ebooksgratis.com

See also ebooksgratis.com: no banners, no cookies, totally FREE.

CLASSICISTRANIERI HOME PAGE - YOUTUBE CHANNEL
Privacy Policy Cookie Policy Terms and Conditions
Frank Zappa – Wikipedia

Frank Zappa

Wikipedia

Frank Zappa

Frank Zappa vuonna 1977 Norjassa
Syntynyt: 21. joulukuuta 1940
Kuollut: 4. joulukuuta 1993
Kotipaikka: Yhdysvallat
Aktiivisena: 1950-luku – 1993
Tyylilajit: Rock, jazz, taiderock, psykedeelinen rock, Klassinen musiikki, progressiivinen rock ym.
Ammatit: Muusikko
Soittimet: Laulu, kitara, basso, kosketinsoittimet, lyömäsoittimet, rummut, Synclavier
Yhtyeissä: Mothers Of Invention

Frank Vincent Zappa (21. joulukuuta 1940 Baltimore, Maryland, Yhdysvallat – 4. joulukuuta 1993 Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat) oli yhdysvaltalainen muusikko ja säveltäjä. Frank Zappa tunnetaan populaarimusiikin omaperäisimpiin kuuluvana persoonana, sähkökitaristina, tuotteliaana säveltäjänä ja yhtyeenjohtajana. Zappa käsitteli satiirisissa lauluteksteissään usein yhteiskunnallisia ja sosiaalisia aiheita. Zappa oli myös merkittävä sähkökitaristi ja hän julkaisi kaikkiaan kolme pelkkiä kitarasooloja sisältävää levyä. Zappa teki töitä myös kamarimuusikkojen ja sinfoniaorkesterin kanssa.

Zappan tuotannolle on ominaista suuri vaihtelevuus. Zappa itse oli kiinnostunut kaikenlaisesta musiikista ja kuunteli eri tyylejä modernista taidemusiikista doo wopiin. Suurimpina innoittajinaan hän piti Edgard Varèsea sekä Igor Stravinskia. Useimmat Zappan tunnetuimmista levyistä sisältävät joko humoristista ja samalla kokeellista rockia tai sitten jazz-vaikutteista instrumentaalirockia.

Zappa tuli tunnetuksi kulttibändi Mothers Of Inventionin perustajana ja johtajana. Jo Mothersin ensimmäinen vuonna 1966 ilmestynyt levy Freak Out! oli erittäin kunnianhimoinen ja kokeellinen. Paul McCartney on sanonut kyseisen levyn olleen yksi keskeisiä inspiraation lähteitä Beatlesin Sgt. Pepper -albumille. Mothers of Inventionia onkin syystä kutsuttu ensimmäiseksi underground-yhtyeeksi. Tämän jälkeen levyjä ilmestyi nopeaa tahtia, usein useampia vuodessa, eikä loppua näkynyt, ennen kuin Zappa sairastui eturauhassyöpään 1980-luvun lopussa.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Lapsuus

Frank Zappa syntyi Marylandin Baltimoressa 21. joulukuuta 1940. Hänen isänsä oli Francis Zappa (kotoisin Sisiliasta, kreikkalaista ja libanonilaista sukujuurta), ja hänen äitinsä oli Rose Marie Colimore (joka oli 3/4 italialaista ja 1/4 ranskalaista sukujuurta). Frank oli nelilapsisen perheen vanhin. Hänellä oli kaksi veljeä ja yksi sisko. Tammikuussa 1951 hänen perheensä muutti länsirannikolle Frankin astman takia. Uusi koti sijaitsi Kalifornian Montereyssä. 1950-luvun alkupuolella perhe muutti useampaan kertaan. Ensin Pomonaan, sieltä El Cajoniin ja lopuksi San Diegoon.

Zappan varhaislapsuuden aikana hänen isänsä, joka oli kemisti ja matemaatikko, työskenteli Edgewood Arsenal nimisen yhtiön kemiallisten aseiden yksikössä. Perheen koti oli lähellä yhtiön laitosta, jonka vuoksi isä piti aina käsillä kaasunaamareita onnettomuuden varalta. Tämä askarrutti nuorta Zappaa, jonka myöhemmissä töissä on paljon viittauksia tauteihin, biologisiin aseisiin sekä muihin salaiseen sotateollisuuteen liittyviin asioihin.

Zappan ensimmäiset musiikkiin liittyvät ostokset olivat rhythm and blues singlejä. Näistä muodostui vähitellen suuri kokoelma, jota Zappa keräsi koko elämänsä ajan.[1] Hän oli varsinaisen musiikin lisäksi innostunut äänistä niiden itsensä vuoksi, erityisesti rumpujen ja perkussiivisten soittimien tuottamista äänistä. 12-vuotiaana hän sai virvelirummun ja alkoi opiskella orkesterin lyömäsoittajan tehtävien perusteita. [2] 13-vuotiaana alkoi Zappan kiinnostus moderniin taidemusiikkiin,[3] kun hän luki LOOK nimisestä lehdestä jutun Sam Goody nimisestä levykauppaketjusta, jonka omistaja kehuskeli pystyvänsä myymään omituisia levyjä kuten Edgard Varesen koottuja töitä.[4] Lehtijutussa myös kerrottiin Varèsen perkussiivisesta sävellyksestä Ionisation, jota kuvailtiin "rumpujen ja muiden epämiellyttävien äänien sekamelskaksi". Lehden luettuaan Zappa päätti hankkia käsiinsä Varèsen musiikkia. Keski kuitenkin yli vuoden ennen kuin Zappa lopulta löysi Varèsen levyn. Zappa sai kauppiaan myymään hänelle levyn näytekappaleen tingittyyn hintaan.[4] Näin alkoi Zappan läpi elämän kestänyt kiinnostus nykymusiikkiin.

Zappa kasvatti tuntemustaan musiikin alalla kuuntelemalla avant-garde säveltäjiä, kuten Varèsea, Igor Stravinskyä, Anton Weberniä sekä näiden lisäksi rhythm and bluesia, doo wopia sekä tuon ajan jazzia. Hänen oma monietninen taustansa ja Los Angelesin alueen kirjava kulttuurinen ja sosiaalinen ympäristö olivat omiaan johdattelemaan Zappaa virallisten instituutioiden ulkopuolisen kokeilevan taiteen ("outsider art") pariin.[5] Koko uransa ajan Zappa oli epäluuloinen ja avoimen kriittinen valtavirran sosiaalisia, poliittisia ja musiikillisia suuntauksia kohtaan, ja hän yhtenään kritisoi kulloinkin muodissa olleita populaarimusiikin virtauksia, kuten psykedeelistä musiikkia, purkkapoppia, rock oopperaa ja diskoa - erityisesti näiden kaupallisimpia ilmentymiä.

Vuonna 1955 Zappan perhe asettui Kalifornian Lancasteriin, joka oli pieni ilmailuun ja maatalouteen keskittyvä kylä lähellä Mojaven aavikkoa ja San Gabrielin vuoria. Zappa sai äidiltään huomattavaa tukea musiikillisten harrastuksiensa kehittämiseen. Vaikka äiti ei pitänyt Varèsen musiikista, hän soi pojalleen 15-vuotislahjaksi luvan soittaa kaukopuhelun New Yorkissa asuvalle säveltäjälle. [4] Pojan epäonneksi Varèse oli tuolloin Euroopassa, joten hän joutui tyytymään keskusteluun säveltäjän vaimon kanssa. Varèse lähetti myöhemmin Zappalle kirjeen, jossa hän kiitti poikaa häneen kohdistuneesta mielenkiinnosta ja kertoi tekeillä olevasta sävellyksestään nimeltä "Déserts", mikä innosti aavikon lähellä asuvaa Zappaa kovasti. Kaksi säveltäjää eivät kuitenkaan koskaan tavanneet Varèsen kutsusta huolimatta, koska tämä kuoli jo vuonna 1965. Saamastaan kirjeestä Zappa kuitenkin sai itselleen aarteen loppuelämäkseen.[3][6]

[muokkaa] Uran alku

Zappa aloitti uransa muusikkona soittamalla rumpuja. Kun hän opiskeli San Diegon Mission Bay High Schoolissa, hän liittyi ensimmäiseen yhtyeeseensä, jonka nimi oli The Ramblers.[7] Vaikka Zappa oli suurimman osan myöhemmästä urastaan kitaristin ja laulajan roolissa, hänen varhaiset vaikutteensa taidemusiikin lyömäsoitinpuolelta näkyivät hänen jatkuvassa kiinnostuksessaan musiikin rytmiikkaan ja perkussiiviseen puoleen. Hän pyrkikin saamaan aina yhtyeisiinsä mahdollisimman taitavat rumpalit ja perkussionistit. Lisäksi hänen töissään, esimerkkinä alun perin pelkälle rumpusetille laaditussa "The Black Pagessa", näkyvät hänen käyttämänsä monimutkaiset rytmiset rakenteet, joihin kuuluvat rajut temmonvaihdokset ja tiivis perkussiosovitus.[8][9]

Vuonna 1956 Zappa tapasi Don Van Vlietin opiskellessaan Antelope Valley High Schoolissa. Heistä tuli hyvät ystävät ja he antoivat toisilleen paljon vaikutteita. Myöhemmin Vliet tuli tunnetuksi kuuluisana muusikkona, joka käytti nimeä Captain Beefheart. [10] Zappa tuotti 1970-luvulla Beefheartin tunnetuimman levyn, Trout Mask Replican, ja Beefheart on mukana Mothers yhtyeen vuoden 1975 livealbumilla Bongo Fury. Yhteisprojektien jälkeen Zappa ja Beefheart eivät enää tapailleet toisiaan, mutta pitivät yhteyttä kirjeitse.[11]

1950-luvun puolivälin aikoihin Zappa soitti rumpuja The Blackouts nimisessä yhtyeessä.[12]. Yhtye oli etnisesti kirjava kokoonpano, jossa mukana oli jo Zappan tulevan Mothers -yhtyeen jäsen, Euclid James "Motorhead" Sherwood. Vuonna 1957 Zappa hankki ensimmäisen kitaransa. Hänen tärkeitä varhaisia vaikutteitaan kitaransoitolle olivat Johnny "Guitar" Watson, Howlin' Wolfin yhtye sekä Clarence "Gatemouth" Brown (1970- ja 1980-luvuilla Watson myös soitti joillakin Zappan levyillä).[13] Zappa kehitti oman persoonallisen lähestymistapansa kitaransoittoon. Omituisesta tyylistään huolimatta hän saavutti myöhemmin nimeä taitavana kitaristina[14][15] etenkin improvisaatiokykyjensä johdosta.

