Etelämanner

Wikipedia

Etelämanner on maailman eteläisin maanosa. Etelämanner mielletään samaksi kuin Antarktis, mutta Antarktikseen sisältyy myös napaa ympäröiviä saaria. Etelämanner on kylmin, tuulisin, korkein ja kuivin manneralue. 98 % mantereesta on suuren mannerjäätikön peitossa. Etelämannerta ympäröi eteläinen napapiiri, jonka eteläpuolelle jää lähes koko Etelämanner.

Sisällysluettelo 1 Antarktis 2 Jäätikkö 2.1 Jäähyllyt 2.2 Merijää 3 Geologia ja luonnonvarat 3.1 Geologinen historia 3.2 Vuoristot 4 Idän ja lännen määritelmä Etelänapamantereella 5 Kasvillisuus, eläimistö ja ilmasto 5.1 Kasvit ja eläimet 5.2 Lämpötilat ja sademäärät 5.3 Lumimyrskyt 6 Merkittävä alue tieteelle 7 Luoksepääsemättömyysnapa 8 Etelämantereen tutkimisen historia 9 Suomen tutkimusasema Aboa 10 Katso myös 11 Lähteet 11.1 Viitteet 12 Aiheesta muualla

[muokkaa] Antarktis

Antarktis käsittää, paitsi viidenneksi suurimman mantereen, Etelänapamantereen, myös sitä ympäröivät subarktiset saaret Eteläisessä jäämeressä (muun muassa Etelä-Georgia ja Eteläiset Sandwich-saaret, Etelä-Orkneyn saaret, Etelä-Shetlannin saaret, Bouvet'nsaari, Crozetin saaret (Ranska), Kerguelen (Ranska), Macquariesaari (Australia), Ballenysaaret, Pietari I:n saari (Norja), Aleksanteri I:n saari ja Grahamin maata reunustavat saaret). Pinta-alaa alueella on noin 14,1 miljoonaa km² (josta lauttajäätä noin miljoona neliökilometriä), josta saaret muodostavat noin 89 000 km².^lähde?

Manteretta peittää keskimäärin noin kahden kilometrin paksuinen jää, ja noin 600 000 km² on jäätöntä aluetta,^lähde? lähinnä Antarktiksen niemimaalla ja saarilla. Mantereen päällä voi paksuimmillaan olla yli neljän kilometrin paksuinen jääkerros. Tämän vuoksi se on keskimääräisesti korkein manner, keskikorkeuden ollessa 2,3 kilometriä.^lähde?

Alue on jaettu sektoreihin, joita Norja, Yhdistynyt kuningaskunta, Uusi-Seelanti, Ranska, Chile, Argentiina ja Australia ovat vaatineet. Vuonna 1959 allekirjoitetun Antarktiksen sopimuksen vuoksi aluevaatimuksia ei kuitenkaan ole kansainvälisesti hyväksytty. Lisäksi sopimuksessa sanotaan, että Etelämannerta ei saa käyttää sotilaallisiin tarkoituksiin. Sopimus koskee 60. eteläisen leveyspiirin eteläpuolella olevia alueita, joten osa edellä luetelluista subarktisista saarista ei kuulu sopimusalueeseen.

Asutusta alueella ei ole lukuun ottamatta muutamaa kymmentä kansainvälistä tutkimusasemaa, joilla on noin muutama tuhat asukasta yhtäjaksoisesti. Ensimmäinen Etelänapamantereella syntynyt ihminen oli vuonna 1978 Argentiinan Esperanza-tutkimusasemalla syntynyt Emilio Palma.^lähde?

[muokkaa] Jäätikkö

Etelämantereen jäätikön kylmässä ytimessä syntyy jäätä ilmassa olevan kosteuden tiivistyessä syntyvistä lumikiteistä. Reunalla jäätä syntyy enemmän matalapaineiden tuomasta lumesta.^[1] Etelämantereen mannerjäätikkö on noin 14 miljoonine neliökilometreineen maailman laajin. Mannerjää kattaa mantereesta noin 98–99 %. Jään tilavuus on noin 30 miljoonaa kuutiokilometriä. 90 % maailman jäästä ja 68 % makeasta vedestä on Etelämantereen mannerjäässä^[2].

