Humanismi

Wikipedia

Tämän artikkelin tai sen osan muoto kaipaa korjausta. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: selkeämpi jako, väliotsikointi sekä epäolennaisen poistaminen.

Sanaa humanismi käytetään

• yleisnimityksenä erilaisille aatteille, joiden katsotaan kunnioittavan ihmistä tai ihmisyyttä
• kuvaamaan renessanssiajalle ominaista antiikin kulttuurin harrastusta ja tutkimusta
• kuvaamaan ns. humanististen tieteiden eli kielitieteiden, historian ja sen lähitieteiden sekä teologian harrastusta ja tutkimusta

Henkilöä, jolla on humanistinen elämänkatsomus tai joka harjoittaa humanistisia tieteitä, kutsutaan humanistiksi. Tämä artikkeli käsittelee humanismia pääasiassa elämänkatsomuksena ja tutkimusasenteena.

Sisällysluettelo 1 Käsitteitä 2 Humanismin historiaa 3 Humanismin julistukset 4 Humanismin muodot 5 Järjestöjä 6 Merkittäviä humanisteja 7 Kirjallisuutta 8 Katso myös 9 Aiheesta muualla

[muokkaa] Käsitteitä

Klassinen humanismi on yleisessä aatehistoriallisessa näkökulmassa määritelty yhteiskunnalliseksi ja poliittiseksi opiksi, joka pyrkii tutkimaan todellisuutta ja elämää koko ihmiskunnan ja ihmisyyden näkökulmasta, vastakohtana tiettyjen paikallisten kultturien perinteisiin nojautumiselle.^lähde?

Klassiseen humanismiin liittyy totuuden etsiminen suhteellisen tietokäsityksen sijaan, joka puolestaan syntyi pitkälle valistusajan myötä. Humanisti keskittyy ihmisten arvoihin ja etuihin sekä painottaa yksilöiden arvokkuutta ja kykyä saavuttaa haluamansa järjen ja johdonmukaisen ajattelun avulla.

Kristillinen humanismi syntyi reformaation aikakaudella klassisen humanismin sekä kristillisten reformaattorien pohjalta vastapainoksi valtakirkoille. Kristillisessä humanismissa pääpaino on ihmisessä ja ihmisyydessä, ja kristillinen humanismi pohjaa evankeliumeille sekä pelagiolaisuudelle, sanoutuen näin irti valtakirkkojen augustinolaisuudesta. Ensimmäisenä kristillisenä humanistina pidetään Erasmus Rotterdamilaista. Kristillinen humanismi synnytti monia yhteiskunnallisia uudistusliikkeitä. Nykyisin vapautuksen teologiaa on pidetty kristillisen humanismin äärimmäisimpänä muotona.

Renessanssin humanismi oli kulttuurinen liike, joka vaikutti 1300-luvulta lähtien Euroopassa. Se lähti Italiasta ja pyrki elvyttämään kieltä (etenkin kreikan kieltä), tiedettä, filosofiaa ja runoutta esikuvanaan antiikin kulttuuri. Ajatuksena oli palata tekstien (esim. Raamattu) tutkimuksessa alkuperäislähteisiin ja -kieleen.

Koska eri kulttuurien käytännöt ovat usein uskontoon sidottuja, sekulaari humanismi kasvoi tarpeeseen luoda uskonnoton elämänkatsomus. Suomessa tätä liikettä edustaa Suomen humanistiliitto. Tässä merkityksessä humanismi on siis naturalistiseksi luettavissa oleva elämänkatsomus. Monet ovat sitä mieltä, että elämänkatsomuksena sekulaari humanismi on ainoaa todellista humanismia, koska siinä suljetaan ihmisen yläpuolella olevat yliluonnolliset olennot pois.

Humanistiksi itseään kutsuva ihminen voi kuitenkin olla myös uskonnollinen ja todellisuuskäsitykseltään jumalauskoinen. Uskonnollinen humanismi voi olla jumalauskoista tai jumalatonta.

Posthumanismi on 1900-luvulla kehittynyt valistusajan ihanteita uudistamaan pyrkivä humanismin laji, joka pyrkii palauttamaan ihmisen osaksi luontoa. Posthumanismin eräs osa on transhumanismi, joka pyrkii edistämään ihmisten mahdollisuuksia käyttää muun muassa teknologisia apuvälineitä parantaakseen ihmisyyttään.

