Karate
Wikipedia
Karate eli karate-dō (jap. 空手 (道), karate-(dō)) on alkujaan okinawalainen kamppailulaji. Karate-sana tarkoittaa "tyhjää kättä" (alun perin kodete, "kiinalainen käsi"), mikä itsessään jo kertookin paljon lajista. Sen juuret ulottuvat vanhoista okinawalaisista kamppailumuodoista aina kiinalaisiin kamppailulajien muotoihin saakka. Lajin perustekniikat koostuvat pääosin lyönneistä ja potkuista, mutta harjoittelussaan pidemmälle edenneet oppivat tyypillisesti myös nivellukkoja, hallintaotteita, heittoja ja hermopistetekniikoita. Suoritustekniikoiden voima muodostetaan karatessa tehokkaalla lantion käytöllä sekä jalkojen asentojen avulla. Tekniikoiden lopussa esiintyy kime, voiman keskittäminen, johon yhdistyy voimakas uloshengitys, usein kiai-huudon saattelemana.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Historiaa
Karateksi kutsutaan Japanista Ryūkyū-saarten suurimmalta saarelta, Okinawalta lähtöisin olevaa taistelutaitoa. Nykyisessä muodossaan sitä on harjoiteltu vasta 1900-luvulta lähtien. Karaten juuret ulottuvat muinaisiin Kiinaan ja Intiaan, buddhalaisten munkkien fyysisiin harjoituksiin. Näiden harjoitteiden keksijänä pidetään munkki Bodhidharmaa, zen-buddhalaisuuden perustajaa. Aikakirjojen mukaan Bodhidharma saavuttuaan Kiinassa sijaitsevaan Shaolin-temppeliin havaitsi munkkien heikon fyysisen kunnon ja esitteli näille sarjan lihaksia vahvistavia liikkeitä, jotka saivat nimekseen Shaolin. Harjoitteiden avulla hän halusi kohottaa huonokuntoisten oppilaittensa virkeyttä, jotta nämä pysyisivät hereillä pitkillä oppitunneilla. On väitetty, että Bodhidharman esittelemät liikkeet olisivat olleet vain yksinkertaisia hengitysharjoituksia. Joka tapauksessa näistä liikkeistä katsotaan olevan lähtöisin monet myöhäisemmät taistelulajit.
Alusta alkaen karate on suunnattu itsepuolustukseen: Okinawan saaren asukkaat puolustautuivat ensin Kiinan ja myöhemmin Japanin miehitystä vastaan. Japanilaiset valloittivat saaren 1600-luvulla ja määräsivät aseiden hallussapitokiellon. Tämä vauhditti aseettomien taistelutaitojen harjoittelua, ja okinawalaiset alkoivat perehtyä kiinalaisiin oppeihin. Harjoittelu oli kuitenkin hankalaa, sillä harjoittelu jouduttiin tekemään salassa, ja aseina voitiin käyttää vain kehoa ja erilaisia työkaluja.
Väestö kehitti taitonsa erittäin pitkälle; näin he kykenivät voittamaan jopa aseistettuja ja koulutettuja samuraitakin. 1850-luvun jälkeen työkalut alkoivat menettää merkitystään aseina, mutta osa mestareista kuitenkin jatkoi taitojen opettamista. Juuri tämän vuoksi työkalujen käyttö aseina elää edelleen muun muassa Ryūkyū kobujutsun muodossa. Nykyisin karaten tyylisuunnissa aseiden käyttö on jäänyt taka-alalle, ja harjoituksissa keskitytään pääasiassa aseettomaan puolustautumiseen.
[muokkaa] Leviäminen
Heti 1900-luvun alussa karate hyväksyttiin okinawalaiskoulujen opetusohjelmaan ja lajia esiteltiin myös yleisölle. Sotaan valmistautuvassa Japanissa alettiin kiinnostua karatesta, koska sitä ajateltiin hyväksi keinoksi parantaa kansalaisten fyysistä kestävyyttä ja taistelutahtoa. Vuonna 1922 Gichin Funakoshi kutsuttiinkin esittelemään lajia pääsaarelle. Näytös oli menestys, sillä karate otettiin heti lukuisten oppilaitosten liikuntakasvatukseen. Pian pääsaarella olikin enemmän karaten harrastajia kuin Okinawalla: Näin karate oli viety pääsaarelle ja hyväksytty budolajiksi (kuten judo, aikido ja kendo). Funakoshi teki lajiin paljon muutoksia karsien ja naamioiden vaarallisia liikkeitä. Hänen päämääränään oli, että laji sopisi kaikkien harjoiteltavaksi. Alkuaikoina pariharjoituksia ei tehty lainkaan, mutta myöhemmin Funakoshin oli annettava tässä asiassa periksi. Näistä ansioista häntä alettiin myöhemmin kutsua modernin karaten isäksi.
