Markku Ketola

Wikipedia

Markku Tapani Ketola (s. 24. lokakuuta 1945 – k. 17. lokakuuta 1985) oli yksi aikansa arvostetuimpia suomalaisia urkutaiteilijoita. Hän opiskeli urkujensoittoa Sibelius-Akatemian kirkkomusiikkiosastolla professori Tauno Äikään johdolla. Kanttori-urkuriksi hän valmistui keväällä 1968, urkujensoiton diplomitutkinnon hän suoritti 1971 korkeimmalla pistemäärällä 25/25, ja musiikinjohtajan tutkinnon 1974. Hän jatkoi opintojaan useilla mestarikursseilla Suomessa ja ulkomailla, opettajinaan muun muassa Ferdinand Klinda, Guy Bovet, Margaret Irwin-Brandon ja Lionel Rogg.

Porvoon suomalaisen seurakunnan kanttorina Markku Ketola toimi vuodesta 1969 lähtien. Seurakunnan kanttorin työtä hän piti tärkeimpänä tehtävänään. Työnsä ohella hän opetti urkujensoittoa Porvoon musiikkiopistossa 1976–1985, Jyväskylän konservatoriossa 1976–1977 ja Sibelius-Akatemiassa 1981–1985. Hän toimi myös useissa luottamustehtävissä: Uudenmaan Kanttori-urkuriyhdistyksen johtokunnassa vuosina 1973–1975, Organum-seuran hallituksen jäsenenä 1974–1977 ja varapuheenjohtajana 1978–1979, Helsingin hiippakunnan jumalanpalvelus- ja musiikkitoiminnan valiokunnassa 1979–1981 sekä kirkon urkutoimikunnan puheenjohtajana 1980 alkaen. Ketola osallistui aktiivisesti myös useiden urkujen suunnitteluun. Merkittävimpiä hankkeita olivat Porvoon tuomiokirkon (rak. Veikko Virtanen, 1978) ja Mikkelin maaseurakunnan kirkon (rak. Kangasalan urkurakentamo, 1986) urut.

Vuonna 1970 pidetyn ensikonserttinsa jälkeen Markku Ketola teki mittavan elämäntyön konsertoivana urkutaiteilijana Suomessa, useimmissa Euroopan maissa, Yhdysvalloissa ja Filippiineillä. Konsertteja kertyi yhteensä ainakin 438 (300 omaa ja 138 yhteiskonserttia), joista runsas kolmannes ulkomailla. Kaikkialla hän sai kiittäviä arviointeja musiikillisista tulkinnoistaan ja poikkeuksellisen vahvasta tekniikastaan. Viimeisen konserttinsa hän soitti Toulonin urkuviikolla Ranskassa 15. lokakuuta 1985.

Ketolan ohjelmistosta lähes puolet koostui barokkimusiikista, runsas kolmannes romanttistyylisistä sävellyksistä ja noin 15 % moderniksi luokiteltavasta musiikista. Keskimäärin viidennes ohjelmistosta oli suomalaista musiikkia.

Kansainvälisissä kilpailuissa Ketola menestyi Helsingissä 1973 (2. sija), Prahassa 1971 (jaettu 4. sija) ja Kielissä 1972 (epävirallinen 4. sija). Hänelle myönnettiin myös vuosina 1968–1982 11 apurahaa opintoihin, kilpailuihin ja konserttitoimintaan. Merkittävin apurahoista oli Valtion säveltaidetoimikunnan yksivuotinen taiteilija-apuraha vuodeksi 1974.

Markku Ketola hukkui konserttimatkallaan Ranskan Sainte-Maximessa 17. lokakuuta 1985.

[muokkaa] Levytykset

Levytyksiä Ketola teki kolme, joista kaksi omaa ja yhden yhteislevytyksen:

1. Orgeldokumente 18, Pape Verlag, Berlin 1980, esittelee Porvoon tuomiokirkon urkuja, joilla Ketola soittaa J. S. Bachin, Oskar Merikannon ja Marcel Duprén musiikkia.
2. Interpretation im Vergleich, Musica Viva, Buchholz 1982, oli yhteislevytys, joka käsittää neljän eri urkurin tulkinnan Nicolaus Bruhnsin Toccata e –teoksesta, jonka lisäksi Ketola soittaa Dietrich Buxtehuden ja Georg Böhmin sävellyksiä.
3. Sulo Salonen Urkumusiikkia / Organ Music, Fuga, Helsinki 1985, on omistettu Sulo Salosen tuotannolle. Tämän uusintalevytys julkaistiin Markku Ketolan 60-vuotispäivän kunniaksi lokakuussa 2005.

Ketolan neljäs, romanttistyylinen levytys ei koskaan ehtinyt ilmestyä.

Monien maiden radioyhtiöt ainakin Islannissa, Itävallassa, Puolassa, Sveitsissä ja Yhdysvalloissa nauhoittivat Ketolan konsertteja. Suomen Yleisradiolle hän nauhoitti keskeistä ohjelmistoaan ainakin 20 kertaa, joista kolme oli suoria konserttiäänityksiä.

[muokkaa] Kirjallisuutta

• Valtasaari, Risto: Urkutaiteilija Markku Ketolan konserttiohjelmisto 1979–1985. Sibelius-Akatemia, koulutuskeskus, kirkkomusiikin koulutusohjelman tutkielma (5S3), 1988. 80 s.