Zappan kiinnostus säveltämiseen ja sovittamiseen kasvoi viimeisinä high school vuosina. Valmistumisvuonnaan hän kirjoitti, sovitti ja johti koulunsa orkesterin kanssa laatimiaan avant-gardesävellyksiä.[16] Perheensä alituisen muuttamisen vuoksi hän kävi kuutta eri high schoolia. Zappa ei viihtynyt hyvin koulun oppitunneilla ja häiritsi usein muita oppilaita tempuillaan.[17] Hän valmistui Antelope Valley High Schoolista vuonna 1958 ja mainitsi myöhemmin kaksi tuon ajan musiikinopettajaansa ensimmäisen levynsä kannessa kiitoksena.[18] He left community college after one semester, and maintained thereafter a disdain for formal education, taking his children out of school at age 15 and refusing to pay for their college.[19]

Zappa muutti pois kotoa vuonna 1959 ja asui nyt pienessä huoneistossa Los Angelesin Echo Parkissa. Hän opiskeli hetken Collegessa, jossa hän tapasi Kathryn J. "Kay" Shermanin. He muuttivat asumaan yhteen Ontarioon ja menivät naimisiin vuoden 1960 joulukuussa.[20] Tähän aikaan Zappa työskenteli jonkin aikaa mainosalalla. Tämä ura ei kestänyt kauaa, mutta antoi hänelle valaisevan käsityksen mainosmaailman toiminnasta.[21] Läpi uransa Zappa oli aina kiinnostunut töidensä visuaalisesta ilmeestä ja suunnitteli osan levyjensä kansista ja ohjasi itse yhtyeensä elokuvat ja videot.

[muokkaa] 1960-luku: Studio Z ja The Mothers of Invention

[muokkaa] Oma studio

Zappa yritti tienata elantonsa soittajana ja säveltäjänä esiintymällä yökerhoissa usein The Blackouts yhtyeen eri kokoonpanojen kanssa[22] Keikkoja tuottoisammaksi osoittautuivat kuitenkin Zappan ensimmäiset ammattimaiset levytykset, jotka olivat musiikit kahteen halpaelokuvaan, The World's Greatest Sinner (1962) sekä Run Home Slow (1965). Näistä ensimmäinen levytettiin vuonna 1961 ja oli näyttelijä-tuottaja Timothy Careyn tilaama. Työssä käytetään teemoja, joita voi kuulla myös Zappan myöhemmillä levyillä. [23] Jälkimmäinen työ levytettiin 1963 ja sen oli alun perin tilannut eräs Zappan high school opettajista jo vuonna 1959, joten Zappalla oli ollut vuosia aikaa työskentelyyn ennen levytystä.[24] Katkelmia tästä työstä voidaan kuulla Zappan kuoleman jälkeen julkaistulla levyllä The Lost Episodes (1996). 1960-luvun aikana Zappa sävelti ja tuotti monia kappaleita paikallisille esiintyjille. Näihin kuului esimerkiksi laulaja-lauluntekijä Ray Collins sekä tuottaja Paul Buff, joka omisti pienen itse tekemällään 5-raitanauhurilla varustetun studion Kalifornian Cucamongassa. Tuohon aikaan studioissa työskenneltiin yleensä vielä mono- tai kaksiraitanauhureilla. [25] Vaikka Zappa ei vielä saavuttanut kummempaa kaupallista menestystä, hän sai tarpeeksi rahaa järjestääkseen omaa musiikkian esittävän konsertin vuonna 1963. Kyseinen konsertti myös nauhoitettiin ja lähetettiin radiossa.[26]

Säveltämisestä saaduilla tuloilla Zappa osti Paul Buffin Pal Studion ja vaihtoi sen nimeksi "Studio Z". Avioliiton alkaessa hajota vuoden 1963 lopulla Zappa muutti studioonsa ja alkoi tehdä siellä työtä 12 tuntia päivässä kokeillen eri nauhoitustekniikoita. Hän jatkoi ahkeraa studiotyöskentelyä läpi koko uransa.[27] Koska muut artistit käyttivät studioa vain vähän, Zappa suostui vuoden 1965 maaliskuussa 100 dollarin tarjoukseen tehdä kaksimielinen "eroottisen" ääninauha asiakkaansa polttaribileisiin. Kyseinen asiakas osoittautui kuitenkin poliisin siveysosaston agentiksi, ja Zappa tuomittiin vankilaan kymmeneksi päiväksi pornografian tekemisestä syytettynä.[28] Tämä viranomaisten temppu ja sitä seurannut lyhyt vankeus jättivät Zappaan pysyvän jäljen, ja hänen anti-autoritääriset asenteensa vahvistuivat tapauksen myötä.[29] Lisäksi Zappa menetti muutamia studiossaan tekemiään nauhoituksia rikosjutun yhtyedessä, eikä hänellä ollut enää varaa ylläpitää studioaan.[30]

[muokkaa] The Mothers of Invention

Vuonna 1965 Ray Collins pyysi Zappaa liittymään kitaristiksi rhythm and blues yhtyeeseen nimeltä The Soul Giants[31] Zappa suostui pyyntöön ja otti pian yhtyeen omiin käsiinsä. Hän laittoi muut jäsenet soittamaan laatimiaan sävellyksiä, jotta yhtye voisi saada levytyssopimuksen.[32] Äitienpäivänä yhtyeen nimeksi vaihdettiin "The Mothers". Ryhmä sai lisää keikkoja saatuaan managerikseen Herb Cohenin ja he saivat vähitellen huomiota Los Angelesin underground-piireissä. [33] Vuonden 1966 alussa huipputuottaja Tom Wilson kiinnitti huomiota yhtyeeseen, kun he soittivat vuoden 1965 Los Angelesin mellakoista kertonutta kappaletta "Trouble Every Day".[34] Wilson oli tuottanut Bob Dylanin ja Simon & Garfunkelin levyjä ja oli saanut huomiota myös, koska oli afroamerikkalainen ja toimi silti suuren pop-musiikkiyhtiön tuottajana. Wilson hankki Mother yhtyeelle sopimuksen MGM levy-yhtiön Verve-merkille, joka oli saanut suurta mainetta aikaisempien vuosikymmenien jazz-levyillään, ja joka yritti tuolloin laajentaa alaansa kokeellisemman pop- ja rockmusiikin pariin. Verve vaati, että yhtyeen nimi muutetaan muotoon "The Mothers of Invention", koska aikaisemman nimen "Mother" oli lyhennös kirosanasta "motherfucker" ja sen katsottiin epäsovinnaisuutensa lisäksi nostavan epäilyjä artistien kyvyistä.[35]

Wilsonin toimiessa pääasiallisena tuottajana The Mothers of Invention levytti studiomuusikoiden kanssa uraauurtavan tupla-albumin Freak Out! (1966), josta tuli samalla kunnianhimoinen lähtölaukaus Zappan pitkälle diskografialle. Levy sekoitti keskenään rhythm and bluesia, doo-woppia sekä kokeellisia äänimaisemia, jotka heijastelivat Los Angelesin "friikkien" tuon ajan alakulttuuria. [36] Levyn myötä Zappasta tuli rockmusiikin uusi radikaali ääni, joka nähtiin vastalääkkeenä amerikkalaiselle kulutuskulttuurille.[37] Levyn sanoitukset ylistivät epäsovinnaisuutta, halvensivat auktoriteetteja ja sisälsivät lisäksi dadaistisia elementtejä. Levylle mahtui kuitenkin myös pari tavanomaista rakkauslaulua.[38] Levy oli lähinnä Zappan säveltämä, kuten myöhemmät levytkin, ja hänellä oli täysi valta päättää sovituksista ja muista musiikillisista ratkaisuista. Jotkut levyllä soittavista studiomuusikoista olivat hämmentyneitä siitä, että joutuivat opettelemaan kappalerakenteita kaavioista ja soittamaan Zappan ohjatessa muusikkoryhmää. Yleensä pop-levyjä tehdessä ei menetelty näin tarkasti.[39] Wilson järjesti yhtyeelle kaikki sen tarvitsemat taloudelliset resurssit. [40]

Debyyttialbumin levytysten aikaan Zappa muutti Los Angelesin Laurel Canyoniin levyllä esiintyvän ystävänsä Pamela Zarubican kanssa.[41] Talosta tuli kohtaamispaikka monille Los Angelesin muusikoille ja jengiläisille.[42] Talossa kuljeksi paljon huumeidenkäyttäjiä ja Zappakin kokeili pari kertaa marihuanaa, saamatta siitä kuitenkaan miellyttäviä tuntemuksia.[43] Ensilevyn tiimoilta seurasi lyhyt promootiokiertue, jonka jälkeen Zappa kohtasi Adelaide Gail Sloatmanin, johon hän rakastui "muutamissa minuuteissa". Sloatman muutti Zappan asuntoon kesän aikana.[44] He menivät naimisiin vuonna 1967.

