Weimarin tasavalta

Wikipedia

Deutsches Reich
1919 – 1935
Saksan lippu Saksan vaakuna 1919–1935
Weimarin Saksa osavaltioineen vuonna 1937.
Valtiomuoto	Tasavalta
Valtionpäämies	Valtakunnanpresidentti *Friedrich Ebert (1919–1925) *Paul von Hindenburg (1925–1935)
Pääkaupunki	Berliini
Pinta-ala	468 787 (1925) km²
Väkiluku	62 411 000 (1925)
Virallinen kieli	Saksa
Valuutta	*Paperimarkka (saks. Papiermark, 1919–1922 *Korkomarkka (saks. Rentenmark, 1923–1924 *Valtakunnanmarkka (saks. Reichsmark, 1924–1948)
Edeltäjä(t)	Saksan keisarikunta (1871–1919)
Seuraaja(t)	Natsi-Saksa (1933–1945)
Kansallislaulu	Das Lied der Deutschen (Saksalaisten laulu)

Weimarin tasavalta (saks. Weimarer Republik) on historiantutkimuksessa käytetty nimitys Saksasta vuosien 1919 ja 1933 välisenä aikana, jolloin maa oli tasavalta. Virallisesti valtion nimi oli silloinkin Saksan valtakunta (saks. Deutsches Reich). Aikakauden katsotaan alkaneen, kun Saksan uusi perustuslaki 11. elokuuta 1919 säädettiin Weimarin kaupungissa Saksan kärsittyä tappion ensimmäisessä maailmansodassa. Weimarin tasavallan aika päättyi Adolf Hitlerin ja kansallissosialistien noustua valtaan ja lakkautettua maassa vallinneen demokratian.

Sisällysluettelo 1 Tasavallan alku 1918–1919 2 Sosiaalidemokraatit ja kommunistit 3 Keisarin ero 4 Nuoren tasavallan varhaiset vuodet 1919–1923 5 Weimarin kulta-aika 1923–1929 6 Romahdus ja kansallissosialistien nousu 1929–1933 7 Miksi Weimarin tasavalta epäonnistui? 7.1 Taloudelliset ongelmat 7.2 Institutionaaliset ongelmat 7.3 Henkilösidonnaiset syyt 8 Weimarin tasavallan kulttuuriperintö 9 Katso myös 10 Lähteet

[muokkaa] Tasavallan alku 1918–1919

Vuodesta 1916 Saksan politiikkaa johti käytännössä armeija ja sen ylijohto (Oberste Heeresleitung, OHL) päällikkönään sotamarsalkka Paul von Hindenburg. Kun tuli ilmeiseksi, että sota oli hävitty, OHL vaati, että vastuu siirtyisi siviilihallitukselle, jonka tavoitteena olisi sodasta irtautuminen. Saksan keisarikunnan hallitus vaihtui.

Uusi valtakunnankansleri (Reichskanzler) prinssi Max von Baden tarjosi näin ollen Yhdysvaltain presidentille Woodrow Wilsonille aseleposopimusta 3. lokakuuta 1918. 28. lokakuuta 1918 keisarikunnan perustuslakia muutettiin niin, että maasta tuli parlamentaarinen demokratia. Tämä teki valtakunnankanslerin vastuulliseksi valtiopäiville eikä keisarille.

Suunnitelma muuttaa Saksa parlamentaariseksi monarkiaksi kuitenkin epäonnistui maan ajautuessa kaaokseen sitä mukaa kun joukot palasivat rintamalta. Sota oli runnellut henkisesti ja fyysisesti monia sotilaita ja totuttanut heidät väkivaltaan, johon turvauduttiin myös rauhan palattua. Vasemmiston ja oikeiston välillä puhkesi verisiä yhteenottoja.