Usein humanisteiksi kutsutaan myös humanististen tieteiden opiskelijoita tai tutkijoita. Tämä pohjautuu sanan umanista alkuperäiseen merkitykseen: 1400- ja 1500-luvuilla humanistilla tarkoitettiin nimenomaan latinan ja kreikan kielen ja sivistyksen opiskelijoita ja tutkijoita (katso yllä Renessanssin humanismi).

Saman humanismi käyttöä on arvosteltu siitä, että se voi tarkoittaa melkein mitä tahansa. Monet humanismin puolustajat ovat tämän vuoksi vaatineet, että sanaa on tarkennettava määreillä. Tämän vuoksi he puhuvat esimerkiksi nimenomaan sekulaarihumanismista.

[muokkaa] Humanismin historiaa

Varhaisimpia humanistiyhdistyksiä oli Ligue Francaise de l'Enseignement, joka perustettiin 1866 Jean Macen toimesta, tavoitteenaan yleisen sekulaarisen opetuksen aikaansaaminen Ranskassa, mikä toteutuikin 1881 ja 1882 annetuissa laeissa pääosiltaan.

Eettisen kulttuurin liike (Ethical Culture Movement) sai alkunsa 1876 New Yorkissa Felix Adlerin toimesta. Wienissä syntyi 1894 vastaavasti yhdistys nimeltään Ethische Gesellschaft, perustajistaan tunnetuimpana Fredrich Jodl.

Vuonna 1886 Isossa-Britanniassa perustettiin Chicagosta Yhdysvalloista sykäyksen saanut Fellowship of the New Life, tukijoinaan muun muassa Henry Sidgwick, lordi Haldane ja Sir Leslie Stephen, jonka perillisiä olivat Fabian Society, Ethical Union ja Rationalist Press Association.

Uskontojen arvostelun, darvinismin ja sekularismin levitessä yhä laajemmalle esiintyi järjestäytymispyrkimyksiä lähinnä eettisen kulttuurin liikkeen ja vapaakirkollisuuden merkeissä kansainväliselläkin tasolla 1800-luvun lopulla. ”Vapaauskoisten” liike levisi Saksassa, missä 1859 pidettiin suuri kokous ja perustettiin noin 150 000 jäsentä piiriinsä lukeva Bund Freireligiöse Gemeinden. Tämä joutui kuitenkin jatkuviin vaikeuksiin sekä kirkkojen että valtion edustajien taholta. Vuonna 1896 perustettiin Zürichissa International Ethical Union, mutta sen merkitys oli vähäinen.

Maailmansodat häiritsivät pahasti humanististen yhdistysten toimintaa. Niitä epäiltiin muun muassa epäkansallisesta toiminnasta ja kommunismista.

Sodan jälkeen kansainvälinen humanismi koki ensimmäisen toiminnallisen vaiheensa. Vuonna 1952 Amsterdamissa pidetty Kansainvälisen humanistisen ja eettisen liiton (IHEU) ensimmäinen maailmankongressi merkitsi liikkeen järjestäytymistä selkeiden tunnusten ja yksityiskohtaisten ohjelmien taakse nopeasti lisääntyvien jäsenjärjestöin ja jäsenmäärin. Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin Unescon ensimmäinen puheenjohtahja sir Julian Huxley. Tällöin muotoiltiin myös liiton periaateohjelma eli manifesti.

Kansainvälisen humanistisen ja eettisen unionin Amsterdamin julistuksessa (26.8.1952) esitettiin seuraavaa:

”Tämä kongressi on vastaus laajalle levinneeseen pyrkimykseen muodostaa vastapaino toisaalta uskonnoille jotka väittävät perustuvansa ilmoitukseen ja toisaalta totalitaarisille järjestelmille. Tämä kolmas tie ulos nykyisestä sivilisaation kriisistä on humanismi, joka ei ole uusi lahko, vaan tulos pitkästä perinteestä joka on innoittanut lukuisia suuria ajattelijoita ja luovia taiteilijoita ja joka on synnyttänyt itse tieteen.

Eettinen humanismi yhdistää kaikki, jotka eivät enää voi tunnustautua erilaisia uskoja ja jotka haluavat perustaa vakaumuksensa ihmisen kunnioittamiseen henkisenä ja moraalisena olentona. Nykyaikaisen, eettisen humanismin perusajatukset ovat seuraavat:

1. Humanismi on demokraattista. Se tähtää jokaisen ihmisen täydellisimpään mahdolliseen kehitykseen. Se pitää tätä ihmisen perusoikeutena. Demokratian periaatetta voidaan soveltaa kaikkiin ihmisten välisiin suhteisiin eikä niitä ole tarpeen rajoittaa pelkästään hallintoa koskevaksi

2. Humanismi pyrkii käyttämään tiedettä luovasti, ei hävittävästi. Sen mielestä tieteellistä menetelmää on sovellettava maailmanlaajuisesti inhimillisen hyvinvoinnin ongelmien ratkaisemiseksi. Humanistit ovat sitä mieltä, että ne valtavat ongelmat, joiden eteen ihmiskunta on tällä muutoksen aikakaudella joutunut, ovat ratkaistavissa. Tiede antaa välineet, mutta tiede itsessään ei anna tavoitteita.