[muokkaa] Seuraavat levyt

Wilson toimi tuottajana myös Mothersien seuraavalla levyllä, Absolutely Free (1967), joka levytettiin vuoden 1966 marraskuussa ja miksattiin myöhemmin New Yorkissa. Levyllä yhtyeeseen oli liittynyt lisää jäseniä ja debyyttilevyä useammin sävellykset edustivat nyt Zappan persoonallista tyyliä, jossa käytetään esimerkiksi lukuisia rytminmuutoksia kappaleissa, jotka ovat alun perin parsittu kokoon erillisistä osasista.[45] Kappaleiden teemana oli yhä amerikkalaisen yhteiskunnan tekopyhyyden ja sovinnaisuuden kritisointi, mutta sanoitukset kertovat myös ihmisistä, jotka kamppailivat vallitsevaa asennoitumista vastaan. "Olemme satiirikkoja ja tarkoituksenamme on satirisoida kaikkea", Zappa selitti.[46] Samaan aikaan Zappa levytti materiaalia itse tuottamalleen levylle, johon tulisi hänen orkesterisävellyksiään. Sopimusteknisistä syistä näitä ei julkaistu ennen vuoden 1967 loppupuolta. Omalla nimellä tehdyllä levyllään Zappa sai mahdollisuudet päättää levyn sisällöstä vielä entistä vapaammin ja hän otti mukaan esimerkiksi improvisoitua dialogia [47]). Lopulta vuonna 1968 julkaistun levyn nimeksi tuli Lumpy Gravy.[48] Levy oli vielä aikaisempia selvästi kunnianhimoisempi[49], ja äänieditoinnin avulla siinä yhdistyivät orkesterin esittämät teemat, puhuttu materiaali, sekä sähköisesti aikaansaadut äänet.[50]

The Mothers of Invention keikkaili New Yorkissa vuoden 1966 lopulla, ja he onnistuivat solmimaan sopimuksen Garrick Theatren kanssa pääsiäisenä 1967. Tämä poiki menestyksekkäitä esiintymisiä ja lopulta sopimusta jatkettiin puolen vuoden mittaiseksi.[51] Tämän seurauksena koko yhtye muutti New Yorkiin.[52] Esitykset Garrick Theatressa olivat yhdistelmä improvisoituja kohtauksia, joissa yhtyeen jäsenet esittelivät omia taitojaan, sekä Zappan säveltämän musiikin soittamista. Zappa johti esitysten kulkua käsimerkein.[53] Näytöksissä nähtiin myös vierailevia esiintyjiä ja lisäksi yleisön osallistumisesta tuli pysyvä osa esityksiä.[54]

New Yorkista käsin yhtye teki ensimmäisen Euroopan kiertueensa ja levytti 1960-luvun tärkeimpänä pidetyn albuminsa, We're Only in It for the Money, joka julkaistiin vuonna 1968.[55] Levyn tuottajaksi merkittiin nyt Zappa, Wilsonin toimiessa kuitenkin edelleen mukana studiossa. Tästä eteenpäin Zappa tuotti kaikki Mothersien, kuten myös omat levynsä, itse. We're Only in It for the Money sisälsi populaarimusiikissa ennen kuulumattoman luovaa äänen editointia ja tuotannollisia keinoja. Levyn kappaleet satirisoivat häikäilemättömästi tuolloin muodikasta hippiliikettä.[56] Albumin kansi on tunnettu, koska se on parodia The Beatlesien Sgt Pepper's Lonely Hearts Club Band levyn kansikuvasta. Tähän liittyi kuitenkin lakiteknisiä kysymyksiä, joiden ratkaisemattomuuden vuoksi varsinainen kansikuva laitettiin levyn sisäkannelle ja etukanteen tuli muita kuvia yhtyeen jäsenistä.[57] Mothersien seuraava levy, Cruising with Ruben & the Jets (1968), keskittyi doo-wopin parodioimiseen. Kriitikot ja muut kuuntelijat eivät osanneet päättää, oliko levy kohdettaan ylistävä vai satirisoiva.[58] Zappa kertoi ajatelleensa tekevän kuten Stravinsky neoklassisella kaudellaan, joka otti vanhemmasta musiikista muotoja sekä kliseitä ja väänteli niitä mielensä mukaan.[59]

New Yorkissa ollessaan Zappa oli alkanut nauhoittaa säännöllisesti omat esiintymisensä. Vuoden 1969 tulpa-albumillaan Uncle Meat hän yhdistelee kappaleessa "King Kong" materiaalia studio- ja liveäänitteistä. Tämä oli mahdollista suhteellisen helposti 1960-luvun studiotekniikallakin, koska Zappa käytti live-esiintymisissä mahdollisimman tarkkaa soittimien viritystä ja musiikin tempoa.[60] Myöhemmin hän yhdisteli eri sävellysten eri äänityksistä kokonaan uusia teoksia riippumatta alkuperäisten äänitysten temposta. Hän kutsui tätä tekniikkaa nimellä xenochrony.[61][60] Zappa kehitti myös lähestysmistavan säveltämiseen, jota hän kutsui "käsitteelliseksi jatkumoksi". Tämä tarkoitti, että jokainen projekti tai levy oli osa suurempaa projektia. Kaikki musiikki liittyi jollain tapaa yhteen ja eri teemat ja sanoitukset saattoivat esiintyä useissa eri muodoissa tai eri levyillä. Vihjeitä käsitteellisestä jatkuvuudesta on löydettävissä pitkin Zappan koko tuotantoa.[62] 1960-luvun loppupuolella Zappa myös kehitti uransa taloudellista puolta. Hän perusti manageri Herb Cohenin kanssa Warner Recordsin alla toimineet Bizarre Records ja Straight Records -levymerkit, joiden avulla hän pyrki rahoittamaan projektinsa ja saamaan niihin tarvittavan määräysvallan.

[muokkaa] The Mothers hajoaa

Zappa yhtyeineen ja vaimoineen palasi Los Angelesiin vuoden 1968 kesällä. Aluksi hän asui Laurel Canyon Boulevardilla sijainneessa talossa, mutta hankki saman vuoden syksyllä asunnon Woodrow Wilson Driveltä.[63] Siellä hän asuikin kuolemaansa asti. Huolimatta Euroopassa yhtyettä kohdanneesta suuresta suosiosta, taloudellinen tilanne oli tiukka.[64] Vuonna 1969 yhtyeessä oli yhdeksän jäsentä, ja Zappa tuki heitä omista rojalteistaan riipumatta siitä, oliko yhtye aktiivinen vai ei. Vuoden lopussa Zappa joutui lopettamaan koko yhtyeensä taloudellisten kustannusten takia. Vaikka tämä aiheutti katkeruutta yhtyeen jäsenissä[65], jotkut heistä palasivat myöhemmin Zappan riveihin. Jäljelle jääneet Mothersien äänitykset tältä kaudelta on julkaistu levyillä Weasels Ripped My Flesh (1970) ja Burnt Weeny Sandwich (1970).

Mothers of Inventionin lakkautettuaan Zappa julkaisi ehkä tunnetuimman soololevynsä, jonka nimeksi laitettiin Hot Rats (1969).[66][67] Levyllä Zappa soitti ensimmäistä kertaa pitkiä kitarasoolojaan. Levyn aloittaa yksi Zappan tunnetuimmista sävellyksistä, "Peaches En Regalia".[68] Levyllä soittavat monet jazz, blues, ja R&B -muusikot, joihin kuuluivat esimerkiksi viulisti Don "Sugarcane" Harris, rumpali John Guerin, Mothersissakin soittanut multi-instrumentalisti Ian Underwood, basisti Shuggie Otis, sekä Captain Beefheart. Levystä tuli hyvin suosittu Englannissa[69] ja se vaikutti suuresti tuolloin aluillaan olevaan jazz-rock -suuntaukseen.[68][67]

[muokkaa] 1970-luku: Mothersien loppuaika ja soololevyt

[muokkaa] 200 Motels ja uusi The Mother of Invention

Mothers of Inventionin levyjen ja keikkojen lomassa Zappa sävelsi materiaalia sinfoniaorkesterille. Hän teki sopimuksen kuuluisan kapellimestari Zubin Mehtan kanssa vuoden 1970 toukokuussa järjestettävästä konsertista, jossa Mehta johtaisi rockyhtyeellä vahvistettuja Los Angelesin Filharmonikkoja. Tämän 200 Motels nimisen projektin musiikki oli Zappan mukaan laadittu kolmen vuoden aikana lähinnä kiertueen varrelle sattuneissa motelleissa.[70] Vaikka konsertti oli onnistunut, Zappan kokemus sinfoniaorkesterin kanssa työskentelystä ei ollut miellyttävä.[71] Tämä ongelma tuli toistumaan hänen urallaan myöhemminkin, ja hän usein tunsi, ettei klassisen musiikin orkesterin palkkaamiseen käytetyt rahat tuottaneet odotetunlaista tulosta.[72]

Myöhemmin samana vuonna Zappa perusti The Mothersin uuden kokoonpanon. Siihen kuului brittiläinen rumpali Aynsley Dunbar, jazz-kosketinsoittaja George Duke, Ian Underwood, basisti ja rytmikitaristi Jeff Simmons sekä kolme jäsentä The Turtles yhtyeestä: basisti Jim Pons ja laulajat Mark Volman ja Howard Kaylan, jotka sopimusteknisistä syistä käyttivät nimeä "The Phlorescent Leech and Eddie" ja "Flo & Eddie".[73]