Kun armeijan johto määräsi valtiopäiviltä lupaa kysymättä Saksan valtamerilaivaston (Hochseeflotte) hyökkäyspartiotehtävään, syttyi kapina. Jos määräys olisi toteutunut, rauhanneuvottelut olisivat mitä todennäköisimmin rauenneet. Kahden laivan miehistö kapinoi Wilhelmshavenissa ja armeija pidätti noin 1000 merimiestä ja kuljetutti heidät Kieliin. Tämä johti paikallisen kapinan leviämiseen yli koko valtakunnan. Kapinoivat sotilaat, merimiehet ja heitä sympatisoineet työläiset muodostivat 1917 Venäjän vallankumouksen neuvoston ja ottivat monissa kaupungeissa vallan. 7. marraskuuta kapina oli levinnyt Müncheniin, jossa Baijerin Ludvig III oli ensimmäinen pakoon lähtenyt saksalainen monarkki.

Aluksi neuvostojen vaatimukset olivat vähäisiä, ne ainoastaan vaativat vangittujen merimiesten vapauttamista. Venäjän vallankumouksesta ne poikkesivat siten, ettei niitä hallinnut kommunistinen puolue. Neuvosto-Venäjän tapahtumien vuoksi Saksan yläluokka ja keskiluokka pelkäsivät, että Saksasta tulisi neuvostotasavalta.

[muokkaa] Sosiaalidemokraatit ja kommunistit

Saksan työväenliike oli jakautunut Toinen puoli, USDP (Unabhängige Sozialdemokratische Partei Deutschlands), kannatti työläisneuvostojen valtaa ja toinen, enemmistösosiaalidemokraatit, parlamentarismia. Jako oli muodostunut jo ennen ensimmäistä maailmansotaa 1914. Saksan vähemmistösosiaalidemokraatit, joista osasta tuli 1919 sosialistista vallankaappausta spartakistikapinan avulla yrittäneitä kommunisteja, olivat sosiaalidemokraatteina vastustaneet Saksan ryhtymistä ensimmäiseen maailmansotaan. Enemmistö sosiaalidemokraateista oli pysynyt kansallisilla linjoilla hyläten teorian siitä, että sodat ovat ilmentymiä yhteiskunnan luokkaluonteesta ja että koska imperialismi on kapitalismin väistämätön seuraus, piti työväenliikkeen vastustaa sotia, myös ensimmäistä maailmansotaa. Äärimmilleen sosiaalidemokraattien välinen kahtiajako tuli 1919, kun spartakistit yrittivät vallankaappauksella sosialistista vallankumousta Saksassa, jonka tukahduttamistoimista oli parlamentaarisessa vastuussa Reichswehrstä vastaavana ministerinä sosiaalidemokraattinen Gustav Noske.

[muokkaa] Keisarin ero

Sosialistit kuitenkin kaikki vaativat keisari Vilhelm II:n eroa. 9. marraskuuta Berliinin valtiopäivätalolla julistettiin Saksan tasavalta enemmistösosialistien toimesta syntyneeksi, samaan aikaan kun vähemmistö toisaalla – johdossaan mm. Karl Liebknecht – julisti maan neuvostotasavallaksi.

Vielä samana päivänä valtakunnankansleri Max von Baden siirsi vallan enemmistösosialistien johtajalle Friedrich Ebertille. Tämän ei kuitenkaan nähty rauhoittavan kansanjoukkoja ja niinpä päivää myöhemmin perustettiin vallankumouksellinen hallinto Rat der Volksbeauftragten, johon kuului sekä enemmistö- että vähemmistösosialisteja ja joka edusti työläisiä ja sotilaita. Tätä hallintoa kuitenkin vastusti vähemmistösosialistien vasen laita, spartakistit, johdossaan Liebknecht ja Rosa Luxemburg. Ebert kutsui kokoon valtuustojen kansallisen kongressin, joka kokoontui 16.–20. joulukuuta ja jossa enemmistösosialisteilla oli enemmistö. Näin Ebert onnistui laatimaan uuden perustuslain, jossa neuvostovallan kannattajien ääni oli marginalisoitu.

Varmistaakseen hallituksensa toimivallan Ebert liittoutui armeijan kanssa, jota johti siinä vaiheessa kenraali Wilhelm Groener. Sopimus takasi armeijalle, ettei hallitus yrittäisi uudelleenorganisoida sitä, mikäli se pysyisi hallitukselle lojaalina. Toisaalta sopimus varmisti hallituksen ja armeijan välisen yhteistyön, joka vakuutti ylä- ja keskiluokan sen aikeista säilyttää järjestys maassa ja armeijan pysymisen vakauttavana voimana. Vasemmistosiivelle tämä tarkoitti työläisten asian pettämistä. Liittoutuminen armeijan kanssa oli eräs niistä tekijöistä, jotka jakoivat vasemmiston pysyvästi sosiaalidemokraatteihin ja kommunisteihin.

