Englannin kieli

Wikipedia

Englanti
Muu nimi
Omakielinen nimi	English
englanninkielinen nimi	English
ranskankielinen nimi	anglais
Tiedot
Alue	mm. Australia Etelä-Afrikka Kanada Irlanti Uusi-Seelanti Yhdistynyt kuningaskunta Yhdysvallat
Virallinen kieli	De jure, ainoa virallinen: Liberia, useat Kansainyhteisön maat De jure, yksi virallisista: Kanada, Hongkong, Irlanti, Etelä-Afrikka, Kenia, Intia, Pakistan, Filippiinit, Singapore, Kosovo, Zimbabwe De facto, ainoa virallinen: Australia De facto, yksi virallisista: Uusi-Seelanti, Yhdistynyt kuningaskunta, Yhdysvallat
Puhujia	noin 320–380 miljoonaa synnynnäistä puhujaa, 1–1,5 miljardia toisena kielenään puhuvaa
Sija	3. (synnynnäiset puhujat) 1.–2. (kaikki puhujat)
Kirjaimisto	latinalainen
Kielenhuolto
Kielitieteellinen luokitus
Kielikunta	indoeurooppalainen kielikunta
Kieliryhmät	germaaniset kielet – länsigermaaniset kielet
Kielikoodit
ISO 639-1	en
ISO 639-2	eng
SIL	ENG
Ohje

Englannin kieli on erittäin laajalle levinnyt Englannista lähtöisin oleva germaaninen kieli. Sitä käytetään ympäri maailmaa toisena kielenä ja virallisena kielenä useissa maissa. Englanti on maailman opetetuin ja ymmärretyin kieli, ja sitä onkin pidetty lingua francana. Vaikka nykyistä kiinan yleiskieltä puhuu äidinkielenään useampi ihminen kuin englantia, käytetään englantia useammin toisena tai vieraana kielenä. Yhteensä englantia osaavia henkilöitä on maailmassa reilusti yli miljardi.^[1]

Yli 400 miljoonaa ihmistä puhuu englantia ensimmäisenä kielenään. Arviot englantia toisena kielenään puhuvien ihmisten määrästä vaihtelevat noin 150 miljoonaan ja 1,5 miljardin välillä riippuen siitä, miten sen osaaminen määritellään. Englanti on hallitseva kansainvälinen kieli viestinnässä, tieteessä, kaupankäynnissä, ilmailussa, viihteessä, diplomatiassa ja Internetissä. Se on ollut yksi Yhdistyneiden kansakuntien virallisista kielistä sen perustamisesta (1945) lähtien ja monet pitävät sitä yleismaailmallisena kielenä.^[2]

Englanti kuuluu indoeurooppalaisen kielikunnan germaanisten kielten läntiseen haaraan. Se kehittyi anglosaksien puhumasta muinaisenglannista, mutta siinä on myös vaikutteita kelttiläisistä kielistä. Normannien Englannin-valtauksen johdosta normanninranska, latina ja kreikka ovat vaikuttaneet englantiin hyvin voimakkaasti. Englannista kieli levisi muualle Britteinsaarille ja myöhemmin Brittiläisen imperiumin siirtokuntiin ja territorioihin, kuten Yhdysvaltoihin, Kanadaan, Australiaan ja Uuteen-Seelantiin. Tämän historiallisen kehityksen tuloksena englanti on virallinen kieli useissa entisissä Britannian tai Yhdysvaltojen hallitsemissa maissa, kuten Pakistanissa, Ghanassa, Intiassa, Nigeriassa, Etelä-Afrikassa, Keniassa, Ugandassa ja Filipiineillä.

Mandariinikiinalla, hindillä ja espanjalla on enemmän syntyperäisiä puhuja kuin englannilla, mutta mandariinikiina ja hindi eivät ole maantieteellisesti levittäytyneet yhtä laajalle kuin englanti. Espanja taas on levinnyt laajemmalle kuin mandariinikiina ja hindi, mutta sitä ei käytetä paljon Aasiassa ja Afrikassa. Englanti on myös puhutuin germaaninen kieli. Englannin kielen merkitys on kasvanut erityisesti toisen maailmansodan jälkeen, lähinnä Yhdysvaltojen ja sen maailmanpoliittisen ja taloudellisen aseman vaikutuksesta. Koska kieltä tarvitaan monissa ammateissa ja monilla aloilla, ovat useat opetusministeriöt ympäri maailmaa tehneet englannista pakollisen oppiaineen kouluissa.