Tämä kokoonpano teki ensiesiintymisensä Zappan seuraavalla soololevyllä, Chunga's Revenge (1970)[74], jota seurasi tupla-albumi elokuvaan 200 Motels (1971). Jälkimmäisellä levyllä mukana oli Kuninkaalliset Filharmonikot, The Mothers sekä Ringo Starr, Theodore Bikel ja Keith Moon. Zappan ja ohjaaja Tony Palmer yhdessä ohjaama elokuva kuvattiin yhdessä viikossa Lontoon lähettyvillä.[75] Elokuva käsitteli rockmuusikon elämää ja erityisesti kiertue-elämää.[76] Filmi sai ristiriitaisen vastaanoton.[75] Elokuvan musiikki oli pitkälle orkesterin soittamaa. Zappan suhde klassisen musiikin maailmaa koki kuitenkin ennen kuvausten alkua taas kolauksen, kun hänen suunnittelemansa konsertti Royal Albert Hallissa peruttiin. Syynä peruuntumiseen oli, että Albert Hallin edustajat eivät olleet tyytyväisiä musiikin sanoitusten alatyylisiin ilmaisuihin. Konsertin peruuntuminen tiesi Zappalle rahojen menoa sekä tärkeiden harjoitusmahdollisuuksien menetystä. Myöhemmin vuonna 1975 hän hävisi oikeudessa Royal Albert Hallille syytettyään sitä sopimuksen rikkomisesta.[77]

200 Motels elokuvan jälkeen Zappa lähti yhtyeineen kiertueelle, jonka tiimoilta julkaistiin kaksi livelevyä, Fillmore East - June 1971 sekä Just Another Band From L.A., joista jälkimmäinen pitää sisällään 20 minuuttia pitkän raidan "Billy The Mountain", joka on rock oopperaa satirisoiva teos. Kyseinen raita antaa näkymän yhtyeen teatraalisiin esiintymisiin, joissa kappaleita käytettiin "200 Motels" elokuvan kohtauksiin tai yhtyejäsenten kiertueella sattuneihin kohelluksiin perustuvien sketsien luomiseen.[78] Ensin mainitun livelevyn tekemisen aikoihin Zappa oli lavalla lyhkäisesti Yoko Onon ja John Lennonin kanssa. Tästä kohtaamisesta on kuultavissa pätkiä vuonna 1992 julkaistulla levyllä Playground Psychotics.

[muokkaa] Vastoinkäymisiä ja Wazoo-orkesterit

Vuoden 1971 joulukuussa Zappaa kohtasi kaksi vakavaa vastoinkäymistä. Sveitsin Montreauxin kasinolla esiintyessään yhtyeen varusteet tuhoutuivat, kun joku yleisöstä ampui valoraketin, joka sytytti koko kasinon polttaneen tulipalon.[79] Tämä tapaus jäi elämään Deep Purplen kappaleen "Smoke on the Water" sanoituksissa. Viikkoa myöhemmin The Mothers soitti Lontoon Rainbow Theatressa käyttäen vuokrattuja soittimia. Encoren aikana yleisöstä tullut mies nimeltä Trevor Howell tönäisi Zappan esiintymislavalta orkesterimonttuun. Yhtyetoverit luulivat Zappan kuolleen välittömästi, mutta hän jäi kuitenkin eloon. Onnettomuuden seurauksena oli vakavia luunmurtumia, vammoja päähän, selkään, jalkoihin ja kaulaan. Lisäksi kurkunpää musertui, minkä seurauksena Zappan ääni putosi suuren terssin verran alaspäin.[79] Onnettomuuden jäljiltä hän oli pitkään pyörätuolissa eikä voinut keikkailla puoleen vuoteen. Palattuaan lavoille vuoden 1972 syyskuussa, hänellä oli yhä jalkatuki, eikä hän voinut seistä lavalla yhtäjaksoisesti kovin pitkään. Toinen jaloista parantui toista lyhyemmäksi (johon viitataan kappaleissa "Zomby Woof" ja "Dancin' Fool"), mistä seurasi kroonisia selkäkipuja vuosiksi eteenpäin.[79] Mothers yhtye jäi sairasloman ajaksi tyhjän päälle ja lopulta muodosti Flo and Eddien taustayhtyeen esiintyessään ilman johtajaansa.

Vuosina 1971-1972 Zappa julkaisi soolomateriaalinaan kaksi jazz-rocklevyä, Waka/Jawaka ja The Grand Wazoo, jotka tehtiin sairasloman aikana keikkatauolla. Soittajina levyillä on studiomuusikoita sekä Mothersien jäseniä.[80] Levyt muistuttivat tyyliltään hieman aikaisempaa Hot Rats levyä.[81] Aloitettuaan taas keikkailun, ensimmäisenä projektina 1972 syyskussa oli Grand Wazooksi kutsutun 20 jäsenisen big bandin konserttisarja. Tätä kokoonpanoa seurasi myöhemmin Petit Wazooksi kutsuttu pienempi yhtye[82], joka teki viiden viikon kiertueen Yhdysvalloissa. Virallisesti näiden yhtyeiden materiaalia julkaistiin vasta 30 vuotta myöhemmin levyillä Wazoo (2007) ja Imaginary Diseases (2006).

Wazoo-kokoonpanoja seurasi joukko kiertueita pienempien yhtyeiden kanssa. Näissä soittivat esimerkiksi viulisti Jean-Luc Ponty, basisti Tom Fowlerja rumpali Chester Thompson. Vuonna 1973 Zappan levymerkit Bizarre ja Straight lakkautettiin. Niiden paikalle Zappa ja Cohen perustivat Warner Brosin alaisen DiscReet Recordsin. [83] Zappa jatkoi levyjen tekemistä nopealla tahdilla 1970-luvun alkupuolella. Vuonna 1974 julkaistiin Apostrophe (1974), joka nousi Billboardin albumilistalla sijalle 10 eli korkeammalle kuin mikään muu Zappan albumi[84] Levyn myyntiä vauhditti single "Don't Eat The Yellow Snow."[85] Toinen varsin suosittu levy oli Over-Nite Sensation (1973), jossa oli monia keikoilla usein soitettuja kappaleita, kuten "Dinah-Moe Humm" ja "Montana". Albumeilla Roxy & Elsewhere (1974) ja One Size Fits All (1975) tutustutaan Mothersin uusiin, alati vaihtuviin kokoopanoihin. Levyillä, joista varsinkin jälkimmäinen on jäänyt suosituksi, kuullaan varsin kunnianhimoisia jazz-rockin ja progen välimaastossa liikkuvia kappaleita, kuten "Inca Roads", "Echidna's Arf (Of You)" or "Be-Bop Tango (Of the Old Jazzmen's Church)."[86] Vuoden 1975 livelevy Bongo Fury sisältää materiaalia kiertueelta, jossa hän esiintyi jonkin aikaa taas Captain Beefheartin kanssa.[87].

[muokkaa] Oikeusjuttuja ja Läther

Zappan suhde pitkäaikaiseen manageriinsa Herb Coheniin päättyi katkerissa merkeissä vuonna 1976. Zappa haastoi Cohenin oikeuteen syyttäen tätä liian suurien rahamäärien ohjaamisesta itselleen. Lisäksi Cohen oli ottanut DiscReet Recordsille artisteja ilman hänen suostumustaan.[88] Cohen vastasi omalla oikeusjutullaan Zappaa vastaan, minkä jäädytti prosessin ajaksi Zappan tulot varhaisista Mothersin levyistä ja esti häntä käyttämästä omia vanhoja äänitteitään. Tämän takia Zappa vei itse masterkappaleet vuoden 1976 Zoot Allures levystään Warner Brossille ohittaen näin DiscReet merkkinsä.[89]

1970-luvun puolivälissä Zappa oli valmistanut materiaalia Läther nimellä kulkeneeseen neljän LP:n albumiin. Siihen piti sisältyä kaikkia Zappan musiikin tyylejä: rockia, orkesteritöitä, instrumentaalimusiikkia ja pitkiä kitarasooloja. Warner Bros ei kuitenkaan halunnut julkaista neljän LP:n albumia.[90] Zappa sai Warnerilta luvan lähettää kalifornialaisen KROQ-radioaseman kautta koko levy. Hän käski radiossa ihmisten nauhoittaa se itselleen.[91] Zappa onnistui tämän jälkeen saamaan sopimuksen levyn julkaisusta Mercury-yhtiön kanssa, ja levyt oli tarkoitus julkaista vuoden 1977 pyhäinpäivänä. Warner Bros kuitenkin esti julkaisun, koska sillä oli oikeudet äänitteisiin.[92] Asian tiimoilta nousi oikeusjuttu, jonka vuoksi Zappan materiaalia ei julkaistu yli vuoteen. Lopulta Warner Bros julkaisi suurimman osan Lätheristä vastoin Zappan tahtoa neljänä erillisenä levynä, joihin ei juuri uhrattu markkinointikuluja.[93] Läther julkaistiin alkuperäisessä muodossaan lopulta vasta Zappan kuoleman jälkeen 1996 kolmen CD-levyn painoksena.

Vaikka Zappa saikin lopulta oikeudet kaikkeen MGM:n ja Warnerin alla äänitettyyn materiaaliinsa[94], pystyi hän oikeusjuttujen ajan saamaan tuloja vain keikkailemalla. Näin ollen vuodet 1975-1977 kuluivatkin kiertue-elämän merkeissä. Yhtyeet olivat suhteellisen pieniä ja tyyliltään rockiin kallistuvia.[95] Rumpali Terry Bozziosta tuli vakituinen yhtyetoveri, Napoleon Murphy Brock oli myös pitkään mukana ja alkuperäinen Mothers-basisti Roy Estrada liittyi taas Zappan talliin. Muihin tuon ajan muusikoihin kuuluivat Patrick O'Hearn, laulajakitaristi Ray White ja kosketinsoittaja Eddie Jobson. Joulukuussa 1976 Zappa esiintyi musiikkivieraana NBC:n televisio-ohjelmassa Saturday Night Live.[96] Myöhemmin yhtyeeseen liittyi mukaan torvisektio, jossa soittivat kuuluisat Breckerin veljekset Michael ja Randy. He olivat mukana New Yorkin joulukonserteissa, joita voidaan kuulla levyllä Zappa in New York (1978). Albumiin sisältyy instrumentaalimusiikkia, kuten "The Black Page, # 1 & 2", sekä humoristisia lauluja, kuten "Titties and Beer" ja "The Illinois Enema Bandit".[97] Jälkimmäinen kappale kertoo Michael H. Kenyon nimisestä seksirikollisesta. Jotkut kriitikot esittivät happamia kommentteja Zappan tavasta käyttää levyillään yhtenään suorasanaisia seksuaalisia aiheita käsitteleviä sanoituksia.[98] Zappa itse torjui kritiikin sanomalla olevansa ikään kuin journalisti, joka kertoo siitä, mihin maailmalla liikkuessaan törmää.[99] Taistellessaan musiikkisensuuria vastaan Zappa myös päivitteli sitä, miten yhteiskunta voi uskoa, että tietyt sanat ovat niin voimakkaita, että niiden käyttö turmelee kuulijansa.[100]

Warner Bros julkaisi ilman Zappan suostumusta vielä levyt Studio Tan (1978) ja Sleep Dirt (1979), jotka sisälsivät vuonna 1973 ja 1976 levytettyjä monimutkaisia instrumentaalikappaleita,[101] sekä levyn Orchestral Favorites (1979), joka sisältää orkesterimusiikkia UCLA:ssa (losangelesilainen yliopisto) syyskuussa 1975 järjestetystä konsertista.