Lopullisesti vasemmisto repesi Ebertin kutsuessa armeijan kukistamaan yhden Berliinin sotilaskapinoista 23. marraskuuta 1918. Kapinalliset olivat valloittaneet kaupungin komendantin esikunnan ja Valtakunnankanslian, jossa hallitus piti majaansa. Kapina kukistettiin raa'asti, eikä kuolonuhreilta ja haavoittuneilta vältytty. Tämän seurauksena vasemmistosiipi irtautui enemmistösosialisteista, jotka olivat sen mukaan liittoutuneet vastavallankumouksellisen armeijan kanssa pyrkimyksenään kukistaa vallankumous. Ero syventyi, kun Saksan kommunistinen puolue (Kommunistische Partei Deutschland) muodostettiin joukosta vasemmistoryhmiä, mukaan lukien spartakistit.

Tammikuussa 1919 tehtiin useita väkivaltaisia yrityksiä perustaa proletariaatin diktatuuri. Vapaaehtoisista sotilaista ja oikeistolaisista koostuneet Freikorpsit eli vapaajoukot kukistivat nämä kapinat. Tilanne kulminoitui, kun spartakistijohtajat Liebknecht ja Luxemburg pahoinpideltiin hengiltä 15. tammikuuta. Ebertin suostumuksella surmaajat tuomittiin siviilituomioistuimen sijasta sotilasoikeudenkäynnissä lieviin rangaistuksiin. Tämä lisäsi Ebertin epäsuosiota vasemmistoryhmien silmissä.

Kansalliskokousvaalit pidettiin 19. tammikuuta, joissa vähemmistösosialistit ja muut vasemmistoryhmät eivät onnistuneet saamaan juuri ollenkaan edustajia, koska ne oli kapinoita kukistettaessa lyöty hajalle. Välttääkseen mellakoiden keskipisteessä olemista kansalliskokous siirtyi Weimarin kaupunkiin tekemään uutta perustuslakia. Se muodosti Saksasta semi-presidentiaalisen tasavallan, jossa valtiopäiväedustajat valittiin suhteellisella vaalitavalla.

Weimarissa pidettyjen kokousten aikana väkivalta ja kapinointi jatkuivat maassa. München julistautui hetkellisesti neuvostotasavallaksi, mutta Freikorpsin joukot kukistivat kapinan. Lisäksi itäisissä provinsseissa taisteltiin, koska ne olivat lojaaleja keisarille eivätkä halunneet kuulua tasavaltaan.

Samaan aikaan Ranskassa rauhanneuvotteluissa liittoutuneiden kanssa solmittu Versaillesin rauhansopimus kutisti armeijan vahvuutta huomattavasti, langetti Saksan niskaan suuret sotakorvaukset ja demilitarisoi Reininmaan. Sopimuksessa Saksa joutui myös totuudenvastaisesti tunnustamaan yksipuolisen syyllisyytensä ensimmäiseen maailmansotaan. Myöhemmin Adolf Hitler syytti tasavaltaa ja demokratiaa tästä "häpeärauhasta".

Tasavallan ensimmäinen presidentti Ebert allekirjoitti uuden perustuslain 11. elokuuta 1919.

[muokkaa] Nuoren tasavallan varhaiset vuodet 1919–1923

Perustamisestaan lähtien Weimarin tasavalta oli vasemmiston ja oikeiston ääriliikkeiden paineessa. Vasemmisto syytti sosiaalidemokraatteja aatteen pettämisestä liittoutumalla vanhan vallan kanssa kommunistisen vallankumouksen sijaan, kun taas oikeisto vastusti demokraattista järjestelmää ja olisi ennemmin palannut vanhaan autoritaariseen malliin. Tasavallan uskottavuutta tuhotakseen oikeisto syytti (etenkin armeijan piirissä) hallintoa Saksan tappiosta ensimmäisessä maailmansodassa. Syntyi legenda selkäänpuukotuksesta – Dolchstoßlegende – jonka mukaan tappion oli aiheuttanut kommunistien ja juutalaisten vehkeily kotirintamalla.

