Senecat
Wikipedia
Senecat olivat suurin niistä viidestä kansakunnasta, jotka kuuluivat irokeesien liittokuntaan. Muut kansat olivat mohawkit, oneidat, onondagat ja cayugat. Heitä on arveltu olleen 1600-luvulla kaikkiaan noin 15 000 henkeä, joista senecain ja mohawkien osuus oli yli puolet. Tämä liittokunta oli levittäytynyt edellä mainitun vuosisadan alussa, ehkä jo paljon aiemmin, nykyisen New Yorkin osavaltion alueelle. Senecat hallitsivat alueen läntisiä osia Genesee-joen ja Canandaigua-järven seuduilla. Heidän kansansa virallinen nimi oli Ogwehowek eli "Suuren Kukkulan Kansa".[1]
Senecat muodostivat tärkeän osan irokeesiliitossa heidän käydessään lukuisia sotia lähes kaikkia ympäristön intiaanikansoja vastaan. Eurooppalaisten alkaessa 1600-luvun aikana levittäytyä irokeesien maille, syntyi alkuperäisväestön ja valkoisten tulokkaiden kesken paljon kauppasuhteita, joiden seurauksena tuliaseet saivat jalansijan intiaanien keskuudessa. Irokeesien loistava menestys sodissa toi heille hurjan maineen ja heidän pelottomuuttaan ihailtiin. Jatkuva sotatila kuitenkin kantoi veroaan ja väkiluku putosi 1600-luvun jälkipuoliskolla. Korvatakseen mieshukkaansa adoptoivat irokeesit uusia jäseniä heimoihinsa. Varsinkin senecain on tiedetty ottaneen riveihinsä paljon niin sotavankeja kuin tuhottujen kansojen pakolaisiakin.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Valekasvojen seura
Eräs tunnetuimmista irokeesien kulttuuriin liittyvistä asioista on epäilemättä senecain keskuudesta lähtöisin oleva Naamioseura, joka tunnettiin nimellä Valekasvot (False Faces). Tämä alun perin tietäjien muodostama seura harrasti riittejä joissa torjuttiin sairauksia mukanaan tuomat pahat henget ja häivytettiin tuska. Valekasvot olivat puusta tehtyjä hirviömäisiä maskeja, jotka maalattiin joko punaisiksi, mustiksii tai punamustiksi.[2]
Jokainen uusi jäsen, joka liittyi valekasvojen seuraan oli velvoitettu tekemään itselleen oman naamion. Hän käveli metsään kunnes löysi puun, josta henki puhui hänelle. Hahmoteltuaan tulevan kasvomaskin ääriviivat, hän leikkasi tarvitsemansa osan puusta ryhtyen tämän jälkeen kovertamaan naamaria lopulliseen muotoonsa. Ennen lopullista käyttöönottoa puukasvoja käsiteltiin tulessa, jotta niihin tulisi henki. Tämän toimituksen jälkeen puunaamarille tehtiin tekohiukset, joihin saatettiin laittaa koristeeksi sulkia. Kuka tahansa, myös nainen, saattoi liittyä seuraan, mikäli oli nähnyt määrätynlaisen unen, joka oli välttämätön ennen jäseneksi pääsyä. Valekasvojen irvokkaat naamat kuvasivat monia myyttisiä olentoja, jotka ilmaantuivat unissa tai olivat aiempina aikoina asustaneet kaukaisilla vuorilla maan rajalla tai samoilleet metsissä.[2] Valekasvojen seura on säilynyt irokeesikulttuurissa läpi vuosisatojen aivan tähän päivään asti.