Sisällysluettelo 1 Käyttö maailmalla 2 Luokitus ja sukulaiskielet 3 Kielioppi 4 Äänteet 5 Kirjoitus 6 Historia 7 Lähteet 7.1 Viitteet 8 Katso myös 9 Aiheesta muualla

[muokkaa] Käyttö maailmalla

Englanti on ainoa virallinen kieli tai ylivoimaisesti puhutuin kieli seuraavissa valtioissa:

• Australia
• Bahama
• Irlanti
• Jamaika
• Uusi-Seelanti
• Yhdistynyt kuningaskunta (Iso-Britannia)
• Yhdysvallat

Englanti on yksi virallisista kielistä mm. seuraavissa valtioissa:

• Etelä-Afrikka
• Filippiinit
• Intia (lähinnä hallinnon, ei käytännön kieli)
• Kanada
• Malta
• Nigeria

[muokkaa] Luokitus ja sukulaiskielet

Englanti kuuluu indoeurooppalaisen kielikunnan germaanisten kielten läntiseen haaraan.

Kysymys siitä, mikä on englannin lähin kielisukulainen, on herättänyt keskustelua. Joitakin englantiin pohjautuvia kreolikieliä, kuten tok-pisiniä ja skottia lukuun ottamatta germaaniset kielet muistuttavat englantia eniten. Englannin tavoin myös skotti pohjautuu muinaisenglantiin. Skotin jälkeen englannin läheisin kieli on friisi, jota puhutaan Pohjois-Alankomaissa ja Luoteis-Saksassa. Muita läheisiä elossa olevia länsigermaanisia kieliä ovat muun muassa saksa, alasaksa, hollanti ja afrikaans. Skandinavian pohjoisgermaaniset kielet muistuttavat englantia vähemmän kuin länsigermaaniset kielet.

Monet ranskan sanat ovat englanninkielisille ymmärrettäviä ainakin kirjoitettuna, koska englantiin lainattiin paljon sanoja ranskasta normannien valloitettua Englannin sekä sen jälkeen. Sen seurauksena huomattava osa englannin sanastosta muistuttaa hyvin paljon ranskan sanoja, vaikka sanojen oikeinkirjoituksessa, ja joissakin tapauksissa myös merkityksissä, on pieniä eroja. Erityisesti brittienglannissa on ranskan lainasanoja: mm. cul-de-sac (amerikanenglannissa dead end), hors d' œuvre (appetizers), prison (amerikanenglannissa myös jailhouse) jne.

[muokkaa] Kielioppi

Englannin kielessä on vähän taivutusmuotoja useimpiin muihin indoeurooppalaisiin kieliin verrattuna. Siinä ei ole esimerkiksi kieliopillista sukua eikä adjektiivien taivutusta toisin kuin sen läheisissä sukulaiskielissä hollannissa ja saksassa. Englannissa on kuitenkin jäämänä subjektin ja predikaatin kongruenssista yksikön kolmannen persoonan pääte -(e)s.

Monia kieliopillisia suhteita ilmaistaan liittosanoin Aikamuotojärjestelmä, jossa eri aikamuotoja ilmaistaan liittosanoin, on monimutkainen, mutta säännöllisillä verbivartaloilla on vain kaksi muotoa, merkitsemätön preesens ja -ed -liitteellä merkitty menneen ajan muoto, joka vastaa sekä suomen imperfektiä että toista partisiippia. Useilla epäsäännöllisillä verbeillä tämä partisiippimuoto kuitenkin on erilainen kuin imperfekti (past tense), esimerkiksi do - did - done. Aikamuotoja on kuusitoista, jotka koostuvat neljästä ajasta (nyt, menneisyydessä, tulevaisuudessa, menneen ajan tulevaisuudessa) ja neljästä aspektista (yksinkertainen, jatkuva, perfekti, jatkuva ja perfekti). Aikamuodon muodostaminen voidaan tiivistää tällaisella taulukolla:

Aikamuoto	Modaali	Aspekti		Verbi
		Perfekti	Jatkuva
-Ø -ed (mennyt aika)	Ø will (futuuri)	Ø have -ed (perfekti)	Ø be -ing (jatkuva)	do

Esimerkiksi sanasta do "tehdä" saadaan muoto would have been doing, "olisin jo ollut tekemässä". (Ks. en:English grammar.)

Englannissa ei ole sijamuotoja. Joskus omistuskliitti -'s luokitellaan genetiivisijaksi, mutta se ei käyttäydy genetiivisijan tavoin. Kieliopillisia lukuja on kaksi: yksikkö ja monikko.