13. maaliskuuta 1920 ryhmä Freikorpsin joukkoja valloitti Berliinin ja asetti oikeistolaisen lehtimiehen Wolfgang Kappin uuden hallituksen valtakunnankansleriksi. Koska Freikorpsin joukot olivat Ebertin ainoa vallansäilyttämisen keino, hän ei voinut muuta kuin vetää parlamenttinsa Dresdeniin, josta se kuulutti yleislakkoa. Tämä pysäytti talouden täysin ja Kappin hallinto romahti jo 17. maaliskuuta. (Ks. myös Kapp Putsch).

Yleislakon tehosta vaikuttuneet kommunistit järjestivät kansannousun Ruhrin alueella 1920, kun 50000 työläistä muodosti puna-armeijan ja otti provinssin haltuunsa. Armeija ja Freikorps kukisti kansannousun ilman hallituksen ohjeita. Kommunistisia vallankumouksia tukahdutettiin myös maaliskuussa 1921 Saksissa ja Hampurissa.

Vuonna 1923 tasavalta ei kyennyt enää maksamaan sotakorvauksia kuten Versaillesin sopimuksessa oli sovittu ja uusi hallitus jäi jälkeen maksuissa. Vastaukseksi ranskalaiset ja belgialaiset joukot miehittivät Ruhrin alueen, joka oli Saksan suurimpia teollisuuden keskittymiä, haltuunottaen alueen kaivokset ja tuotantolaitokset tammikuussa 1922. 1923 tammikuussa kuulutettiin vastatoimeksi yleislakkoa ja kehotettiin passiiviseen vastarintaan. Lakot kestivät kahdeksan kuukautta, mikä johti Saksan talouden kärsimiseen ja maan oli turvauduttava tuontiin.

Koska lakkoileville työläisille täytyi myös maksaa palkkaa valtiolta, painettiin lisää rahaa, joka aiheutti hyperinflaation. Ennen hyperinflaatiota yhdellä Yhdysvaltain dollarilla oli saanut 4,2 markkaa. Elokuussa 1923 dollarilla sai miljoona markkaa ja 20. marraskuuta 4 200 000 000 000. 1. joulukuuta toteutettiin valuuttauudistus jossa 1 000 000 000 000 vanhalla markalla sai yhden uuden Rentenmarkin. Sotakorvauksia jatkettiin ja Ruhr palautettiin Saksalle.

Vuonna 1923 myös Adolf Hitler järjesti Münchenissä vallankaappausyrityksen, joka tunnetaan nimellä oluttupakaappaus. 1920 saksalaisten työläisten puolueesta oli tullut kansallissosialistinen puolue ja Hitler oli noussut sen puheenjohtajaksi 1921. Puolisotilaallinen organisaatio SA perustettiin 1921 ja se toimi Hitlerin henkilökohtaisena armeijana vallanotossa. 8. marraskuuta 1923 Hitler järjesti puoluetovereidensa kanssa vallankaappausyrityksen ja julisti uuden hallituksen, tavoitteena ottaa München haltuunsa seuraavana päivänä. Satakunta poliisia kukisti 3000 kapinoitsijan joukon. Yhteenotossa kuoli neljä poliisia ja 15 mielenosoittajaa. Hitler pidätettiin ja passitettiin kärsimään lievää, lopulta hyvän käytöksen vuoksi vuoden pituiseksi lyhentynyttä tuomiota vankilaan Landsbergiin. Vankeudessa viettämänsä vuoden Hitler käytti poliittisen ohjelmajulistuksensa sisältävän kirjan Mein Kampf kirjoittamiseen. Kirjassaan Hitler esitti ajatuksia, jotka myöhemmin toisessa maailmansodassa kammottavalla tavalla toteutuivat. Vallankaappauksen epäonnistuminen sai Hitlerin vakuuttuneeksi siitä, että vallanottoa kannattaa seuraavaksi tavoitella laillista tietä.