Vuonna 1933, vanhojen okinawalaisten mestareiden vastustuksesta huolimatta, Funakoshi muutti karaten kirjoitusmerkin tarkoittamaan "tyhjää kättä". Vasta niinkin myöhään kuin vuonna 1939 Funakoshi perusti Tokioon ensimmäisen harjoitussalin. Syttyi toinen maailmansota ja budolajit taantuivat – moni karateka kaatui rintamalla, ja taidot ja tietämys katosivat.
Karaten leviäminen koko maailmaan alkoi toisen maailmansodan jälkeen, kun Japania miehittäneet yhdysvaltalaissotilaat alkoivat opettaa oppimiaan taitoja eteenpäin, ja suuria mestareita alkoi muuttaa Japanista Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Vuonna 1964 Eurooppaan saapui Japanin yliopistosta kolme opettajaa esittelemään wadō-ryu-tyylisuunnan karatea. Jo seuraavana vuonna nämä kolme sekä muutamat muut rupesivat opettamaan tyylisuuntaa Euroopassa. Eurooppaan muutti myös erityisesti Shotokan-tyylisuunnan opettajia; tästä johtuu Shotokanin vahva asema Euroopassa.
[muokkaa] Karate Suomessa
- Pääartikkeli: Karate Suomessa
[muokkaa] Tulo Suomeen
Suomeen karate levisi huhti-toukokuun vaihteessa 1967, kun ulkomailla lajiin tutustunut judoka Max Jensen alkoi opettaa lajia. Saman vuoden kesäkuussa Suomeen saapui Shotokan-tyylisuunnan japanilainen valmentaja Nobutaka Hosoki. Hän piti Helsingin Seurasaaressa viikon mittaisen leirin. Juhannuksen jälkeen Wado-ryu-tyylisuunnan opettaja Tatsuo Suzuki saapui Suomeen. Hän oli jo tehnyt vastaavanlaisen matkan Ruotsiin. Seuraavalla matkallaan joulukuussa 1967 Suzuki piti Suomessa kovan erikoiskurssin, jonka päätteeksi 12. joulukuuta pidettiin vyökoe, jossa myönnettiin ensimmäiset Suzukin Suomessa graduoimat eli myöntämät vyöt. Suzukin ehdotuksesta Suomen ensimmäisen karateseuran nimeksi annettiin Wadokan. Tyylisuuntana oli Wado-ryū ja säännöllinen toiminta uudessa seurassa alkoi vuodenvaihteessa 1959.
[muokkaa] Karate Suomessa tänään
Nykyisin karatea harjoitellaan ympäri maailmaa, ja Suomessakin on noin 15 000 aktiiviharrastajan joukko. Suomen karateliitto, joka on SLU:n jäsenjärjestö, perustettiin vuonna 1969. Tällä hetkellä Suomen Karateliiton noin sadasta seurasta runsaalla kahdellakymmenellä on tyylisuuntanaan wadō-ryū, ja se on Suomen harrastetuin tyylisuunta.
Vaikka karaten historia Suomessa ei ole pitkä, on sen kehitys ollut nopeaa, mistä ovat osoituksena monet EM- ja MM-mitalit. Karate on levinnyt joka puolelle Suomea Lappia myöten.
[muokkaa] Tyylisuunnat
Nykyisin tunnetut tyylisuunnat (ryuha), joita on noin sata, syntyivät vasta lajin levitessä Japanin pääsaarelle. Tyylisuuntien kehittyminen oli väistämätöntä, sillä kaikki muutkin japanilaiset budolajit olivat jakautuneet tyylisuuntiin. Tunnetuimpia karaten ovat Shotokan, wadō-ryū, Shitō-ryū, gōjū-ryū ja shūkōkai. Tyylisuuntien väliset erot näkyvät erityisesti harjoittelijoiden asennoissa, katoissa ja käytetyissä harjoittelumenetelmissä. Lisäksi niissä suhtaudutaan eri tavoin itsepuolustukseen, kilpailuihin ja vyöarvoihin. Eri tyylisuunnat asettavat erilaisia vaatimuksia harjoittelijan fyysisille ja henkisille ominaisuuksille: Osa tyyleistä korostaa voimaa ja aggressiivisuutta, toiset taas ovat luonteeltaan "pehmeämpiä". Karate on hienosäätöistä ja taiteellisen näköistä. Se kehittää myös henkistä ja fyysistä kuntoa runsaasti.