3. Humanismi on eettistä. Se hyväksyy ihmisen vastuun ja yksilön oikeuden suurimpaan mahdolliseen kehittymisen vapauteen ottaen huomioon muiden oikeudet. On olemassa vaara, että pyrittäessä hyödyntämään tieteellistä tietoa monimutkaisessa yhteiskunnassa, yksilön vapautta uhkaa se persoonaton koneisto, joka on alun perin kehitetty sen suojaksi. Tämän vuoksi eettinen humanismi torjuu lyhytnäköiset totalitaariset pyrkimykset kehittää yhteiskuntakoneistoa inhimillisten arvojen kustannuksella.

4. Humanismi korostaa, että henkilökohtainen vapaus on itseisarvo, joka pitää yhdistää yhteiskunnalliseen vastuuseen jotta sitä ei uhrattaisi aineellisen hyödyn tavoittelulle. Ilman henkistä vapautta perustutkimus, johon edistyksen on pitkällä tähtäyksellä perustuttava, ei olisi mahdollista. Humanismi pyrkii rakentamaan maailman vapaalle yksilölle, joka on vastuussa teoistaan. Mitä tulee yksilön vapauteen, humanismi on epädogmaattinen eikä pyri suostuttelemaan kannattajiaan johonkin uskoon. Tämän vuoksi se painottaa kasvatusta, joka on vapaa indoktrinaatiosta.

5. Humanismi on elämäntapa, joka pyrkii suurimpaan mahdolliseen tyydytykseen kehittämällä eettistä ja luovaa elämää. Se voi olla elämäntapa jokaiselle ja kaikkialla jos yksilö kykenee hyväksymään tarpeelliset yhteiskunnalliset muutokset. Nykyään humanismin päätehtävä on saattaa ihmiset yksinkertaisin käsittein tietoisiksi siitä, mitä humanismi heille tarjoaa ja mitä se heiltä edellyttää. Humanistit ovat vakuuttuneita siitä, että käyttämällä tässä yhteydessä ja rauhanomaisiin tarkoituksiin uutta voimaa, jonka tiede on meille antanut, nykyinen kriisi voidaan voittaa. Pelosta vapautuneen ihmisen voimavarat ovat käytettävissä itsensä toteuttamiseen, jolle on mahdotonta nähdä rajoja.

Eettinen humanismi on siten vakaumus, joka vastaa aikamme haasteeseen. Kutsumme kaikkia tähän näkemykseen yhtyviä liittymään meihin.”

Julistusta lukiessa on muistettava, että perustajajäsenten joukossa oli myös uskontokuntien tapaan toimivia järjestöjä ja vuonna 1952 kapitalististen maiden ja sosialististen maiden väliset suhteet olivat erittäin kiristyneet kylmän sodan vuoksi. Tätä taustaa vasten humanistijärjestöjen aatetta kutsuttiin joskus porvarilliseksi humanismiksi erotuksena vapaa-ajattelijajärjestöissä toisinaan esiintyneestä marxilaisesta humanismista.

Toinen IHEU:n maailmankongressi pidettiin Lontoossa 1957 lordi Boyd Orrin johdolla ja läsnä oli edustajia 21 maasta. Kolmas kongressi kokoontui 1962 Oslossa Norjassa puheenjohtajanaan professori Gabriel Langfelt. Neljäs kongressi pidettiin 1966 Pariisissa puheenjohtajanaan professori Jean Rostand.

