Linnut
Wikipedia
| Linnut | ||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 |
||||||||
| Amerikanviirupöllö (Strix varia) | ||||||||
| Tieteellinen luokittelu | ||||||||
|
||||||||
| Lahkot | ||||||||
|
||||||||
| Katso myös | ||||||||
 Linnut Wikispeciesissä |
Linnut (Aves) ovat munivia ja höyhenpeitteisiä selkärankaisia, joiden siivet antavat valtaosalle lajeista lentokyvyn. Linnut ovat nisäkkäiden tavoin tasalämpöisiä. Ne kehittyivät hirmuliskoista jurakaudella. Lintuja tunnetaan yli 9 000 lajia; ne ovat siten monimuotoisin maalla nykyään elävien selkärankaisten ryhmä.[1]
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Lintujen rakenne
[muokkaa] Luusto ja sisäelimistö
Linnun luusto on kevyt, koska luut ovat onttoja. Poikkeuksena ovat lentokyvyttömät linnut, kuten strutsi, joiden luut ovat ytimen täyttämiä. Myös tervapääskyn luista osa on täytteisiä, koska sen pitää päästä lentämään erittäin lujaa. Selkäranka koostuu nikamista, joiden määrä vaihtelee lahkoittain. Esim. varpuslinnuilla on 35 nikamaa ja joutsenilla 56.
Keuhkot ovat suurehkot ja niihin liittyy 7–12 (tai 5) kappaletta ilmapusseja.
Rintalasta on suurempi kuin selkärankaisilla yleensä, ja on yhtä ja samaa luukappaletta. Suuret lentolihakset kiinnittyvät rintalastan harjaan, joka on tavallisesti sitä korkeampi, mitä parempi lentäjä lintu on. Strutsilla kuitenkaan ei ole lainkaan tätä harjannetta, eihän sen tarvitse lentää. Kaikilta lentokyvyttömiltä linnuilta rintalastan harja ei puutu, sillä esim. pingviinit tarvitsevat vahvoja rintalihaksia uimiseen.
Pääkallo on pallomainen, kevyt ja erittäin luja. Silmäkuopat ovat hyvin suuret. Kallo on kiinnittynyt ensimmäiseen kaulanikaman kuoppaan nivelnastalla, ja se on erinomaisen liikkuva.
Jalka on kehittynyt mitä moninaisemmaksi käyttötavan ja olosuhteiden mukaan. Sen osat ovat reisi, sääri, jalkapöytä ja varpaat. Reisi on yleensä lyhyt ja polvi on usein piilossa höyhenpuvun sisällä. Sääri on tavallisesti pitkähkö ja se päättyy intertarsaaliseen taipeeseen, joka on muodostunut nilkkarustoista ja kolmesta yhteenkasvaneesta jalkapöydänluusta. Linnun polvi ei siis ole se, mistä jalka taipuu, vaan nisäkkään jalasta poiketen se onkin nilkka. Lintu siis kävelee varpaillaan kantapään ollessa korkealla ilmassa. Usein näkee linnun lepäävän taivuttamalla jalkaterän maata vasten. Varpaita on tavallisesti 4, joista 1 on kääntynyt taaksepäin. Poikkeuksia tästäkin on, sillä monilla kahlaajilla ja pohjantikalla on vain 3 varvasta, ja joillakin lajeilla, muun muassa tervapääskyllä, takavarvas on kääntynyt eteenpäin. Veden kanssa tekemisissä olevilla linnuilla on räpylät tai liuskajalat, tervapääskyllä lyhyt tarttumajalka ja strutsilla jalka on kehittynyt kaviomaiseksi. Varpaiden kärjissä ovat kynnet, joiden koko ja muoto vaihtelee lahkoittain. Esimerkiksi petolinnuilla on vahvat ja terävät kynnet, kun taas monilla pienillä varpuslinnuilla ne ovat hennot.