[muokkaa] Shōtōkan
Shōtōkan (Shotokan) on maailmalla laajimmalle levinnyt tyylisuunta. Gichin Funakoshin oppeihin perustuvan tyylisuunnan tekniikat ovat muuttuneet paljon ajan kuluessa. Funakoshi tunnettiin lempinimellä Shōtō, ja myöhemmin tyylisuunnan nimeksi annettiinkin Shōtōkan. Opetuksen tunnusomaisia piirteitä ovat kurinalaisuus ja järjestelmällisyys. Shōtōkanin tekniikat ovat näyttäviä ja voimakkaita.
[muokkaa] Wadō-ryū
-
Pääartikkeli: Wadō-ryū
Wadō-ryū on Hironori Ōtsukan perustama tyylisuunta. Nimi tarkoittaa "rauhan tietä". Ōtsuka oli Gichin Funakoshin läheisimpiä ja lupaavimpia oppilaita tämän varhaisimpien Tokion vuosien aikana. Ōtsuka jätti Funakoshin ja perusti oman tyylisuuntansa – wadō-ryūn – vuonna 1939. Ōtsukan alkuperäinen laji oli ollut shindō yoshin-ryū jujutsu, jonka vaikutus myös näkyy wadō-ryūssa.
Tyylisuuntaan kuuluu monia jujutsu-tyyppisiä hallintaotteita ja maahanvientejä. Torjunnat ja vastaiskut tehdään usein väistöliikkeen kautta, vastustajan hyökkäysvoimaa hyödyntäen. Wadō-ryū pyrkii tyylisuuntana luonnollisuuteen. Rentous on tärkeää ja muihin tyylisuuntiin verrattuna perusasennot ovat hieman korkeammat.
Ottelijoina wadō-ryūn harrastajat ovat usein nopeita ja joustavia. Tämän takia tyylisuunta on omiaan erityisesti pienikokoisille ja nopeille. Katojen "näyttävyydessä" tyylisuunta häviää monille muille, koska liikkeet ja asennot ovat hyvin pelkistettyjä.
[muokkaa] Yuishinkai
Motokatsu Inouen perustama Yuishinkai karate-jutsu pohjautuu Yasuhiro Konishin opettamaan Shindo Shinen-ryu karateen, ja on lisäksi saanut vaikutteita muun muassa jujutsusta ja okinawalaisista asetaidoista (kobujutsu). Nimi merkitsee suomennettuna "oikean mielen koulukuntaa", korostaen oikean kamppailuhengen merkitystä harjoittelussa. Suomalaisille Yuishinkai tarjoaa mahdollisuuden harjoitella perinteistä karatea, jossa on mukana perus- ja yhdistelmätekniikkaa, mielekästä kataharjoittelua itsepuolustukseen liittyvine sovellutuksineen sekä asetekniikkaa. Tyylin toi Suomeen vuonna 1978 turkulainen Ilpo Jalamo; sittemmin se on levinnyt erityisesti Lounais-Suomeen
[muokkaa] Shūkōkai
-
Pääartikkeli: Shūkōkai-karate
Shūkōkai on karaten tyylisuunta, jonka kehitti Chōjirō Tani. Sana "shukokai" tarkoittaa "tie kaikille". Sen tekniikassa pyritään mahdollisimman voimakkaaseen suoritukseen kehon luonnollisia jännityslinjoja hyödyntäen. Laji sopii kaikille, eikä mitään erityisominaisuuksia tarvita, vaan ne kehittyvät harjoittelun myötä.
