Jacques Brel
Wikipedia
| Jacques Brel | |
 Jacques Brel |
|
| Syntynyt: | 8. huhtikuuta 1929 |
| Kuollut: | 9. lokakuuta 1978 |
| Ammatit: | laulaja-lauluntekijä, näyttelijä, teatteriohjaaja |
Jacques Romain Georges Brel ( 8. huhtikuuta 1929 Schaerbeek, Belgia – 9. lokakuuta 1978 Pariisi, Ranska) oli arvostettu belgialainen laulaja-lauluntekijä, jota loistavien sanoitustensa vuoksi pidettiin myös runoilijana. Ranskankielisissä maissa hänet muistetaan myös näyttelijänä ja teatteriohjaajana.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Elämä ja ura
Brel syntyi Belgiassa Brysselin lähellä, mutta asui lähes koko ikänsä Pariisissa. Hän kuoli Pariisin esikaupungissa Bobignyssa keuhkosyöpään, ja hänet on haudattu Marquesassaarille, jossa hän asui pitkään.
»...ihmisen elämässä on kaksi tärkeää päivää: syntymä- ja kuolinpäivät. Mikään siinä välissä ei ole erityisen merkittävää.»
(-Jacques Brel)
Vaikka Brel puhui ranskaa, hänen perheensä oli flaamilaista alkuperää. Perheen sukujuuret juontuivat Zandvoordeen, lähelle Ieperiä. Brelin isä oli omistajana kartonkitehtaassa, ja tässä tehtaassa Brel aloitti työelämän ilmeisesti tarkoituksena seurata isänsä jalanjälkiä. Työ ei kuitenkaan kiinnostanut häntä, vaan sen sijaan hän kiinnostui kulttuurista liityttyään katolishumanistiseen nuorisojärjestöön Franche Cordée, jossa sai laulaa ja näytellä. Franche Cordéessa hän tutustui Thérèse Michielseniin ('Miche'). He avioituivat vuonna 1950.
1950-luvun alkupuolella Brel sai alkupuolella jonkin verran menestystä Belgiassa esitettyään omia laulujaan. Pian ilmestyi 78 kierroksen levy La foire/Il y a. Vuodesta 1954 Brel pyrki tosissaan kansainväliselle laulajanuralle. Hän irtisanoutui työpaikastaan ja muutti Pariisiin, teki lauluja ja esiintyi kaupungin kabaree-ravintoloissa sekä musiikkiteattereissa, joiden näyttämöillä esitti laulujaan hyvin eläytyvästi. Tammikuussa 1955 hän esiintyi Ancienne Belgiquessa Brysselissä belgialaisen pop- ja varietee-musiikin uranuurtajan Bobbejaan Schoepenin kanssa. Kun menestystä alkoi tulla, perhe muutti hänen luokseen Ranskaan. Vuonna 1956 hän kiersi Eurooppaa ja levytti laulunsa "Quand on n'a que l'amour", jonka ansiosta sai ensimmäisen kerran merkittävää huomiota. Hän esiintyi myös yhdessä Maurice Chevalierin ja Michel Legrandin kanssa.
1950-luvun lopulla Miche ja Brelin kolme tytärtä palasivat Brysseliin. Siitä pitäen Brel asui erillään perheestään. Ystäviensä Georges Pasquierin ('Jojo') ja pianisti Gérard Jouannestin sekä Francois Rauberin vaikutuksesta Brel muutti tyyliään. Hän ei ollut enää katolishumanistinen trubaduuri, vaan esitti karheita lauluja rakkaudesta, kuolemasta ja elämäntaistelusta. Musiikki kehittyi laadukkaammaksi ja laulujen aiheet monipuolistuivat. Hän puhui niissä rakkaudesta ("Je t'aime", "Litanies pour un retour"), yhteiskunnasta ("Les singes", "Les bourgeois", "Jaurès") ja uskonnosta ("Le bon Dieu", "Dites, si c'était vrai", "Fernand"). Hän ei rajoittunut vain yhteen tyyliin. Hän oli yhtä taitava hauskoissa sävellyksissä ("Le lion", "Comment tuer l'amant de sa femme...") kuin tunnelmapaloissakin ("Voir un ami pleurer", "Fils de...", "Jojo").
Terävän huomiokykynsä ansiosta Brel kuvasi arkielämää omaperäisen kekseliäästi ja runoilijan rentoudella. Hänen älykäs sanankäyttönsä oli hämmästyttävän sujuvaa, ja sen sisällökäs sanasto oli hyvin visuaalista. Harva toinen lauluntekijä osaa muutamalla arkisella sanalla ilmaista yhtä paljon.
Brel oivalsi myös vertauskuvien käytön, kuten laulussa "Je suis un soir d'été", jonka kertoja kesäilta kuvailee, mitä hän näkee laskeutuessaan kaupungin ylle. Vaikka hänen sanoituksiaan pidetään mestarillisina, myös hänen sävellyksensä ovat loistokkaita, eikä hän säveltäessäänkään rajoittunut vain yhteen tyylisuuntaan.