[muokkaa] Weimarin kulta-aika 1923–1929

Gustav Stresemann toimi liittokanslerina lyhyen aikaa 1923 ja ulkoministerinä vuosina 1923–1929. Tämä aikakausi oli Weimarin tasavallassa suhteellisen vakauden aikaa, jolloin kansannousujen määrä väheni ja talous toipui.

Stresemannin ensimmäinen toimenpide oli valuuttauudistus, jossa vanhasta markasta tehtiin Rentenmark. Uudistuksen pyrkimyksenä oli katkaista hyperinflaatio, joka riivasi Saksaa yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti. Uudistus oli menestyksekäs, koska Stresemann kieltäytyi painamasta lisää valuuttaa. Tasapainottaakseen taloutta hän myös vähensi valtion menoja ja byrokratiaa, samalla kiristäen veroja.

Aikakaudella toteutettiin myös Dawesin suunnitelma, joka sitoi sotakorvaukset Saksan maksukykyyn. Maa otettiin myös mukaan kansainliittoon, sopi läntistä rajaa koskeneet epäselvyydet, allekirjoitti neutraaliussopimuksen Neuvostoliiton kanssa ja lopetti aseistariisunnan. Rahoitusta haettiin ulkomaanvelasta, vaikka samaan aikaan kauppa laski ja työttömyys nousi. Stresemannin uudistukset eivät poistaneet tasavallan heikkouksia, vaikka loivat kuvan vakaasta demokratiasta ja taloudesta.

Stresemannin kuollessa 1929 Weimarin kulta-aika päättyi ja lipuminen kohti romahdusta alkoi.

[muokkaa] Romahdus ja kansallissosialistien nousu 1929–1933

Weimarin tasavallan viimeisiä vuosia leimasi aikaisempaakin suurempi poliittinen epävakaus. 29. maaliskuuta 1930 Hindenburg nimitti talousasiantuntija Heinrich Brüningin valtakunnankanslerin seuraajaksi kenraali Kurt von Schleicherin lobattua asiaa kuukausia. Uuden hallituksen otaksuttiin siirtävän poliittista linjaa konservatiivisempaan suuntaan.

Valtakunnanpresidentille oli annettu ylimääräisiä hätätilavaltuutuksia perustuslaissa, koska hallituksella ei ollut enemmistöä valtiopäivillä. Kun epäsuosittu lakiehdotus valtion talouden tasapainottamiseksi ei ollut saanut valtiopäivillä kannatusta, Hindenburg otti käyttöön nämä hätätilaoikeudet. 18. heinäkuuta 1930 ehdotus hylättiin jälleen pienellä äänimäärällä sosiaalidemokraattien, kommunistien ja silloin vielä marginaalisella edustuksella toimineiden kansallissosialistien äänestettyä sitä vastaan. Hylkäämisen jälkeen Brüning esitti valtiopäiville presidentin päätöksen hajottaa valtiopäivät.

Seuraavissa valtiopäivävaaleissa 14. syyskuuta poliittinen muutos oli luettavissa tuloksesta. 18,3 % äänistä meni kansallissosialisteille, viisi kertaa enemmän kuin edellisissä vaaleissa. Tällä oli tasavallalle tuhoisia seurauksia. Valtiopäivien enemmistöä eivät enää hallinneet maltillisten puolueiden suuri koalitio ja kansallissosialistien kannattajat ryhtyivät vaatimaan valtaa yhä enemmän ulkoparlamentaarisin keinoin — pääasiallisesti puolisotilaallisen SA:n voimin. 1930 Weimarin tasavalta lähestyi uhkaavasti sisällissotaa.

Vuosien 1930 ja 1932 välillä Brüning yritti hallita ja vakauttaa valtiota ilman parlamentin enemmistöä, käyttäen apunaan presidentti Hindenburgin hätätilaoikeuksia. Samaan aikaan Suuri lama saavutti huippukohtansa. Liberalistista talousteoriaa seuraten Brüning leikkasi valtion menoja, mukaan lukien sosiaalisektoria. Hän oletti, että taloudellinen lama pahentuisi entisestään ennen kuin talous taas kääntyisi nousuun. Valtio lakkasi muun muassa tukemasta pakollista työttömyysvakuutusta, joka tarkoitti enemmän menoja työssä olijoille ja vähemmän etuja työttömille. Tämä johti kasvavaan tyytymättömyyteen hallitusta kohtaan.

