Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta

Wikipedia

Heiliges Römisches Reich der deutschen Nation Imperium Romanum Sacrum Nationis Germanicae
843 – 1806
Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan lippu vuoden 1400 jälkeen
Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan alue vuonna 1630
Valtiomuoto	keisarikunta
Hallitsija	keisari1
Pääkaupunki	Pääkaupunkia nykymielessä ei ollut.
Uskonnot	roomalaiskatolilaisuus
Yleisimmät kielet	saksan kielen murteet, (1500-luvulta alkaen saksan kirjakieli),latina italia tšekki, ranska, hollanti
Edeltäjä(t)	Itä-Francia
Seuraaja(t)	Saksan liitto
Huomautuksia	1Läntisessä kristikunnassa oli vain yksi keisari.

Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta (saks. Heiliges Römisches Reich (H.R.R.)  kuuntele ääntämys^?, ital. Sacro Romano Impero, lat. Sacrum Romanum Imperium) oli keskieurooppalainen valtakunta keskiajalla. Sen perustana oli Frankkien valtakunnan hajotessa Verdunin sopimuksessa (843) syntynyt kuningaskunta, johon myöhemmin yhdistyi Rooman keisarius. Muodollisesti keisarikunta säilyi vuoteen 1806 saakka.

Valtakunnan nimi, laajuus ja rakenne on vaihdellut vuosisatojen aikana. Keisari Konrad II:n alaisuuteen kuuluvia maita kutsuttiin Rooman keisarikunnaksi vuonna 1034 ja Pyhäksi keisarikunnaksi vuonna 1157. Keisari Otto II oli ensimmäinen, josta käytettiin nimeä Rooman keisari. Nimitys Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta juontaa juurensa vuoteen 1512, jolloin se esiintyi muodossa "Heiliges Römisches Reich Teutscher Nation" (Saksan kansakunnan pyhä roomalainen valtakunta).

Sisällysluettelo 1 Keisarikunnan luonne 2 Rakenne ja instituutiot 2.1 Saksan kuningas 2.2 Alueet 2.3 Valtakunnanpäivät 3 Historia 3.1 Frankkien valtakunnasta investituurariitaan 3.2 Hohenstaufin suvun aika 3.3 Alueiden vallan nousu 3.4 Valtakunnanreformi ("Reichsreform") 3.5 Uskonpuhdistus 3.6 Westfalenin rauhan jälkeen 3.7 Keisarikunnan loppu 4 Ensimmäinen valtakunta 5 Katso myös 6 Aiheesta lisää

[muokkaa] Keisarikunnan luonne

Keisarikunta oli ainutlaatuinen instituutio maailman historiassa, ja sen luonteen ymmärtäminen on hankalaa. On helpompi esittää, mitä keisarikunta ei ollut, kuin määritellä se:

• Se ei koskaan ollut kansallisvaltio. Vaikka suurin osa hallitsijoista ja asukkaista oli germaanista alkuperää, sen alueella puhuttiin myös muita kuin germaanisia kieliä. Valtakunnan kukoistuksen aikaan siihen kuului osia nykyisestä Saksasta, Itävallasta, Sloveniasta, Sveitsistä, Belgiasta, Alankomaista, Luxemburgista, Tšekistä, Itä-Ranskasta, Pohjois-Italiasta ja Länsi-Puolasta.
• Osan ajasta se oli kuitenkin enemmän kuin löyhä valtakunta. Keisarikunnalla oli oma keskushallintonsa, ja kristinusko yhdisti sitä voimakkaasti.
• Paavi kruunasi Saksan kuninkaan keisariksi vuoteen 1508 asti.

[muokkaa] Rakenne ja instituutiot

1100-luvulta lähtien keisarikuntaa muokkasivat paikallisten, pitkälti itsenäisten ruhtinaiden pyrkimykset siirtää keisarin valtaa itselleen. Kuninkaat (keisarit) antoivat toistuvasti ruhtinaille (herttuoille, kreiveille jne.) myönnytyksiä vahvistaakseen oman valintansa tai saadakseen tukea pyrkimyksilleen. Samalla valtakunta hajaantui entistä pienemmiksi yksiköiksi. Prosessi päättyi vuonna 1648 Westfalenin rauhan yhteydessä.