Lihaksisto on kehittynyt lentokyvyn mukaan painottaen vahvoja rintalihaksia, ja linnun verenkiertojärjestelmä on myös sopeutunut vastaamaan voimakasta lennon aikana esiintyvää rasitusta. Lihakset, sydän, keuhkot ja ruoansulatuskanava täyttävät suurimman osan linnun ruumista. Mahalaukku on kaksiosainen ja se koostuu rauhas- ja lihasmahasta. Suoli on lyhyt ja lihansyöjillä lyhyempi kuin kasvissyöjillä. Viemärisuoleen aukeavat sekä virtsa-, suoli- että sukurauhastiehyet. Viemärisuolen katossa lähellä kloaakkia linnuilla on Fabriciuksen bursa niminen elin, imurauhanen, jossa tapahtuu B-imusolujen kypsyminen. Linnun virtsa on kalkin valkoiseksi värjäämää. Maksa on nisäkkäiden maksaa suhteellisesti paljon suurempi. Monilla marjalinnuilla, etenkin tilhellä, se polttaa alkoholia erittäin tehokkaasti.
[muokkaa] Lihaksisto ja höyhenpeite
Linnun höyhen koostuu ruodosta, jonka kärkeä nimitetään kynäksi, joka kiinnittyy ihoon höyhentupessa. Ruodosta haarautuu höytyliistakkeita, joissa on tiheässä, kohtisuoraan niitä vasten, höytysäteitä. Höytysäteessä on muutamia höytyväkäsiä, jotka kiinnittyvät viereisiin höytyihin niin, että muodostuu tiivis kiinteä pinta. Sulat ovat samanlaisia kuin höyhenet, ja niiden höyty on erityisen lujatekoinen. Untuva on pieni höyhen, josta puuttuvat höytyväkäset. Höyhenen tyvellä on pieni ns. lisähöyty. Lintu voi pörröttää höyhenpukuaan. Tämän saavat aikaan ihossa olevat juovattomat lihakset. Keratiini-niminen proteiini on höyhenen rakennusaine. Sulkasadossa lintu vaihtaa kuluneen höyhenpukunsa uuteen.
Lintu huolehtii höyhenpukunsa kunnosta ja siisteydestä jatkuvasti. Yläperässä linnulla on erityinen rasvaa ja muita höyhenpeitteen hoitoon tarvittavia aineita sisältävä rauhanen, josta lintu sipaisee ainetta nokkaansa ja levittää sen höyhenistöönsä. Vesilintujen vettä hylkivä höyhenpeite vaatii erityisen hyvän rasvauksen ja huolenpidon. Öljyyntynyt höyhenpeite ei enää suojaa tarpeeksi hyvin, ja kylmä vesi sekä lika pääsevät linnun iholle, ja lintu jäähtyy ja kylmettyy nopeasti.
Siipi on linnun käsi. Rakenteeltaan se ei paljonkaan muistuta ihmisen kättä, sillä monet osat ja luut ovat kehittyneet erilaisiksi. Peukalo on erillään muusta kädestä. Siihen on kiinnittynyt alula eli pikkusiipi, joka muodostuu kolmesta tai neljästä pienestä sulasta. Alulalla on suuri merkitys lennon ohjailussa. Siiven etuosassa on vahva jänne. Jänteen ja luiden välissä on siipinahka, joka on leveä ihopoimu. Siipisulat ovat kiinnittyneet siiven takaosaan. Niiden tuppia ympäröivät jänteet, jotka lihasten supistuessa kohottavat sulkaa siiven oikaistuessa. Uloimmat pitkät sulat ovat käsisulkia, jotka ovat kiinnittyneet sormiin ja kämmeneen. Niitä on 9–12 kpl, esimerkiksi useimmilla varpuslinnuilla 10 kpl, tosin monilla heimoilla uloin eli lyhin käsisulka on surkastunut. Lennossa käsisulkiin kohdistuu suurin rasitus. Kyynärvarteen ovat kiinnittyneet kyynärsulat. Niiden lukumäärä vaihtelee paljon, useimmilla varpuslinnuilla niitä on vain 9, mutta joillakin albatrosseilla peräti 40. Sisimpiä kyynärsulkia, joita varpuslinnuilla on 3–5, kutsutaan tertiaaleiksi eli olkasuliksi. Koko siipi on kiinnittynyt rintakaaressa olevaan kuoppaan pallonivelellä varustetun olkaluun avulla. Siipisulat menevät limittäin ja muodostavat yhtenäisen, ilmaa läpäisemättömän lentopinnan.