Mannerjäätikön keskikorkeus merenpinnasta on 2 300 metriä. Keskilämpötila jäätiköllä on −60 °C ja rannikolla −10 °C. Jäätikön keskimääräinen paksuus on noin 1 600 metriä. Mannerjää on niin paksu, että se kykenee painamaan maankuorta alemmas, syvimmillään noin 950 metrin verran, mikä vie eräässä mannerjäätikön alisessa syvänteessä Bentleyn vajoamassa 2 538 km merenpinnan alle.

Ilman jääpeitettä Etelämanner nousisi keskimäärin 450 metriä merenpinnan ylle^[3]. Suurin jäätikön paksuus on Wilkesin maalla, noin 4 776 metriä^[4].

Mannerjäätikkö jaetaan yleensä itäiseen ja läntiseen osioon. Näiden välissä on Transantarktinen vuoristo. Suurempi itäinen mannerjäätikkö on alaltaan 10,35 miljoonaa km² ja tilavuudeltaan 26 miljoonaa km³.^lähde? Pienempi läntinen jäätikkö on 1,97 miljoonaa km² ja tilavuudeltaan 3,3 miljoonaa km³. Niemimaalla on vielä pienempiä jäätikköjä, alaltaan 0,52 miljoonaa km².^lähde? Korkeimmillaan jää nousee itäisellä Etelämantereella jopa 4 000 metriä merenpinnan ylle.^lähde? Koska lännessä jää on suureksi osaksi merenpinnan alla, se nousee vain 1 500–2 000 m:n korkeuteen^[5].

Toinen jako jakaa mannerjäätikön keskusalueeseen, joka on yli 3 000 metrin korkeudessa, laajaan rinnelaueeseen, joka on välillä 3 000–1 800 m, ja reuna-alueeseen. Lisäksi on Antarktisen niemimaa.

Maahan tulee mantereen keskellä lunta 20–60 mm/v etupäässä härmästä ja ilman kosteuden tiivistymisestä. Lumi muuttuu jääksi noin 100 m:n syvyydessä. Jään synty kerrostumalla vie aikaa 1000–2000 vuotta. Jää liikkuu keskusalueella hyvin hitaasti oman painonsa alla.^[6].

Mannerjäätikön rinteillä 3 000–1 200 metrin korkeudessa maisema on vaihtelevaa. Siellä on muun muassa jäästä pistäviä vuoria, nunatakkeja, ja jäätikön muodot ovat epäsäännöllisempiä. Jäätiköllä esiintyy kupumaisia muotoja. Tälle alueelle saapuu matalapaineita mantereen yllä. Matalapaine nostaa lämpötilaa kesällä -25 - -20 °C:hen, -40 °C:hen talvella. Rinnealueella sataa 200–300 mm/v. Myrskyt tuovat alueelle runsaasti lunta, ja jää kasvaa siten jäätikön reunalla nopeasti. Muutama vuosisata riittää tekemään tällä alueella lumesta rakkulamaista jäätä. Jää liikkuu rinnealueella luokkaa 10–20 metriä vuodessa.^[7]. Jään rinnealueella oleva Amundsenin-Scottin aseman kohdalla virtaus on noin kymmenen metriä vuodessa^[8].

Jään virtausnopeus vaihtelee muutamista kymmenistä metristä pariin kilometriin vuodessa, monesti se on välillä 100–200 metriä vuodessa^lähde?. Lambertin jäätikkö virtaa alkupäässä 230 m/v ja loppupäässä 300 km:n päässä merellä olevassa kielekkeessä 1 km/v^[8]. Shirase-jäätikkö on nopein, se virtaa 2 km/v.^lähde? Jää on virtausalueilla erittäin railoista ja vaikeakulkuista. Lumettomilla alueilla tuuli puhaltaa kasautuneen lumen pois, ja pöly ja hiekka edistävät lumen sulamista.