Englannin kielen normaali sanajärjestys on subjekti-predikaatti-objekti-tapa/paikka/aika.

Epäsäännöllisiä verbejä ja monikkoja on paljon. Usein vaihtelut perustuvat vokaalinvaihdoksiin, esim. ablautiin (esim. swim, swam, swum) tai umlautiin (esim. man, men). Osa epäsäännöllisistä verbeistä on taipumattomia muotoja (esim. cut). Epäsäännöllisiä monikkoja on niin alkuperäistä germaanista kuin lainattua, lähinnä latinan, perua.

Lisäksi sanojen johtaminen on melko epäsäännöllistä, koska englannin kielessä on käytössä alkuperäisen germaanisen sananjohto-opin lisäksi romaanisista kielistä poikkeuksineen päivineen omaksuttu sananjohto-oppi. Asiaa monimutkaistaa edelleen se, että toisiinsa liittyviä sanoja on lainattu eri muodoissa eri aikoina ja eri kielistä. Niinpä esimerkiksi adjektiivia merkitsevää päätettä -al ei useinkaan voi liittää substantiivin perään muuttamatta ensin itse substantiivia jollakin tavalla. Esimerkkejä: norm-normal, idea-ideal, tone-tonal, rectum-rectal, terminus-terminal, species-special, space-spatial, type-typical, matter-material, flower-floral.

[muokkaa] Äänteet

Seuraavasta taulukosta käyvät ilmi englannin kielen äänteet.

	labiaali	labiodentaali	interdentaali	alveolaari	palatoalveolaari	palataali	velaari	glottaali
klusiili	p  b			t  d			k  g
nasaali	m			n			ŋ
hankausäänne		f  v	θ  ð	s  z	ʃʷ  ʒʷ			h
affrikaatta					tʃʷ  dʒʷ
puolivokaali				ɹʷ		j
lateraali				l, ɫ

Kuten taulukosta käy ilmi, englannin kielessä on kohtalainen määrä hankausäänteitä. Niistä sibilantit ovat aina labialisoituneet (äännetään pyörein huulin). Hankalimpia äänteitä ovat dentaalit, joiden lausuminen on vaikeaa suurelle osalle englantia vieraana kielenä opiskelevista. Kontrasti soinnillisten ja soinnittomien hankausäänteiden välillä on olemassa, mutta niiden kesken esiintyy myös allofoniaa: esimerkiksi /z/ on allofoni /s/:lle sanassa president, mutta erillinen foneemi sanassa haze "sumu" (vrt. hays "heinät").

Englannissa ei ole tremulantteja eli r-äännettä, muutamia murteita lukuun ottamatta, vaan r on velarisoitunut ja labialisoitunut. Yläluokan brittienglannista r on hävinnyt lähes kokonaan, jättäen vain foneettisia jälkiä ympäröiviin vokaaleihin. Siellä, missä se ei ole hävinnyt, se esiintyy yleensä täryttömänä puolivokaalina. Pohjois-Amerikassa r on muuttunut retrofleksi-puolivokaaliksi tai lisännyt r-värinää läheisyydessään esiintyviin vokaaleihin. Skottienglannissa r on yksitäryinen tremulantti. Britannian murteissa eli brittienglannissa r:n ääntäminen vaihtelee paljonkin; esim. Orkneyn alueen englannissa se on uvulaarinen kuten ranskassa.

Englannin kielen muiden konsonanttien perusmuodot ovat suomenkielisille tuttuja. Kontrasti soinnillisten (b, d, g) ja soinnittomien (p, t, k) klusiilien välillä on suurempi kuin suomessa. Lisäksi sanan alussa soinnittomat klusiilit aspiroituvat, eli ne äännetään suuremmalla voimalla siten, että konsonantin jälkeen sointi palaa vasta pienen hetken päästä.

Vokaaleja on moniin muihin kieliin verrattuna varsin paljon. Murteiden välillä esiintyy lisäksi suuria vokaalinvaihteluita.

Brittiläisessä standardienglannissa (ns. Oxford English) pitkien ja lyhyiden vokaalien ero ei ole foneettinen. Kontrasti on sen sijaan tiukkojen ja höllien vokaalien välillä — näiden pituus vaihtelee allofonisesti. Höllä vokaali (esim. bit) on sentralisoitunut (lähempänä švaata) ja sen artikulointi on epätarkempaa. Tiukat vokaalit (esim. beat) lausutaan taas samalla tavalla kuin suomen pitkät vokaalit, eli selkeästi artikuloiden. Murteesta ja allofoniasta riippuu, muuttuuko pituus. Skottienglannissa pituuseroa ei ole, ja sentralisointi jää ainoaksi eroksi. Australian englannissa taas tilanne on päinvastainen: vain pituus on merkitsevä.