Lentämiseen lintu tarvitsee siipien lisäksi lihakset, jotka siipiä liikuttelevat. Rintalastan molemmin puolin sijaitsee kaksi lihasta. Suurempi, ulompi lihas on iso rintalihas, joka on kiinnittynyt olkavarteen vahvoin nivelsitein. Tämä lihas suorittaa raskaamman työn eli siiven alaspäin lyönnin. Vieressä oleva pieni rintalihas toimii siiven nostajana. Nostaminen kuluttaa paljon vähemmän energiaa, sillä käsisulat kiertyvät ja taipuvat, jolloin ilma pääsee virtaamaan niiden väleistä pienentäen vastustusta. Lihaksen liike välittyy jänteeseen, joka kulkee korppiluun takaa ylös lapaluun yli ja takaisin alas olkaluuhun, eli jänne suorittaa varsinaisen siiven noston.
Linnun pyrstö koostuu pyrstösulista, joita on linturyhmittäin vaihteleva määrä. Varpuslinnuilla on 6 pyrstösulkaparia eli 12 pyrstösulkaa. Ne ovat kiinnittyneet linnun peräpäähän, kloaakin ja yläperän rauhasen väliin. Useimmilla lajeilla ne ovat suhteellisen löyhästi kiinni ihossa, toisin kuin siipisulat, sillä jos peto saa läimäistyä tassunsa linnun päälle, niin helposti irtoavat pyrstösulat saattavat pelastaa linnun hengen. Lintu pystyy lentämään ilman pyrstösulkia. Lintu käyttää pyrstösulkia tasapainon säilyttämiseen ja ohjaukseen lennossa. Se käyttää niitä tasapainon säilyttämiseen myös kiipeillessään oksistossa ja maassa liikkuessaan. Tikoilla on jäykät ja vahvat keskimmäiset pyrstösulat, joihin ne nojaavat kiivetessään puun pystysuoraa runkoa tai esim. hakatessaan pesäkoloa. Lennossa levitetyt pyrstösulat toimivat hyvänä liitotasona siipien apuna. Pyrstösulkien värityksellä on suuri merkitys lintujen välisessä viestinnässä ja kosiskelussa.
Yleensä linnuilla, varsinkin päiväpetolinnuilla, on erinomainen näkö ja kuulo. Pimeässä saalistavilla linnuilla, esim. pöllöillä, kuuloaisti on kehittynyt erityisen hyväksi. Lintujen hajuaistin sanotaan olevan huono, mutta uusimpien tutkimusten mukaan näin ei välttämättä ole. Makuaisti on kehittynyt eri tavoin kuin ihmisen, joten sitä emme oikein pysty vertailemaan.
[muokkaa] Nokka ja kieli
Linnun nokalla on monenlaisia tehtäviä. Lintu käyttää sitä syödessään, sukiessaan sulkiaan, tehdessään pesää ja puolustautuessaan pedoilta. Nokka on kovaa keratiinia ja sen muodosta näkee, millaista ravintoa lintu syö. Esimerkiksi koukkunokka sopii lihan repimiseen, paksu kekonokka siementen särkemiseen, lyhyt kapea nokka hyönteisten ja muiden öttiäisten sieppaamiseen, kahlaajan pitkä nokka mudan tonkimiseen, leveä sahareunainen nokka ruohon leikkaamiseen jne.
Lintumaailman erikoisuuksia ovat mm. kapustahaikaran (spoonbill) lusikkakärkinen nokka, kenkänokan keuhkokalojen pyyntiin erikoistunut kengän mallinen nokka, flamingon käyrä ja siivilöillä varustettu klyyvari katkojen siivilöintiin mudasta, pelikaanin venyvällä kurkkupussilla varustettu varastoiva nokka, avosetin ylöspäin käyristynyt kapoinen nokka, tukaanien valtavat mutta kevyet hedelmänsyöjänokat, peitsikolibrin uskomattoman pitkä ja kapea imukärsä, ja kehrääjien lyhyt mutta valtavaksi suppiloksi avautuva lentäviä hyönteisiä ahmiva nokka. Nokan koossa ja rakenteessa on siis tapahtunut erittäin suurta monipuolistumista vuosimiljoonien evoluution tuloksena.