[muokkaa] Salitoiminnasta
Karaten harrastajaa kutsutaan nimellä karateka. Karaten harjoittelu voidaan jakaa kolmeen eri osaan: kihoniin (jap. 基本, kihon), kumiteen (jap. 組手, kumite) ja kataan (jap. 型, kata). Vaikka harjoituksissa ei nykyään enää lyödä kepillä jaloille, on salikuri edelleen tiukkaa. Harjoituksissa saliin tultaessa on kumarrus pakollinen. Poistuttaessa harjoittelusalista käännytään ovelta kasvot salille päin ja kumarrus. Selkä salille päin kumarrus on väärin sillä karatessa on myös tärkeää kunnioitus opettajaa kohtaan ja muita harjoittelijoita. Joissakin seuroissa noudatetaan periaatetta, että jos haukoittelee harjoituksissa, opettaja (sensei) käskee ko. henkilön tekemään punnerruksia. Haukottelua harjoituksissa ei siis kaivata. Opettaja eli sensei voi ajaa huonosti käyttäytyvän ulos harjoittelusalista eli dōjōsta tai tatamilta.
[muokkaa] Varusteet
Karatessa käytetään valkoista väljää puuvilla-asua – housuja ja takkia – jonka japanilainen nimi on gi. Pukuihin on saatavilla eri kangasjäykkyyksiä sillä erikseen on katapuvut jotka ovat ovat kovempaa kangasta kuin normaalit. Kangasjäykkyydet usein ilmaistaan kankaan painona. Housut sidotaan kiristysnaruilla, takki solmittavilla kangassuikaleilla ja lopuksi vyöllä, joka pitää takin paikallaan ja asian mukaisella solmulla jonka jokaisen lajin harrastajan pitäisi osata keltaisen vyön jälkeen siirtyessään oranssille vyölle.
| 9. kyū (valkoinen) | 8. kyū (keltainen) | 7 kyū (oranssi) | 6. kyū, 5. kyū (vihreä) | 4. kyū (sininen) | 3. kyū, 2. kyū, 1. kyū (ruskea) | 1. dan, 2. dan, 3. dan... (musta) |
Karateen kuuluvat tärkeänä osana vyöt, jotka ilmoittavat karatekan läpäisseen kyseisen vyöasteen tasokokeen eli graduoinnin. Suomen karateliitossa, Suomen Wado-ryu karateliitossa ja Suomen JKA Shotokan Karateliitossa vyöarvot ovat seuraavat: 9. kyū valkoinen, 8. kyū keltainen, 7. kyū oranssi, 6. kyū vihreä, 5. kyū vihreä, 4. kyū sininen, 3. kyū ruskea, 2. kyū ruskea, 1. kyū ruskea ja mustat vyöt.
Vyöarvot kehitettiin vasta karaten levitessä Japanin pääsaarelle, lähinnä koska judollakin oli omansa. Vyöarvot ovat järjestyksessä: valkoinen (aloittelijan vyö), kyū-arvot eli keltainen, oranssi, vihreät, sininen ja ruskeat vyöt. Ensimmäisestä mustasta vyöstä lähtien tulevat mustan vyön dan-asteet, joita on yhdestä ylöspäin. Vyöt ansaitaan läpäisemällä vyökoe, jossa opettajat arvioivat oppilaan taitoja. Alussa vöitä saa nopeasti ja suhteellisen helposti, mutta myöhemmin harvemmin ja jatkuvasti tiukemmilla vyökoevaatimuksilla. Ylimpänä dan-asteena voidaan pitää 10. dania, koska sen saadessaan karateka on jo hyvin vanha. Mustan vyön dan-asteista korkein saavuttamalla saatu on yhdeksän. 10.dan on yleensä vain lajin/tyylin suurmestarilla, kuten wado-ryu:ssa Grandmaster Hironori Ohtsuka 2:lla. On myös opettajia, jotka ovat perustaneet oman tyylisuunnan ja myöntäneet itselleen 10. danin, mutta tätä voidaan pitää lajin luonteen vastaisena ja kyseenalaisena toimintana.
Vyöjärjestys vaihtelee tyylisuunnittain. Tämän vuoksi eri tyylisuunnissa saavutetut vyöarvot eivät ole keskenään vertailukelpoisia.
[muokkaa] Kilpailulajina
Karatesta on tullut myös kilpailulaji, jossa kisataan ottelussa (kumite) ja katassa. Karate on olympialaji, mutta sitä ei ole otettu mukaan vielä yksiinkään olympialaisiin. Omia sarjoja ja kisoja on junioreille, nuorille ja aikuisille. Sarjat jakautuvat vielä sukupuolen sekä junioreilla ja nuorilla iän mukaan.