Erikoisuutena englannissa on puoliväljä lavea keskivokaali [ɜ], esim. standardienglannissa fur [fɜː], joka on yksi harvinaisimmista vokaaleista maailman kielissä, erityisesti jos se on roottinen kuten Amerikassa.

[muokkaa] Kirjoitus

Englantia kirjoitetaan latinalaisella aakkostolla, ilman diakriittisiä merkkejä. Kirjoitusjärjestelmä ei ole foneettinen, vaan vain noin 85 % sanoista ääntyy säännöllisesti. Syitä tähän on monia. Perussyy on se, että normannien valloittaessa Englannin muinaisenglannin säännöllinen kirjoitusjärjestelmä tuhottiin.^lähde? Englantia alkoivat kirjoittaa normannikirjurit, jotka eivät välttämättä edes osanneet koko kieltä kunnolla. Tätä perua on esim. outo kirjoitustapa queen, vrt. muinaisenglannin cwene. Toinen syy on se, että kielessä on useita lainasanoja, joiden kirjoitustapaa ole haluttu muuttaa. Esimerkiksi "Sioux Falls" lausutaan ensimmäinen sana ranskan ja toinen perusenglannin mukaan: [su: fo:ls]. Yksi syy kirjoitusjärjestelmän monimutkaisuuteen on myös se, että sääntöjä on tahallaan rikottu, jotta sanat vastaisivat paremmin oletettuja etymologioita. Esimerkiksi sana [det] 'velka' haluttiin kirjoittaa debt, jotta se muistuttaisi latinan sanaa debit. Joissain tapauksissa tällaista syytä ei ole edes ollut, esim. sanaan ptarmigan on mielivaltaisesti lisätty alkuun kirjain P kreikan pteron-sanaa imitoiden, vaikka sana on itse asiassa peräisin gaelin sanasta tarmachan.

Konsonanttien yksikirjaimiset perusmuodot kirjoitetaan yleensä samoin kuin suomessa, poikkeuksina y [j], j, g [dʒʷ] ja r [ɹʷ]. Lisäksi kaikki sananalkuiset klusiilit ovat aspiroituneita. Kirjainyhdistelmiä ovat th joko [θ] tai [ð], ch tai tch [tʃʷ], sh [ʃʷ]. Poikkeuksia on runsaasti, ja usein ne perustuvat sanan ranskalaiseen tai muuhun ulkomaiseen alkuperään; esim. sanassa measure kirjain s merkitsee äännettä [ʒ].

Vokaalit lausutaan täysin eri tavalla kuin latinalaisessa käytännössä yleensä. Ensinnäkin jo muinaisenglannissa oli muutamia vokaalinmerkintätapoja. Koska muinaisenglannissa lyhyen vokaalin jälkeen tuli aina kaksoiskonsonantti, kirjoituksen kaksoiskonsonantit eivät muuta konsonanttia mitenkään, vaan muuttavat edeltävää vokaalia, esimerkiksi filer ääntyy [faɪlər], kun taas filler ääntyy [fɪlər]. Muinaisenglannin perua on myös se, että sanan lopussa oleva -e muuttaa edellistä vokaalia, esim. lit [lɪt] vs. lite [lɑit].

Tärkeämpi syy vokaalikirjainten muista kielistä poikkeavaan äännearvoon on kuitenkin se, että 1600-luvulla englannin pitkät vokaalit nousivat foneettisella asteikolla kukin yhden askeleen ylöspäin, esimerkiksi ee lausutaan [iː], mutta kirjoitustapa jätettiin ennalleen. Jotkut pitkät vokaalit muuttuivat samalla diftongeiksi. Esimerkiksi englanninkielisten itsensä "pitkiksi" a-, i-, ja o-vokaaleiksi kutsumat äänteet ovat itse asiassa diftongeja: [eɪ], [aɪ] ja [oʊ].