[muokkaa] Festivaalit
Niin senecoilla kuin muillakin irokeesiliiton kansoilla oli monia erilaisia festivaaleja, jotka olivat usean päivän mittaisia tapahtumia. "Uuden vuoden festivaalit" pidettiin talvella. Se tunnettiin myös "Keskitalven seremoniana" ja merkitsi vuoden loppumista. Silloin oli eniten aikaa juhlimiseen. Aurinko, kuu ja ukkonen olivat luonnonilmiöitä, joiden olemassaoloa kunnioitettiin läpi tuulten ja tuiskujen. Keväällä juhlittiin "Vaahtera festivaaleja" ja näiden jälkeen oli vuorossa juhlat maissin istutuksen kunniaksi. Kesäinen tapahtuma oli "Mansikka festivaalit" ja niitä seurasi "Vihreän Maissin juhlat". Syksyllä vietettiin "kiitospäivää" eli juhlittiin sadonkorjuuta. Kaikissa tapahtumissa oli musiikilla, joka muodostui erilaisista kalisevista ja ratisevista äänistä, suuri osuus.[3]
[muokkaa] Naisten tärkeä asema
Irokeesiliiton perustuslaki asetti naisen varsin korkeaan asemaan heidän kulttuurissaan. Maat ja talot olivat naisten omistuksessa ja johtavien perheiden isoäidit pystyivät jopa puuttumaan päälliköiden tekemiin päätöksiin, elleivät ne heitä miellyttäneet. Yleensä miehet toteuttivat naisten tekemät päätökset, mutta joskus kävi niin, että johtavan perheen isoäiti saattoi itse ottaa tehtäväkseen päällikkyyden.[4]
Yleensä äidit valitsivat tyttärelleen tämän ensimmäisen aviomiehen, joka yleensä oli vanhempi ja kokeneempi mies. Nuorille sotureille taas etsittiin hieman vanhempi vaimo, jolla oli jo ollut kokemuksia avio-elämästä. Edellä mainitut ensimmäiset liitot jäivät usein sangen lyhytikäisiksi, kun nuoret hakeutuivat toistensa seuraan ja valitsivat uuden puolison omasta ikäluokastaan. Kun perheeseen syntyi lapsia, kuuluivat he aina äitinsä klaaniin. Kun mies avioitui, siirtyi hän asumaan vaimonsa klaanin kanssa. Tosin tunnettiin poikkeuksia. Joskus naimisissa olevat pojat asustivat äitinsä ja sisariensa kanssa.
Vanhemmat naiset toimivat työnjohtajina peltotöissä nuorempien viljellessä maissia, kurpitsaa, papuja sekä erilaisia vihanneksia. Nuoremmat miehet viettivät aikaansa metsästyksen parissa vanhempien käydessä kalassa. Vaikka sukupuolten välinen työnjako näyttikin päällisin puolin selvältä, niin joskus niistä poikettiin. Naiset saattoivat metsästää miesten tehdessä ruokaa. Jos perheessä oli yksinomaan tyttäriä, saatettiin yksi heistä kasvattaa pojaksi. Kasvatus oli niin perinpohjaista, että hänelle valittiin puolisoksi nainen. Myös miespareja esiintyi ja he olivat erityisasemassa.[4]
[muokkaa] Heimoneuvosto
Irokeesien liittokuntaa johti 50 päällikköä käsittävä heimoneuvosto, jonka suurin tehtävä oli säilyttää rauhanomaiset suhteet liiton kansojen kesken. Heillä on otaksuttu olleen ennen liiton perustamista keskinäisiä sotia ja juuri niiden estämiseksi oli suuri Rauhanliitto tehty. Elämä kylissä olikin varsin rauhallista ja leppoisaa, sillä heimoneuvosto rankaisi kurittomuudesta, varsinkin veritöistä. Heimojen väliset riitaisuudet koetettiin selvittää puhumalla. Jos liittoon kuuluva surmasi toisen liittoon kuuluvan, vaikkakin eri heimoa edustavan henkilön, oli tästä seurauksena tuomio, joka käytännössä merkitsi taloudellisen korvauksen antamista surmatun perheelle.[5] Heimoneuvosto hoiteli työnsä kunnialla ja siitä parhaana todistuksena oli se, että irokeesiliitto pysyi pystyssä vuosisatojen ajan. Päätöksien teko oli hidasta puuhaa, sillä henkien piti olla suosiollisella päällä. Tupakkaa kului runsaasti, sillä kädestä toiseen kulkevan rauhanpiipun lisäksi tupakkaa käytettiin kaikissa rituaaleissa uhrausmenojen yhteydessä.