[muokkaa] 1970-luvun lopun levyt ja elokuva

Selvittyään onnellisesti ulos lakisotkuista, Zappa julkaisi vuonna 1979 vielä pari onnistuneena pidettyä levyä. Näistä toinen oli, Sheik Yerbouti, kaikista korkeimpiin myyntilukuihin yltänyt Zappan levy[102], ja toinen oli kunnianhimoinen Joe's Garage. Tupla-LP Sheik Yerbouti (1979) oli uuden Zappa Records merkin ensimmäinen julkaisu. Siitä lohkaistiin singlenä "Dancin' Fool" sekä "Jewish Princess". Jälkimmäinen kappale joutui juutalaisen lobbausryhmän nimeltä "Anti-Defamation League" kritiikin kohteeksi. Ryhmä yritti estää kappaleen esittämisen radiossa, koska se piti sen sanoituksia anti-semitistisinä.[103] Zappa kielsi syytteet jyrkästi.[104] Albumin menestys liittyi osin suosituksi nousseeseen kappaleeseen "Bobby Brown". Seksuaalisten aihepiirien ympärille nivoutuneiden sanoitusten vuoksi kappaletta ei juuri kuultu Yhdysvaltain radioaalloilla, mutta se oli sitäkin suositumpi Euroopan maissa, joissa englanti ei ollut pääkielenä.[105] Kolmen LP-levyn mittainen Joe's Garage oli eräänlainen rock-ooppera, jonka pääroolissa kuullaan laulaja Ike Willis. Tarina kertoo sananvapauden ja musiikin tukahduttamisesta liittyen osin Iranin islamilaiseen vallankumoukseen[106] sekä yhdysvaltalaisten suhtautumisesta seksuaalisuuteen ja siihen liittyvään normistoon.[107] Levyn tunnetuimpia raitoja ovat "Catholic Girls", "Lucille Has Messed My Mind Up" sekä nimiraita. Lisäksi mukaan on otettu pitkiä livenä äänitettyjä kitarasooloja, jotka on yhdistetty studioyhtyeen säestykseen. Mukana levyllä on sittemmin kuuluisaksi noussut rumpali Vinnie Colaiuta.[108] Lisäksi albumilta löytyy Zappan yksi tunnetuimpia kitarakappaleita, "Watermelon in Easter Hay."[109]

21. joulukuuta, 1979, Zappan elokuva Baby Snakes sai ensi-iltansa New Yorkissa. Filmin mainoslause oli "Elokuva ihmisistä, jotka tekevät juttuja, jotka eivät ole normaaleita".[110] Kahden tunnin ja 40 minuutin mittainen elokuva perustui New Yorkissa vuoden 1977 pyhäinpäivän aikaan kuvattuihin konserttitaltiointeihin. Lisäksi mukana oli Bruce Bickfordin laatimaa savianimaatiota.[111] Elokuva ei menestynyt teattereissa hyvin,[112] mutta se voitti vuonna 1981 Premier Grand Prix palkinnon Pariisin ensimmäisillä kansainvälisillä musiikkifestivaaleilla. Elokuvan DVD-julkaisu tuli myyntiin vuonna 2003.[111]

[muokkaa] 1980-luku: Tuotteliaisuus säilyy, Synclavierin aikakausi

[muokkaa] 1980-luvun alun levyt

Vietettyään suurimman osan vuodesta 1980 tien päällä, Zappa julkaisi levyn Tinsel Town Rebellion vuonna 1981. Se oli Barking Pumpkin Records merkin ensimmäinen julkaisu[113] ja siihen sisältyi vuoden 1979 kiertueen kappaleita, yksi studioraita sekä vuoden 1980 kiertueen materiaalia. Levy koostuu monimutkaisista instrumentaalikappaleista sekä taidemusiikissa Arnold Schönbergin ja Alban Bergin käyttämää puhelaulua (sprechstimme) hyödyntävästä materiaalista.[113] Levy sai kritiikkiä sanoitusten väitetystä seksismistä[114], mutta toisaalta kappaleet, kuten nimiraita ja "The Blue Light", on myös kuvattu "hauskana kritiikkinä amerikkalaisten taipumuksesta uskoa mitä tahansa".[115] Rumpali Colautan lisäksi levyllä on huomattavana muusikkona vuoden 1980 syksyllä yhtyeeseen liittynyt ja myöhemmin suureen maineeseen noussut kitaravirtuoosi Steve Vai.[116]

Samana vuonna ilmestyi tupla-albumi You Are What You Is. Levyn materiaali oli enimmäkseen äänitetty Zappan uudessa studiossa, jonka nimeksi annettiin "Utility Muffin Research Kitchen" (UMRK). Studio sijaitsi Zappan kodissa [60] Levyllä oli yksi haastava instrumentaaliraita, "Theme from the 3rd Movement of Sinister Footwear", mutta enimmäkseen se sisälsi satiirisia rock-kappaleita.[117] Kappaleissa "Dumb All Over" sekä "Heavenly Bank Account" Zappa hyökkää Jerry Falwellin ja Pat Robertsonin kaltaisia televisiosaarnaajia vastaan. Ongelmana nähtiin heidän väitetty vaikutuksensa Yhdysvaltojen poliittiseen johtoon sekä toisaalta heidän taipumuksensa kerätä suuret määrät rahaa uskonnon avulla.[118] Kappaleet, kuten “Society Pages” ja “I’m a Beautiful Guy”, osoittivat Zappan inhon Ronald Reaganin aikakautta ja sen "törkeää vaurauden ja onnellisuuden tavoittelua" kohtaan.[118]

Vuonna 1981 julkaistiin myös kolme instrumentaalilevyä, Shut Up 'N Play Yer Guitar, Shut Up 'N Play Yer Guitar Some More, sekä The Return of the Son of Shut Up 'N Play Yer Guitar, jotka alun perin tulivat myyntiin vain suorina postilähetyksinä Zappalta. Ne laitettiin kuitenkin myöhemmin myyntiin CBS-yhtiön jakelemana suuren kysynnän vuoksi.[119] Nämä levyt keskittyvät vain Zappan improvisoituihin kitarasooloihin ja materiaali on peräisin vuosien 1979 ja 1980 livetaltioinneilta. Mukana raidoilla on myös taustayhtyeet.[120] Myöhemmin levyt julkaistiin kolmen levyn boksina ja vuonna 1988 ne saivat seurakseen idealtaan samanlaisen levyn, Guitar, jonka materiaali oli peräisin vuosilta 1981-1982 ja 1984. Kolmas pelkkiin kitarasooloihin keskittyvä levy, Trance-Fusion, viimeisteltiin juuri ennen Zappan kuolemaa ja julkaistiin vasta 2006. Sen materiaali on enimmäkseen vuodelta 1988.

Toukokuussa 1982 julkaistiin levy Ship Arriving Too Late to Save a Drowning Witch, jolta lohkaistiin Zappan parhaiten myynyt single, "Valley Girl" (joka nousi Billboardin pop-singlelistalla sijalle #32[121]). Kappaleeseen improvisoimissaan sanoituksissa Zappan tytär, Moon Unit, satirisoi San Fernando Valleyn teinityttöjen puhetyyliä, minkä johdosta monet alueen fraasit levisivät laajempaan käyttöön.[122] Monet Yhdysvaltalaiset tunsivat Zappan vain näiden muutamien listoille nousseiden singlekappaleiden perusteella, joita pidettiin jonkinlaisina pelleilylauluina.[123] Tästä hiukan harmistuneena,[124] Zappa ei koskaan soittanut kappaletta livenä.[123]

Vuonna 1983 päivänvalon näki kaksi uutta levyä. Ensimmäinen näistä oli The Man From Utopia, monipuolinen rocklevy, jossa käytetään useammalla raidalla Tinseltown Rebellion levyn tapaan “Sprechstimme” -tekniikkaa. Toinen saman vuoden levy oli London Symphony Orchestra, Vol. 1, jossa oli Zappan orkesterisävellyksiä Kent Naganon johtamana ja Lontoon sinfoniaorkesterin esittämänä. Samoihin äänityksiin perustuva toinen levy, London Symphony Orchestra, Vol. 2, julkaistiin vuonna 1987. Materiaali äänitettiin nopeassa aikataulussa Zappan itsensä rahoittamana.[125] Zappa ei ollut taaskaan tyytyväinen ison orkesterin aikaan saamaan jälkeen. Ongelmista kertoo esimerkiksi kappale "Strictly Genteel," joka äänitettiin, kun trumpetistien lähdettyä juomatauolle.[126] Kyseistä raitaa editoitiin 40 kertaa väärien nuottien peittämiseksi.[125] Joidenkin arvioiden mukaan äänitykset olivat siihen mennessä parhaat Zappan töiden orkesterilevytykset.[127]

