Hiekka

Wikipedia

Hiekka eli santa on maalaji, joka muodostuu mineraaleista tai kivennäisrakeista, joiden koko on 0,2–2,0 mm. Yksittäistä raetta nimitetään tässä kokoluokassa hiekanjyväksi.

Hiekkaa esiintyy luontaisesti rannoilla ja autiomaissa, paikoissa, jossa esimerkiksi tuuli tai aallot ovat voineet kauan kuluttaa peruskalliota. Hiekka kulkeutuu helposti tuulen ja veden mukana. Se kertyy esimerkiksi hiekkarannoiksi, dyyneiksi ja särkiksi.

Sisällysluettelo 1 Hiekan koostumus 2 Hiekan muodostuminen 3 Teknisiä ominaisuuksia 4 Hiekka elinympäristönä 5 Hiekan käyttötapoja 6 Hiekan kuvaannollinen merkitys 7 Lähteet ja lähdeviitteet 8 Aiheesta muualla 9 Katso myös

[muokkaa] Hiekan koostumus

Hiekan koostumus vaihtelee suuresti paikallisten kivilajien ja olosuhteiden mukaisesti. Suomessa hiekassa on yleensä yhtä paljon maasälpää ja kvartsia. Satakunnan hiekkakivialueella hiekka on kuitenkin melkein puhdasta kvartsia.

Koostumuksensa mukaisesti hiekan väri vaihtelee Suomessa yleensä vaaleankellertävän ja punertavan sävyissä. Trooppisten ja subtrooppisten rantojen hohtavan valkea hiekka on muodostunut kalkkikivestä ja siinä voi olla korallin tai simpukankuoren palasia. Vulkaanista basalttia ja obsidiaania sisältävä hiekka taas on väriltään tummaa tai mustaa. Usein hiekka on kuitenkin väriltään keltaista. Etelä-Euroopassa kvartsijyvissä on usein mukana rautaa, ja se antaa hiekalle vahvan keltaisen sävyn.

[muokkaa] Hiekan muodostuminen

Hiekka syntyy kiviainesten mekaanisen ja kemiallisen kulumisen seurauksena. Lähtökohtana ovat magmattiset ja metamorfiset kivilajit, (esimerkiksi graniitti), joiden sisältämien mineraalien kiteet irtoavat toisistaan.

Hiekanjyvät kulkeutuvat painovoiman, tuulen ja veden mukana, ne sekoittuvat ja seuloutuvat. Kun materiaalin ulkopintapinta on kulumisen ja rapautumisen seurauksena voimakkaasti suurentunut, saavat kuluttavat voimat siitä entistä paremman otteen, ja niin sekä hiekan mineraalikoostumus että sen yksittäisten jyvien muoto muuttuvat verrattain nopeasti. Tapahtumaketjun myötä suuremmista jyvistä tulee pienempiä joko niin, että ne halkeavat kiteiden rajapintoja myöten tai niin, että yhteen hankautuvat nurkat murtuvat pyöreämmiksi. Jotkut mineraalit, kuten piiköyhät silikaattiset mineraalit, muuntuvat ja hajoavat nopeasti rapautuessaan niin, että niiden osuus vähenee selvästi hiekan kokonaismäärässä.

Kulkeutuminen vaikuttaa mekaanisesti yksittäisten hiekanjyvästen muotoon; yleensä nurkat ja reunat hioutuvat ja pyöristyvät sitä pitemmälle mitä pitemmän matkan hiekka kulkeutuu. Tämä ei kuitenkaan ole suoraviivainen kehityskulku: mitä pyöreämmäksi ja pienemmiksi nurkat kuluvat, sitä enemmän ne vastustavat lisämuutosta. Tutkimuksissa on selvinnyt, että tavallisesti tarvitaan useamman tuhannen kilometrin pituinen kulkeutuminen, jotta keskikokoiset hiekanjyvät pyöristyisivät merkittävästi.

Vain harvoin hiekka kulkeutuu jokien pohjassa niin pitkiä matkoja, että sillä voitaisiin selittää hiekanjyvästen pyöristyminen, eikä selitykseksi riitä useimmissa tapauksissa myöskään jatkuva liike rantojen jyrkänteissä, varsinkin kun hiekka muodostuu pääosin kulumista hyvin kestävästä kvartsista. Esimerkiksi Saksassa selvästi suurin osa hiekasta on peräisin hiekkakivestä ja sillä on siis useampia eroosiosyklejä takanaan: hiekka kerrostuu, peittyy toisten sedimenttien alle, se tiivistyy ja jyväset kiinnittyvät toisiinsa (diageneesi). Kun pinta paljastuu maankuoren liikkumisen seurauksena, alkaa uusi rapautuminen, jossa yksittäiset jyväset irtautuvat ja pyöristyvät taas hiukan lisää seuraavan kulkeutumisen aikana, kunnes alkaa seuraava kehityskierros. Jos oletetaan 200 miljoonan vuoden sykli, voidaan selittää nykyisten hyvin pyöristyneiden kvartsihiekkajyvien synty kymmenen eroosiosyklin aikana ja lähes puolet Maan historiasta.