Alun perin heimoneuvosto päätti sodista, mutta nuoria innokkaita sotureita oli paljon ja heidän puuhiaan vaikea valvoa. Joskus joku voimansa tunnossa oleva nuori sotapäällikkö saattoi aloittaa miehineen sodan ilman neuvoston antamaa suostumusta. Aloite sotaanlähtöön saattoi tulla myös jonkun heimon arvovaltaiselta naiselta, joka halusi adoptoida kuolleiden soturien tilalle uusia jäseniä. Sotavankeja kohdeltiin hyvin, heitä syötettiin ja juotettiin, mutta vain parhaat kelpuutettiin jäseniksi. Vangit, joita ei hyväksytty heimoon, joutuivat kokemaan julman kohtalon. Heidät kidutettiin hengiltä. Nämä tilaisuudet olivat avoimia tapahtumia, joihin monesti osallistui myös naisia.[4] [6]
[muokkaa] Kannibalismi
Irokeesien harrastama kannibalismi kuului osana heidän moniin rituaaleihinsa. Polttaminen oli yleinen tapa sotavankeihin kohdistuneissa kidutuksissa. Uhria kypsyteltiin ensin jalkapohjista laittamalla hänet kävelemään paljain jaloin tuleen. Kuumennettuja puutikkuja työnnettiin raajoihin ja ihoa suikaloitiin ja leikeltiin. Uhrit lauloivat kuolemanlaulunsa ja urheimmat heistä joutuivat kuolemansa jälkeen osallistumaan tilaisuuteen, joissa kiduttajat söivät heidän sydämensä ja joivat heidän verensä, saadakseen itselleen uhrin voimat.[6] Tämän jälkeen siirryttiin varsinaiseen ruokatilaisuuteen, jossa sotavankien ruumiit paloiteltiin, keitettiin ja syötiin rituaalisissa pidoissa, joissa karhu saattoi joskus korvata ihmisen.[4]
Irokeesien kannibalismi oli taikauskojen motivoima. He kuvittelivat pystyvänsä imemään surmatun vihollisen voiman, josta olisi korvaamaton hyöty tulevissa sodissa. He uskoivat myös saavuttavansa mainetta barbaarisilla tavoillaan. Kannibalismi oli vaikuttava keino pelotella potentiaalisia vihollisia ja osoittaa heille halveksuntaa. Kaiken lisäksi irokeesien liittokunnan kansat eivät olleet ainoita amerikan alkuperäisestä väestöstä, jotka kannibalismia harrastivat. Sitä kerrottiin esiintyneen myös paljon etelämpänä, yleensä kuitenkin Mississippiin idänpuoleisilla alueilla. Lisäksi on hyvä muistaa, että kaikkein kuuluisimpia kannebaaleja olivat azteekit, jotka teurastivat ja söivät lukemattomia ihmisiä olematta irokeeseille mitään sukua.[7]
[muokkaa] Politiikka
Irokeesien politiikan on sanottu olleen pitkälle kehittynein Pohjois-Amerikan intiaanikulttuurissa. Heidän yhdistyneet kansakuntansa on antanut suuntaa tämän päivän YK:lle ja eritoten senecain poliittinen järjestelmä sisälsi järjestelyitä, joiden on oletettu toimineen mallina amerikkalaiselle valtiomuodolle Senecat siirtyivät (lukuun ottamatta heidän Tonewanka-heimoaan) käyttämään demokraattiista hallitusmuotoa kyllästyttyään siihen, että kansan johtajuus tuli sukuperän mukaan. Kun kansan syvät rivit saatiin mukaan äänestykseen, oli helpompaa saada mieleinen päällikkö. Senecanaiset olivat mukana päättämässä päällikkyydestä ja jos vastavalittu johtaja ei vastannutkaan odotuksia, oli hänet helppo syrjäyttää ja valita tilalle toinen.[1] Koska naiset omistivat paljon tarvitsi päällikkö heidän tukeaan menestyäkseen. Monet päälliköt järjestivätkin juhlia ja jakoivat lahjoja pitääkseen väkensä tyytyväisenä.[4]