Nokkaa lintu käyttää myös juomiseen. Useimmat lajit kastavat nokan kärjen veteen ja kallistavat päätään taaksepäin, jolloin vesi hulahtaa nieluun. Kyyhkyt voivat imeä vettä. Monet merilinnut lentävät aallonharjojen tasalla ja täyttävät nokkansa vauhdissa. Ulappalinnuille (Procellariiformes) on kehittynyt erityinen sierainrauhanen, jonka tehtävä on erittää meriveden mukana nielty suola pois kehosta. Suola poistuu ulappalinnun (esimerkiksi albatrossit) nokan päällä olevasta putkesta. Jos vesilammikoita tms. ei ole tarjolla, voivat linnut kerätä nokkaansa kastetta kasvien lehdiltä. Saaliseläimissä itsessään on nestettä, joten elävää ravintoa syövät linnut eivät tarvitse niin paljon vettä kuin siemensyöjälinnut, jotka syövät pelkästään rasvaisia siemeniä. Niiden pitää käydä säännöllisesti juomassa, ja ne voivat myös syödä lunta esimerkiksi puiden oksilta.
Koska nokka on linnulle erittäin tärkeä, on sen pidettävä siitä hyvää huolta. Usein näkeekin linnun pyyhkivän nokkaansa ruokailun tai juomisen jälkeen, tai se voi kynsillään rapsuttaa siihen tarttunutta ruokaa tai likaa. Yläperänrauhasesta erittyvässä aineessa saattaa olla myös nokan rakenteelle tärkeitä hoitoaineita.
Linnun kieli toimittaa suunnilleen samaa virkaa kuin nisäkkäiden kieli. Rakenteeltaan se on tavallisesti nuolenkärkimäinen ja kova, ja on kiinnittynyt leveämmästä päästään jäntevään lihakseen. Poikkeuksellinen on tikan kieli, joka on ohut ja hyvin pitkä, ja kiertynyt pääkallon ympäri. Tikka työntää pitkän kielensä puussa oleviin hyönteistoukkien nakertamiin käytäviin, ja onkii sen karhealla kärjellä toukat suuhunsä. Papukaijojen kieli on erilainen, pehmeä ja nuolemiseen sopiva.
[muokkaa] Lintujen käyttäytyminen
[muokkaa] Aistit ja ääntely
Linnun silmä on niin sanottu kamerasilmä samoin kuin esimerkiksi ihmisellä. Silmät sijaitsevat pään sivuilla, ja lintu pystyy havainnoimaan suurinta osaa ympäristöstä samanaikaisesti. Pöllön silmät sijaitsevat suoraan eteenpäin, mutta pöllö pystyy kääntämään päätään salamannopeasti lähes 360 astetta. Silmähermot ovat tehokkaat, lintu pystyy aistimaan 150 kuvaa sekunnissa (ihmissilmä erottaa vain alle 20 kuvaa sekunnissa). Tappisolut ovat jakautuneet tasaisesti, mikä parantaa värien erotuskykyä. Linnun silmän erikoisuus on kampa eli viuhkalisäke (pecten), joka yhdistää näköhermon ja lasiaisen.[2]Vilkkuluomi on puolittain läpinäkyvä ja liikkuu sivuittain.
Linnun kuulo on erinomainen. Korvat sijaitsevat pään sivuilla. Linnuilla ei ole ulkoisia korvalehtiä, vaan ne ovat höyhenkiehkuroiden ympäröimät aukot. Pöllön korvassa on ihopoimu, jolla se voi sulkea korvakäytävän. Pöllöjen kuulo onkin erittäin hyvä, ja ne saalistavat öisin pääasiassa kuulonsa avulla. Linnuilla on vain yksi kuuloluu välittämässä tärykalvon liikkeitä sisäkorvaan.
