Palestiinan vapautusjärjestö
Wikipedia
Palestiinan vapautusjärjestö (arab. منظمة التحرير الفلسطينية, Munazzamat al-Tahrir al-Filastiniyyah) eli PLO (Palestine Liberation Organization) on järjestö, joka perustettiin 1964 yhdistämään Israelin valtion perustamisen ja Lähi-idän sotien jälkeen syntyneitä Palestiinan pakolais- ja sissiryhmiä.
PLO:n lakiasäätävä elin, kansalliskokous, valitsee 15-jäsenisen toimeenpanevan komitean, joka johtaa järjestöä kokoontumisten välillä. Nimellisesti 300-jäseninen kansalliskokous kokoontuu noin kahden vuoden välein.
PLO perustettiin 1964. Sen ensimmäisenä johtajana toimi Ahmad Shukeiri. Ensimmäinen 422-jäseninen kansalliskokous tapasi Jerusalemissa toukokuussa 1964 ja hyväksyi peruskirjan. PLO:n peruskirjassa otettiin tavoitteeksi maallinen ja demokraattinen Palestiinan valtio ja Israelin tuhoaminen. Kuuden päivän sodan jälkeen 1968 peruskirjaan tehtiin merkittäviä lisäyksiä.
1970-luvulla PLO:hon kuului kahdeksan Damaskoksessa ja Beirutissa päämajaansa pitävää järjestöä, tärkeimpinä Fatah ja vasemmistolaiset vapautusjärjestöt. Kaksi marxismi-leninistiläistä ryhmää erosi PLO:sta 1974 syytettyään sitä Israelin tuhoamisen päämäärän pettämisestä ja siirtymisestä kohti kahden valtion tavoitetta.
Helmikuun 1969 kokouksessa Kairossa PLO:n johtajaksi valittiin Jasser Arafat ja Fatahin vaikutusvalta kasvoi. PLO:n julistus palestiinalaisten kansan edustuksesta johti ristiriitaan Jordanian kuningas Husseinin kanssa palestiinalaisten edustaessa suurinta osaa Jordanian väestöstä. Jordania karkotti PLO:n Jordaniasta taistelujen jälkeen 1970–1971 (Musta syyskuu 1970). Tämän jälkeen PLO siirtyi Libanoniin, jossa se saavutti diplomaattisen voiton 1974 kun kaikki arabimaat (ml. Jordania) tunnustivat sen palestiinalaisten edustajaksi. Israelin vastahyökkäys pakolaisleireille 1981 ja Libanoniin 1982 pakotti PLO:n siirtämään päämajansa Tunisiaan.
PLO:n epäonnistuminen päästä ratkaisuun palestiinalaisten asiassa ja Arafatin siirtyminen aseellisesta vastarinnasta diplomatiaan johti radikaalimpien järjestöjen, kuten Hizbollah ja Hamas syntyyn. Tämä vakuutti Israelin hyväksymään PLO:n tasavertaisena neuvottelukumppanina.
Oslon sopimuksen allekirjoituksen Washington D.C.:ssa 13. syyskuuta 1993 jälkeen Israel tunnusti PLO:n palestiinalaisten edustajaksi ja PLO tunnusti Israelin. Sopimuksessa sovittiin myös palestiinalaisten itsehallinnon pääkohdat. Gaza–Jerikon sopimuksessa palestiinalaisille annettiin autonomia Gazan kaistalla ja Länsirannalla. Sopimuksessa määriteltiin Israelin armeijan kuusikuukautisesta vetäytymisestä.
Jitzhak Rabinin murhan jälkeen marraskuussa 1995 häntä seurannut Benjamin Netanjahu keskeytti vetäytymisen Israelin vielä hallitsemilta alueilta. Vuonna 1996 palestiinalaisalueilla järjestettiin ensimmäiset vaalit, joissa palestiinalaisten presidentiksi valittiin PLO:n johtaja Jasser Arafat 88,1 %:lla äänistä.
PLO:n kansalliskokous kokoontui Kairossa huhtikuussa 1996 ja mitätöi äänin 504–54 peruskirjan kohdat, jotka kielsivät Israelin olemassaolon. Osa kokousedustajista jätti tällöin PLO:n, uskoessaan Palestiinasta karkotettujen pakolaisten tällöin menettäneen oikeutensa palata koteihinsa nykyisen Israelin alueella. Rauhanprosessin ajauduttua jäihin, kansalliskokous julisti marraskuussa 1988 Algiersissa yksipuolisesti Palestiinan valtion perustetuksi.
Yhdysvaltain presidentti Bill Clintonin välittämä Wyen sopimus lokakuussa 1998 yritti herättää rauhanprosessin jälleen vauhtiin. Israel suostui vetäytymään 13 % länsirannasta kolmessa kuukaudessa ja asettamaan sen yhteiseen hallintaan Palestiinalaishallinnon kanssa. Palestiinalaiset saivat myös käytävän Gazan ja länsirannan välillä. Välien kuitenkin kiristyessä, Israel jätti suurimman osan sopimuksesta toteuttamatta.
Arafatin ja Ehud Barakin välisten lisäneuvotteluiden lisäsopimus tuli voimaan 1999 ja käytävä avattiin 2000. Edes Barakin alla sitä ei toteutettu täysin, ja väkivalta kiihtyi. Toisen intifadan alkaessa Israelin armeija miehitti jälleen suuren osan Länsirantaa maaliskuussa 2002. Israelin hyökkäykset palauttivat jonkin verran PLO:n kansansuosiota, mutta tuhosivat myös suuren osan palestiinalaishallinnon hallinto- ja poliisivoimia.