[muokkaa] Historia
Irokeesiliitto piti ihailtavalla tavalla yhtä koko 1600-luvun ajan ja siihen perustuikin pitkälti heidän suuri menestyksensä sotatantereilla. Heidän onnistui järjestelmällisesti tuhota likimain kaikki naapurinsa, niin huronit, eriet kuin susquehannockitkin puhumattakaan heikommista kansoista. Mohawkit ja senecat saivat hävitystä aikaan eniten. Samalla he kuitenkin tulivat surmanneeksi suuren osan potentiaalisia liittolaisiaan, joita olisi tarvittu valkoisen miehen tulevaa herruutta vastaan. Uusi-Ranska vahvistettuine joukkoineen onnistui iskemään vuodesta 1686 eteenpäin tuntuvia aukkoja irokeesien puolustukseen. Markiisi Denonville poltatti useita senecain paalukyliä. Ranskalaiset käyttivät liittolaisinaan Kanadan puolelta tulleita algonkinkielisiä heimoja, jotka olivat oppineet käymään tehokasta sissisotaa. Vuonna 1700 irokeesien liittokunta joutuikin solmimaan rauhan ranskalaisten sekä heidän kaikkien liittolaistensa kanssa. [5]
Tämän jälkeen irokeesit kokoilivat varsin nöyrinä rivistöjään ja laskivat huolestuneina menetyksiään. Senecat kokivat lisää vastoinkäymisiä, kun heistä erkani pieni kansanosa, joka liittyi joihinkin algonkin-pakolaisiin ja matkasi Ohioon sanoutumalla irti koko irokeesiliitosta. Tämä ryhmä tunnettiin jonkin aikaa Ohion senecoina, kunnes heistä muotoutui heimo, joita kutsuttiin nimellä mingot. Liittokunnan repeilyä pyrittiin paikkaamaan rannikkoseutujen hajaantuneista heimoista, joita pyrki pohjois-Carolinan alueilta irokeesien maille. 1710-luvun puolivälissä otettiin oneidain kylissä ystävällisesti vastaan tuscarorat, jotkä hyväksyttiin vuonna 1722 viralliseksi kuudenneksi irokeesiliiton kansaksi. Tuscarorat saivat säilyttää omat klaaninsa ja perinteensä. Liittoneuvostoon heitä ei laskettu mukaan.[5]
Vuonna 1763 irokeesiliitto repeili taas. Tällä kertaa senecat ja mohawkit tekivät toisistaan eriävän päätöksen, joka liittyi ottawa-päällikkö Pontiacin aloittamaan kapinaan, jonka kohteena olivat brittien ranskalaisilta valtaamat linnakkeet. Mohawkit sotivat englantilaisten tukena senecain ottaessa osaa hyökkäyksiin brittilinnakkeita vastaan.
Yhdysvaltain vapaussota repi 1770-luvulla kuuden kansakunnan liittoa huomattavasti pahemmin, kun oneidat ja tuscarorat asettuivat siirtokuntien puolelle Englantia vastaan. Osa irokeeseista sattui olemaan voimakkaasti brittiläismielisiä. Tällainen oli ennen kaikkea suuri mohawkjohtaja Joseph Brant, kouluja käynyt ja Euroopassa matkannut sotapäällikkö. Hänen puolellaan olivat myös senecat, joiden johtajana toimi niin ikään maineikas päällikkö nimeltään Cornplanter . Kummankin päällikön alaisuudessa tehtiin voimakkaita ryöstö- ja tuhoamisretkiä New Yorkin ja myös Pennsylvanian asutuksia vastaan. Useita rajakyliä hävitettiin. Siirtokuntien puolella taistelevat oneidat ja tuscarorat joutuivat pakenemaan kauhuissaan oman liittokuntansa senecoja ja mohawkeja, joista oli tullut vihamiehiä valkoisten miesten sodan takia.