Linnun ääni syntyy alemmassa kurkunpäässä, joka on henkitorven alapäässä. Siinä on rumpumainen laajennus, jonka jakaa kahtia väliseinä. Väliseinän ja henkitorven tukirenkaiden välissä on kalvoja, joiden kireyttä säätelee lihaksisto. Laulu ja äänet syntyvät täällä kalvojen kireyden ja rakojen muutosten tahdissa. Rumpumaisessa laajennuksessa äänet saavat kaikupohjaa. Ääniä ovat muun muassa kutsu-, yhteys-, varoitus- ja soidinäänet, jotka ovat vahvasti lajille ominaisia.
Laulu on lajityypillinen ominaisuus. Useimmilla lintulajeilla vain koiras laulaa. Laulu on lähes aina valmiiksi koodattu linnun aivoissa, vain harvoilla lajeilla lajityypillinen laulu pitää opetella. Maantieteellisiä eroja eli murteita esiintyy lähes kaikilla lajeilla.
[muokkaa] Lisääntyminen
Linnuilla (paitsi muun muassa sorsalintukoirailla on penis) ei yleensä ole ulkoisia sukupuolielimiä. Koiraan siittiöt kulkeutuvat yhteissuoleen eli kloaakkiin. Paritellessa koiras ja naaras asettavat kloaakkien aukot vastakkain ja siittiöt siirtyvät naaraan elimistöön. Intiimi hetki on aika nopeasti ohi, mutta yleensä se toistuu pesimisajan alussa usein. Parittelutiheys riippuu lajiryhmästä. Esimerkiksi petolinnut parittelevat hyvin tiheästi.
Parittelua edeltää kosiskelu eli soidin. Kosiskelulla lintupari saavuttaa paritteluun sopivan vireystilan. Tavallisesti koiras valtaa reviirin, jota se puolustaa laulamalla ja uhittelemalla. Reviirin laajuus vaihtelee erittäin suuresti. Tiira- ja naurulokkiyhdyskunnissa pesien väliä on metri tai vähemmän, kotkan reviiri voi olla useita satoja neliökilometrejä. Koiras houkuttelee reviirilleen naarasta. Jos naaras hyväksyy reviirin ja pesäpaikan, vasta silloin alkaa lähempi tuttavuuden teko. Monilla lintulajeilla on ryhmäsoidin, jossa koiraat esittelevät höyhenpukuaan ja laulutaitojaan, naaraiden seuratessa taustalla. Kun on selvinnyt, kuka on soidinalueen mahtavin koiras, saapuvat naaraat parittelemaan sen kanssa.
Linnut eivät synnytä nisäkkäiden tavoin eläviä poikasia. Ne munivat kovakuorisia munia ja hautovat niitä pitääkseen ne lämpiminä. Hautovalle linnulle kehittyy erityinen hautomalaikku eli höyhenetön laikku mahaan. Hautomalaikun verisuonisto on tiheä ja ihon pinnassa, jolloin munaan siirtyvä lämpö on tehokkainta. Eräillä pingviineillä on erityinen hautomatasku, ja ne pitävät ainoaa munaansa jalkojensa päällä peittäen sen tähän runsaasti verisuonia sisältävään lämpimään taskuun. Emot kääntelevät munia, jotta alkio kehittyy tasaisesti. Munien määrä vaihtelee yhdestä jopa 20:een. Pitkäikäisimmät lintulajit munivat yleensä vähiten munia. Poikanen kehittyy munassa ja käyttää ravintonaan ruskuaista. Muutaman viikon kuluttua poikanen kuoriutuu nokkimalla kuoreen reiän. Sen nokan kärjessä on erityinen terävä ja kova kärki, munahammas, jonka avulla se saa kuoren rikki. Haudonta-aika vaihtelee linnun koon mukaan 10 päivästä (pienet varpuslinnut) jopa lähes 3 kuukauteen (albatrossit, kiivit).