Taloudellinen lasku jatkui vuoden 1932 toiselle puoliskolle ennen kuin merkkejä toipumisesta näkyi. Tässä vaiheessa Weimarin tasavalta oli kuitenkin menettänyt kaiken luottamuksensa Saksan kansan enemmistön silmissä. Historioitsijat ovat eri mieltä siitä miten Brüningin talouspolitiikkaa tulisi arvioida, mutta on kuitenkin selvää, että tehdyt ratkaisut murensivat tasavaltaa syömällä sen kansansuosion.

30. toukokuuta 1932 Brüning erosi virastaan menetettyään Hindenburgin tuen. Viisi viikkoa aikaisemmin Hindenburg oli valittu uudelleen valtakunnanpresidentiksi Brüningin aktiivisella tuella vaalikamppailussa Hitleriä vastaan suorassa kansanäänestyksessä.

Hindenburg nimitti valtakunnankansleriksi Franz von Papenin, joka sai Hitlerin tuen, mutta ei ehdoitta. Vastineeksi Hitler halusi, että valtiopäivät hajotettaisiin uudestaan ja pidettäisiin vaalit, SA:n lakkautusjulistus tulisi peruuttaa ja Preussin sosiaalidemokraattinen hallitus pitäisi erottaa hätätilaoikeuksilla.

Yleiset vaalit 31. heinäkuuta 1932 antoivat kansallissosialisteille 37,2 % äänisaaliin, mikä teki kansallissosialistisesta puolueesta valtiopäivien suurimman puolueen. Hitler vaati nyt nimitystä valtakunnankansleriksi, josta Hindenburg kuitenkin kieltäytyi. Tuloksena kenelläkään ei ollut valtiopäivillä enemmistöä ja piti järjestää uudet vaalit.

6. marraskuuta 1932 järjestetyt vaalit antoivat kansallissosialisteille 33,0 % äänistä. Franz von Papen erosi virastaan ja häntä seurasi valtakunnankansleriksi kenraali von Schleicher. Hän suunnitteli valtiopäiväenemmistöä yhdistämällä useiden puolueiden ammattiyhdistyssiivet ja strasserilaiset kansallissosialistit. Tästä ei kuitenkaan tullut mitään.

4. tammikuuta 1933 Hitler tapasi von Papenin salaa. He sopivat muodostavansa yhdessä hallituksen, jossa olisi Hitlerin lisäksi vain kaksi muuta kansallissosialistia (Wilhelm Frick ja Hermann Göring), von Papenin toimiessa Hitlerin varavaltakunnankanslerina.

Kun tämä suunnitelma esiteltiin Hindenburgille, hän nimitti Hitlerin uudeksi valtakunnankansleriksi 30. tammikuuta 1933. Vaikka hän vastusti jyrkästi kansallissosialisteja ja oli voittanut presidentinvaalit, hän hyväksyi vastentahtoisesti von Papenin teorian NSDAP:n katoavasta kansansuosiosta ja siitä, että valtakunnankanslerina Hitler olisi kontrolloitavissa. Päivämäärää, jolloin Hitler sai virkansa, pidetään yleisesti kansallissosialistisen Saksan alkuna ja natsipropagandassa sitä kutsuttiin Machtergreifungiksi, vallanotoksi.

Uusi hallitus perusti diktatuurin sarjalla nopeita määräyksiä. 27. helmikuuta 1933 valtiopäivätalo paloi raunioksi – kansallissosialistien propaganda syytti teosta kommunisteja ja pidätytti puolueen johdon. Hitler käytti myös tilannetta hyväkseen julistamalla maan hätätilaan ja taivuttamalla presidentti Hindenburgin allekirjoittamaan määräyksen (Reichstagsbrandverordnung), joka peruutti suurimman osan 1919 perustuslaissa säädetyistä ihmisoikeuksista. Hindenburgin kuoltua 2. elokuuta 1934 Hitler yhdisti valtakunnankanslerin ja presidentin virat ja asetti itsensä Führeriksi ja valtakunnankansleriksi, mikä virka samalla muutettiin elinikäiseksi.