[muokkaa] Synclavier

Loppuajan uraansa, suuri osa Zappan töistä tehtiin osin tai kokonaan synclavierilla, jota käytettiin sekä sävellyksessä että esittämisessä. Synclavier perustui FM-synteesillä muodostettuihin soitinääniin eikä pian muotiin tulleisiin äänitettyihin soitinääniin eli sampleihin. Koska hänen sävellyksensä olivat hyvin monimutkaisia, Synclavier oli Zappalle unelmien täyttymys.[128] Häntä ihastutti, miten kuinka tahansa monimutkainen musiikki voitiin nyt elektronisesti soittaa millä soitinäänillä tahansa, milloin tahansa ja yhden millisekunnin tarkkuudella.[128] Zappa halusi kuitenkin yhä tehdä musiikkia myös oikeiden muusikoiden kanssa.[128] Vuonna 1984 julkaistiin peräti neljä levyä. Boulez Conducts Zappa: The Perfect Stranger sisältää orkesteritöitä kapellimestari Pierre Boulezin johtamana. Boulezin Zappa oli maininnut jo debyyttilevynsä kannessa vaikuttimenaan. Orkesterina oli Boulezin oma Ensemble InterContemporain, jonka lisäksi levyllä kuullaan myös synclavierilla tehtyä musiikkia. Jälleen kerran Zappa oli tyytymätön orkesterin työhön, ja piti esitysten harjoittelua liian vähäisenä, mutta levyn kansitekstissä hän kuitenkin kiittää Boulezia tämän pyrkimyksestä tarkkuuteen.[129]

Levy Thing-Fish oli kolmen vinyylin mittainen Broadway-musikaalin tyylinen opus, joka käsittelee dystopistista yhteiskunnallista skenaariota, joka käsittelee feminismiä, homoseksualisuutta sekä hallituksen eugeniikka-politiikka ja AIDS-viruksen levittämistä. Musikaali esitettiin lavalla lopulta vasta vuonna 2003. [130] Teos on parsittu kasaan aikaisemmin tekemästään musiikista, jonka Zappa yhdisti synclavierilla tehtyyn uuteen materiaaliin sekä uusiin vokaaliraitoihin.[131] Vuonna 1984 ilmestyi vielä Francesco Zappa niminen levy, jossa on synclavierilla toteutettuna 1900-luvulla eläneen Francesco Zappan (ei sukua) musiikkia sekä Them or Us, joka on raskaasti editoiduista live- ja studiokappaleista koottu tupla-LP.

[muokkaa] Politiikkaa

9. syyskuuta, 1985, Zappa antoi todistuksensa Yhdysvaltain senaatin kaupan, teknologian ja kuljetuksen komitean edessä hyökäten Parents Music Resource Center (PMRC) nimistä musiikin sensurointijärjestöä vastaan. Järjestön oli perustanut tuolloin senaattorina toimineen Al Goren vaimo, Tipper Gore. PMRC koostui monien poliitikkojen vaimoista. Etukäteen valmistellussa puheenvuorossaan Zappa sanoi:

" PMRC:n lakialoite on surkeasti suunniteltu kasa hölynpölyä, joka ei tuo mitään todellisia hyötyjä lapsille, nakertaa niiden ihmisten kansalaisoikeuksia, jotka eivät ole lapsia, ja pitää oikeussalit vuosia kiireisinä aloitteen aiheuttamien tulkinnallisten ja täytäntöönpanoa koskevien ongelmien kanssa. Ymmärrykseni mukaan, perustuslain ensimmäiseen lisäykseen liittyvät asiat kuuluu päättää sen vaihtoehdon perusteella, joka nähdään vähiten rajoittavana. Tämän huomioonottaen PMRC:n vaatimukset ovat kuin hoitaisi hilseongelman mestauksella (...) Arviointijärjestelmän perustaminen, vapaaehtoisena tai muunlaisena, avaa ovet loputtomille moraalin säätelyyn pyrkiville hankkeille, jotka perustuisivat tiettyihin kristittyjen vieroksumiin asioihin. Mitä jos seuraava pesue Washingtonin vaimoja vaatisi suurta keltaista J-kirjainta kaikkeen juutalaisten esittämään materiaaliin pelastaakseen avuttomat lapsensa altistumasta piilotettuihin siionistisiin oppeihin? "[132]

Zappa laittoi joitakin pätkiä PMRC-tapauksen kuulemisista kappaleeseensa "Porn Wars" vuoden 1985 albumilta Frank Zappa Meets the Mothers of Prevention. Kappaleessa Zappan kuullaan puhuvan senaattoreiden Fritz Hollings, Slade Gorton ja Al Gore kanssa sekä keskustelevan erityisesti floridalaisen senaattori Paula Hawkinsin kanssa siitä, millä leluilla Zappan lapset leikkivät (näistä Al Gore sanoi olevansa itse Zappa-fani). Zappa myöt väitteli PMRC:n edustajien kanssa CNN:n Crossfire-ohjelmassa vuosina 1986 ja 1987.[133]

Albumi Jazz From Hell julkaistiin vuonna 1986. Tästä julkaisusta Zappa sai ensimmäisen Grammy-palkintonsa. Se myönnettiin vuonna 1988 parhaan instrumentaalirock-kappaleen sarjassa. Yhtä livenä soitettua kitarasooloa lukuunottamatta levy koostui synclavierilla toteutetusta musiikista. Vaikka levy oli täysin instrumentaalinen sitä myytiin paikoin "explicit lyrics" tarralla varustettuna (tarran oli lanseerannut Recording Industry Association of America yhtestyössä PMRC:n kanssa).[134]. Ainoa levystä löytyvä epäilyksiä aiheuttava ilmaisu on kappaleen "G-Spot Tornado" nimi.

[muokkaa] Viimeinen rock-kiertue ja remasterointi-projekti

Zappan viimeinen rockyhtyeen kanssa tehty kiertue alkoi vuonna 1988. Muusikoita oli 12 ja repertuaariin kuului yli sata kappaletta. Yhtye kuitenkin hajosi sisäisiin kiistoihin ennen kiertueen loppua.[135] Kiertueen materiaalia kuullaan useammalla levyllä. Näitä ovat Broadway The Hard Way, jossa on vanhojen lisäksi uusia vahvasti poliittisia kappaleita; The Best Band You Never Heard in Your Life, jossa on Zappan tunnetuimpia vanhoja kappaleita sekä covereita, kuten Maurice Ravelin Boléro ja Led Zeppelinin "Stairway to Heaven"; sekä lähinnä instrumentaalikappaleista ja avantgarde-musiikista koostuva Make a Jazz Noise Here. Lisäksi pienempiä pätkiä kiertueelta on otettu mukaan myös levysarjan You Can't Do That on Stage Anymore osille 4 ja 6.

1980-luvun lopulla Zappan kiinnostus Yhdysvaltain politiikkaa kohtaan tuli entistä suuremmaksi osaksi hänen elämäänsä. Vuoden 1988 kiertueen aikana hän kehotti nuorempia fanejaan käymään äänestämässä ja hänellä oli jopa joskus Yhdysvaltain keikoillaan mukana koppeja, joissa saattoi virallisesti rekisteröityä äänestäjäksi.[136] Zappalle pohdittiin myös Libertaaripuolueen ehdokkuutta presidentinvaaleissa.[137]

Vuoden 1986 tienoilla Zappa aloitti suuren projektin aikaisempien levyjensä uudelleenjulkaisemiseksi.[138] Hän valvoi henkilökohtaisesti albumiensa uusien CD-painosten remasterointia. Jotkut fanit kritisoivat kuitenkin uusia painoksia siitä, etteivät ne olleet aina täysin uskollisia alkuperäisille julkaisuille.[139]

[muokkaa] 1990-luku: Klassista musiikkia ja kuolema

1990-luvun alussa Zappa kävi Tshekkoslovakiassa häntä lähes koko elämänsä ihailleen presidentti Václav Havelin pyynnöstä. Havel pyysi Zappaa ryhtymään hallituksensa ulkomaankaupan, kulttuuriasioiden ja turismin konsultantiksi. Zappa oli pyynnöstä mielissään ja ehti jo tapailla liikemiehiä, jotka olivat kiinnostuneet investoimaan Tshekkoslovakiaan, mutta Yhdysvaltain hallinto painosti Tshekkoslovakian hallitusta vetämään toimeksianto takaisin. [140] Zappan poliittinen ura sai joka tapauksessa lopun, kun hänellä diagnosoitiin vuonna 1991 pahalaatuinen eturauhassyöpä. [141] Tämän jälkeen Zappa omistautui modernin musiikin synclavier- ja orkesteritöille.

Vuonna 1992 hän ryhtyi yhteistyöhön hänen musiikistaan kiinnostuneen Saksalaisen kamarimusiikkityhmän, Ensemble Modernin, kanssa. Sairaudestaan huolimatta Zappa kutsui heidät Los Angelessiin harjoittelemaan uusia sävellyksiä sekä vanhempien teoksien uusia sovituksia.[142] Zappa oli tyytyväinen lopputuloksiin ja tuli hyvin toimeen muusikoiden kanssa, joten syksyksi päätettiin järjästää vielä konsertit Saksassa ja Itävallassa. [142] Zappa kuitenkin oli itse paikalla sairautensa vuoksi vain kahdessa Frankfurtissa järjestetyssä syyskuun konsertissa. Ensimmäisessä konsertissa hän johti esityksen aloittaneen alkusoiton sekä teokset "G-Spot Tornado", "Welcome to the United States" sekä "Food Gathering in Post-Industrial America". Loput esityksestä johti kamariorkesteri oma kapellimestari, Peter Rundel. Esityksen aplodien sanotaan kestäneen 20 minuuttia.[143] Tämä jäi Zappan viimeiseksi julkiseksi esiintymiseksi muusikkona, koska sairauden aiheuttamat kivut alkoivat viedä ilon esiintymisistä.[144] Näiden konserttien materiaalia kuullaan Zappan viimeisellä elinaikanaan julkaisemalla levylllä. The Yellow Shark (1993). Zappan kuoltua tämän vaimo ilmoitti miehensä lähteneen "viimeiselle kiertueelleen".