Tilanteen hillitsemiseksi itsenäisyystaistelijoiden ylin päällikkö George Washington lähetti suuret määrät amerikkalaisia joukkoja tuhoamaan irokeesien hirmuvalta. Kenraalimajuri John Sullivan otti joukot komentoonsa ja oneidatiedustelijoiden opastamina hänen sotavoimansa tunkeutuivat irokeesien maahan. He murskasivat alleen kylät, pellot ja puutarhat. Nähdessään valkoisten ylivoiman Cornplanter ja Brant keräsivät kansansa vetäytyen Kanadaan. Vaikka ihmishenkiä ei ollut menetetty kovin paljon, olivat irokeesien aineelliset vahingot melkoiset.[5]
Samoihin aikoihin oli toinen maineikkaista senecajohtajista nimeltään Red Jacket kyennyt pitämään melko suuren määrän sotureista puolueettomina. Muut päälliköt pitivät häntä pelkurina, mutta enemmän kuin pelkuri hän oli viisaampi kuin muut. Lisäksi häntä pidettiin loistavana puhujana ja hänen mietelauseitaan on säilynyt historian sivuille.[1] George Washington palkitsi myöhemmin Red Jackettin urhoollisuusmitalilla.
Mohawkien ja cayugain jäädessä Ontarioon, Kanadaan, palasi suurin osa muista irokeesiliiton kansoista takaisin New Yorkiin. Liittokunnan yhtenäisyys oli kuitenkin kadonnut, eikä elämä palannut enää normaaliin uomiinsa.
Vuonna 1838 osa senecain päälliköistä painostettiin myymään Yhdysvalloille neljä heidän New Yorkissa olevaa reservaatiota. Ostolla oli jälkiseurauksensa, kun itsensä petytyiksi tunteneet muut senecat asettuivat vastarintaan ja vaativat maitaan takaisin. Yhdysvallat suostuivat kumoamaan tekemistään kaupoista kaksi, mutta se ei riittänyt. Tonawandan reservaatissa eläneet senecat aloittivat lähes kaksikymmenvuotisen oikeustaistelun menetetyistä maistaan. Lopulta korkein oikeus määräsi senaatin kumoamaan kaupan. Vuonna 1857 onnelliset senecat saivat palata Tonawandaan.[5]
Seneca Ely Samuel Parker (Doneho´gawa) toimi 1860-luvulla Yhdysvaltain sisällissodassa insinööriupseerina sekä hieman myöhemmin kenraali Ulysses Grantin adjutanttina. Vuodet 1869-1871 hän toimi Yhdysvaltain intiaanihallinnon johdossa, mutta ajaessaan rohkeasti intiaanien etuja hän tuli suututtaneeksi joukon poliitikkoja, jotka ajoivat yksinomaan omia etujaan. Parker erosi virastaan valheellisten syytösten saattelemina.[5]
[muokkaa] Nykypäivä
Vaikka tämän päivän irokeeseista suurin osa on mohawkeja, asuu noin 10 000 senecaa New Yorkin osavaltion länsiosassa, hyvin lähellä heidän alkuperäisiä maitaan. Reservaatit ovat Cattargaurus, Allegany ja Tonawanda, jonka omistuksesta käytiin oikeussotaa 1800-luvulla. Joukko senecoja elää elämäänsä myös Oklahomassa ja Kanadan Ontariossa.[1]
Irokeesien traditionaalisia perinteitä on pyritty elvyttämään entisestään ja kuuluisia valekasvoja kaupataan yksityisille keräilijöille ja museoille. Kasvot tuskin enää antavat omistajalleen henkisiä voimavaroja, mutta ovat muistuttamasta hienosta alkuperäisten amerikkalaisten kulttuurista. [2]
[muokkaa] Lähteet
- ↑ 1,0 1,1 1,2 1,3 Seneca Indians
- ↑ 2,0 2,1 2,2 Falce Face Society
- ↑ Iroquois
- ↑ 4,0 4,1 4,2 4,3 4,4 Irokeesinaiset
- ↑ 5,0 5,1 5,2 5,3 5,4 5,5 Pentti Virrankoski: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit, s. 110-120. Gummerus, 1994. ISBN 951-717-788-7.
- ↑ 6,0 6,1 History News Network
- ↑ CANNIBALISM IN THE PREHISTORIC MIDWEST
