Kana
Wikipedia
| Kana | ||||||||||||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen | ||||||||||||||||||||
 |
||||||||||||||||||||
| Kanaemo ja untuvikkoja | ||||||||||||||||||||
| Tieteellinen luokittelu | ||||||||||||||||||||
|
||||||||||||||||||||
| Kolmiosainen nimi | ||||||||||||||||||||
| Gallus gallus domesticus Linnaeus, 1758 |
||||||||||||||||||||
| Katso myös | ||||||||||||||||||||
 Kana Wikispeciesissä |
Kana (Gallus gallus domesticus) on kanalintujen lahkoon kuuluva kesytetty lintu. Kana on yksi yleisimmistä kotieläimistä lähes kaikkialla maailmassa. Urospuolista kanaa kutsutaan kukoksi. Kanan uskotaan polveutuvan punaviidakkokanasta (Gallus gallus).
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Kanan historia
Kesykanat polveutuvat Kaakkois-Aasian viidakkokanoista, joista punaviidakkokana (Gallus gallus)[1], srilankanviidakkokana (Gallus lafayettei)[1], harmaaviidakkokana (Gallus sonnerati)[1] ja viherviidakkokana (Gallus varius)[1] ovat yhä olemassa. Nykyiset kesykanat ovat edellisistä lähinnä punaviidakkokanaa, muut lajit eivät ainakaan enää kykene lisääntymään kanojen kanssa. Vuonna 500 eaa. persialaiset toivat sotasaaliinaan taistelukukkoja kotimaahansa. Persiasta kana levisi Turkkiin ja Egyptiin. Kanalla oli aluksi vain urheilullista ja uskonnollista käyttöä, ruokana sitä hyödynnettiin kieltojen purkamisenkin jälkeen vain köyhimmän kansanosan parissa.
Vuoden 100 jaa. tienoilla kana oli kotieläimenä jo levinnyt Eurooppaan Kreikan ja eteläisen Venäjän kautta. Rooman valtakunnan aikoihin kanankasvatus lisääntyi voimakkaasti. Vanhojen käyttömuotojen lisäksi kananlihan syöminen yleistyi, kanojen avulla alettiin myös ennustaa ja niihin liitettiin erilaisia uskomuksia. Suomeen kana tuli rautakaudella 300–1300 jaa. Sitä kasvatettiin aluksi kartanoissa. Kana alkoi levitä talonpoikaisväestön keskuuteen 1800-luvun lopulla.[2]
1800-luvulla jalostettiin useimmat kanarodut, mutta vasta 1900-luvun puolella alettiin kanoja pitää lihan- ja munantuotannossa teollisessa mitassa. Koneellinen haudonta mahdollisti suurien eläinmäärien tuottamisen, sukupuolilajittelu puolitti alkukasvatettavien poikasten lukumäärän. Kananmunien kysyntä kasvoi kansan opittua syömään niitä, joten tuotantoa tehostettiin.
Lattiakanaloiden eläinmäärät kasvoivat, samaten lintujen sairaudet ja hoitajien työmäärä. Britanniassa 1950-luvulla kehitetyt häkkikanalat yleistyivät 1970-luvulla ja mahdollistivat tilojen eläinmäärien valtavan kasvun.
[muokkaa] Kana tuotantoeläimenä
Kanasta saadaan kananmunia (ks.muna). Kotitarvekanalassa kukkoja voidaan pitää noin yksi vähintään viittä kanaa kohti, hedelmöittämässä kanojen munat varsinkin, jos halutaan teettää poikasia omilla kanoilla. Yleensä munituskanaloissa ei ole kukkoja, vaan niihin ostetaan lähes munintaikäiset nuoret kanat eli nuorikot kasvattamoista.
Hedelmöittyneistä kananmunista syntyy hautomisen jälkeen kananpoikia (kanoja tai kukkoja). Munantuottajiksi tarkoitetuista kananpoikasista lajitellaan ja hävitetään kukot yhden päivän ikäisinä. Broilerinkasvatuksessa käytetään sekä kukot että kanat, joita lihotetaan viisi viikkoa, jonka jälkeen ne teurastetaan.
Alle kahden viikon ikäistä kanaa sanotaan untuvikoksi. Poikasvaiheen jälkeen lintuja kutsutaan nuorikoiksi, kunnes ne alkavat munia. Muninta alkaa noin 20 viikon ikäisenä vuodenajasta ja kanarodusta riippuen. Munintaan jalostettu kana voi elää noin 5–7 vuotta, maatiaiskana 10 vuotta, joskin on tavattu myös yli 20-vuotiaita kanavanhuksia. Tuotantokanoista broilerin elämä loppuu sen kasvettua teuraspainoonsa noin kuuden viikon ikäisenä. Munintakanat teurastetaan yhden 12–14 kuukauden mittaisen munintakauden jälkeen. Keskustelua käydään häkkikanalan eettisyydestä kananmunan tuotannossa. Elintarvikkeeksi tarkoitettuja munivia Gallus gallus -lajiin kuuluvia kanoja ei saa 1.1.2012 lukien pitää varustelemattomassa häkissä. Virikehäkki, jossa kanoilla on mahdollisuus kuopsuttaa pehkua, nokkia, munia pesään ja istua orrella sen sijaan on sallittu tämänkin jälkeen.
Kananmunan kehittyminen munasarjassa keltarakkulasta valmiiksi munaksi kestää kaikkiaan noin 24 tuntia. Kana munii enimmillään munan päivässä.