[muokkaa] Saksan kuningas

Paavin suorittama Kaarle Suuren kruunaus keisariksi (jouluna 800) toimi esimerkkinä myöhemmille kuninkaille. Kaarle Suuri oli lyönyt paavia vastustaneet langobardit ja Rooman kaupunkilaiset, mistä sai alkunsa keisarikunnan rooli kirkon suojelijana.

Keisariksi tuleminen edellytti tulemista Saksan kuninkaaksi. Saksan kuningas oli ikiaikaisesti valittu vaaleilla. 800-luvulla valinnan suorittivat viiden heimon (frankit, saksit, baijerilaiset, svaabit ja thüringeniläiset) herttuat. Vuonna 1356 virallistettiin valinnan suorittavien ruhtinaiden ryhmä, johon kuului aluksi seitsemän vaaliruhtinasta (Kurfürst), mutta myöhemmin lukumäärää hieman muuttui. Vuoteen 1508 asti valitun kuninkaan piti matkustaa Roomaan, missä paavi kruunasi hänet keisariksi.

Keisari ei voinut koskaan säätää lakeja ja hallita yksin. Hänen valtaansa rajoittivat paikalliset ruhtinaat. 1400-luvun loppupuolella perustettiin valtakunnanpäivät (Reichstag), jotka vakiintuivat vasta vuonna 1663.

[muokkaa] Alueet

• Maa kuului valtakunnan alueisiin; Reichslehen-läänitys oli suoraan keisarilta saatu.
• Näihin alueisiin kuuluivat ruhtinaiden ja herttuoiden hallitsemat alueet. Keisarikunnan alaisten alueiden hallitsijat eivät saaneet julistaa itseään kuninkaiksi (Böömi muodosti ainoan poikkeuksen keskiajalla).
• Kirkon alueet, joita johti piispa tai ruhtinaspiispa (Fürstbischof), joka oli piispan aseman lisäksi maallisen valtapiirin ruhtinas.
• Keisarilliset vapaakaupungit

Eri ruhtinaskuntien määrä oli varsin suuri. Useimpien koko ei ollut kuin muutaman neliökilometrin. Alueet eivät myöskään muodostaneet yhtenäisiä, rajojen ympäröimiä territorioita, vaan valtapiirit ja ruhtinaiden omistukset saattoivat sijaita hajallaan, pitkien välimatkojen päässä toisistaan. Westfalenin rauhassa eri ruhtinaskuntien lukumäärä nousi useisiin satoihin.

[muokkaa] Valtakunnanpäivät

Uudella ajalla Reichstag oli keisarikunnan lakia säätävä elin, johon kuului sekä maallisia hallitsijoita että kirkon edustajia.

Pitkään keskiajalla valtakunnanpäivät kokoontuivat epäsäännöllisesti hallitsijan kutsusta. Kokouksia, joiden osanottajakunta ei ollut yhtä ylhäistä, kutsutaan hovipäiviksi (Hoftag). Ilmaisut ovat kuitenkin moderneja, eikä keskiajalla tehty tällaista selvää erottelua. Keskiaikaisilla valtakunnanpäivillä ei myöskään ollut lainsäädännöllistä tehtävää.

[muokkaa] Historia

[muokkaa] Frankkien valtakunnasta investituurariitaan

Saksalais-roomalaisen keisarikunnan ajatellaan syntyneeksi viimeistään vuonna 962 Otto I Suuren toimesta. Vaikka jotkut katsovat keisarikunnan saaneen alkuunsa vuonna 800 Kaarle Suuren kruunaamisesta roomalaisten keisariksi, Kaarle Suuri itse käytti titteliä "frankkien kuningas". Titteli osoittaa myös, että Frankkien valtakunta kattoi alueen, johon kuuluivat sekä nykyinen Ranska että Saksa.

Useimmat historioitsijat katsovat keisarikunnan synnyn olleen prosessi, joka alkoi Verdunin sopimuksesta vuonna 843. Itäisen osan hallitsijaksi tuli Ludvig Saksalainen, jota seurasi useampi hallitsija Ludvig IV:een asti, joka oli viimeinen Karolingien suvun edustaja Saksassa.

