset harmoniassa sekä moderni sävelkieli on usein historiallisissa katsauksissa jäljitetty Wagnerin Tristaniin. Nibelung-sarjalla taas on merkittävä panos orkestraation kehityksessä - etenkin torvisoitinten osalta. Oopperassa Wagner-vaikutteet musiikillisen muodon suhteen näkyvät suoraan esimerkiksi italialaisessa verismo -suuntauksessa.

1800-luvulla Saksan musiikkielämää repi kiista Wagnerin uudistusmielisen ja Brahmsin vanhoillisemman leirin välillä. Wagnerin vastustajiin hänen omana aikanaan kuuluivat musiikillisessa kiistassa Brahmsin puolelle asettuneet hahmot, johtajanaan vaikutusvaltainen kriitikko, Eduard Hanslick. Hän sai tuekseen konservatiivisia edustajia Saksan musiikkioppilaitoksista, kuten Leipzigin Ignaz Moschelesin sekä Kölnin Ferdinand Hillerin. Kiistat eivät ole täysin loppuneet vieläkään, ja Wagnerin anti-semitismiin sekä suosioon Natsisaksassa liittyen, hänen teostensa esittäminen on edelleen käytännössä kielletty Israelissa; Daniel Barenboimin johdettua osan Tristanista vuoden 2001 Israel-festivaaleilla kapellimestarin esityksiä alettiin boikotoida maassa. Wagneria soitetaan kuitenkin Israelin televisiossa ja radiossa ilman ongelmia.

Wagner antoi tärkeitä vaikutteita musiikin johtamisen periaatteisiin ja käytäntöön. Hänen aihettaa käsittelevä esseensä vuodelta 1869 jatkoi Hector Berliozin ajatuskulkuja, ja esitti, että musiikkiteos tulee tulkita uudelleen kapellimestarin toimesta sen sijaan, että johtamisen tarkoitus olisi vain saada orkesteri soittamaan yhteen. Keski-Eurooppalaiseen kapellimestareiden traditioon, joka seurasi Wagnerin ajatuksia, kuuluvat esimerkiksi Hans von Bülow, Arthur Nikisch, Wilhelm Furtwängler sekä Herbert von Karajan. Wagner teki myös monia muutoksia oopperan esittämiseen. Hän halusi ensimmäisenä, että valot himmennetään dramaattisten esitysten aikana, ja hän käytti Bayreuthissa ensimmäisenä upotettua orkesterimonttua. Myös äänenkäyttöön tuli uusia ihanteita Wagnerin myötä, ja alettiin puhua wagnerilaisesta kestävästä ja vahvasta lauluäänestä, jota pitkien oopperoiden esittämiseen tarvittiin. Monet säveltäjät, kuten Debussy ja Tshaikovski, yrittivät tarkoituksella päästä pois Wagnerin tukahduttavaksi kokemansa vaikutuksen alta ja kehittää varta vasten omaa ilmaisua.

Wagnerilla on ollut niin ikään vaikutusta kirjallisuuteen ja filosofiaan. Nieztsche kuului Wagnerin sisäpiiriin 1870-luvun alkupuolella, ja hänen ensimmäinen julkaistu teoksensa, Tragedian Synty, näki Wagnerin musiikin Dionyysisen Eurooppalaisen kulttuurin jälleensyntymänä Apolloonista, rationaalista dekadenssia vastaan. Nietzschen ja Wagnerin välit rikkoontuivat ensimmäisen Bayreuthin festivaalin aikana. Nietzsche uskoi Wagnerin Parsifalin olevan kristillisvaikutteinen työ, ja hän moitti Wagneria yhdistyneelle Saksan valtakunnalle antatautumisesta. 1900-luvulla W. H. Auden kutsui Wagneria "kenties kaikkien aikojen suurimmaksi neroksi", kun taas Wagnerista paljon vaikutteita saaneet Thomas Mann sekä Marcel Proust käsittelivät häntä suoraan romaaneissaan. Samoin Joyce käsittelee kirjoissaan Wagneria huolimatta siitä, ettei itse pitänyt tämän musiikista. T. S. Eliotin Autio maa siteeraa paljon Wagnerin librettoja. Ranskalaisista runoilijoista Baudelaire, Mallermé sekä Verlaine ihailivat Wagneria.

Nykyajan suhtautumisesta Wagneriin kertoo jotain se, että Bayreuthin Wagner-festivaalien liput on myyty loppuun 7–10 vuodeksi eteenpäin. Yleisöä on siis riittävästi, mutta pätevistä laulajista on ajoittain pulaa, sillä Wagner-roolit kuuluvat oopperaohjelmiston vaikeimpiin.

[muokkaa] Teokset

Wagnerin oopperatuotanto jaetaan usein kolmeen kauteen:

1. Nuoruudenteokset

• Die Hochzeit (1832, keskeneräinen)
• Die Feen (1833–1834; kantaesitys Münchenissä 1888)
• Das Liebesverbot oder Die Novise von Palermo (1834–1835; kantaesitys Magdeburgissa 1836)
• Rienzi, der letzte der Tribunen (1838–1840; kantaesitys Dresdenissä 1842)

2. Varhaiset mestariteokset

• Der fliegende Holländer (Lentävä hollantilainen, 1841; kantaesitys Dresdenissä 1843)
• Tannhäuser und der Sängerkrieg auf Wartburg (1843–1845; kantaesitys Dresdenissä 1845 – uudistettu laitos 1860–1861; kantaesitys Pariisissa 1861)
• Lohengrin (1845–1848; kantaesitys Weimarissa 1850)