Tämän jälkeen Weimarin tasavallan perustuslaista ei käytännössä ollut enää mitään jäljellä. Muodollisesti sitä ei kuitenkaan kokonaisuudessaan kumottu, vaan natsit tekivät siihen vain muutamia muutoksia, eräät huomattavimmat 15. syyskuuta 1935. ^[1]

[muokkaa] Miksi Weimarin tasavalta epäonnistui?

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä tai viitteitä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia lähteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

Weimarin tasavallan romahtamisen syyt ja Saksan päätyminen kansallissosialistiseen hallintoon herättää yhä keskustelua historioitsijoiden piirissä. Lopultakin, Hitler sai asemansa laillista, parlamentaarista tietä ja NSDAP nautti suurta kannatusta valtiopäivävaaleissa, vaikkei saanutkaan enemmistöä vapaissa vaaleissa.

Selitysmalleja on tarjottu useita, mutta etenkin kylmän sodan aikana keskustelua hämärsi subjektiivisuus, kun prosessia katsottiin subjektiivisesta viitekehyksestä perustelemassa ja oikeuttamassa tiettyä ideologiaa.

Lisäksi on täysin retrospektiivistä sanoa, että kansallissosialismin kausi olisi voitu välttää, mikäli tietty päätös olisi tehty tai jokin toinen olisi jätetty tekemättä. Sillä tavalla päädytään spekulaatioihin, jotka ovat kenties itsessään mielenkiintoisia, mutta eivät historiallisesti kovinkaan olennaisia.

Voidaan kuitenkin sanoa, ettei kansallissosialismin nousuun ole yksittäistä selittävää syytä, vaan on tyydyttävä yhdistelemään erilaisia selitysmalleja parhaan lopputuloksen saavuttamiseksi. Alla on listattu kolme keskeisintä - taloudelliset, institutionaaliset ja henkilösidonnaiset.

[muokkaa] Taloudelliset ongelmat

Weimarin tasavalta kärsi taloudellisista vaikeuksista, joiden kaltaisia on tuskin koskaan kohdattu missään länsimaisessa demokratiassa. Hyperinflaatio, massatyöttömyys ja elintason lasku suhteessa ennen ensimmäistä maailmansotaa vallinneisiin oloihin olivat tärkeimpiä näistä. 1930-luvun suuri lama kytkettiin tasavaltaan sen vastustajien kommenteissa. Sekä oikealla että vasemmalla oli puolueita, jotka tekivät valtiopäivätyöskentelyn mahdottomaksi antiparlamentaarisella linjallaan.

Tässä kontekstissa Versaillesin rauhansopimusta pidettiin Saksan kansaa rankaisevana ja alentavana, joka pakotti heidät luopumaan rikkaista alueista ja maksamaan mittavia sotakorvauksia. Nämä korvaukset eivät ainoastaan vahingoittaneet maan taloutta, vaan aiheuttivat kansan keskuudessa syvää vihaa ja halveksuntaa.

Marxilaiset historiantutkijat ovat usein korostaneet suuryritysten roolia Hitlerin valtaannousussa. Tämä argumentaatio ainakin toimi kätevänä syynä sosialististen hallintojen suurissa kansallistamistoimenpiteissä toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton miehitysalueella.

Nykyään historioitsijat yleensä ovat sitä mieltä, että teollisuusjohtajat identifioivat tasavallan sosiaalidemokraattien ja ammattiyhdistysliikkeen kanssa, olihan se saanut alkunsa juuri näiden toimesta sodan jälkeen. Mutta vaikka jotkin teollisuusjohtajat varmasti näkivät Hitlerin keinona poistaa nämä esteet, oli Weimarin tasavalta epävakaa jo ennen kuin eräät teollisuusjohtajat siirtyivät tukemaan Hitleriä. Nekin, jotka häntä tukivat, eivät pitäneet Hitleriä kuin tilapäisenä ratkaisuna tasavallan kukistamisessa. Lisäksi suuryritysten tuki tuskin voi selittää kansallissosialistien saamaa suurta kansansuosiota kaikissa yhteiskuntakerroksissa.