Jään virtaus johtuu siitä, että se muuttuu sitkaaksi ja siirappimauseksi suurissa paineissa, jotka syntyvät jäätikön omasta painosta. Jään virtaus synnyttää jäätikön pintaan vaarallisia, syviä railoja, jotka nykyisin voidaan havaita tutkalla. Jään alla on järviä ja sulaa vettä. Tämä on mahdollista suuren suolapitoisuuden ja suurten paineiden takia. Jäätä kasautuu vuodessa noin 2 biljoonaa tonnia ja häviää suunnilleen saman verran.^lähde? Jäätä synnyttävät ilman kosteuden tiivistyminen härmäksi ja maahan sataviksi jääkiteiksi. Jäätä hävittävät eniten valuminen jäävuoriksi mereen, tuulen kuluttava vaikutus, haihtuminen ja sulaminen. Näiden yhteisvaikutus on suunnilleen tasapainossa.

Etelämantereella on nykyään lukuisia tutkimusasemia, esimerkiksi aivan etelänavalla on Amundsenin-Scottin etelänapa-asema. Ylhäällä jäätiköllä on muun muassa Vostok-asema.

[muokkaa] Jäähyllyt

Joissain kohdissa itse mannerjäätikkö valuu mereen. Silloin syntyy meren pinnalla kelluvia paksuja lauttamaisia rakenteita tai kielekkeitä, jäähyllyjä, jotka ohenevat merelle päin mentäessä. Niiden reunat ovat monesti 20–50 metrin korkuisia äkkijyrkkiä seinämiä, joissa monesti näkyy jään kerroksellisuutta.

Jäähyllyjen pinnalla on lunta, 10 m pinnan alla lumijäätä, 50 m:n syvyydessä jäätä^[9]. Suurimpia jäähyllyjä ovat Rossin jäähylly ja Filchnerin jäähylly, jotka ovat huomattavasti tavallista merijäätä korkeammalla ja joista lohkeaa joskus suuria tasalakisia jäävuoria. Rossin jäähyllyn ala on 450 000 km² ja Filchnerin jäähyllyn 530 000 km²^[10].

[muokkaa] Merijää

Lähes kokonaan jäätynyttä mannerta ympäröi yhtäjaksoinen merijää, joka ulottuu huomattavasti etelänapaa kauemmas etelän talvella kuin kesällä. Merijään keskipaksuus on 6–7 metriä^[11]. Etelämentereen merijää on alaltaan kesäisin 2,65 miljoonaa neliökilometriä ja talvisin 18,8 miljoonaa neliökilometriä.^[12] Yhtäjaksoista merijäätä ympäröi vielä vyöhyke, jossa merijää on hajanaista sekä talvella että kesällä^[13]. Etelämannerta ympäröivä vesi on hyvin kylmää niin sanottua antarktista vettä, joka rajautuu pohjoisessa melko hyvin vuodenaikojen vaihdellessa paikoillaan pysyvään polaaririntamaan.

[muokkaa] Geologia ja luonnonvarat

Länsiosassa kallioperä on Australian ja Etelä-Amerikan vastaavaa muistuttavaa; siellä on paljon sekä poimuvuoristoja että tulivuoria. Korkein huippu on Mount Vinson. Tulivuorista Erebus on toimiva. Mount Vinsonin vasta 1960-luvulla selvitetty lakikorkeus on 5 139 metriä ja Erebuksen vastaavasti 3 795 metriä. Länsiosaa ja siitä pohjoiseen kurkottavaa Antarktiksen niemimaata pidetään yleisesti Etelä-Amerikan Andien jatkeena, ja onkin arveltu että se koostuisi useista vuorista, jos jää poistettaisiin sen päältä.

Noin puoli miljardia vuotta vanha itäosa taas koostuu graniitti- ja gneissiperustaa peittävistä hiekka- ja kalkkikivikerroksista, näin ollen pääosaltaan laakiota. Itäosaa pidetään muinaisen Gondwanamantereen osana. Saarista useimmat ovat vulkaanista perua ja vain osittain jään peitossa. Alueen jakaa kahtia kaksi suurta lahtea: Rossinmeri ja Weddellinmeri.