Hänen seuraajakseen valittiin Konrad I, jota seurasi saksilainen Henrik I Linnustaja. Hänen pojastaan Otto I Suuresta tuli kuningas vuonna 936 ja vuonna 962 paavi kruunasi hänet keisariksi. Otto oli saanut suurimman osan vallastaan lyötyään unkarilaiset Lechfeldin kentällä vuonna 955.

Saksan keisarit katsoivat 1100-luvulta alkaen olevansa Rooman valtakunnan keisareiden seuraajia translatio imperii -teoriaan perustuen. Siksi he käyttivät itsestään nimitystä Augustus. Varhaiskeskiajalla he eivät vielä kutsuneet itseään Rooman keisariksi, jotta eivät aiheuttaneet konfliktia Konstantinopolissa hallitsevan Rooman keisarin kanssa. Vasta Konrad II otti käyttöön nimityksen "Rooman keisari".

Tähän aikaan itäinen kuningaskunta ei ollut yhtenäinen Saksa, vaan ruhtinaskuntien liitto, joka pysyi yhtenäisenä Henrik Linnustajan ja hänen poikansa Otto I Suuren henkilökohtaisen vaikutuksen ansiosta. He pystyivät myös itse valitsemaan seuraajansa. Yhtenäisyys rakoili Henrik II:n kuollessa vuonna 1024 lapsettomana. Hänen jälkeensä valittiin Konrad II, mutta vasta valintaan liittyvien erimielisyyksien jälkeen.

[muokkaa] Hohenstaufin suvun aika

Konrad III:sta tuli Saksan kuningas vuonna 1138, häntä ei kuitenkaan koskaan kruunattu keisariksi. Fredrik I Barbarossa (Saksan kuningas 1152—1190, Rooman keisari 1155-1190) oli ensimmäinen, jonka kansliassa otettiin käyttöön tapa kutsua keisarikuntaa pyhäksi.

Barbarossan aikana idea keisarikunnan "roomalaisuudesta" nousi entistä selvemmin esiin ns. 1100-luvun renessanssin hengessä. Siten keisarillinen kokous Roncagliassa vuonna 1158 otti uudelleen käyttöön keisarilliset oikeudet neljän Bolognan yliopiston oikeustieteilijän, quattuor doctores, neuvosta. He siteerasivat roomalaisen oikeuden lauseita, kuten legis solutus ("lait eivät sido johtajaa"). Roncagliassa myös lueteltiin yksitellen kuninkaalliset oikeudet, joihin oli viitattu jo investituurariidasta lähtien. Kuninkaallisiin oikeuksiin (regaliat) kuuluivat julkiset tiet, tullimaksut, rahan lyöminen, eräiden sakkojen periminen ja investituuraoikeus.

Hohenstaufin suku jakoi maata entisille epävapaille palvelusmiehilleen (ministeriaaleille, lat. ministeriales), jotka sodan aikana toimivat keisarin sotilaina. Sittemmin ministeriaaleista muodostui alhaisaatelistoa. Hohenstaufit toivoivat, että nämä olisivat keisarille uskollisempia kuin läänityslaitokseen perustuva, vapaiden miesten muodostama palvelusväki tai kirkko, jota keisari ei enää hallinnut. Uusia kaupunkeja perustettiin aktiivisesti taloudellisen voiman keskittämiseksi strategisiin paikkoihin.

Hohenstaufien suvun viimeinen hallitsija Fredrik II ei ollut kuten edeltäjänsä. Lapsikuninkaana hän hallitsi Sisiliassa, kun Saksassa Filip Schwabenilainen ja Otto IV kilpailivat hänen kanssaan kuninkuudesta. Hänet kruunattiin lopulta keisariksi vuonna 1220.

Fredrik toi myyttisen idean keisarikunnasta viimeiseen huippuunsa. Hän myös vahvisti keisarikunnan hajaantumistendenssiä oleskellessaan suuren osan valtakaudestaan Saksan ulkopuolella. Hän keskittyi luomaan Sisiliaan poikkeuksellisen modernia valtiota kehittäen julkisia palveluita, taloutta ja lainsäädäntöä, mutta hän luovutti papistolle ja maallisille hallitsijoille oikeuksia, joita keisari ei koskaan pystynyt palauttamaan itselleen.