[muokkaa] Institutionaaliset ongelmat

Vuoden 1919 perustuslaissa oli ratkaisevia heikkouksia, jotka tekivät diktatuurin perustamisen aivan liian helpoksi. Voidaan tietenkin kiistellä olisiko toisenlainen perustuslaki estänyt kansallissosialistien valtaannousua, mutta joka tapauksessa vuoden 1949 perustuslaki otti huomioon Weimarin tasavallan perustuslailliset heikkoudet.

• Valtakunnanpresidentin virka nähtiin useasti entistä monarkkia korvanneena virkana ja virassa oli monia vanhoja piirteitä autoritaarisesta hallinnosta. Näkyvintä tämä oli perustuslain 48. artiklassa, joka antoi presidentille oikeuden tehdä mitä tahansa, jos yleinen järjestys ja turvallisuus oli vaarassa tai häiriintyi. Vaikka tämä oli suunniteltu vain hätätapauksia varten, sitä käytettiin monta kertaa jo ennen vuotta 1933. Se myös helpotti vallanoton legitimointia, kun sitä sovellettiin esimerkiksi valtiopäivätalon palon takia säädetyssä määräyksessä.

• Lähes puhtaan suhteellisen vaalitavan käyttö tarkoitti, että hyvin pienellä kannatusluvulla puolue sai pääsyn valtiopäiville. Tämä johti suureen pienten puolueiden määrään, joista monet edustivat äärisuuntauksia ja mahdollistivat täten ääriryhmien antiparlamentaarisen toiminnan järjestelmän sisältä.

• Valtiopäivät kykeni poistamaan valtakunnankanslerin virastaan, vaikka se olisikin ollut kykenemätön päättämään seuraajasta. Tämä ”tuhoisa” epäluottamuslause johti useisiin perättäisiin ja lyhytaikaisiin valtakunnankanslereihin ja lisäsi poliittista epävakautta tasavallassa. Vuoden 1949 perustuslaissa tämä on estetty tekemällä erottamisen mahdolliseksi ainoastaan jos seuraajaehdokas valitaan samalla.

[muokkaa] Henkilösidonnaiset syyt

Jotkin historiantutkijat keskittyvät analyysissään yksilöihin ja heidän päätöksiinsä. Tämä on sinänsä problemaattista, koska se johtaa nopeasti olemassa olleiden vaihtoehtojen spekulointiin.

Ensinnäkin Brüningin talouspolitiikka vuosina 1930–1933 on ollut keskustelun aiheena. Lienee selvää, että se assosioi tasavallan sosiaalimenojen leikkausten ja vapaan talouden kanssa. On eri asia oliko tälle politiikalle varsinaisesti vaihtoehtoja Suuren Laman aikaan.

Toinen aihe on Paul von Hindenburg, josta tuli presidentti 1925. Hän edusti eittämättä vanhaa, autoritaarista vuoden 1871 Saksan keisarikuntaa, eikä ollut varsinaisesti vuoden 1919 tasavallan demokratian kannattaja. Lisäksi viimeisinä vuosina hänen tiedetään olleen 80 vuoden iässään seniili. Hän ei kuitenkaan ollut kansallissosialisti. Voidaan spekuloida, olisiko joku toinen presidentti vahvalla demokraattisella motivaatiolla toimien sallinut parlamentin jatkuvan kiertämisen 48. artiklan nojalla tai allekirjoittanut Valtiopäivätalon palon takia tehtyä määräystä. Lisäksi Hindenburg mietti ainoastaan puolitoista päivää ennen Hitlerin nimittämistä valtakunnankansleriksi. Jotkut argumentoivat, että mikäli Hitleriä ei olisi nimitetty virkaan, kansallissosialistien kansansuosio olisi laskenut huomattavasti.

[muokkaa] Weimarin tasavallan kulttuuriperintö

Weimarin tasavallan kulttuuri oli kaikesta huolimatta voimissaan. Saksa koki elokuvan suuren nousun ohjaajien Friedrich Murnaun ja Fritz Langin avittamana. Bertolt Brecht ja Thomas Mann edustivat korkealuokkaista kirjallisuutta, ja Walter Gropius loi modernin arkkitehtuurin Bauhaus-koulunsa myötä.

[muokkaa] Katso myös

• Weimarin tasavallan sanasto

[muokkaa] Lähteet

1. ↑ Iso tietosanakirja, 11. osa, art. Saksa