Englannin sisällissota
Wikipedia
Käsitteellä Englannin sisällissota viitataan asellisten selkkausten sarjaan vuosina 1642–1651, joissa yhteen ottivat parlamentaristit ja rojalistit. Voidaan erottaa ensimmäinen sisällissota 1642–1646 ja toinen sisällissota 1648–1649, jotka olivat yhteenottoja Kaarle I:n ja pitkän parlamentin kannattajien välillä, ja Kaarle II:n epätoivoinen kampanja vuonna 1651, joka päättyi häviöön Worcesterin taistelussa. Sotaa käytiin Englannin, Skotlannin ja Irlannin kuningaskunnissa, jotka olivat erillisiä valtioita yhden monarkin alla. Valta kuningaskunnissa siirtyi sodan päätyttyä Oliver Cromwellin tasavaltalaishallitukselle ja valtionuskonto muuttui anglikaanisesta protestanttiseksi. Koska sisällissodan yhteydessä vaihtui myös maan hallitusmuoto, sotaa kutsutaan usein myös nimellä Englannin vallankumous.
[muokkaa] Sota alkaa
Sota ei eronnut erityisesti muista 1600-luvun sodista. Englannissa ei ollut vakinaista armeijaa vuonna 1642 ja siten kumpikin puoli, rojalistit ja parlamentaristit kokosivat armeijansa väenotolla ja vapaaehtoisista. Kummankin puolen taktiikka ja sodanjohto noudattelivat Keski-Eurooppalaista mallia, koska suurin osa kummankin puolen johtajista oli taistellut eurooppalaisissa armeijoissa esimerkiksi kolmikymmenvuotisessa sodassa. Rojalistien armeijan runko muodostui veljesten Ruprecht ja Moritz Pfalz mukanaan tuomasta yli sadasta entisestä Alankomaiden ja Saksan armeijoiden upseerista. Sotaa leimasi varuskuntien heikkous: ne eivät pystyneet hallitsemaan ympäröiviä alueitaan itsenäisesti ilman isomman armeijan läsnäoloa, ja siten sodasta muodostuikin jatkuva alueiden valloitus- ja takaisinvalloituskilpailu.
Englannin kuningas Kaarle I jätti Lontoon 1642 parlamentin haltuun, joka näin sai koko Kaakkois-Englannin, valtakunnan tärkeimmän keskuksen ja maan laivaston haltuunsa. Loppusodan ajan Kaarlen tärkein tavoite olikin vallata kaupunki takaisin. Kaarle epäonnistui ensiyrityksellä syksyllä 1642, mutta hankki lisävoimia uutta yritystä varten Irlannista, tekemällä välirauhan saaren kapinallisten kanssa. Parlamentti vastasi tähän liittoutumalla skottien kanssa, jotka tunkeutuivat alkuvuodesta 1644 Pohjois-Englantiin.
Syksyllä 1644 rojalistit menettivät toisen tukialueensa (Walesin ohella) kun yhdistynyt skotti-parlamentti armeija voitti Marston Moorin taistelun 2. heinäkuuta ja York sekä Newcastle menetettiin samana syksynä. Talvella 1644-45 parlamentti uudelleenorganisoi armeijansa ja syntyi ns. uusimallinen armeija (engl. New Model Army), joka löikin Kaarlen Nasebyn taistelussa 14. kesäkuuta 1645. Toukokuussa 1646 Kaarle lopulta antautui skoteille.
[muokkaa] Toinen vaihe
Sisällissodan toinen vaihe alkoi vuonna 1648, kun Kaarle lupasi suostua skottien vaatimuksiin. Parlamentin Uusimallinen armeija oli kuitenkin edelleen voitokas, lyöden skotit Prestonin taistelussa 17. elokuuta. Parlamentti teloitti Kaarle I:n 1649 oikeudenkäynnin jälkeen, mutta hänen poikansa Kaarle II pääsi uuteen sopimukseen skottien kanssa 1650. Cromwell palasi takaisin Englantiin Irlannista, jossa oli ollut taistelemassa kapinallisia vastaan, ja hyökkäsi Skotlantiin voittaen skotit. Vaikka Cromwell olikin voitokas hän ei kyennyt estämään Kaarle II:n marssimista Englantiin uuden armeijan kanssa vuonna 1651, toiveenaan sytyttää sisällissota uudestaan. Lopulta Kaarle kärsi tappion Cromwellille syyskuussa Worcesterin taistelussa.
Irlannin kapinalliset Cromwell kukisti 1649-51 erittäin raa'asti takavarikoimalla suuria maa-alueita karkottaen monia katolisia asuinseuduiltaan. Tämä menettely oli luultavasti kosto irlantilaisten vuonna 1641 tekemistä raakuuksista, mutta ei ole väärin puhua etnisestä puhdistuksesta.
Valta kuningaskunnissa siirtyi sodan päätyttyä Cromwellin tasavaltalaishallitukselle ja maan uskonto muuttui anglikaanisesta protestanttiseksi.
[muokkaa] Lähteet
- Childs, John: Warfare in the Seventeenth Century. Lontoo: Cassell, 2001. ISBN 0-304-36373-1.