Hiekka voi erityistapauksissa muodostua myös kuolleiden eliöiden jäänteistä, kuten simpukan kuorista tai koralleista. Tällainen hiekka on geologisessa mielessä hyvin lyhytikäistä, sillä yksittäiset jyväset muuntuvat sedimentin tiivistymisen ja kivettymisen aikana niin voimakkaasti, että niiden alkuperäistä muotoa ei jatkuvan liikkumisen ja eroosion jälkeen voi enää tunnistaa.

[muokkaa] Teknisiä ominaisuuksia

Hiljattain graniitista tai gneissistä muodostuneet hiekan jyväset ovat kulmikkaita, mutta kauan vedessä tai tuulen mukana kulkeutuneen hiekan jyvät ovat pyöreitä. Rakennusteollisuus suosii kulmikasta hiekkaa mm. betoninvalmistuksessa. Sitä käytetään myös savisten maiden keventämiseen esimerkiksi puutarhoja ja viljelmiä perustettaessa.

Hiekka on kuivana kuohkeaa ja irtainta, mutta kantaa painoa. Hiekka on haluttua maanparannusainetta, sillä sen hiushuokoisuus on heikko ja hiekka näin läpäisee hyvin vettä.

Kostea hiekka tuntuu selvästi kiinteämmältä kuin kuiva hiekka. Tämä johtuu siitä, että kohtuullinen kosteus lisää hiekanjyvästen kitkaa.^[1] Tähän ominaisuuteen perustuvat esimerkiksi hiekkavalu ja hiekkalinnojen rakentaminen. Pelkkä kosteus ei kuitenkaan riitä, vaan leikkeihin ja hiekkalinnoihin käytettävän hiekan tulee olla laadultaan tiivistyvää. Tästä syystä pestyt hiekat eivät toimi yhtä hyvin. Kun raekoko alkaa nollasta, kaikkein hienorakeisin aines (pöly) on mukana. Leikkihiekkana käytetäänkin yleisesti muuraushiekkaa 0 - 4 mm.^[2]

Jos hiekkaan tulee runsaasti vettä altapäin, jyväset joutuvat toisistaan eroon, maaperä pehmenee ja hiekan pinnalla olevat esineet alkavat vajota. Näin syntyy vaaratilanteita aiheuttava juoksuhiekka.^[1]

[muokkaa] Hiekka elinympäristönä

Avoimia ja paahteisia hiekkamaita pidetään usein kuolleina. Niitä pyritään kaunistamaan kastelemalla ja tuomalla lisämaata. Kuitenkin juuri kuiva ja avoimen paahteinen ympäristö on lukuisten eliölajien, etenkin hyönteisten ja kasvien elinehto. Kuivassa ja avoimessa ympäristössä viihtyvät mm.

• ahdekaunokki (Centaurea jacea),
• ahomansikka (Fragaria vesca),
• kangasajuruoho (Thymus serpyllum),
• kangasraunikki (Gypsophila fastigiata) sekä
• päivänkakkara (Leucanthemum vulgare) ja
• ruusuruoho (Knautia arvensis).^[3]

Avoimet hiekkamaat ovat vähentyneet viime vuosikymmeninä jyrkästi ja niihin sopeutuneet lajit ovat täydellisen katoamisen partaalla. Kriittisesti uhanalaisia ovat mm.