3. Kypsän kauden mestariteokset

• Der Ring des Nibelungen (Nibelungin sormus, tetralogia, 1852–1874)
  • Das Rheingold (Reininkulta, 1852–1854; kantaesitys Münchenissä 1869)
  • Die Walküre (Valkyyria, 1852–1856; kantaesitys Münchenissä 1870)
  • Siegfried (1856–1871; kantaesitys Bayreuthissa 1876)
  • Götterdämmerung (Jumalten tuho, 1869–1874; kantaesitys Bayreuthissa 1876)
• Tristan und Isolde (1857–1859; kantaesitys Münchenissä 1865)
• Die Meistersinger von Nürnberg (Nürnbergin mestarilaulajat, 1861–1867; kantaesitys Münchenissä 1868)
• Parsifal (1877–1882; kantaesitys Bayreuthissa 1882)

Joskus kausia katsotaan olevan neljä; viimeiseen kauteen kuuluvat tällöin Tristan ja Isolde, Tannhäuserin pariisilaisversio, Nürnbergin mestarilaulajat, Siegfriedin kolmas näytös, Jumalten tuho ja Parsifal.

Muita teoksia

• alkusoittoja: E. Raupachin König Enzioon (1832), Cristoph Columbus (1835), Rule Britannia (1836), Polonia (1836), Goethen Faustiin (1840; uudistettu versio Eine Faust Ouvertüre, 1855), Huldigungsmarsch (1864), Siegfried Idyll (1870), Kaisermarsch (1871, sävelletty vastaperustetun Saksan keisarikunnan kunniaksi), Grosser Festmarsch (1876, sävelletty Yhdysvaltojen satavuotisjuhlallisuuksiin)
• C-duurisinfonia (1832)
• kuoroteoksia: Neujahrs-Kantate (kantaatti sekakuorolle ja orkesterille, 1834), Das Liebesmahl der Apostel (mieskuorolle ja orkesterille, 1843), An Webers Grabe (1844)
• yksinlauluja: 7 Kompositionen zu Goethes Faust (1831); Der Tannenbaum (1838); Dors mon enfant, L'attente, Mignonne, Tout n'est qu'images fugitives, Les deux grenadiers, Les Adieux de Marie Stuart (1840); 5 Gedichte (1857–58)
• pianoteoksia: sonaatti B (1831), sonaatti A (1832), Album Sonate (1853), Albumblätter (Albuminlehtiä; 1861, 1875), mukaelmia, sovituksia (muun muassa Beethovenin sinfonia nro 9)

[muokkaa] Musiikkinäytteet

• Valkyrioiden ratsastus oopperasta Valkyyria
• Parsifal-oopperan loppukohtaus Marinski-teatterin esittämänä

[muokkaa] Kirjallisuutta

• Thomas Bogatz, Martti-Tapio Kuuskoski, Ilkka Paajanen: Tannhäuser, Vuoren Venus ja Pyhä Elisabeth. Helsinki, Richard Wagner -kulttuuriyhdistys 2006, ISBN 951-98971-2-7.
• Martti-Tapio Kuuskoski: Parsifal ja Richard Wagnerin rakkauden filosofia. Helsinki, Kirja kerrallaan, 2005, ISBN 952-91-8496-4. Kirja on vapaasti luettavissa Google Book Search -sivustolla: [1]
• Pauli Pylkkö: Richard Wagner ajattelijana. Antimodernisti, luonnonmystikko, gnostikko. Kiel, Uuni Verlag, 2005, ISBN 3-938382-01-5.
• Antti Vihinen: Musiikkia ja politiikkaa. Esseitä Wagnerista Sibeliukseen. Helsinki, Like, 2005, ISBN 952-471-514-7.
• Barry Millington: Richard Wagner. Elämä ja teokset. Turku, Suomen Wagner-seura, 2003, ISBN 952-99184-0-2.
• Kauko Kämäräinen: Oikoteitä ja osumia. Yhdistelytaito käsialassa. Tampere, Kustannus Kääntöpuoli, 2003, ISBN 951-96596-5-X.
• Richard Wagner: Elämäni. Turku, Faros-kustannus, 2002, ISBN 951-98968-0-5.
• Vierimaa & Kilpeläinen & Sivuoja-Gunaratnam: Siltoja ja synteesejä. Esseitä semiotiikasta, kulttuurista ja taiteesta. Helsinki, Gaudeamus, 1998, ISBN 951-662-746-3.
• Eero Tarasti: Sävelten sankareita. Eurooppalaisia musiikkiesseitä. Helsinki, WSOY, 1998, ISBN 951-0-22879-6.
• Heikki Poroila: Yhtenäistetyt Anton Bruckner ja Richard Wagner. Teosten yhtenäistettyjen nimikkeiden ohjeluettelo. Helsinki, Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 1998, ISBN 951-8903-79-4.
• H. K. Riikonen: Keisari satiirikkona ja muita tutkimuksia Euroopan kulttuuriperinnöstä. Helsinki, SKS, 1998, ISBN 951-746-054-6.
• Michael White: Wagner vasta-alkaville ja edistyville. Helsinki, Jalava, 1997, ISBN 951-887-103-5.
• Hannu Salmi: Richard Wagnerin perintöä puolustamassa. Oulu, Oulun yliopisto, 1990, ISBN 951-42-2912-6.
• Derek Watson: Richard Wagner. Nero ja keinottelija? Rajamäki, Hellas-piano, 1983, ISBN 951-9226-00-1.
• Bruno Nurmi: Richard Wagner. Porvoo, WSOY, 1923.

[muokkaa] Lähteet

• Otavan suuri musiikkitietosanakirja (1979)
• CD-Facta 2004
• Friedrich Herzfeld (1970): Magie der Oper, Verlag Ullstein

[muokkaa] Audio

•  Tristan und Isolden alkusoitto^?

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Suomen Wagner-seura
• International Music Score Library Project: Richard Wagner