Antarktiksen niemimaa, joka alkaa Länsi-Antarktiksesta, rajoittuu lännessä Bellingshausenin mereen ja idässä Weddellinmereen. Se koostuu rikkinäisestä ketjusta vuoria ja muutamista saarista. Sen arvellaan olevan jatke Etelä-Amerikan Andeille. Etelässä se rajoittuu Eternity-vuoriin.

Länsi- ja itäosan välissä on Rossinmeri. Sitä peittää suuri Rossin jäähylly, josta aika ajoin irtoaa jopa Etelä-Suomen läänin kokoisia paloja. Kokonaisuutena se on samaa kokoluokkaa kuin Iberian niemimaa.

Tutkimuksissa on havaittu jäänalaisia järviä ainakin 77 kappaletta,^lähde? näistä geomagneettisen etelänavan lähellä olevan Vostokin ollessa tiettävästi suurin. Ei tiedetä kuinka järvet ovat syntyneet, mutta on arvioitu että jäämassan muodostama valtava paine sulattaisi jäätä ja muodostuisi järviä.^lähde? Järvien arvellaan lisäksi olevan tärkeässä asemassa valtavien jäämassojen liukuessa mereen, sillä järven kohdalta jäätikkö on huomattavasti liukkaampi kuin kalliota vasten.

Joissain Etelämantereen osissa on havaittu niin sanottuja kuivia laaksoja. Ympäröivät vuoret pysäyttävät lumisateet ja auringon lämpö sulattaa laaksoon pöllynneen lumen pois. Kuivia laaksoja on esimerkiksi Victorianmaalla. Joissain laaksoissa on jäätyneitä järviä.

Vuonna 1988 aluetta lähetettiin tutkimaan kaivos- ja öljy-yhtiöiden edustajat 33 maan yhteisellä päätöksellä. Alueelta on löydetty muun muassa rautaa, kuparia, hiiltä (joka on peruja Antarktiksen lämpimästä muinaishistoriasta), rikkikiisua, mangaania ja molybdeeniä. Kaivostoimintaa ei tosin ole, koska vain hiiltä on kannattavaa kaivaa, mutta sitä saakin jo muualta ja paljon helpommalla ja kaivostoiminta ja muu vastaava on alueella erittäin rajoitettua. Suomi on ollut mukana tutkimustoiminnassa vuodesta 1989 lähtien.

[muokkaa] Geologinen historia

Mantere oli osa muinaista jättiläismannerta Gondwanaa, kunnes se hajosi osiin noin 100 miljoonaa vuotta sitten mesotsooisella kaudella. Silloin Antarktis sijaitsi vielä tropiikissa ja ilmasto salli dinosaurusten ja muiden vastaavien eliöiden olemassaolon mantereella. Vuonna 1999 löydettiin useita fossiileja Antarktiksen niemimaalta ja lähisaarilta ja vielä noin neljä miljoonaa vuotta sitten Etelänapamantereella kasvoi pieniä metsäsaarekkeita.

[muokkaa] Vuoristot

Alueella on muutamia vuoristoja ja vuoriryppäitä:

• Ellsworth (mm. Mount Vinson -vuori)
• Prinssi Albertin vuoret
• Eternity-vuoret
• Kuningatar Maudin vuoret
• Edsel Fordin vuoret
• Gamburtsevin vuoristo (jäänalainen)
• Executive Committee Range
• Eisenhower-vuoristo
• Admiraltyvuoret
• Kuningatar Aleksandran vuoret

Näiden lisäksi on huomattava määrä vuoria ja muita pinnanmuodostumia, jotka ovat lumen ja jään alla peitossa. Monet paikat ja luonnonmuodostelmat on nimetty tutkimusmatkailijoiden ja entisaikojen hallitsijoiden mukaan.

[muokkaa] Idän ja lännen määritelmä Etelänapamantereella

Koska etelänapa sijaitsee keskellä Etelänapamannerta, ei ole itsestään selvää, mitä on sanottava mantereen itä- ja mitä sen länsiosaksi. Vain sellaisista alueista, joihin napa ei sisälly, voidaan itä- ja länsilaita yksiselitteisesti määritellä.

