Kottarainen
Wikipedia
| Kottarainen | ||||||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen | ||||||||||||||
 |
||||||||||||||
| Tieteellinen luokittelu | ||||||||||||||
|
||||||||||||||
| Kaksiosainen nimi | ||||||||||||||
| Sturnus vulgaris Linnaeus, 1758 |
||||||||||||||
| Katso myös | ||||||||||||||
 Kottarainen Wikispeciesissä |
Kottarainen (Sturnus vulgaris) on varpuslintu, joka kuuluu kottaraisten heimoon. Se on varmasti tutuimpia lintujamme ja on helposti tunnistettavissa.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Koko ja ulkonäkö
Ulkonäkö: Mustat, metallinhohtoiset höyhenet. Nuoret linnut ovat kokonaan vaaleanruskeita elo–syyskuussa tapahtuvaan sulkasatoon saakka. Myös vanhat linnut sulkivat samaan aikaan, ja sulkasadon päätyttyä ovat nuoret ja vanhat linnut samanvärisiä. Sulkasadon kesto Suomessa on vanhoilla linnuilla keskimäärin 79 päivää, nuorilla 88 päivää.[1] Kaulan alueen höyhenpeitteen muodostavat pitkät ja terävät höyhenet, jotka ovat koiraalla pidemmät. Nokka on keväällä kirkasvärinen keltainen, mutta muuten musta. Sukupuolet voi tarkkasilmäinen erottaa huhti–kesäkuussa nokan ja silmän värityksestä: koiraan nokan tyviosa on siniharmaa ja silmän iiris kokonaan tummanruskea, kun taas naaraan alanokan tyvi on punertavan valkoinen ja tummassa iiriksessä näkyy kapea vaalea rengas. Kottarainen liikkuu maassa kävelemällä ja sen lento on voimakasta ja suoraa. Lentotapa on hyvin samanlainen kuin tilhen.
Pituus: Nokan kärjestä pyrstön kärkeen 22–25 cm, paino keskimäärin noin 75 g. Koiras on hieman kookkaampi kuin naaras.
Ääni: Pitkäkestoinen ja polveileva laulu. Kirskahduksia ja tummia ääniä. Kottaraisen laulu on myös voimakkuudeltaan melko kova ja lajilla on kyky imitoida muita lintulajeja tai esimerkiksi junan pillin ääniä. Koiras laulaa maaliskuulta toukokuulle. Syksyllä ne innostuvat uudelleen laulamaan, ja suurissa lepäilevissä parvissa meteli voi olla korvia huumaava. Tavallinen kutsuääni on lyhyt matalahko surahdus. Pesällään kottarainen varoittaa voimakkaalla rääkynällä ja äyskimisellä.
Vanhin suomalainen rengastettu kottarainen on ollut 14 vuotta 4 kuukautta 16 päivää vanha. Vanhin eurooppalainen on ollut tanskalainen, 22 vuotta 11 kuukautta.
[muokkaa] Levinneisyys
Kottaraista esiintyy Euroopassa ja Länsi-Aasiassa, mutta ihmisen toimesta se on levinnyt myös eteläiseen Afrikkaan, Pohjois-Amerikkaan, Australiaan ja Uuteen-Seelantiin. Kottarainen on yksi maailman yleisimmistä linnuista, ja niitä arvioidaan olevan 45–110 miljoonaa yksilöä. Sopeutuvana ja kaikkiruokaisena lajina sitä pidetään haittaeläimenä monessa näistä uusista leviämisalueista. Länsi-Australiassa, jossa ei kottaraista esiinny, hallinto on palkannut vakituisia partioita ampumaan kaikki alueelle tulevat kottaraiset.
Suomessa kottarainen pesii koko maassa, mutta on harvinainen Lapissa ja Koillis-Suomessa. Suomessa pesivä kottaraiskanta on suuruudeltaan 50 000 – 80 000 paria. Euroopan pesimäkannan kooksi arvioidaan 35–50 miljoonaa paria, joista noin 1,5 miljoonaa paria Britteinsaarilla.
Kottarainen on paikkalintu Etelä- ja Länsi-Euroopassa, mutta näille alueille se myös muuttaa kylmemmiltä seuduilta sekä edelleen Espanjaan ja Pohjois-Afrikkaan. Suomalaiset kottaraiset talvehtivat pääasiassa Länsi-Euroopassa: Isossa-Britanniassa, Ranskassa, Belgiassa ja Hollannissa. Keväällä se on aikaisimpia muuttolintujamme, jo maaliskuun alussa ensimmäiset pikkuparvet ilmestyvät taajamien laidoille. Syysmuutto on pitkäkestoinen ilmiö, mutta siinä on havaittavissa 2 huippua: heinä–elokuun vaihteen molemmin puolin ja lokakuussa. Ennen vanhaan syysparvissa saattoi olla kymmeniä tuhansia lintuja. Elo–syyskuussa parvet usein yöpyvät laajoissa ruovikoissa, missä melu on kovaa.
