Giallo
Wikipedia
Giallo-sana on italiaa ja tarkoittaa sanatarkasti keltaista. Giallo tarkoittaa myös italialaisen elokuvan lajityyppiä, joka on ottanut nimensä Italiassa tuotettujen kioskijännityskirjojen kansien vallitsevasta väristä.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Kirjallisuus
Näitä jännityskertomuksia alettiin painaa milanolaisessa Mondadorin kustantamossa vuonna 1929 ja niiden materiaalina oli usein Sherlock Holmes -tyyliset mysteeri- ja etsivätarinat englantilaisista alkuperäistarinoista käännettynä. Käännöksiä ilmestyi myös yhdysvaltalaisista tarinoista, mutta vasta toisen maailmansodan jälkeen myös italialaiset kirjailijat alkoivat kirjoittaa omaa materiaalia. Giallo-tarinoita kirjoitetaan Italiassa paljon vielä nykyäänkin, josta ehkä kuuluisin esimerkki on Umberto Econ kirjoittama Il nome della rosa (1984).
[muokkaa] Elokuva
[muokkaa] Lajityypin ominaispiirteet
Vaikka giallo-elokuvaa onkin vaikeaa määritellä johtuen sen luokittelua pakenevasta monimuotoisuudesta, on kuitenkin paljon tunnusmerkkejä, jotka voi yhdistää perinteiseen lajityypin elokuvaan. Giallo-elokuvat ovat alun perin saaneet vaikutteita saksalaisista 1960-luvun krimi-elokuvista, jotka perustuivat Edgar Wallacen kirjoittamiin tarinoihin. Giallo-lajityyppiin kuuluvan elokuvan täytyy olla italialaista alkuperää tai vähintään elokuvan ohjaajan täytyy olla italialainen.
Gialloissa kuvataan yleensä kasvottoman murhaajan veritekoja, jotka suoritetaan mitä oudoimmilla ja kekseliäämmillä tavoilla. Murhaaja pukeutuu yleensä mustaan ja käyttää usein mustia nahkahansikkaita. Murhaajan aseena on usein jonkinlainen teräase, yleensä veitsi tai partaterä, mutta kekseliäimmät murhaajat eivät tyydy perinteisiin ratkaisuihin vaan arsenaali vaihtelee sähköporasta myrkytettyihin kissan kynsiin ja kaikkeen siltä väliltä. Uhrit ovat yleensä kauniita naisia ja murhiin liittyy melkein aina myös seksuaalista väkivaltaa. Myös erilaiset päähenkilöiden traumat ja muut henkiset sairaudet kuuluvat melkein poikkeuksetta tekojen motiiveihin tai altistavat uhreja teoille. Giallo-elokuvien juonet ovat yleensä hyvinkin monimutkaisia ja juonenkäänteet sekä loppuratkaisut ovat usein yllättäviä. Tämä toimii myös joissakin tapauksissa elokuvaa vastaan, koska tapahtumat ovat niin ihmeellisiä että uskottavuus häviää täysin.
Giallo-elokuvilla on myös oma tunnistettava visuaalinen tyyli. Erityisesti aikakauden sisustus- ja vaatemuoti pääsee yleensä hyvin esille ja kuvauskohteiksi on usein valittu paikkoja, jotka ovat kuin suoraan turistioppaista. Lajityypin elokuvia käytettiinkin usein tietoisesti Italia-kuvan markkinoimiseen ulkomaalaisille katsojille. Elokuvateknisesti mukaan kuuluu usein muun muassa upeita laajakuvaotoksia ja toisaalta tungettelevan ahdistavia kamerakulmia. Toistuvina tehokeinoina esiintyy runsaan alastomuuden lisäksi roiskuvaa verta ja erityistä raakuutta sisältäviä otoksia. Myös gialloissa kuultava musiikki täytyy mainita erityisesti laadukkuutensa vuoksi. Säveltäjinä ovat toimineet mm. Ennio Morricone ja erityisesti Dario Argenton elokuviin musiikkia tehnyt Goblin.
[muokkaa] Elokuvia, ohjaajia ja näyttelijöitä
Ensimmäisenä esimerkkinä todellisesta giallosta pidetään yleensä Mario Bavan La ragazza che sapeva troppo (1962) -elokuvaa. Bava täydensi myöhemmin omaa näkemystään lajityypin klassikkona pidetyssä elokuvassa Sei donne per l'assassino (1964). Tämä on se giallo, johon kaikkia myöhempiä töitä on sittemmin verrattu. Kului useita vuosia ennen kuin nuori Dario Argento teki gialloista suosittuja ohjauksellaan L'uccello dalle piume di cristallo (1969). 1970-luvun alku olikin sitten giallojen kulta-aikaa, jonka aikana Italiassa tehtiin satoja lajityypin elokuvia. Melkein jokainen itseään kunnioittava italialainen ohjaaja antoi oman lahjoituksensa lajityypille. Heistä tunnetuimpia olivat Sergio Martino, Lucio Fulci, Umberto Lenzi, Massimo Dallamano, Aldo Lado ja Pupi Avati. Innostus alkoi kuitenkin vaimentua nopeasti ja vuoden 1975 jälkeen ilmestymistiheys muuttui todella harvaksi. Monille rakkain giallo ja ehkä ylipäätään tunnetuin sellainen on Argenton Profondo rosso (1975), jossa kaikki lajityypin peruselementit ovat toimivasti esillä. Sittemmin Argenton ura on ollut lievässä, mutta sitäkin pidemmässä alamäessä aina tähän päivään saakka. Argenton viimeisimmät yritykset lajityypin parissa ovat perinnetietoinen Non ho sonno (2001) ja Il cartaio (2004).
Tunnetuin giallojen naisnäyttelijä on Edwige Fenech. Fenechin tumma, eksoottinen kauneus on peräisin ranskalaistunisialaisesta perimästä, jota täydentää hänen uhkeat muotonsa. Fenech näytteli yhä jatkuvan uransa aikana muun muassa kolmessa Sergio Martinon ohjaamassa arvostetussa giallossa, jotka olivat Lo Strano vizio della Signora Wardh (1971), Tutti i colori del buio (1972) ja Il Tuo vizio è una stanza chiusa e solo io ne ho la chiave (1972). Nämä monen mielestä lajityypin parhammistoon kuuluvat giallot nostivat Fenechin lopulliseen läpimurtoonsa. Fenechin pääparina näytteli usein George Hilton, joka kuuluu itsekin lajityypin kuuluisinpiin ja eniten käytettyihin näyttelijöihin. Fenech oli mukana myös lajityypin pioneerin, Mario Bavan ohjaamassa giallossa 5 bambole per la luna d'agosto (1970).