[muokkaa] Perhe

Zappa oli naimisissa kahdesti. Ensimmäinen avioliitto Kay Shermanin kanssa oli voimassa vuodet 1959–1964. Tästä avioliitosta ei syntynyt lapsia. Toisen vaimonsa, Gail Sloatmanin, kanssa Zappa oli aviossa kuolemaansa asti. Perheeseen syntyi neljä lasta, joiden nimet ovat Moon Unit, Dweezil, Ahmet Emuukha Rodan sekä Diva Muffin (Dweezilin nimi oli alun perin "Ian Donald Calvin Euclid", koska sairaalassa ei haluttu laittaa nimeä "Dweezil" syntymätodistukseen. Nimi kuitenkin muutettiin myöhemmin virallisesti). Tonight Show'ssa Jay Leno kysyi Zappalta, miksi hän oli antanut lapsilleen niin oudot nimet, jolloin Zappa vastasi: "Siksi koska halusin!". Zappa on myös sanonut, että jos lapsilla on vaikeuksia nimiensä takia, se johtuu sukunimestä.

[muokkaa] Kunnianosoituksia

Uransa aikana Zappa sai lukuisia Grammy-ehdokkuuksia ja kaksi Grammy-palkintoa, joista toinen oli kuoleman jälkeen 1997 saatu elämäntyöstä annettava palkinto. Hän pääsi Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1995. Vilnaan pystytettiin Zappalle patsas vuonna 1996. Vuonna 2005 levy We're Only in It for the Money valittiin Yhdysvaltain National Recording Registry -listaan, johon valitaan kansankunnan tärkeimpinä pidetyt levytykset. Samana vuonna Rolling Stone lehti valitsi hänet sijalle 71 kaikkien aikojen suurimpien musiikkiartistien listalla.[145] Vuonna 2007 Zappan synnyinpaikka Baltimore julisti 9. elokuuta viralliseksi "Frank Zappa -päiväksi".[146] Berliinissä nimettiin heinäkuussa 2007 Straße 13 -katu uudelleen Frank Zappa Straßeksi[147].

[muokkaa] Zappa ja Suomi

Väkilukuun suhteutettuna Zappa oli 1970-luvun alussa Suomessa todennäköisesti suositumpi kuin missään muualla. Albumit Waka/Jawaka ja The Grand Wazoo nousivat Suomessa albumilistan Top 10:een. Zappa esiintyi Suomessa neljästi, vuosina 1973, 1974, 1976 ja 1988. Musa-lehden vuosiäänestyksessä 1973 Zappa oli ylivoimainen voittaja ulkomaisten muusikoiden sarjassa. Suomen arvostetuimmat muusikot ylistivät Zappaa kilpaa.

Zappa sai idean Ms. Pinky -kappaleeseensa Eki-sedän hänelle vuonna 1976 lahjoittamasta Kalle-lehdestä. [148] Suomalaisille Zappan tunnetuin sävellys lienee Bobby Brown Goes Down. Yhtye nimeltä Kontra on myös levyttänyt suomeksi Zappan kappaleen Let's make the water turn black nimellä Mökö ja Luru. Maarit levytti 1970-luvulla suomeksi Juicen sanoittaman Zappa-klassikon Dog Breath.

Frank Zappan yhtye esitti 22. syyskuuta 1974 Helsingin konsertissaan oman versionsa Unto Monosen Satumaa-tangosta. Tämä esitys julkaistiin live-albumilla You Can't Do That On Stage Anymore, vol. 2 vuonna 1988. Suomalainen yhtye Ensemble Ambrosius teki vuonna 2000 levyn The Zappa Album, jossa soittivat barokki-instrumenteilla 15 Zappan sävellystä.

[muokkaa] Diskografia

Frank Zappaa esittävä patsas Vilnassa, Liettuassa.
Frank Zappaa esittävä patsas Vilnassa, Liettuassa.
  • Freak Out!  (1966)
  • Absolutely Free  (1967)
  • We're Only in It for the Money  (1968)
  • Lumpy Gravy  (1968)
  • Cruising with Ruben & the Jets  (1968)
  • Mothermania  (1969)
  • Uncle Meat  (1969)
  • Hot Rats  (1969)
  • Burnt Weeny Sandwich  (1969)
  • Weasels Ripped My Flesh  (1970)
  • Chunga's Revenge  (1970)
  • Fillmore East, June 1971  (1971)
  • 200 Motels  (1971)
  • Just Another Band From L.A.  (1972)
  • Waka/Jawaka  (1972)
  • The Grand Wazoo  (1972)
  • Over-Nite Sensation  (1973)
  • Apostrophe (')  (1974)
  • Roxy & Elsewhere  (1974)
  • One Size Fits All  (1975)
  • Bongo Fury  (1975)
  • Zoot Allures  (1976)
  • Zappa In New York  (1978)
  • Studio Tan  (1978)
  • Sleep Dirt  (1979)
  • Sheik Yerbouti  (1979)
  • Orchestral Favorites  (1979)
  • Joe's Garage  (1979)
  • Tinseltown Rebellion  (1981)
  • Shut Up 'N' Play Yer Guitar  (1981)
  • You Are What You Is  (1981)
  • Ship Arriving Too Late To Save A Drowning Witch  (1982)
  • The Man From Utopia  (1983)
  • Baby Snakes  (1983)
  • London Symphony Orchestra vol 1  (1983)
  • Boulez Conducts Zappa: The Perfect Stranger  (1984)
  • Them or Us  (1984)
  • Thing-Fish  (1984)
  • Francesco Zappa  (1984)
  • Frank Zappa Meets The Mothers Of Prevention  (1985)
  • Does Humor Belong In Music?  (1986)
  • Jazz From Hell  (1986)
  • London Symphony Orchestra vol 2  (1987)
  • Guitar  (1988)
  • You Can't Do That On Stage Anymore, vol. 1  (1988)
  • You Can't Do That On Stage Anymore, vol. 2  (1988)
  • Broadway The Hard Way  (1988)
  • You Can't Do That On Stage Anymore, vol. 3  (1989)
  • The Best Band You Never Heard In Your Life  (1991)
  • You Can't Do That On Stage Anymore, vol. 4  (1991)
  • Make A Jazz Noise Here  (1991)
  • You Can't Do That On Stage Anymore, vol. 5  (1992)
  • You Can't Do That On Stage Anymore, vol. 6  (1992)
  • Playground Psychotics  (1992)
  • Ahead of Their Time  (1993)
  • The Yellow Shark  (1993) (Ensemble Modern)
  • Civilization, Phaze III  (1994)
  • The Lost Episodes  (1996)
  • Läther  (1996)
  • Frank Zappa Plays The Music Of Frank Zappa: A Memorial Tribute  (1996)
  • Have I Offended Someone?  (1997)
  • Mystery Disc  (1998)
  • EIHN (Everything Is Healing Nicely)  (1999)
  • FZ:OZ  (2002)
  • Halloween  (2003)
  • Joe's Corsage  (2004)
  • QuAUDIOPHILIAc  (2004)
  • Joe's Domage  (2004)
  • Joe's XMasage  (2005)
  • Imaginary Diseases  (2005)