Etelämantereen sisään työntyy kaksi merenlahtea, Rossinmeri ja Weddellinmeri, jotka ulottuvat melko lähelle etelänapaa ja jakavat mantereen kahteen selvästi erotettavaan osaan. On tullut tavaksi nimittää näiden toisistaan erottamia mantereen osia Itä- ja Länsi-Antarktikseksi. Näistä Weddellinmeri sijaitsee Atlantin kohdalla ikään kuin sen jatkeena, ja mantereen molemmat osat on nimetty sen mukaan, kummalla puolella Weddellinmerta ne sijaitsevat. Täten Länsi-Antarktis työntyy navalta kohti Tyyntämerta ja Etelä-Amerikkaa, suurempi Itä-Antarktis taas navalta kohti Afrikkaa, Intian valtamerta ja Australiaa. Jos lähtökohtana käytettäisiin Rossinmerta, nimitykset olisivat päinvastaiset.

Ilmansuunnista lisää artikkelissa ilmansuunta kohdasta ongelmat.

[muokkaa] Kasvillisuus, eläimistö ja ilmasto

[muokkaa] Kasvit ja eläimet

Kasveista Etelämantereella viihtyvät vain harvat ja sitkeimmät: niemimaalta on löydetty kolme siemenkasvia, kuten etelämantereenlauha ja Colobanthus quitensis -kohokkikasvi. Mantereella kasvaa useita sammalia ja jäkäliä. Luonnonvaraisia maanisäkkäitä ei ole havaittu. Kerguélenin saarelle on istutettu poroja. Alueella elää lisäksi myrskylintuja, pingviinejä, albatrosseja ja lokkeja. Meressä viihtyvät muun muassa merileijonat, hylkeet, krillit ja valaat. Kalastusta lähivesillä on rajoitettu kansainvälisillä laeilla.

[muokkaa] Lämpötilat ja sademäärät

Eteläisen pallonpuoliskon talven ajaksi Antarktis vaipuu kaamokseen eikä Aurinko nouse puoleen vuoteen. Kesällä tilanne on päinvastainen, kun aurinko on horisontin yllä puoli vuotta yhtäjaksoisesti.

Vuoden keskilämpötila navalla on noin −37 °C, mikä tekee Antarktiksesta yhden maailman vihamielisimmistä paikoista elämälle. Lauhimmankin kuukauden keskilämpötila jää vielä nollan alapuolelle. Talvi ja kesä ovat Etelämantereella päinvastoin kuin pohjoisella pallonpuoliskolla, tammikuu on vuoden lämpimin ja heinäkuu kylmin kuukausi. Talven eli heinäkuun keskilämpötila on mantereen sisäosissa -64 – -72 °C ja keskikesällä -32 °C.

Jäätikön reunalla alle 1 200 metrin korkeudessa lämpötilaa nostavat veden läheisyys ja föhn-ilmiön takia lämmeneet katabaattiset tuulet. Rannikolla kylmimmän kuukauden keskilämpötila on -16 - -24 °C ja kesän lämpimmimmän -8 °C. Keskikesällä lämpötila nousee rannikolla lämpimimpänä päivänä jopa +10 - +15 °C:een. Antarktiksen niemimaalla on tammikuussa 0 °C, heinäkuussa -11 °C ja vuoden keskilämpötila -4 °C.Venäläisellä Vostok-tutkimusasemalla mitattiin kylmyysennätys vuonna 1983, kun pakkanen laski −88,3 celsiusasteeseen.

Ilma on kylmyyden vuoksi erittäin kuivaa: vuoden aikana sataa noin 150–350 millimetriä, sisämaassa vain 50 millimetriä. Keskisademäärä on 120–150 millimetriä, minimi 10 mm ja maksimi rannikolla 500 mm^[14]. Laajalla alueella mantereen keskustassa alle sataa alle 50 mm, jopa vain 20–30 mm^[15]. Etelämantereen ilma sisältää hyvin vähän vesihöyryä, noin miljoonasosan päiväntasaajan määrästä, mutta suhteellinen kosteus on kylmyyden takia keskimäärin 70 %^[16].