Useita yrityksiä englannin ortografian uudistamiseksi on tehty, mutta toistaiseksi tuloksetta. Syynä on kenties asian suhteellinen ongelmattomuus natiiveille, sekä oikeinkirjoituksen osaamiseen liittyvät statussyyt. Tosin useimmat vieraskieliset eivät ymmärrä ortografian tuottavan ongelmia myös äidinkielisille puhujille; katsomalla esimerkiksi tietosanakirjan esimerkkejä kielen kehityksestä, huomaa nopeasti ohjeiden yhtymäkohdat "suomalaiseen" lausuntaan. Lisäksi suomalaisille on vierasta ajatella tarkastavansa melko yleisenkin sanan kirjoitusasun/lausunnan sanakirjasta. Äidinkielisten sanakirjojen kohdealue on englanninkielinen maailma, joten lausuntaohjeet ovat siellä suureksi osaksi myös natiiveja varten. Monimutkainen kirjoitustapa aiheuttaa erityisiä ongelmia englanninkielisille: lukihäiriöiseksi luokitellaan englanninkielisissä maissa useampi kuin muualla, ja on arvioitu merkittävän osan amerikkalaisista (21–23 % aikuisista) olevan toiminnallisesti lukutaidottomia (functionally illiterate). Toiminnallisesti lukutaidoton ei osaa esimerkiksi täyttää työhakemusta, seurata kirjallisia ohjeita tai lukea sanomalehtiä tai aikatauluja.

[muokkaa] Historia

Englanti pohjautuu nykyisessä Luoteis-Saksassa ja Tanskan Slesvigissä asuneiden anglien ja saksien kieleen. Nämä kansat valloittivat 400-luvulla yhdessä Jyllannin juuttien kanssa kelttiläis-roomalaisesta Isosta-Britanniasta nykyisen Englannin alueen. Kelttiläiset kielet säilyivät saaren joissakin osissa (Skotlanti, Wales, Cornwall ja jossakin määrin myös Cumbria), joita germaanit eivät asuttaneet. Maahan tulleiden germaanien murteet sulautuivat lopulta osittain yhteen ja muodostivat nykyään muinaisenglantina tunnetun kielen, joka muistutti joitakin nykyisen Luoteis-Saksan ja Alankomaiden (Friisinmaa) rannikkoalueiden murteita.

800–1000-luvuilla saaren pohjois- ja itärannikolle asettuneiden viikinkien puhuma pohjoisgermaaninen sukulaiskieli muinaisnorja vaikutti kieleen paljon. Monet nykyenglannin perussanat ovatkin skandinaavisperäisiä lainoja.

Vuonna 1066 normannit valloittivat Englannin ja sitä seuranneiden 300 vuoden aikana normannikuninkaat ja ylhäisö puhuivat ja kirjoittivat vain muinaisranskan läheistä sukukieltä. Muinaisenglantiin siirtyi suuri määrä normannien käyttämiä sanoja, jotka ovat säilyneet kielessä nykypäivään saakka.Yhdessä tätä ennen ja myöhemmin tapahtuneiden lainojen ansiosta englannin kieli on sanastoltaan yksi rikkaimmista kielistä. Normannit vaikuttivat vahvasti myös kielen morfologiaan, mikä johti nykyään keskienglantina tunnetun kielen muodon syntymiseen. Yläluokan puhuessa ranskaa, eriytyi myös kirjoitusasu lausunnasta 1300-luvulle mennessä melkoisesti.

1400-luvulla monet keskienglannin vokaalit vaihtuivat toisiksi, kielen Lontoon alueelta peräisin ollut murre levisi hallinnossa yleiskieleksi, ja kirjapainotaito yhtenäisti kieltä. Tämä niin sanottu Great Vowel Shift on myös syynä nykyiseen epäsuhtaan kirjoitusasun ja lausunnan välillä. Varhaiset painajat myös keinotekoisesti vääntelivät sanoja kirjoitusasultaan silloisten sivistyskielien, ranskan ja saksan mukaisiksi. Varhaisen nykyenglannin juuret voidaan ajoittaa suunnilleen William Shakespearen aikakaudelle, josta lähtien nykyenglannin natiivi puhuja yleensä ymmärtää tekstiä melko vaivatta.

[muokkaa] Lähteet

• Anhava, Jaakko: Maailman kielet ja kielikunnat, s. 58–59. Gaudeamus, 2005. ISBN 951-662-734-X.

[muokkaa] Viitteet

1. ↑ [1]
2. ↑ [2]

[muokkaa] Katso myös

• Luettelo englannin kielen murteista

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Laaja suomi - englanti - suomi sanakirja
• Englanti–suomi–englanti-sanakirja
• Sanakirja (web 2.0 suomi-englanti sanakirja)
• Re-Romanization of English

	Euroopan unionin viralliset kielet
	bulgaria | englanti | espanja | hollanti | iiri | italia | kreikka | latvia | liettua | malta | portugali | puola | ranska | romania | ruotsi | saksa | slovakki | sloveeni | suomi | tanska | tšekki | unkari | viro