Brelin sävellykset olivat rytmikkäitä, eloisia ja vangitsevia ("L'aventure", "Rosa", "Au printemps"), mutta hän teki myös surullisia ja juhlallisia lauluja ("J'en appelle", "Pourquoi faut-il que les hommes s'ennuient?").
Brelin romanttisista sanoituksista paljastuu joskus tummaa ja katkeraa ironiaa. Hellistä rakkauslauluista välähtää huonosti kätkettyä turhautumista ja harmin sävyjä. Hän kuvaa hyvin ymmärtävästi, myötätuntoisesti ja vailla sentimentaalisuutta niin sanottua yhteiskunnan pohjasakkaa: alkoholisteja, irtolaisia, huumeidenkäyttäjiä ja prostituoituja lauluissaan "Jef", "La chanson de Jacky" ja "Amsterdam", eikä arastele kuvata elämäntyylin vastenmielisiä puolia.
Brel sanoitti ja levytti laulunsa lähes yksinomaan ranskaksi, ja häntä pidetään ranskankielisissä maissa yhtenä kaikkien aikojen parhaista ranskankielisistä säveltäjistä.
Hän esitti kuitenkin myös hollanninkielisiä kappaleita, kuten "Marieke", ja myös levytti muutamia laulujaan hollanniksi, kuten ”Le Plat Pays” ("Mijn vlakke land"), ”Ne Me Quitte Pas” ("Laat Me Niet Alleen"), ”Rosa” ("Rosa"), ”Les Bourgeois” ("De Burgerij") ja ”Les paumés du petit matin” ("De Nuttelozen van de Nacht"). Koska hän osasi kieltä huonosti, ne käänsi ranskasta Ernst van Altena, joka on tunnettu ranskankielisten laulujen kääntäjä.
» Hän menee voimiensa äärirajoille, sillä lauluillaan hän ilmaisee elämän tarkoitusta, ja jokainen rivi järkyttää ja saa kuulijan hämmästymään. »
(Edith Piaf)
Vaikka Brel sanoi julkisesti Ranskan televisiossa olevansa flaamilainen ("moi je suis un Flamand"), hänen rakkautensa flaamilaisuutta kohtaan näyttäytyy rakkautena Flanderiin ja sen maaseutuun (kuten ilmenee esimerkiksi lauluissa 'Le Plat Pays', 'Marieke', 'Une Ostendaise' ja 'Mon Pere Disait'). Hän tunsi kuitenkin selvästi vastenmielisyyttä flaamilaisia nationalisteja kohtaan ("les Flamingants"). Vaikka hän julistautuikin flaamilaiseksi sanoen olevansa flaamilainen laulaja, hän myös pilkkasi flaamilaista maalaiselämää laulussaan "Les Flamandes". Uransa myöhemmässä vaiheessa hän kohdisti yhteiskunnallisen suuttumuksensa flaminganteihin. Laulusta "La, la, la" (1967) ovat peräisin sanat "Vive les Belges, merde pour les flamingants" ("Eläköön belgialaiset, paskat flaminganteista"). Laulussa "Les F..." (1977) Brel kuvaa flaminganteja erittäin kärjistäen "Nazis durant les guerres et catholiques entre elles" ("natseja sota-aikana, katolisia sotien välillä"). Hänen tyttärensä France Brel on sanonut:"...hän oli hyvin flaamilainen. Hän uskoi velvollisuudentuntoon, ankaraan työntekoon ja hän oli aina täsmällinen. Perheemme on monessa suhteessa olemukseltaan flaamilainen. Jacques oli ylpeä flaamilaisuudestaan."
"Jos olisin kuningas", Brel itse on sanonut, "lähettäisin kaikki flaamilaiset Valloniaan ja kaikki vallonialaiset Flanderiin puoleksi vuodeksi, vähän niin kuin asevelvollisuuteen. He saisivat asua perheiden keskuudessa, ja näin ratkeaisivat nopeasti kaikki etniset ja kielelliset ongelmamme. Sillä kaikki potevat samanlaista hammassärkyä, kaikki rakastavat äitiään, kaikki rakastavat ja vihaavat pinaattia. Muu on yhdentekevää."
Vaikka Ranska oli Brelin henkinen koti ja hän esitti ristiriitaisia näkemyksiä kotimaastaan Belgiasta, eräät hänen parhaista sävellyksistään ovat kunnianosoituksia Belgialle, esimerkiksi "Le plat pays" ja "Il neige sur Liège".
Näyttelijänä hän sai mainetta näytellessään Claude Jaden kanssa elokuvassa Huoleton Benjamin, Mon oncle Benjamin ja Lino Venturan kanssa elokuvassa Kiusanhenki, L'emmerdeur.