[muokkaa] Alueiden vallan nousu

Fredrikin kuoltua vuonna 1250 yksikään suku, josta uusi kuningas olisi voinut tulla, ei pystynyt sellaista asettamaan, ja ruhtinaat valitsivat useita keskenään kilpailevia kuninkaita. Vuosia 1246—1273 kutsutaan interregnumiksi.

Kuninkaan valinnan aiheuttamat vaikeudet johtivat lopulta vaaliruhtinaiden (kurfürst) kollegion muodostumiseen. Sen kokoonpano ja toimintatavat päätettiin vuoden 1356 kultaisessa bullassa. Kehitys on merkki siitä, että keisari ja valtakunta eivät enää olleet sama asia. Hohenstaufenin suvun jälkeisten kuninkaiden valta perustui myös eri asioihin kuin aikaisempien hallitsijoiden. Aiemmin keisareiden valta perustui valtakunnan maihin (Reichsgut), jotka kuuluivat aina kulloisellekin keisarille. 1200-luvun jälkeen Reichsgutin merkitys kutistui, ja valtakunnan maita annettiin pantiksi paikallisille ruhtinaille joko rahaa tai kuuliaisuutta vastaan tai palkintoina.

Kuninkaat Rudolf Habsburgilaisesta lähtien luottivat oman sukunsa maihin valtansa tueksi. Toisin kuin valtakunnan maat, hallitsijasukujen maat olivat yhtenäisempiä ja helpompia hallita. Henrik VII Luxemburgilainen oli vuonna 1312 ensimmäinen keisariksi kruunattu kuningas Fredrik II:n jälkeen. Hänen jälkeensä kaikkien kuninkaiden ja keisarien valta perustui omiin maihin. Tästä aikakaudesta lähtien oli myös kuninkaaksi valitun oma etu siirtää valtaa alueille.

1200-luvulla myös maan hallinta muuttui. Raha korvasi henkilökohtaisia velvollisuuksia ja talonpoikien oli yhä useammin maksettava veroa maastaan. Omaisuuden käsite korvasi enenevissä määrin lainkäytön vanhempia muotoja. Ruhtinaskunnissa maan omistaja jakoi oikeutta ja tuomioita, mistä seurasi muu valta. Samaan aikaan ruhtinaskunnat alkoivat muotoutua nykyaikaisten valtioiden edeltäjiksi. Muutos oli nopeinta alueilla, jotka eniten vastasivat vanhojen germaaniheimojen maita kuten Baijerissa.

[muokkaa] Valtakunnanreformi ("Reichsreform")

Valtakunnan oikeusjärjestys oli yhä hyvin jäsentymätön 1400-luvun alussa, vaikka joistain menettelytavoista oli sovittu. Säännöt kuninkaan, kuninkaan valitsijoiden ja muiden ruhtinaiden yhteistyöstä keisarikunnassa riippuivat paljon kunkin kuninkaan luonteesta. Oli kohtalokasta, että Sigismund Luxemburgilainen (kuningas 1410, keisari 1433—1437) ja Fredrik III (kuningas 1440, keisari 1452—1493) eivät kiinnittäneet huomiota valtakunnan ydinalueisiin vaan pysyttelivät pääosin omilla maillaan. Ilman kuninkaan läsnäoloa hovipäivien (Hoftag, valtakunnan johtavien miesten kokous) merkitys kuihtui eikä valtiopäiviä lainsäätävänä elimenä vielä ollut olemassa. Ruhtinaat kiistelivät keskenään ja kiistat kärjistyivät välillä paikallisiksi sodiksi.

Samaan aikaan kirkkokin oli kriisissä. Kiistat useiden kilpailevien paavien välillä ratkesivat vasta Konstanzin kirkolliskokouksessa 1414–1418 ja vuoden 1419 paljon energiaa kului taistelussa hussilaisten harhaoppia vastaan. Keskiaikeinen idea yhtenäisestä Corpus Christianumista, jossa paavi ja keisarikunta olivat johtavat instituutiot, alkoi murentua. Suurten muutosten takia syntyi 1400-luvulla paljon keskustelua itse keisarikunnasta. Vanhat säännöt eivät enää riittävästi kuvanneet ajan rakenteita ja aikaisemman valtakunnanrauhan, Landfriedenin, palauttamista vaadittiin.