Lintulajit voidaan karkeasti jakaa pesäpakoisiin ja pesäviipyisiin. Pesäpakoisten poikaset syntyvät kehittyneinä ja ne voivat lähteä liikkeelle jo 1–2 vuorokauden ikäisinä. Pesäpakoisia ovat muun muassa sorsalintujen, kanalintujen, kahlaajien ja lokkilintujen poikaset. Pesäviipyisiä ovat muun muassa petolintujen, kyyhkyjen, tikkojen ja varpuslintujen poikaset. Monien pienten, lähinnä maassa tai lähellä maanpintaa pesivien varpuslintujen poikaset lähtevät pesästä puolikasvuisina, ennen kuin ovat lentokykyisiä.
Useimmat linnut munivat rakentamaansa pesään, mutta monet eivät rakenna varsinaista pesää, vaan munivat esimerkiksi paljaalle kalliolle tai maahan. Varsin monet lajit käyttävät koloja tai pönttöjä, ja useat toisten lintujen vanhoja pesiä. Käet loisivat eli munivat muiden lintujen pesään ja jättävät munan tämän toisen lintulajin hoidettavaksi.
Monien lintulajien lisääntymisstrategia perustuu useiden pienten pesyeiden kasvattamiseen pesimäkauden aikana. Esim. uuttukyyhky munii Suomessa usein 3, joskus jopa 4 kaksimunaista pesyettä lisääntymiskauden aikana. Toiset taas luottavat määrään, esim. kana- ja sorsalinnut, jotka voivat kerralla munia toistakymmentä munaa. Suuren pesyeen onnistuminen edellyttää sitä, että naaras munii ensin kaikki munat, ja haudonta alkaa vasta munamäärän ollessa täysilukuinen. Poikaset kuoriutuvat siten lähes yhtäaikaisesti ja kehittyvät suunnilleen samaa tahtia.
Petolinnuilla, niin päiväpetolinnuilla kuin pöllöillä, ravinnon määrä vaikuttaa suuresti pesinnän onnistumiseen. Tavallista on, että kotka munii 2 munaa, joista yleensä kehittyy vain 1 lentokykyinen poikanen, sillä isompi poikanen usein syö pienemmän ravintopulan sattuessa. Jotkut pöllöt voivat munia lähes 10 munaa, ja ravintopulan, esimerkiksi myyräkadon, sattuessa osa poikasista joutuu sisarusten suihin. Monilla petolinnuilla suurestakin pesyeestä voi selviytyä vain yksi poikanen lentokykyiseksi muiden ollessa niin sanotusti pahan päivän varana vahvimmalle poikaselle.
[muokkaa] Muutto
-
Pääartikkeli: Muuttolintu
Suuri osa linnuista joutuu muuttamaan, tavallisesti kahdesti vuodessa. Pääasiallisin muuton syy syksyllä on päivänvalon väheneminen, josta johtuvat muun muassa ravinnon väheneminen, lumen ja jään kehittyminen sekä lämmön väheneminen. Vastaavasti keväällä päivän piteneminen laukaisee paluumuuton alkamisen. Suomen linnuston pisimmät muuttomatkat tekevät lapintiirat, jotka talvehtivat Etelämantereella ja pesivät muun muassa pohjoisen napapiirin pohjoispuolella.
[muokkaa] Lintujen kehitys
Lintujen lahkon oletetaan kehittyneen pienistä hirmuliskoista eli dinosauruksista. Monia fossiileja, jotka tukevat lintujen kehitystä pienistä dinosauruksista, on löydetty, ja tutkimus elää sitä mukaa kun uusia löytöjä tehdään. Linnut olivat vasta kolmas eläinryhmä, joka oppi lentämään; hyönteisten ja sukupuuttoon kuolleiden lentoliskojen jälkeen. Lintujen jälkeen kehittyi yöelävistä pienistä nisäkkäistä ensimmäiset lentävät nisäkkäät, lepakot.