• ketotöyhtökoi (Bucculatrix argentisignella) ja
• muurahaissinisiipi (Maculinea arion).^[3]

Vesistöjen hiekkapohjat ovat ankaria elinympäristöjä. Vain harvat levälajit pystyvät kiinnittymään aallokon alati liikuttamaan hiekkaan, samoin on putkilokasvien vaikea juurtua siihen. Aallokolle avoimet avomeren sora- ja moreenipohjat ovat tässä suhteessa erityisen vaikeita ympäristöjä: avomeren hiekka- ja sorapohjat ovatkin usein lähes kasvittomia. Kuitenkin, missä kasvillisuusyhteisöt ovat päässeet syntymään, hapekas hiekkapohja tarjoaa elinympäristön monimuotoiselle pohjaeliöstölle. Veden kokonaan tai osittain täyttämissä hiekanjyvien väleissä elää monimuotoinen pieneläimistö. Neliömetriä kohti saattaa olla yli miljoona yksilöä. Myös hiekkapohjien makrofauna on rikasta.^[4]

[muokkaa] Hiekan käyttötapoja

• Hiekka on usein betonin ja tiilten tärkeä ainesosa, sekä lasin pääasiallinen valmistusaine.
• Lasivillan raaka-aineista 19 prosenttia on hiekkaa ja maasälpää.^[5]
• Hiekkavalussa käytettävä valuhiekka on rakenteeltaan tasalaatuista ja hienoa hiekkaa, joka ei saa reagoida metallien kanssa. Se kostutetaan vedellä tai öljyllä ennen muottiin asettamista ja sen täytyy kestää korkeita lämpötiloja.
• Eri tavoin seulottua hiekkaa käytetään hiontaan ja hiekkapuhallukseen, mutta myös veden puhdistuksessa käytettävissä suodattimissa.
• Ennen nykyaikaisia puhdistusaineita hiekkaa käytettiin kotitalouksissa esimerkiksi likaantuneiden puuastioiden tai lattioden tehopuhdistukseen.
• Useat lintulajit ottavat hiekkakylpyjä puhdistaakseen höyhenpukuaan.
• Tienpintojen liukkauden torjuntaa tehdään hiekoittamalla. Nimestä huolimatta siihen käytetään varsinkin jalankulkualueilla hiekan sijasta hiekoitussepeliä.
• Rautatiet käyttävät hätäjarrutuksissa kitkan parantamiseen hiekkaa.^[6]
• Hiekkaa sekoitetaan joskus maaliin, jotta saataisiin aikaan seiniin tai kattoon pintaefekti. Hiekkaa lisäämällä voidaan myös tehdä karheita lattiapinnoitteita.
• Maisemoinnissa hiekasta tehdään esimerkiksi pieniä kukkuloita ja rinteitä. Sitä käytetään myös ja golf-kenttien rakentamiseen.
• Hiekkasäkkejä käytetään suojaamaan tulvilta ja tulitukselta. Säkit on helppo kuljettaa tyhjinä ja täyttää paikkakunnan omalla hiekalla. Tulvien torjuntaan on kehitetty myös nopean vallitustyön mahdollistavia suursäkkejä.^[7]
• Hiekkalinnojen ja – veistosten rakentaminen on suosittua.
• Hiekka-animaatio on yksi performanssitaiteen laji. Se on myös animaatioelokuvan keino, jossa animoidaan kameran alla alhaalta valaistua hiekkaa lasilevyn päällä.^[8]
• Akvaarioiden pohja peitetään usein hiekalla.

[muokkaa] Hiekan kuvaannollinen merkitys

Kun suomalainen sanoo, että hänen toiveensa valuivat hiekkaan, toiveet ovat olleet alun perinkin turhia tai yritys on valunut hukkaan. Samankaltainen ajatus on Raamatun Vuorisaarnassa, jossa verrataan kalliolle ja hiekalla rakennettujen talojen kestämistä myrskyssä:

"Jokainen, joka kuulee nämä sanani ja tekee niiden mukaan,

on kuin järkevä mies, joka rakensi talonsa kalliolle.

Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa,

mutta se ei sortunut, sillä se oli rakennettu kallioperustalle.

"Jokainen, joka kuulee nämä sanani mutta ei tee niiden mukaan,

on kuin tyhmä mies, joka rakensi talonsa hiekalle.

Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa,

ja se sortui, maan tasalle saakka." (Mt. 7:24-27)

Raamatussa meren hiekka edustaa myös rajatonta määrää, ainakin kun puhutaan tähtien luvusta:

... paljoksi kuin taivaan tähdet ja hiekka, joka on meren rannalla (1 Moos 22:17)

Niinkuin taivaan joukkoa ei voida lukea eikä meren hiekkaa mitata. (Jer 33:22)

[muokkaa] Lähteet ja lähdeviitteet

[muokkaa] Aiheesta muualla

Matti Grönroos, Hailuodon saaren hiekkamuodostelmia sekä niiden kasvillisuutta kuvina. [1]

[muokkaa] Katso myös

• Hiesu
• Hieta
• Juoksuhiekka
• Kalajoen hiekkasärkät
• Kivi
• Lasi
• Lentohiekka
• Maalajit
• Maaperä
• Sora