Jäätikön yllä havaitaan ilman kosteudesta tiivistyviä jääkiteitä, joita liikkuu ilmavirtausten mukana, ja jotka voivat vaikeuttaa horisontin erottamista. Muuten Etelämantereen ilma on kuulas ja kirkas.

[muokkaa] Lumimyrskyt

Mannerjäätiköllä sää vaihtelee melkoisesti. Sisämaasta rannikolle suuntautuvat kovat tuulet ja myrskyt ovat säätilalle leimallisia. Siellä saattaa esiintyä päiväkausia kestäviä kovia lumimyrskyjä, jotka ovat ankarimpia koko maailmassa. Ne johtuvat pääosin siitä, että Etelämantereen yllä olevasta korkeapaineesta syöksyy ilmaa Etelämennerta kiertäviin voimakkaisiin matalapaineisiin. Nämä matalapaineet aiheuttavat usein ankaria myrskyjä Etelämannerta ympäröiville vesialueille, esimerkiksi Kap Hornin seuduille. Niinpä monesti esiintyy voimakkaita lumimyrskyjä, joiden nopeus yltää keskimäärin jopa 150 km/h, puuskissa 190 km/h, ja suurin mitattu nopeus on 320 km/h eli 88 m/s^[17].

[muokkaa] Merkittävä alue tieteelle

Tieteen kannalta katsoen Etelämanner esiintyy huomattavana meteoriittien löytöpaikkana. Miljoonien vuosien aikana pudonneet meteoriitit ovat yleensä näkyvillä jään pinnalla ja niitä voi kuuleman mukaan paikoitellen poimia kuin sieniä koriin.^lähde? Ainakin Carnegie Mellon -yliopiston Nomad-robotti on lähetetty tutkimaan aluetta. Monia uusia halotyyppejä on myös havaittu alueella, muutamia niistä ovat suomalaiset löytäneet. Etelämantereen kuiva ilmasto tarjoaa ihanteelliset olosuhteet tähtitaivaan havainnointiin valon infrapuna-alueella. Suunnitteilla on rakentaa tähtitieteen havainnointiasema, Antarctic Infrared Observatory (AIRO).

[muokkaa] Luoksepääsemättömyysnapa

Luoksepääsemättömyysnapa on Etelänapamantereen piste, jonne on pisin matka mantereen reunoista (85°50′S 65°47′E). Se on Etelänapamantereen maantieteellinen keskipiste, vaikkakaan ei maapallon etelänapa. Ensimmäisenä sen tavoitti Jevgeni Tolstikovin johtama Kolmas neuvostoliittolainen Etelänapamantereen tutkimusretkikunta 14.12. 1958. Paikalle rakennettiin radiomasto, kiitorata ja parakki, jonka katolle pystytettiin Leninin patsas. Seuraavan kerran neuvostoliittolaisretkikunta palasi paikalle 1967. Brittiläis-kanadalainen ja norjalais-yhdysvaltalainen seurue tuli paikalle 2007.^[18]

[muokkaa] Etelämantereen tutkimisen historia

Pääartikkeli: Tutkimusmatkat Etelämantereelle

Oli pitkään oletettu, että maapallon eteläisillä merialueila olisi suuri manner, terra australis. Kun purjelaivoilla purjehtivat retkikunnat löysivät mantereen 1800-luvun alussa, mielenkiinto siihen lopahti, koska manner oli jäätävän kylmä ja myrskyisen, jäälauttoja sisältävän meren keskellä. Aivan 1800-luvun lopussa tutkimusmatkailijoiden mielenkiinto mennerta kohtaan palasi. Carsten Borchgrevink rakennutti 1899 pienen mökin tutkimusasemaksi Etelämantereelle. Etelämantereen tutkimuksessa alkoi sankariaika, jolloin tehtiin vaarallisia, uhkarohkeita retkiä, nähtiin nälkää ja kärsittiin paleltumista, ja sattui kuolemaan johtavia onnettomuuksia.