Laajimmin hyväksytyn teorian mukaan pienten dinosaurusten suomuista kehittyi hiljalleen alkeelliset sulat. Alkeellinen höyhenpeite suojasi kylmältä pienikokoisia dinosauruksia, jotka niiden avulla saattoivat säädellä lämpöään. Vähitellen höyhenet muuttuivat pyrstö- ja siipisuliksi. Alkujaan seksuaalivalinnan seurauksena sulkapeite kehittyi mahtavammaksi. Mahtavampi sulkapeite houkutteli naaraita, joka on yhä havaittavissa monien lintujen kosiskelussa. Sulkapeitteisille matelijoille kehittyi vasta myöhemmin lentotaito. Todennäköisesti ne alkujaan liisivät hallitusti korkeista puista toisiin, kunnes evoluution seurauksena niille kehittyi vähitellen yhä parempi lentotaito. Nykyisinkin sademetsissä elää joitain matelijalajeja, jotka liitävät puusta toiseen.[3]
Aikojen saatossa linnuista tuli yksi menestyneimmistä selkärankaisten luokista. Joillain lajeilla, kuten tervapääskyllä, on äärimmäisen kehittynyt lentotaito, jonka seurauksena sen jalat ovat surkastuneet niin huomattavasti, että sillä voi olla vaikeuksia lähteä maasta lentoon, joskin se yleensä pystyy siihen. Jalat ovat pienet, mutta varpaat terävine kynsineen ovat hyvin vahvat, ja kehittyneet erityisesti tarttumiseen. Toisaalla lentotaito kehittyi toiseen suuntaan, kolibrit pystyvät olemaan paikoillaan ilmassa siipiä räpyttelemällä ja imemään mettä kukasta. Konvergenttinen evoluutio on lopulta muuttanut kolibrit suurikokoisiksi "sulkapäällysteisiksi hyönteisiksi".
[muokkaa] Lintujen luokittelu
Lintulajeja on noin 9 600 ja lajisto kasvaa, kun eri lajeja jaetaan alalajeiksi ja uusiksi taksoneiksi. Myös uusia lintulajeja löydetään yhä toisinaan.[4] Suomessa on tavattu 452 (30.3.2008) luonnonvaraista lintulajia, uusin löydetty on siperiansirri (Calidris subminuta) [5]; sittemmin havaittu siperiankurppa on vielä Rariteettikomitealta käsittelemättä.
[muokkaa] Kokoennätyksiä
Maailman pienin lintu on kimalaiskolibri, sen pituus on 5,7 senttimetriä ja paino 1,6 grammaa. Maailman pienin varpuslintu on töpökääpiötypäkkö, joka on noin 6,9 cm pitkä ja painaa 4,2 g. Maailman suurin nykyisin elävä lintu on strutsi, joka voi kasvaa 2,8 m korkeaksi ja painaa 170 kg. Myös keisaripingviini ja kuningaspingviini ovat hyvin suuria. Suuria lentokykyisiä lintuja ovat, mittaus- ja tulkitsemistavasta riippuen, muun muassa trumpettijoutsen, kyhmyjoutsen, kalkkuna, jättiläisalbatrossi, kiharapelikaani, andienkondori, munkkikorppikotka, kuningasmerikotka, harpyija, filippiinienkotka, isotrappi, kuningastrappi ja saruskurki.
Suurin koskaan elänyt lintu on nykytietojen mukaan Madagaskarilla elänyt strutsinsukuinen lentokyvytön Aepyornithidae-heimoon kuulunut yksilö, joka oli noin 3 m korkea ja painoi arviolta 454 kg. Viimeiset tämän lajin yksilöt tapettiin sukupuuttoon 1600-luvulla. Sen munan ympärysmitta oli yli metrin, pituus 34 cm ja tilavuus oli 160 kertaa kananmunan kokoinen. Tätäkin lajia korkeammaksi kasvoi Uudessaseelannissa elänyt jättiläismoa, joka oli yli 3 m korkea ja painoi lähes 300 kg. Viimeiset moat tapettiin sukupuuttoon noin 200 vuotta sitten. Suurin lentokykyinen lintu on ollut Argentavis magnificens, joka eli 16–23 miljoonaa vuotta sitten. Sen siipien kärkiväli oli 5,7–8,3 m ja se painoi noin 80 kg.