[muokkaa] Lähteet

  1. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 36
  2. ↑ Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, p. 29.
  3. ↑ 3,0 3,1 Zappa, Frank. "Edgard Varese: The Idol of My Youth", Stereo Review, June 1971, pp. 61–62. Luettu 2007-12-30. 
  4. ↑ 4,0 4,1 4,2 Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, p. 30–33.
  5. ↑ Watson, Ben (1996). Frank Zappa: The Negative Dialectics of Poodle Play. St. Martin's Press. ISBN 0312141246. 
  6. ↑ Monilla varhaisilla levyillään Zappa laittoi kansitekstien sekaan sitaatin Varèselta, jossa lukee "Tämän päivän säveltäjä kieltäytyy kuolemasta."
  7. ↑ Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, p. 29.
  8. ↑ Clement, Brett (2004). Little dots: A study of the melodies of the guitarist / composer Frank Zappa (pdf file). Master Thesis pp. 25–48. The Florida State University, School of Musik. Luettu 2007-12-29.
  9. ↑ Hemmings, Richard (2006). Ever wonder why your daughter looked so sad? Non-danceable beats: getting to grips with rhythmical unpredictability in Project/Object. Working Paper. Luettu 2007-12-29.
  10. ↑ Slaven, Neil (2003). Electric Don Quixote: The Definitive Story of Frank Zappa. London: Omnibus Press, p. 30. ISBN 0-711-99436-6. 
  11. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 372.
  12. ↑ Slaven, 2003, Electric Don Quixote, p. 30.
  13. ↑ Malline:Cite video
  14. ↑ He is ranked 45th in "The 100 Greatest Guitarists of All Time", Rolling Stone, August 27, 2003. 
  15. ↑ He is ranked 51st in "The 100 Wildest Guitar Heroes", Classic Rock, April 2007. 
  16. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 40.
  17. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 48.
  18. ↑ Walley, David (1980). No Commercial Potential. The Saga of Frank Zappa. Then and Now. New York: E. P. Dutton, p. 23. ISBN 0-525-93153-8. 
  19. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 345.
  20. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 58.
  21. ↑ Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, p. 40.
  22. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 59.
  23. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 63.
  24. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 55.
  25. ↑ Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, p. 42.
  26. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 74.
  27. ↑ Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, p. 43.
  28. ↑ Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, p. 57.
  29. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. XV.
  30. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 87.
  31. ↑ Viittausvirhe: Invalid <ref> tag; no text was provided for refs named Rolling_Stone_Book
  32. ↑ Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, p. 65–66.
  33. ↑ Walley, 1980, No Commercial Potential, p. 58.
  34. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 103.
  35. ↑ Malline:Cite video
  36. ↑ Walley, 1980, No Commercial Potential, p. 60–61.
  37. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 115.
  38. ↑ Watson, Ben (2005). Frank Zappa. The Complete Guide to His Music. London: Omnibus Press, pp. 10–11. ISBN 1-84449-865-4. 
  39. ↑ See Miles, 2004, Frank Zappa, p. 112.
  40. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 123.
  41. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 112.
  42. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 122.
  43. ↑ Loden, Kurt (1988). Rolling Stone Interview. Rolling Stones Magazine. Luettu 2008-01-04.
  44. ↑ Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, p. 65–66.
  45. ↑ Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, p. 5.
  46. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 135–138.
  47. ↑ Viittausvirhe: Invalid <ref> tag; no text was provided for refs named Francis
  48. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 140–141.
  49. ↑ Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, p. 56.
  50. ↑ Couture, François. Lumpy Gravy. Review. Allmusic.com. Luettu 2008-01-02. Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, p. 56.
  51. ↑ James, Billy (2000). Necessity Is . . .: The Early Years of Frank Zappa & the Mothers of Invention. London: SAF Publishing Ltd., pp. 62–69. ISBN 0-946-71951-9. 
  52. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 140–141.
  53. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 147.
  54. ↑ Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, p. 94.
  55. ↑ Huey, Steve. We're Only in It for the Money. Review. Allmusic.com. Luettu 2008-01-02.
  56. ↑ Watson, 2005, Frank Zappa. The Complete Guide to His Music, p. 15. Walley, 1980, No Commercial Potential, p. 90.
  57. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 151.
  58. ↑ Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, p. 58.
  59. ↑ Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, p. 88.
  60. ↑ 60,0 60,1 60,2 Chris Michie (January 2003). We are the Mothers...and This Is What We Sound Like!. MixOnline.com. Luettu 2008-01-04.
  61. ↑ Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, p. 56.
  62. ↑ Viittausvirhe: Invalid <ref> tag; no text was provided for refs named cc
  63. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 178.
  64. ↑ Walley, 1980, No Commercial Potential, p. 116.
  65. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 186.
  66. ↑ Huey, Steve. Hot Rats. Review. Allmusic.com. Luettu 2008-01-02.
  67. ↑ 67,0 67,1 Miles, 2004, Frank Zappa, p. 194.
  68. ↑ 68,0 68,1 Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, p. 74.
  69. ↑ Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, p. 109.
  70. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 198.
  71. ↑ Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, p. 88.
  72. ↑ Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, pp. 142–156.
  73. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 201.
  74. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 205.
  75. ↑ 75,0 75,1 Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, p. 94.
  76. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 207.
  77. ↑ Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, pp. 119–137.
  78. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, pp. 203–204.
  79. ↑ 79,0 79,1 79,2 Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, pp. 112–115.
  80. ↑ Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, p. 101.
  81. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, pp. 225–226.
  82. ↑ The Petit Wazoo Tour. Luettu 2008-04-26.
  83. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 231.
  84. ↑ Frank Zappa > Charts and Awards > Billboard Albums. Allmusic.com. Luettu 2008-01-03.
  85. ↑ Huey, Steve. Apostrophe ('). Review. Allmusic.com. Luettu 2008-01-03.
  86. ↑ Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, pp. 114–122.
  87. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 248.
  88. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 250.
  89. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 253; pp. 258–259.
  90. ↑ Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, p. 131.
  91. ↑ Slaven, 2003, Electric Don Quixote, p. 248.
  92. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 261.
  93. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 267.
  94. ↑ Watson, 2005, Frank Zappa. The Complete Guide to His Music, p. 49.
  95. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 261.
  96. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 262.
  97. ↑ Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, p. 132.
  98. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 261–262; Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, p. 134.
  99. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 234.
  100. ↑ Swenson, John (March 1980). Frank Zappa: America's Weirdest Rock Star Comes Clean. Luettu 2008-01-04.
  101. ↑ Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, p. 138.
  102. ↑ Malline:Citation
  103. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 234.
  104. ↑ Peterson, Chris (November 1979). He's Only 38 and He Knows How to Nasty. Relix Magazine. Luettu 2008-01-07.
  105. ↑ Have I Offended Someone by Frank Zappa. Rykodisc (May 1997). Luettu 2007-03-18.
  106. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 277.
  107. ↑ Viittausvirhe: Invalid <ref> tag; no text was provided for refs named LoweJoe
  108. ↑ Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, p. 180.
  109. ↑ Watson, 2005, Frank Zappa. The Complete Guide to His Music, p. 61.
  110. ↑ Baby Snakes, 2003, DVD cover, Eagle Vision.
  111. ↑ 111,0 111,1 Miles, 2004, Frank Zappa, p. 282.
  112. ↑ Sohmer, Adam (2005-06-08). Baby Snakes – DVD. Big Picture Big Sound. Luettu 2008-01-07.
  113. ↑ 113,0 113,1 Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, p. 161.
  114. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 284.
  115. ↑ Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, p. 165.
  116. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 283.
  117. ↑ Huey, Steve. You Are What You Is. Review. Allmusic.com. Luettu 2008-01-07.
  118. ↑ 118,0 118,1 Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, pp. 169–175.
  119. ↑ Zappa, Frank. "Absolutely Frank. First Steps in Odd Meters", Guitar Player Magazine, November 1982, pp. 116. 
  120. ↑ Malline:Citation
  121. ↑ Viittausvirhe: Invalid <ref> tag; no text was provided for refs named BBsingles
  122. ↑ Huey, Steve. Valley Girl. Frank Zappa. Song Review. Allmusic.com. Luettu 2008-01-07.
  123. ↑ 123,0 123,1 Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, p. 178.
  124. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 304.
  125. ↑ 125,0 125,1 Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, pp. 146–156.
  126. ↑ Ocker, David. "The True Story of the LSO", Zappa & Other Music Resources Index, November 1994. Luettu 2007-04-27. 
  127. ↑ Ruhlmann, William. London Symphony Orchestra, Vol. 1. Review. Allmusic.com. Luettu 2008-01-07.
  128. ↑ 128,0 128,1 128,2 Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, pp. 172–173.
  129. ↑ Watson, 2005, Frank Zappa. The Complete Guide to His Music, p. 73.
  130. ↑ Thing-Fish - The Return of Frank Zappa. Luettu 2007-12-11.
  131. ↑ Malline:Citation
  132. ↑ Record Labeling. Hearing before the committee on commerce, science and transportation.. U.S. Government printing office (1985-09-19). Luettu 2007-12-31.
  133. ↑ Malline:Cite video
  134. ↑ Nuzum, Eric. Censorship Incidents: 1980s. Parental Advisory: Music Censorship in America. Luettu 2007-07-23.
  135. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 346–350.
  136. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 348.
  137. ↑ Nolan, David F. (January 1994). Libertarian Zappa dies. LP News Archive. Luettu 2007-11-15.
  138. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 340.
  139. ↑ For a comprehensive comparison of vinyl of CD releases, see The Frank Zappa Album Versions Guide – Index. Luettu 2008-01-07.
  140. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, pp. 357–361.
  141. ↑ Freeth, Nick; Douse, Cliff (2001). Great Guitarists. UK: Bookmart Limited. ISBN 1 84044 093 7. 
  142. ↑ 142,0 142,1 Miles, 2004, Frank Zappa, p. 369.
  143. ↑ Miles, 2004, Frank Zappa, p. 371.
  144. ↑ Slaven, 2003, Electric Don Quixote, p. 386.
  145. ↑ The Immortals. Rolling Stone Issue 972. Rolling Stone. Luettu 2007-03-13.
  146. ↑ Pitts, Johnathan (2007-08-05). Zappa redux. The Baltimore Sun. baltimoresun.com. Luettu 2007-08-10.
  147. ↑ Frank Zappa sai nimikkokadun Berliiniin HS. Viitattu 29. heinäkuuta 2007. fi
  148. ↑ Barry Miles: Frank Zappa, Esa Kuloniemen kirjoittama lisäluku Suomea koskien (2007).

[muokkaa] Aiheesta muualla


aa - ab - af - ak - als - am - an - ang - ar - arc - as - ast - av - ay - az - ba - bar - bat_smg - bcl - be - be_x_old - bg - bh - bi - bm - bn - bo - bpy - br - bs - bug - bxr - ca - cbk_zam - cdo - ce - ceb - ch - cho - chr - chy - co - cr - crh - cs - csb - cu - cv - cy - da - de - diq - dsb - dv - dz - ee - el - eml - en - eo - es - et - eu - ext - fa - ff - fi - fiu_vro - fj - fo - fr - frp - fur - fy - ga - gan - gd - gl - glk - gn - got - gu - gv - ha - hak - haw - he - hi - hif - ho - hr - hsb - ht - hu - hy - hz - ia - id - ie - ig - ii - ik - ilo - io - is - it - iu - ja - jbo - jv - ka - kaa - kab - kg - ki - kj - kk - kl - km - kn - ko - kr - ks - ksh - ku - kv - kw - ky - la - lad - lb - lbe - lg - li - lij - lmo - ln - lo - lt - lv - map_bms - mdf - mg - mh - mi - mk - ml - mn - mo - mr - mt - mus - my - myv - mzn - na - nah - nap - nds - nds_nl - ne - new - ng - nl - nn - no - nov - nrm - nv - ny - oc - om - or - os - pa - pag - pam - pap - pdc - pi - pih - pl - pms - ps - pt - qu - quality - rm - rmy - rn - ro - roa_rup - roa_tara - ru - rw - sa - sah - sc - scn - sco - sd - se - sg - sh - si - simple - sk - sl - sm - sn - so - sr - srn - ss - st - stq - su - sv - sw - szl - ta - te - tet - tg - th - ti - tk - tl - tlh - tn - to - tpi - tr - ts - tt - tum - tw - ty - udm - ug - uk - ur - uz - ve - vec - vi - vls - vo - wa - war - wo - wuu - xal - xh - yi - yo - za - zea - zh - zh_classical - zh_min_nan - zh_yue - zu -