Englantilaiset tutkivat Etelämannerta voimaperäisesti Discovery-laivalla saapuneella retkikunnalla 1901–1904. Retkellä olivat myöhemmin kuuluisaksi tulleen Robert Scott ja Ernst Shackleton. Perustetusta tukikohdasta tehtiin jäätikölle monta kauas ulottunutta retkeä. Scott ja Shackleton koettivat valloittaa etelänapaa 1902, mutta eivät päässeet pitkällekään, kun miehet sairastuivat ja vetokoirat kuolivat. Retken takia Shackleton ja Scott riitaantuivat ja erosivat, ja Shackleton yritti 1908 etelänavalle päästen vain 108 kilometrin päähän siitä. Miehet onnistuivat vaivoin palaamaan takaisin, kärsien nälästä ja kylmästä.

1911–1912 lähti eri paikoista kohti etelänapaa kaksi kilpailevaa retkikuntaa. Scottin retkikunta oli alusta asti huono-onninen, ja käytti huonosti Etelämantereella toimivia traktoreita ja poneja. Poneihin luotettiin, koska niitä käytettiin Siperian kylmissä oloissa. Silti ponit eivät kestäneet Siperiaa ankarampia Etelämantereen oloja, ja ne jouduttiin lopettamaan. Traktorit lakkasivat toimimasta jo alussa, koska niitä ei oltu suunniteltu Etelämantereen olohin. Näin Scott joutui miehineen itse vetämään rekiä, mikä hidasti matkantekoa huomattavasti. Sillä välin norjalainen Roald Amundsen saavutti Etelänavan suunnitelmansa mukaan. Scottkin saapui Etelänavalle, ja hänen miehensä kääntyivät pettyneinä takaisin löydettyään norjalaisten leirin. Amundsen palasi kotiin suunnitelman mukaan. Koska Scottin matkan teko oli hidastunut ratkaisevasti, ruokavarat alkoivat huveta ennen retken päättymistä. Miehet kärsivät lisäksi rasituksesta vetäessään raskaita rekiä. Yksi miehistä kuoli ylirasitukseen ja toinen paleltumista kärsivä käveli lumimyrskyyn palaamatta, ettei hidastaisi toisten kulkua. Jäljelle jääneet kolme miestä tekivät lumimyrskyn keskellä itsemurhan, koska ruokatarvikkeet loppuivat. Seuraavan vuoden keväällä lähetetty retkikunta löysi Scottin kuolinleirin. Scottia syytettiin jälkikäteen siitä, että hän jatkoi retkeä, vaikka suunnitelluista aikatauluista oli livetty huomattavasti ja vei siten retkikunnan varmaan tuhoon.

Tämän jälkeen Ernst Shackleton yritti ylittää Etelänapamannerta, mutta toinen hänen laivoistaan, Endurance juuttui jäihin, ja miehistö joutui palaamaan takasin kokien vaiheikkaan seikkailun, kulkien ja asuen muun muassa jäälautoilla, saaressa ja veneissä myrskyn keskellä. Myöhemmin ensimmäisen maailmansodan vielä kestäessä australialainen geologi Douglas Mawson koki elämänsä seikkalun, kun joutui vaeltamaan nälkäisenä satoja kilometrejä takaisin tutkimusasemalle, sen jälkeen kuin suurin osa tarvikkeista oli menetetty yhden miehen ja reen pudottua railoon. Alussa matkaa tehtiin koirien avulla, mutta ne syötiin yksi toisensa jälkeen. Mawsonin toveri Mertz sairastui pahoin, menetti järkensä ja kuoli paluumatkalla. Mawson meinasi itsekin pudota railoon.

Mawson oli vähällä menehtyä retkellä. 1929 amerikkalainen Richard Byrd alkoi lennellä Etelänapamantereella, ja amerikkalaisen perustivat ensimmäisen tutkimusaseman Little American. Monia muita tutkimusretkikuntia lähetettiin Antarktikselle ja amerikkalaiset tutkivat Etelämannerta voimaperäisesti 1946–1947. Muut maat alkoivat perustaa omia tutkimusasemiaan 1950-luvulla, ja kiisteltiin siitä, miten Etelämanner jaettasiin eri maiden kesken. Yhdysvallat perusti Etelänavalle Amundsen-Scott-nimisen aseman 1956. Venäläiset perustivat Vostok-aseman kauas jäätikölle 1957. 1959 sovittiin, että Etelämanner on vain rauhanomaista, tieteellistä tutkimustyötä varten.