[muokkaa] Linnut ja ihminen
[muokkaa] Linnut kotieläiminä
Kanoja, hanhia, ankkoja, kalkkunoita, kyyhkyjä ja strutseja kasvatetaan sekä munien takia että lihaksi. Papukaijoja ja monia muita lintulajeja pidetään lemmikkeinä. Haukkoja ja kotkia käytetään metsästämiseen ja opetettuja merimetsoja kalastamiseen.[6] Kirjekyyhkyt veivät viestejä, ja harrastus on edelleen voimissaan.[7]
[muokkaa] Lintuharrastuksia
Bongarit yrittävät nähdä mahdollisimman monta lintua. Lintulaudalla ruokitaan lintuja talvella, jolloin niitä on helppo tarkkailla pihapiirissä. Kukkotappelut ovat kiellettyjä monissa maissa. Monet metsäkanalinnut ovat tavoiteltua riistaa.
[muokkaa] Linnut kulttuureissa
Skandinaavien Odin-jumalalla oli kaksi korppia. Kreikkalainen jumalatar Pallas Athene oli pöllönkaltainen. Evankelista Johanneksen symboli on kotka. Kotka oli Rooman keisarin ja myöhemmin Bysantin keisarikunnan tunnus. Kaksipäinen kotka kuvataan Venäjän keisarihuoneen vaakunassa. Intiaa hallittiin riikinkukkovaltaistuimelta. Adolf Hitlerin asunto oli nimeltään Kotkanpesä. Useat urheilujoukkueet ottaneet nimensä linnuilta: esimerkiksi Anaheim Ducks, Portland Winter Hawks, Atlanta Hawks, Jäähaukat, Pelicans. Eagle (kotka) on niin automerkki, lentokone, avaruusraketti kuin golftermikin.
Kyyhkynen on rauhan symboli. Japanissa kurki on onnen symboli. Linnut voivat liikkua maan ja taivaan välillä. Siksi niitä näkee kuolinilmoituksissa ja hautakivissä. [8]
Suomen noin viidestäsadasta kunnallisvaakunasta 32:ssa on lintu. Lintulajeja esiintyy 22, metsosta riekkoon. Ne liittyvät kunnan tais en mahtisuvun nimeen, kuvaavat pitäjän linturikkautta, rannikon tai erämaan tyypillisiä lajeja.[9]
[muokkaa] Katso myös
[muokkaa] Lähteet
- ↑ Eliömaailma:Selkäjänteiset (Etälukion biologiaa) Opetushallistus. Viitattu 16.11.2007.
- ↑ Anders Priemé: Lintumaailmassa ratkaisee värisilmä 2/2007. Tieteen kuvalehti. Viitattu 16.11.2007.
- ↑ Furia Andress: Tropical Rainforest Animal Species Viitattu 16.11.2007.
- ↑ Amatööri bongasi uuden lintulajin 2/2007. Tieteen kuvalehti. Viitattu 16.11.2007.
- ↑ RK:n kokous Hangossa 29.–30.3.2008 31.3.2008. BirdLife Suomi.
- ↑ Janeyeotours
- ↑ Kyyhkyn suuntavaisto perustuu aistiin Tieteen kuvalehti. Viitattu 16.11.2007.
- ↑ Keikyän kivi
- ↑ Jukka Suvisaari: Kunnallisvaakunoittemme heraldinen ornitologia Bongariliitto. Viitattu 16.11.2007.
[muokkaa] Aiheesta muualla
- BirdLife Suomi – Suomen lintuyhdistysten keskusjärjestö
- Lintukuva.fi: Paljon kuvia eri lintulajeista ja taulukko lintulajien nimistä eri kielillä (latina, suomi, englanti, saksa, ruotsi, italia, katalonia, flaami, ranska, espanja, latvia, unkari ja puola)
- Tarsiger.com - Paljon kuvia linnuista ympäri maailman.
- Eurooppalaisten rengastajien kotisivu
- Lintutietoa ja kuvia Britanniasta
- Suomen Lintuatlas ja lintujen levinneisyyskarttoja
- Luonnontieteellisen keskusmuseon havaintotietokanta Hatikka
- BirdLife Suomen havaintotietokanta Tiira
- Lintupostimerkkeilyä
- Rengastustoimisto
- Korkeatasoisia lintuäänitteitä
- Valto A. Peiposen kotisivu
- Kirjallisuus
- Katso luettelo lintukirjoista