Hän esiintyi pääosassa musikaalissa L'Homme de la Mancha, jonka myös käänsi ranskaksi ja ohjasi. Hän esiintyi myös elokuvissa, joskin hänen elokuviaan ei pidetä aivan yhtä laadukkaina kuin hänen musiikkiesityksiään. Vuonna 1969 hän oli pääosassa elokuvassa Huoleton Benjamin (Mon oncle Benjamin). Hänen ohjaamansa, näyttelemänsä sekä yhdessä Paul Andréotan kanssa käsikirjoittamansa komedia Far West kilpaili Cannesin elokuvajuhlien Kultainen palmu -palkinnosta 1973.
Hän oli tähti kaksikymmentä vuotta ja sai arvostusta myös Ranskan ulkopuolella. Vuonna 1973 hän vetäytyi asumaan Marquesassaarille Ranskan Polynesiaan ja asui siellä vuoteen 1977, jolloin palasi Pariisiin ja levytti hyvän vastaanoton saaneen viimeisen albuminsa.
Brel oli kova tupakoitsija, ja hänessa havaittiin keuhkosyöpä 1973. Hän kuoli 1978, ja hänet haudattiin Marquesassaarille Ranskan Polynesiaan taiteilija Paul Gauguinin haudan viereen.
[muokkaa] Levyt
Täydellisen levyluettelon tekeminen Jacques Brelin levytyksistä on mahdottomuus, sillä levytyksiä on julkaistu monina versioina eri maissa ja eri julkaisumuodoissa. Lisäksi samojakin levyjä on julkaistu eri nimillä.
Lyhyyden ja selvyyden vuoksi seuraavassa luettelossa on Brelin alkuperäislevyt, jotka on koottu ja julkaistu uudelleen 2003 16 cd:nä nimellä Boîte à Bonbons. Lisänä on albumi Chansons ou Versions Inédites de Jeunesse, joka ilmestyi ensimmäisen kerran tässä kokoelmassa. Otsikot ovat cd-kokoelmassa käytettyjä otsikoita.
[muokkaa] Studioalbumit
- Grand Jacques (1954)
- Quand On n'a Que l'Amour (1957)
- Au Printemps (1958)
- La Valse à Mille Temps (1959)
- Marieke (1961)
- Les Bourgeois (1962)
- Les Bonbons (1966)
- Ces Gens-Là (1966)
- Jacques Brel '67 (1967)
- J'arrive (1968)
- L'Homme de la Mancha (1968)
- Ne Me Quitte Pas (1972)
- Les Marquises (1977)
[muokkaa] Livealbumit
- Enregistrement Public à l'Olympia 1961 (1962)
- Enregistrement Public à l'Olympia 1964 (1964)
[muokkaa] Harvinaisuudet
- Chansons ou Versions Inédites de Jeunesse (2003)
[muokkaa] Elokuvat
[muokkaa] Ohjaukset
- Franz (1971)
- Le Far West (1973)
[muokkaa] Näyttelijänä
- La Grande Peur de Monsieur Clément (ohjaus Paul Diebens) (1956)
- Les Risques du Métier (ohjaus André Cayatte) (1967)
- Mon Oncle Benjamin (ohjaus Edouard Molinaro) (1969)
- La Bande à Bonnot (ohjaus Philippe Fourastié) (1969)
- Les Assassins de l'Ordre (ohjaus Marcel Carné) (1971)
- Mont-Dragon (ohjaus Jean Valère) (1971)
- Franz (ohjaus Jacques Brel) (1971)
- L'Aventure, c'est l'Aventure (ohjaus Claude Lelouch) (1972)
- Le Bar de la Fourche (ohjaus Alain Levent) (1972)
- Le Far West (ohjaus Jacques Brel) (1973)
- L'Emmerdeur (ohjaus Edouard Molinaro) (1973)
[muokkaa] Tiesitkö että...
 |
Tämä osio sisältää luettelon nippelitietoa. Voit auttaa Wikipediaa yhdistämällä oleelliset tiedot artikkelin muihin osioihin ja poistamalla merkityksettömät tiedot. |
- Sarjakuvassa Asterix Breliin viitataan albumin Asterix Belgiassa ranskankielisessä alkuperäisversiossa.
- Brel 2005 äänestettiin seitsemänneksi merkittävimmäksi belgialaiseksi Belgian flaaminkielisen televisioyhtiön VRT:n televisioohjelmassa. Valloonien televisioyhtiön RTBF äänestäjät valitsivat hänet samana vuonna merkittävimmäksi belgialaiseksi.
- Brelillä oli lentolupakirja vuodesta 1964, ja hän lensi koneellaan taksilentoja kotipaikassaaan Marquessaarilla Ranskan Polynesiassa. Hän harrasti myös purjehdusta.
- Brysselin metron yksi asema on nimetty hänen kunniakseen.
[muokkaa] Lähteet
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Jacques Brelin lauluista tehty revyy "Jacques Brel is Alive and Well and Living in Paris"
- Jacques Brelin sanoituksia
- Jacques Brel Internet Movie Databasessa (IMDb.com) (englanniksi)
- Jacques Brelin hauta
- Jacques Brel discography (puutteellinen)
- Laulu "Le Plat Pays" huuliharpulla
- Lentäjä Brel