Kanasta on kehitetty siirtogeenisiä muotoja, joita voidaan saada munimaan munia, joista voidaan eristää lääkeproteiineja.[3]
[muokkaa] Kanarodut
Kanarodut lajitellaan koon mukaan kevyisiin munijarotuihin, keskiraskaisiin yhdistelmärotuihin, raskaisiin lihantuottajarotuihin, koriste- ja taistelurotuihin. Ennen vuotta 1850 olemassa olleita rotuja kutsutaan vanhoiksi roduiksi erotukseksi 1800-luvun jälkipuoliskon kukoistuskautena syntyneisiin yhdistelmärotuihin. Vanhoihin rotuihin kuuluvat mm. cochin, malay, java, leghorn, plymouth rock, australorp ja new hampshire. Myöhemmät rodut ovat pääosin vanhojen rotujen risteytyksiä. American Poultry Association'in (APA:n) mukaan standardisoituja rotuja oli vuonna 1983 yhteensä 370, joista yli puolet on bantam-rotuja, isompien rotujen kääpiömuunnoksia. Maailman yleisin rotu ja ylivoimaisin munija on valkoinen leghorn. Nykyiset tuotantokanat ovat useimmiten valkoisen leghorn -rodun risteytyksiä. Suomessa lihantuotannossa käytettävä broilerirotu on yleisimmin Ross-yhtiön kehittämä Ross 208 -hybridi, mutta jonkin verran käytetään myös ROSS 308 ja ROSS 508 -hybridejä.[4]
[muokkaa] Suomalainen maatiaiskana
Maatiaiskana on yksi Suomen uhanalaisimmista kotieläinroduista. Sen juuret juontavat rautakaudelle ja se on sopeutunut paikallisiin olosuhteisiin. Myöhemmin kana-aines on risteytynyt tuotujen rotukanojen kanssa, nykyiset maatiaiskanat ovat näiden risteysten jälkeläisiä. 1960-luvulla kotoperäisen kanarodun luultiin kokonaan hävinneen, sillä uudet tuontirodut olivat parempine tuotanto-ominaisuuksineen vallanneet alaa. 1970-luvulla kuitenkin löydettiin Savitaipaleelta kanakanta, joiden hautomista poikasista sai alkunsa "savitaipaleen kana", Suomen yleisin maatiainen. Kanakantoja on nyt löydetty yli kymmenen, ja ne ovat saaneet nimensä löytöpaikan mukaan. Savitaipaleen kanan lisäksi tunnetaan mm. kiuruvetinen, Jussilan, Alhon, piikkiöläinen ja horniolainen kana. Kannat ovat säilyneet yksittäisten ihmisten säilytystyön tuloksena.
Suomalaiset maatiaiskanat ovat yleissävyltään tummia, mutta on olemassa myös kermanvaaleita ja punaruskeita yksilöitä. Maatiaisten ominaispiirteisiin kuuluu elinvoimaisuus, kotovaraisella rehulla selviäminen, voimakas hautomisvietti, pitkäikäisyys ja kylmänkestävyys. Kooltaan maatiaiset vastaavat kevyttä munijarotua, ne munivat parhaimmillaan lähes munan päivässä. Pienkanalaan maatiaiskana soveltuu monen mielestä kaikista roduista parhaiten.
Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus (MTT) on vuonna 1998 perustanut maatiaiskanalle oman säilytysohjelman. Ohjelmassa mukana olevat sitoutuvat säilyttämään kanakantaa lajityypillisissä olosuhteissa vähintään neljä vuotta.[5]
[muokkaa] Tappelukukot
Kukkotappelu on laji, jossa kaksi kukkoa tappelee keskenään. Nykyisin taistelut ovat suosittuja etenkin Kaakkois-Aasiassa ja latinalaisessa Amerikassa. Laji oli suosittua myös antiikin Kreikassa. Joskus taistelukukkojen kannus korvataan metallipiikillä, joka aiheuttaa pahoja vammoja. Nykyisin kukkotappelut on useissa maissa kielletty eläinrääkkäyksenä tai laittomana vedonlyöntinä.
[muokkaa] Lähteet
- ↑ 1,0 1,1 1,2 1,3 BirdLife Suomi
- ↑ Karjalainen, Sirpa: Juhlan aika. Suomalaisia vuotuisperinteitä. WSOY, 2004.
- ↑ Tiede.fi
- ↑ [1]
- ↑ Maatiaiskanan suojeluohjelma
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Terve ja hyvinvoiva kana
- Suomen Siipikarjaliiton Pikkusiipi-palvelu http://www.siipi.info/index.html
- Oikeutta eläimille
- Lehtiartikkeli PDF-tiedostona
- Pienkanalan pitäjän opas (englanniksi)
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Heli Castrén: Kotieläinten käyttäytyminen ja hyvinvointi, 1997
- Erkki Pulliainen: Kanan historia, biologia ja tuotanto, 1987
- Katarina Rehnström: Luomukanan hoito, 2000
- Helena Tengvall: Opas vapaiden kanojen kasvattajille, 1996
- Tarja Niemelä: Opas pienkanalan hoitajalle, 2004 (Suomen Siipikarjaliitto)
- Tuotantoeläinten hyvinvointi, Maaseutukeskuksen liitto, 1999
- Virikkeitä ja vapautta maatalouden eläimille, Eläinsuojeluliitto Animalia/Helena Tengvall, 1997, Animalia
- Valoaalto, Kaarina, Vapaan kanan käsikirja, 1992