[muokkaa] Elinympäristö
Kottarainen on elinpaikan suhteen laajakatseinen ja sitä voidaan löytää missä tahansa avoimessa maastossa peltomaisemista vesijättömaille. Nykyisin Etelä-Suomessa etenkin karjatilat ja hevostallit vetävät kottaraisia puoleensa, sillä lantakasoissa elää runsaasti lieroja ja toukkia. Ilmeisesti maatalouden muutosten vuoksi Suomen kottaraiskanta romahti 1970-luvulla. Tällä hetkellä lajin pesimäkanta näyttäisi olevan kasvussa. Kottarainen viihtyy hyvin myös taajamissa, jos sillä vain on sopivia pesäpaikkoja tarjolla. Kottarainen on parvilintu ja se voi muodostaa valtavia parvia, jotka joskus käsittävät jopa satoja tuhansia yksilöitä. Tällöin sen aiheuttama haitta mm. ulosteiden muodossa on jo merkittävä. Talvehtimispaikoilla Länsi-Euroopassa kottarainen on epätoivottu vieras, ja niitä on vainottu ankarasti mm. ampumalla ja myrkyttämällä. On raportoitu, että yöpymisruoikoihin on lentokoneesta sumutettu glykolia, mikä estää lintujen lentoonpääsyn, jolloin ne putoavat veteen ja hukkuvat. Erityisesti kirsikkaviljelmät kärsivät suuria tuhoja valtavien kottaraisparvien takia. Suomessakin talvehtii pieniä määriä kottaraisia lähinnä kaatopaikoilla.
[muokkaa] Lisääntyminen
Kottarainen pesii puiden ja rakennusten koloissa ja sille kelpaavat mainiosti myös ihmisen tekemät linnunpöntöt. Pöntön korkeus on 350 mm, sisäseinän leveys 150–200 mm, lentoaukko 50 mm ja lentoaukon yläreunan etäisyys katosta 40 mm. Kottarainen pesii mielellään löyhissä yhdyskunnissa, ja esim. omakotitalon pihapiiriin kannattaa asettaa useita pönttöjä, jolloin pesiviä pareja saattaa asettua useita, jos vain ympäristö tarjoaa riittävästi ravintoa. Munia on yleensä 4, 5 tai 6, harvoin 7. Muninta alkaa Etelä-Suomessa huhtikuun 20. päivän jälkeen, pääosan kannasta muniessa Vapun tietämissä. Haudonta alkaa vasta viimeisen munan ilmestyttyä pesään ja se kestää noin 12 vrk. Sekä naaras että koiras hautovat päivisin vuorotellen, mutta öisin hautoo vain naaras. Poikaset kuoriutuvat hieman ennen toukokuun puoliväliä. Ne viipyvät pesässä lähes kolme viikkoa. Jo muutamia päiviä ennen pesästälähtöä ne kurkkivat lentoaukosta, odottaen emojen tuomaa ruoka-annosta. Molemmat emot ruokkivat poikasia. Varhaisina keväinä ensimmäiset kottaraispoikueet havaitaan maastossa toukokuun viimeisinä päivinä. Keskimäärin ne lähtevät pesästä vasta kesäkuun ensimmäisella tai toisella viikolla. Poikueet viipyvät pesäpaikan lähellä vain päivän tai pari, jonka jälkeen ne lähtevät emojen opastuksella tutustumaan lähiseutujen laitumien, peltojen ja rantaniittyjen ruokamaihin. Poikueet kerääntyvät nopeasti suuriksikin parviksi, ja ne voivat kierrellä laajalla alueella, jopa Viroon ja Ruotsiin saakka.
[muokkaa] Ravinto
Kottaraiset ovat kaikkiruokaisia, mutta erityisesti selkärangattomat ja erilaiset marjat kuuluvat sen ravintoon. Pesäpoikasia emot ruokkivat muun muassa lieroilla, toukilla ja kovakuoriaisilla. Tavallinen näky ennen kannan romahtamista oli kottaraisparvi pellolla traktorin perässä. Myös tunkioilta ja kaatopaikoilta löytyi runsaasti ravintoa kottaraisille. Loppukesällä varsinkin seljan ja tuomen marjat, sekä syksyllä pihlajanmarjat ovat kottaraisten herkkua. Vuorovesi- ja tulvarannoilla ne seuraavat vesirajaa, etsien erilaisia matoja ja nilviäisiä.
[muokkaa] Lähteet
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Kottarainen Radio Suomen viikon luontoäänenä
- Halonen, Jorma 1975: Yksivuotias kottarainen Sturnus vulgaris pesivänä Pellossa. – Lintumies 3.1975 s. 107. SLY.
- Ojanen, Mikko 1978: Kottaraisen poikuekoko Oulun seudulla 1963–1968. – Aureola 3:24–27.
- Ojanen, M., Orell, M. & Hirvelä, J. 1979: The breeding biology of the Starling Sturnus vulgaris in northern Finland. – Holarct. Ecol. 2:81–87.
- Ojanen, Mikko & Orell, Markku 1980: Havaintoja kottaraisen pesäloisinnasta Oulun seudulla. – Lintumies 4.1980 s. 177–179. LYL.
- Pulliainen, Erkki, Helle, Pekka & Tunkkari, Paavo 1981: Räkättirastaan, tilhen, kottaraisen, punatulkun, taviokuurnan ja isokäpylinnun ruoansulatuskanavassa, sydämessä ja siivissä ilmenevistä sopeutumista. – Ornis Fennica 58:21–26.
- Saurola, Pertti 1978: Mitä rengastusaineisto kertoo kottaraisesta? – Lintumies 3.1978 s. 90–98. LYL.
- Solonen, Tapio 1986: Suomen kottaraiskannan kehitys viime vuosikymmeninä. – Lintumies 6.1986 s. 283–284. LYL.
- Tenovuo, Rauno & Lemmetyinen, Risto 1970: On the breeding ecology of the Starling Sturnus vulgaris in the archipelago of the south-western Finland. – Ornis Fennica 47:159–166.
