Pelagiolaisuus

Wikipedia

Pelagiolaisuus tarkoittaa Pelagiuksen ja hänen kannattajiensa näkemystä, jonka mukaan ihmisellä on vapaa tahto ja luonnollinen kyky elää synnittömästi ja ansaita siten iankaikkinen autuus pelkästään omalla kilvoituksella ja rakkauden kaksoiskäskyn toteuttamisella (Luuk 10:25-28). Pelagiolaisuus pohjaa ensisijaisesti evankeliumeihin ja Jeesuksen opetukseen tekojen merkityksestä pelastuksessa (Matt 16:27, Luuk 10:25-28, Mark 12:28-34, Matt 25:31-45).

Pelagiolaisuuden taustalla oli huoli kristittyjen moraalista: jos ihmisen teoilla ei ole mitään merkitystä, niin miksi lainkaan elää hyveellisesti? Kyseessä oli myös vastausyritys ihmisen kyvyttömyyttä korostavaan kristillisyyden pääsuuntaukseen: jos ihminen on täysin kyvytön tekemään mitään hyvää, niin miten hän voi olla vastuussa teoistaan?

"Emme mitenkään kykene tarpomaan hyveen polkua, ellei meillä ole toivoa kumppaninamme."

Antiikin aikana erityisesti kirkkoisä Pyhä Augustinus vastusti pelagiolaisuutta. Pyhä Augustinus painotti Paavalin kirjeitä, varsinkin Roomalaiskirjettä, ja uskon merkitystä tekojen sijaan. Pelagiolaisuus julistettiinkin vuonna 419 Karthagon kirkolliskokouksessa harhaopiksi. Siitä myöhemmin kehittynyt semipelagiolaisuus puolestaan julistettiin harhaopiksi Orangen kirkolliskokouksessa vuonna 529.

Vaikka pelagiolaisuuden voidaankin katsoa olevan täysin neljän evankeliumin mukainen oppi ja sisäisesti ristiriidaton, se aiheutti ongelman kirkolle ja sen auktoriteetille: jos ihminen kykenee löytämään Jumalan omin voimin, tällöin Kristuksen sovitustyöllä ei enää ole merkitystä, eikä Kristuksella ole enää vapahtajan asemaa, vaan hänellä on arvo enää profeettana ja opettajana. Lisäksi tällöin doktriini ei pelastusta kirkon ulkopuolella menettää mielekkyytensä. Tämän vuoksi se julistettiin kerettiläisyydeksi ja Augustinuksen esittämä predestinaatio-oppi nousi kirkon viralliseksi linjaksi. Katolinen kirkko kuitenkin omaksui semipelagiolaisen perisyntikäsityksen, jonka mukaan perisynti ei ole synti sellaisenaan, vaan syntiä aiheuttava tila, Efesoksen kirkolliskokouksessa vuonna 439.

Pelagiolaisuus nousi esille udelleen uskonpuhdistuksen aikana erityisesti Erasmus Rotterdamilaisen opettamana, ja kristillinen humanismi, vastakohtana fundamentalismille, nojaa pelagiolaisuuteen. Pelagiolaisuus tuotiin luterilaisuuteen filippistien taholta, vaikka Martti Luther itse pitikin sitä kirottuna harhaoppina ja tuomitsi sen ankarasti. Oppi ihmisen teoista näkyy erityisesti lain kolmannessa käytössä.