Muinaisnorja
Wikipedia
Muinaisnorja on Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen listaama suomenkielinen vastine kielelle, jota kirjoitettiin noin 800–1300-luvuilla nykyisen Skandinavian, Islannin ja Britteinsaarten alueella. Se on luetteloitu synonyymiksi englanninkieliselle termille 'Old Norse'. Toisena vaihtoehtona tarjotaan termiä muinaisskandinaavi. Norjaksi ja tanskaksi kieli tunnetaan nimillä 'norrønt' tai 'norrøn', 'gammalnorsk' tai 'oldnordisk'. Ruotsiksi sitä nimitetään sanoilla 'fornnordiska', 'norröna' tai 'dansk tunga' ja 'dönsk tunga'. Saksaksi se tunnetaan nimellä 'Altnordisch".
Pohjoisgermaanisten kielten polveutumista koskevat nimitykset ja määritelmät eivät ole yhtenäisiä eikä kansainvälistä konsensusta ole päässyt kehittymään. Tämä johtunee sekä niiden välisistä vaikeasti tulkittavista liukumoista että kansallistunteesta, joka suosii omaa nimitystä ja historiaa jokaiselle murteelle ja kansalliskielelle. Toisaalta assosiaatiota pohjoiseen yhteiskieleen on ajoittain pidetty tavoiteltavana esim. osana romantisoitua viikinkikäsitystä ja myöhemmin myös ideologisista syistä.
Yleisin tulkinta on pääosin seuraava: 700-luvulta lähtien eli kantaskandinaavin jälkeen Luoteis-Euroopassa puhuttiin kahta toisistaan vain hieman eroavaa päämurretta, itäistä ja läntistä muinaisskandinaavia. Muinaisnorja oli läntisen päämurteen kirjallinen ilmenemismuoto. Itse asiassa vuosilta 800–1250 Skandinaviasta tunnetaan tekstejä (latinan ohella) pääasiassa muinaisnorjaksi ja muinaisislanniksi, joiden väliset erot ovat hiuksenhienot. Tämän vuoksi esim. englanninkieliset termit ’Old West Norse’, ’Old Icelandic’ ja ’Old Norwegian’ lasketaan usein synonyymeiksi. Hämmentävästi joskus tähän synonyymilistaan ajatellaan kuuluvaksi myös itse Old Norse.
Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen listaama suositeltavin nimi 'muinaisnorja' on sekä osuva että harhaanjohtava.lähde? Harhaanjohtava se on siksi, että nykyisen Norjan alue oli vain yksi alue monista, joissa tuon ajan "anglo-skandinaavista murrejatkumoa" puhuttiin. Osuva se on siksi, että laajimmat kirjalliset näytteet 1100–1200-lukujen skandinaavisesta kielestä edustavat juuri sen läntistä muotoa eli muinaisnorjaa. On myös arvioitu, että muinaisnorjan, muinaisenglannin, muinaissaksin ja alasaksan puhujat kykenivät ymmärtämään toisiaan ongelmitta.
Vanhimmat muistiinpanot muinaisnorjaksi on tehty 'nuorempi futhark'-riimukirjoituksella 800-luvulla, viimeisimmät tekstit riimukirjaimin on tehty 1300-luvulla. 1100-luvulta lähtien muinaisnorjaa kirjoitettiin myös latinalaisilla aakkosilla. Tunnetuimmat ja laajimmat tekstit muinaisnorjaksi ovatkin latinalaisilla kirjaimilla kirjoitetut kaksi Eddaa ja saagat, Islannin keskiaikainen kirjallisuus.
Norjassa muinaisnorjan kielellinen jatkumo käytännössä sammui 1350-luvun ruttoon, jolloin itäiset skandinaaviset kielet, lähinnä esitanska, sai siellä ylivallan. Islannissa muinaisnorja kehittyi pikkuhiljaa nykyislanniksi ja Britteinsaarilla muinaisnorja sekoittui yhdeksi englannin ainesosista. Myös kelttiläiset kielet muun muassa gaeli, iiri ja kymri ovat saaneet vaikutteita muinaisnorjasta ja päinvastoin. Muita muinaisnorjasta osittain polveutuvia kieliä ovat muun muassa Färsaarten fääri ja Orkneysaarten sammunut norni. Itäinen muinaisskandinaavi muuntui esiruotsiksi ja esitanskaksi, joiden erottautumisen katsotaan olleen merkittävää 1200-luvun Västgötalagen-lakikokoelman kirjoittamisesta lähtien.
Nykykielistä islanti muistuttaa eniten muinaisnorjaa.
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Kielitieteen asiasanasto, Suomi – englanti – viro – saksa Toimittajat: Anna-Liisa Kristiansson-Seppälä ja Ulla-Maija Kulonen; Kääntäjät: David Steadman (englanti), Mare Onga (viro) ja Wolfgang Veenker (saksa); Atk-asiantuntijat: Tarmo Rahikainen, Mikko T. Virtanen ja Outi Lehtinen Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 128, ISSN 0355-5437, ISBN 952-5446-03-4