Kun Fredrik III tarvitsi ruhtinailta rahaa taisteluun Unkaria vastaan ja valitutti samaan aikaan poikansa (myöhemmin Maksimilian I) kuninkaaksi, ruhtinaat vaativat yhtenä miehenä suurempaa edustusta. Ensimmäistä kertaa vaaliruhtinaiden ja muiden ruhtinaiden kokousta kutsuttiin valtiopäiviksi. Fredrik III kieltäytyi kutsumasta valtiopäiviä koolle, mutta kaksi vuotta Fredrikin kuoleman jälkeen hänen sovittelevampi poikansa kutsui sen koolle Wormsiin 1495. Wormsissa kuningas ja ruhtinaat sopivat neljästä päätöksestä, joita yleisesti kutsutaan nimellä valtakunnanreformi, Reichsreform. Valtakunnanreformi sisälsi toimia, joiden tarkoitus oli antaa hajoavalle keisarikunnalle takaisin tiettyä rakennetta, kuten keisarilliset maat ja kamarihovioikeuden, jotka osittain kestivätkin keisarikunnan loppuun asti vuoteen 1806.

[muokkaa] Uskonpuhdistus

Kun Martti Luther vuonna 1517 aloitti uskonpuhdistuksen, monet ruhtinaat näkivät siinä mahdollisuuden vastustaa keisaria. Keisarikunta jakautui kohtalokkaasti kahtia uskonnollisten rajalinjojen mukaan. Itäinen ja pohjoinen Saksa ja monet suurimmista kaupungeista kuten Strassburg, Frankfurt ja Nürnberg muuttuivat protestanttisiksi ja eteläiset ja läntiset alueet pysyivät katolisina. Saksalaisessa historiankirjoituksessa aikakautta kutsutaan "tunnustuksellisuuden kaudeksi" (Zeitalter des Konfessionalismus).

Sata vuotta kestäneiden riitelyiden jälkeen konflikti muuttui kolmikymmenvuotiseksi sodaksi (1618—1648), mikä tuhosi keisarikunnan. Ulkomaat, muun muassa Ranska ja Ruotsi sekaantuivat sotaan ja liittivät merkittäviä alueita valtakunnasta itseensä.

[muokkaa] Westfalenin rauhan jälkeen

Vuonna 1648 solmitun Westfalenin rauhan jälkeen keisarikunta lähestyi loppuaan. Westfalenin rauhassa ruhtinaskunnat saivat lähes täyden itsenäisyyden ja ne saivat jopa itsenäisesti solmia liittolaisuuksia kolmansien maiden kanssa. Keisarikunta oli enää vain hyvin itsenäisten valtioiden löyhä liitto. Lisäksi Itävallan sekä myöhemmin myös Preussin alueista vain osa luettiin keisarikuntaan kuuluviksi. Sen Habsburg-sukuiset keisarit olivat kuitenkin samalla Itävallan hallitsijoita. Voltaire pilkkasi Saksaa sanoen: "Ei pyhä, ei roomalainen, eikä keisarikunta".

[muokkaa] Keisarikunnan loppu

Keisarikunta lakkasi virallisesti olemasta 6. elokuuta 1804, kun viimeinen keisari Frans II erosi. Frans II:n sukulaiset olivat vuoteen 1918 asti Itävallan keisareita.

[muokkaa] Ensimmäinen valtakunta

Saksan yhdistymisen jälkeen vuonna 1871 Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa pidettiin ensimmäisenä valtakuntana. Natsi-Saksa piti itseään kolmantena valtakuntana ja yhdisti itsensä "entisten hyvien aikojen" palauttamiseen.

[muokkaa] Katso myös

• Luettelo Pyhän saksalais-roomalaisen valtakunnan hallitsijoista

[muokkaa] Aiheesta lisää

1. Heinrich August Winkler, Der lange Weg nach Westen, Vol. 1: Deutsche Geschichte vom Ende des Alten Reiches bis zum Ende der Weimarer Republik, ISBN 3-406-46001-1, p. 5.
2. The Holy Roman Empire by James Bryce ISBN 0-333-03609-3