Länsimaiden uskonnottomien liikkeen kahtia jakautuneisuus heikensi jossain määrin liikkeiden voimaa, varsinkin niissä maissa, joissa jompikumpi liike oli ylivoimainen (Suomessa vapaa-ajattelijaliike, Norjassa humanistiliike). Tällöin liikkeen sisällä jouduttiin sovittelemaan näkemyseroja, mikä puolestaan hieman heikensi järjestöjen toimivuutta. Aivan kuten työväenliike jakautui jyrkempään siipeen eli kommunisteihin ja maltillisempaan siipeen, sosiaalidemokraatteihin, myös uskonnottomien liike jakautui jyrkempään siipeen, vapaa-ajattelijoihin, ja maltillisempaan siipeen, humanisteihin. Suomessa molemmat siivet vaikuttivat pitkään Vapaa-ajattelijain liiton sisällä, Norjassa molemmat siivet vaikuttavat humanistiyhdistyksen sisällä (joskin on olemassa myös Norjan ”pakanayhdistys”, mikä on pitkälti sama asia kuin ateistiyhdistys: sitä ei tule sekoittaa Norjan asatru-pakanayhdistykseen).

Vuonna 1988 tunnetut humanistit Harold Blackham (Britannia), Corliss Lamont (Yhdysvallat), Rob Thielman (Alankomaat), Harry Stopes Roe (Britannia) ja Levi Fragell (Norja) allekirjoittivat lausunnon, jonka avulla he pyrkivät yhtenäistämään sanan ”humanisti” käyttöä. He ehdottivat ensiksi, että sana ”humanismi” kirjoitettaisiin isolla kirjaimella Humanismi (tällaista kirjoitustapaa voidaan käyttää esimerkiksi englannin kielessä, mutta se ei ole esimerkiksi suomen kirjoitusjärjestelmän mukainen). Mitään etuliitteitä kuten ”uskonnollinen humanismi” tai ”sekulaari humanismi” ei käytettäisi. Toiseksi he ehdottivat, että kaikki humanistijärjestöt käyttäisivät tunnuksenaan onnellista ihmistä. Kolmanneksi he ehdottivat, että kaikki pitäisivät humanismia elämänasenteena.

[muokkaa] Humanismin julistukset

• Humanistinen manifesti
• Amsterdamin julistus 2002
• Sekulaarihumanistinen julistus

[muokkaa] Humanismin muodot

• Uskonnoton humanismi
  • Marxilainen humanismi
  • Posthumanismi
  • Renessanssihumanismi
  • Sekulaarihumanismi
  • Transhumanismi
• Uskonnollinen humanismi

[muokkaa] Järjestöjä

• Council for Secular Humanism
• Kansainvälinen humanistiliitto
• Rationalist International
• Suomen Humanistiliitto

[muokkaa] Merkittäviä humanisteja

Steve Allen – Isaac Asimov – Arthur C. Clarke – Richard Dawkins – John Dewey – Albert Einstein – Richard Feynman – Tim Flannery – E. M. Forster – Julian Huxley – Thomas Jefferson – Paul Kurtz – Philip Pullman – Gene Roddenberry – Bertrand Russell – Carl Sagan – Michael Shermer – Peter Singer – Barbara Smoker – Ibn Warraq – Edward O. Wilson – Kurt Vonnegut

[muokkaa] Kirjallisuutta

• Elo, Pekka & Väyrynen, Gun (toim.): Humanistin maailman etiikka. Helsinki: Suomen humanistiliitto, 1997. ISBN 952-90-7464-6.
• Elo, Pekka & Väyrynen, Gun & Saarinen-Elo, Minna (toim.): Humanistin juhlat. Helsinki: Suomen humanistiliitto, 1996. ISBN 951-97679-0-8.
• Kurtz, Paul (toim.): Humanistimanifestit I ja II. (Humanist manifestos I and II, 1933, 1973.) Suomeksi toimittanut ja kääntänyt Kimmo Sundström. Helsinki: Vapaa-ajattelijain liitto, 1986.
• Norman, Richard: On humanism. Thinking in action. Reprint 2005. London; New York: Routledge, 2004. ISBN 0-415-30523-3. (englanniksi)
• Vaismaa, Aaro (toim.): Kansanhumanismin ABC: Suomalaisen humanistiliikkeen sanomaa ja historiaa kolmelta vuosikymmeneltä. Helsinki: Suomen humanistiliitto, 1998. ISBN 951-97679-2-4.
• Wright, Georg Henrik von: Humanismi elämänasenteena. (Humanismen som livshållning och andra essayer, 1978.) Suomentanut Kai Kaila. 3. painos 1983. Helsingissä: Otava, 1981. ISBN 951-1-06409-6.

[muokkaa] Katso myös

• Rationalismi
• Renessanssi
• Valistusaika
• Vapaa-ajattelu
• Antihumanismi
• Ihmiskeskeisyys

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Humanismi – historiaa ja nykypäivää
• Internet Encyclopedia of Philosophy: Humanism (englanniksi)
• Kansainvälinen humanistiliitto (englanniksi)