Bolivian historia

Wikipedia

Boliviassa on pitkään ollut korkeakulttuureita, joista merkittävin oli Tihuanaco. 1400-luvulla Inkojen imperiumi valtasi alueen. Espanjalaiset liittivät Bolivian Perun varakuningaskuntaan 1500-luvulla ja sittemmin La Platan varakuningaskuntaan.

Bolivian itsenäisyystaistelu alkoi 1809, mutta Espanjasta se onnistui irrottautumaan vasta 1825 Simón Bolívarin ansiosta, ja maakin sai nimensä hänen mukaansa. Tämän jälkeen Bolivia muodosti lyhytaikaisen liiton Perun kanssa ennen varsinaista itsenäistymistään. Itsenäistymisensä jälkeen Bolivia menetti laajoja alueita sodissa maan myymisessä Brasilialle, Chilelle, Paraguaylle ja Perulle.

Vuosien 1879–1884 Tyynenmeren sodassa Bolivia menetti Chilelle Tyynenmeren rannikkonsa ja yhteytensä merelle, mikä hiertää maiden välejä edelleen. Vuosina 1932–1935 Chacon sodassa Bolivia menetti 3/4 Gran Chacosta Paraguaylle. Sodan tappion aiheuttaman tyytymättömyyden vuoksi vuonna 1952 vasemmistolainen Movimiento Nacionalista Revolucionario johti kansallista vallankumousta, joka syöksi vallasta entisen oligarkian. Tuolloin maassa laajennettiin äänioikeus myös naisille ja alkuperäisväestölle, tehtiin maauudistus ja kansallistettiin kaivokset. MNR syöstiin vallasta vuoden 1964 sotilasvallankaappauksessa varapresidentti René Barrientosin ja asevoimien komentaja Alfredo Ovandon toimesta.

Boliviassa on ollut todella paljon vallankumouksia sotilasvallankaappauksia rodullisten ja kulttuurillisten ongelmien vuoksi, keskimäärin vuoden välein maan historian aikana.

Vuonna 1971 vallankaappaus syrjäytti kenraali Juan Torresin ja toi eversti Hugo Banzerin valtaan. Banzer hallitsi 1971–1978. Vuoden 1980 vaalit mitätöitiin, eikä 1979 ja 1980 saatu tulosta. Heinäkuun 1980 kaappaus toi kenraali Luis García Meza Tejadan valtaan. Hän hajotti kongressin, mutta kaadettiin maan 190. kaappauksessa elokuussa 1981.

Vuosina 1982–1985 hallitsi presidentti Hernán Siles Zuazo. Siles kutsui vaalit vuotta etukäteen kireän tilanteen vuoksi ja Banzer sai eniten ääniä, mutta kongressi valitsi Víctor Paz Estenssoron. Vuonna 1989 Banzer jäi kolmanneksi ja antoi tukensa vasemmiston Jaime Paz Zamoralle. Vasemmiston ja oikeiston yllätysliitto esti ennakkosuosikki Sanchez de Lozadan valinnan. Vuonna 1993 Gonzalo Sánchez de Lozada valittiin presidentiksi. Kun hänen kaudensa päättyi, se oli pisin maan kokema demokraattinen kausi.

Vuonna 1997 ei saatu selvää tulosta, ja Banzer sai vuorostaan vasemmiston tuen ja tuli valituksi presidentiksi 71-vuotiaana. Hän erosi kuitenkin ennen kautensa päättymistä terveyssyistä. Varapresidentti Jorge Quiroga astui johtoon.

Gonzalo Sánchez de Lozada palasi presidentiksi 2002 vaaleissa. Hänet pakotettiin eroon mellakoinnin ja lakkojen jälkeen lokakuussa 2003 (ns. kaasusota; Guerra del Gas). Varapresidentti Carlos Mesa erosi myös pian. Tammikuussa 2006 astui virkaansa ensimmäinen alkuperäisväestöä edustava presidentti Evo Morales.

Moralesin presidenttikauden ensimmäisen vuoden aikana maassa on ollut suhteellisen rauhallista, minkä ovat katkaisseet kaivosmiesten keskinäiset yhteenotot Huanunissa lokakuussa 2006 ja yhteenotot Cochabambassa paikallisen kuvernöörin ja presidentin tukijoiden välillä. Huhtikuussa 2007 eteläisessä Tarijassa lähellä Argentiina rajaa kilpailevat ryhmät valtasivat kaasuntuotantolaitokset ja kiistelivät siitä kenen tulisi saada suurempi osuus Margaritan kentän verotuloista.^[1]

[muokkaa] Lähteet

1. ↑ Richard Lapper: Bolivian violence 22. huhtikuuta 2007. FT.com. Viitattu 3. toukokuuta 2007. (englanniksi)