Karateottelu (kumite) on nopea kilpailumuoto, jossa pienikin virhe kostautuu helposti. Kumitessa tärkeää on nopeus, "peliäly" ja liikkeiden puhtaus. Kumitessa ei ole tarkoitus tyrmätä vastustajaa, vaan pisteen saa kevyemmästä, tuomarien onnistuneeksi suoritukseksi katsomasta hyökkäyksestä. Kanssakilpailijan huomattavasta vahingoittamisesta saa varoituksen. Kumitessa ottelijalla on joko punainen tai sininen vyö, tavallista kevyempi puku ja hammassuojat. Käsissä on kevyet, rystyset ja kämmenselän peittävät otteluhansikkaat. Miehillä on alasuojat ja usein säärisuojat. Naiset voivat käyttää rintasuojusta ja säärisuojia.
Katassa tehdään ennalta määrättyä liikesarjaa mahdollisimman täydellisesti. Suojia ei tarvita, mutta ottelijalla täytyy olla punainen tai sininen kisavyö. Kataa voidaan tehdä yksin tai kolmen henkilön ryhmässä (joukkuekata). Katassa arvostellaan muun muassa nopeutta, voimaa ja liikkeiden puhtautta ja todentuntua (sekä joukkuekatassa liikkeiden yhdenaikaisuutta).
Suomessa karatekilpailussa on antidoping-ohjelma, jonka Maailman Karateliitto (World Karate Federation) on hyväksynyt.
[muokkaa] Karaten asetekniikat
Joissakin karatesuunnissa harjoitellaan myös perinteisiä asetekniikoita, kuten bon ja sain käyttöä. Asetekniikoista käytetään nimeä kobujutsu. Aseharjoittelu kehittää muun muassa taktiikkaa ja etäisyystajua, ja antaa valmiuksia puolustautua aseistettua hyökkääjää vastaan.
Suomessa kobujutsu sisältyy muun muassa Yuishinkai karate-jutsuun.
[muokkaa] Merkittäviä opettajia
- Pechin Takahara (?–1762)
- Satunshi Sakugawa (1733–1815)
- Sokon Matsumura (1798–1890)
- Itosu Ankō (1832–1916)
- Chōjun Miyagi (1888–1953)
- Gōgen Yamaguchi (1909–1989)
- Motobu Chōki (1871–1944)
- Kyan Chōtoku (1870–1945)
- Zenryō Shimabukuro (1908–1969)
- Joen Nakazato (1922–)
- Gichin Funakoshi (Shuri, Okinawa 1869 – Tokio 1957)
- Chōshin Chibana (1885–1969)
- Shigeru Egami (1912–1981)
- Yūchoku Higa (1910–1994)
- Kenwa Mabuni (1889–1957)
- Masutatsu Ōyama (1923–1994)
- Seiken Shukumine (1925–2001)
- Taiji Kase (1927 – Pariisi 2004)
- Mitsusuke Harada (1928– )
- Tsutomu Ōshima (1930– )
- Kanken Tōyama
- Masanao Takazawa
- Tadashi Nakamura (1942– )
- Hironori Ōtsuka (1892–1982)
- Snezana Peric
- Yoshinao Nanbu (1943– )
- Shigeru Kimura (1941–1995)
- Yasuhiro Konishi
- Motokatsu Inoue (1918– 1993)
- Kesuke Miyagi (1932– 2005)
- Yuitchi Matshuo (1949– )
[muokkaa] Katso myös
[muokkaa] Lähteet
[muokkaa] Lähdeviittaukset
http://www.karateliitto.fi/karate/
[muokkaa] Kirjallisuuslähteet
- Laaksonen Tero: Kampailijoita dojolta tatamilta. European Kyusho Jitsu Tuite Lt, 1992. ISBN 952-90-3777-5.
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Suomen Karateliitto
- Suomen Wado-ryu Karateliitto
- World Karate Federation
- The Karate World
- KarateRec.com - Karate Results and Charts WKF (english, français, türkçe)
| Gendai budolajit: | Aikido Suomessa | Atarashii naginata Suomessa | ZNKR iaidō Suomessa | ZNKR jōdō Suomessa | Judo Suomessa | Jūkendō Suomessa | Tankendō Suomessa | Karate Suomessa | Kendo Suomessa | Kyūdō Suomessa | Shōrinji kenpō | Taido Suomessa |
 |
Nykyaikana harjoiteltavat budolajit |
| Gendai-budolajit: | Aikido | Atarashii naginata | Iaidō| ZNKR jōdō | Judo | Jūkendō | Karate-do | Kendo | Kyūdō | Shōrinji kenpō | Taido | Tankendō |