[muokkaa] Suomen tutkimusasema Aboa

Suomen etelämannertutkimusasema Aboa, (lat. Turku), 73°03′S 13°25′W rakennettiin vuonna 1988 Etelämantereelle Kuningatar Maudin maalle. Aboa sijaitsee noin 130 kilometrin päässä rannikolta Vestfjellan vuoristossa Basen-nimisellä nunatakilla eli jäätiköstä esiin työntyvällä vuorenhuipulla. Aboan suunnittelusta ja rakentamisesta vastasi Valtion Teknillinen Tutkimuskeskus ja rahoituksesta Kauppa- ja teollisuusministeriö.

Aboa peruskorjattiin ja laajennettiin Etelämantereen kesän 2002–03 aikana. Aseman päärakennusta laajennettiin uudella saunalla, teknisellä tilalla sekä kahdella asuinhytillä. Erilleen päärakennuksesta asennettiin kaksi uutta asuin- ja työkonttia tutkijoille. Aseman muodostavat päärakennus, 3 asuin-/työkonttia, 2 laboratoriokonttia, varastokontit, kaarihalli, generaattorirakennus sekä ajoneuvohalli. Aboaa kehitetään jatkuvasti. Kausilla 2003–04 asennettiin aurinkopaneeleita ja tuuliturbiineja tuottamaan energiaa ympärivuotisten automaattisten mittausten ylläpitämiseksi.

Laajennuksen jälkeen Aboa on tarjonnut työ- ja asuintilat 12 hengen retkikunnille. Tilapäisesti asemalle mahtuu majoittumaan 18 henkilöä. Aboa on asutettu vain antarktisen kesän aikana, keskitalvella pohjoiskalottiin nähden. Silloin olosuhteet ovat kaikkein parhaimmat tutkimukselle, sillä lämpötila on vain 0–15 astetta pakkasen puolella.

Aboan naapurissa, vain 200 metrin päässä, sijaitsee Ruotsin tutkimusasema Wasa. Aboa ja Wasa muodostavat yhdessä Nordenskiöld Base Camp -tukikohdan. Asemien välillä on tiivistä yhteistyötä logistiikassa ja tutkimuksessa.

[muokkaa] Katso myös

• Antarktiksen sopimus
• Pohjoisnapa
• Tutkimusmatkat Etelämantereelle
• Vostok
• Kuningatar Maudin maa

[muokkaa] Lähteet

• Heikki Hirvas, Keijo Nenonen: Jääkautta etsimässä. Helsinki: Tammi, 1990. ISBN 951-30-9481-7.
• Päätoimittaja Martti Nurminen: otava, s. sivu 4573 -. Helsinki: Otava, 1979.

• AIRO

[muokkaa] Viitteet

1. ↑ "otava"
2. ↑ Jääkautta etsimässä
3. ↑ Snow and Ice - The Frozen Continent Antartic Connection. Viitattu 2.2.2008. (englanniksi)
4. ↑ Jääkautta etsimässä
5. ↑ Jääkautta etsimässä
6. ↑ otava
7. ↑ otava
8. ↑ ^{8,0 8,1} Jääkautta etsimässä, s. 11
9. ↑ "otava"
10. ↑ Jääkautta etsimässä, s. 12
11. ↑ "otava"
12. ↑ Jääkautta etsimässä, s. 8
13. ↑ "otava"
14. ↑ "otava"
15. ↑ "Jääkautta etsimässä"
16. ↑ "otava", sivu 4573
17. ↑ Jääkautta etsimässä"
18. ↑ Arja Paananen: Etelänapamantereelta löytyi jättimäinen Lenin!. Ilta-Sanomat, 9.1.2008. Artikkelin verkkoversio.

[muokkaa] Aiheesta muualla

• L.L. Ivanov et al, Topographic map of Livingston Island and Greenwich Island
• Antarctic Place-names Commission of Bulgaria
• LIMA - Landsat Image Mosaic of Antarctica Interaktiivinen satelliittikuvamosaiikki, jonka pikselin koko luonnossa on 30m.